keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Elena Favilli, Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille - kriittinen arvio kirjasta!





Elena Favilli ja Francesca Cavallo ovat iskeneet ajan hermoon. Nyt pitää korostaa naisten kapinointia. Se myy.

Kirjassa Iltasatuja kapinallisille naisille, 100 tarinaa ihmeellisistä naisista on todella paljon ristiriitaa. Kirja on outo. 


Kirjan esipuheessa käy ilmi, että kirjoittajat haluavat nostaa esiin naisia, jotka ovat hyviä esikuvia tytöille.  
Toivomme jokaisen lukijan oivaltavan, että suurin saavutus on elää elämä, jossa on intohimoa, uteliaisuutta ja muiden auttamista. Muistakaamme jokainen meistä jokaisena päivänä, että meillä on oikeus olla onnellisia ja kokea mitä haluamme.

Muiden auttamista? Tämä toteutuu vain muutamalla kirjassa kuvatuista sadasta naisesta. Sen sijaan kirjassa on muita surmauttaneita hirmuhallitsijanaisia, kuten Katariina Suuri ja keisarinna Jingu
En kyllä Margaret Thatcheriäkään kovin hyvänä esikuvana pitäisi. 

Kirjoittajat ovat italialainen pariskunta, joka lähti USA:n Piilaaksoon oppimaan bisnessajattelua.  Favilli on toimittaja ja mediayrittäjä ja Cavallo on kirjailija ja teatteriohjaaja. Heillä on firma Timbuktu Labs, jonka kautta he valmistavat mediatuotteita lapsille.  

Favilli ja Cavallo aloittivat kirjansa keräämällä sen julkaisua varten joukkorahoituksella yli miljoona Yhdysvaltain dollaria. Lahjoittajia on löytynyt kymmeniätuhansia yli seitsemästäkymmenestä maasta, lähes kaikki naisia.  Kirjan kuvittajiksi he hankkivat kuusikymmentä naistaitelijaa. Tämä kerrotaan esipuheessa, jossa korostuu ennätyksen tekeminen.  
Kirjaa ei ole siis julkaistu kustannustoimiston kautta. Siksi rahankeräys. Yli miljoona dollaria? Kirjaa on käännetty monille kielille, se on niitä harvoja kirjoja, jotka rikastuttavat tekijänsä. Mihin he tarvitsivat lahjoittajia? 

Lainelautailija Maya Gabeiran tarinassa kerrotaan, että hänestä tuli maailman kovapalkkaisin isojen aaltojen surffaaja. 
Money makes the world go around... kyllä kyllä, mutta mutta... odotin muunlaisia arvoja pikkutytöille suunnatulta kirjalta.  

Onko tämä kirja edes tarkoitettu pikkutytöille? Henkilövalinnoissa ei, eikä siinä, miten yksiniitisesti asiat on kirjassa esitetty. Lapsentasoisuus on eri asia kuin lapsellisuus. Lapsethan ovat nokkelia ja kysyvät. 

Merirosvoista kerrotaan näin:
Jacquotte johti satojen merirosvojen joukkioita. Kun he olivat yhdessä merellä, he söivät savulihaa, pelasivat pelejä, työnsivät ruutia kanuunoihin ja ryöstivät espanjalaisia laivoja. Jacquottella oli jopa oma salainen saari, jolla hän ja hänen merirosvonsa asuivat.
Jacquotte Delahayesta ja hänen ystävättärestään mainitaan, että he kuuluivat Karibianmeren pelätyimpiin merirosvoihin ja että sekä nais- että miesmerirosvot kertoivat heistä tarinoita  "maatessaan riippumatoissaan tähtien alla, aaltojen keinuttamina, unelmoiden seikkailuista, jotka odottaisivat heitä aamunkoitteessa". 
Että semmoista jännittävää työtä! Entä jos lapsi, tyttö, kysyy, miksi he työnsivät ruutia kanuunoihin ja mitä he tekivät miehistölle niissä ryöstämissään laivoissa?  

Miten merirosvot sekä Marie Curie ja Maria Callas voidaan esittää kaikki rinnakkain ihailtavina henkilöinä?

Tatuoijat ja kilpa-ajajat, aina ensimmäisenä tai näkyvimpänä jossain, tuovat mieleen Guinnesin ennätysten kirjan. 
Kirjaan valittujen naisten esittelyt ovat lyhyitä ja pinnallisia. Joidenkin kohdalla syntyy jopa koominen vaikutelma, kun kokonainen elämä typistetään johonkin anekdoottiin. 
Mitä ihailtavaa on naisessa, joka matkusti USA:sta Kiinaan, sieppasi puusta pandan pennun ja onnistui tuomaan sen elävänä Chicagon eläintarhaan?
Kymmennettuhannet ihmiset näkivät, kuinka hellyttävä Su Lin oli, ja tajusivat, että villieläimet ansaitsevat kunnioitusta ja rakkautta. 
Tajusivatko?

Arkkitehti Zaha Hadidin luonnetta kuvataan kertomalla, mitä tapahtui lentokoneessa, jonka lähdössä tapahtui viivytys. 
Zaha oli raivoissaan ja vaati, että hänet siirrettäisiin välittömästi eri lennolle. Miehistö sanoi, että se oli mahdotonta: matkatavarat olivat jo koneessa. Mutta Zaha piti päänsä - ja sai tahtonsa läpi. Kuten yleensäkin. 
Sellainen hän vain oli. 

Sellainen hän vain oli. Onko nyt niin, että kaikki huono käytös onkin kirjoittajien mielestä hyvää ja kannatettavaa käytöstä silloin kun röyhkeä tyyppi on nainen? 

Suomalaisella laulajalla, Erinillä, on ironinen biisi Älä tule hyvä tyttö. Se sopii tähän. Kappale alkaa näin:

Joo, just noin, aha
Sä osaat!
Kyllä viisvuotiaan tytön pitää osata jo kiroilla.
Reippaasti sanot nyt äidilles, ettet aio edes 'ttu maistaa.
Ja leikit hiekkalaatikon keskellä johtajaa, 
opit siinä oikean asenteen.
Veljes ottakoot syyt niskoilleen (sä osaat)
koulussa huudat vastaukset ääneen ennen viittaajia, 
Reilusti keskari pystyssä, jos ei  saadakkaan stipendiä, 
tai voiteta Henryä.
(joo, just noin, aha, sä osaat)
Älä tule hyvä tyttö, 
tule paha tyttö, tule paha tyttö!


Vielä yksi huomio, joka on ehkä tärkein kaikista. Miksi niin monen esitellyn naisen kohdalla hänen saavutuksensa pilataan korostamalla miten tässä nyt kuulkaas näytetään taas kerran miehille? 

Eikö itse asia, tieteellinen tai taiteellinen työ, tutkinto tai urheilupalkinto, olekaan naiselle itsessään tärkeä? Onko se muka tärkeää vain siksi, että sillä voi kerskailla ja päihittää jonkun miehen tai poikalauman? 
Tällainen väite naisen menestymisen kokemuksesta on naista alentavaa. 

Tennisammattilaisista Serena ja Venus Williamsista kerrotaan, miten he ohittivat erään tacomyyjä Raulin aina mennessään lapsina isänsä kanssa tenniskentälle harjoittelemaan. Heidän muutoinkin naivisti kirjoitettu tarinansa loppuhuipennus kuuluu:
He tekevät yhä Raulin, isänsä ja koko Comptonin kaupungin hyvin ylpeiksi.   

Miksi naisten tarinoita ei ole kirjoitettu arvokkaasti ja osoitettu kaikille sukupuolesta riippumatta?
Sellainen kirja odottaa vielä kirjoittajaansa. Odotin tältä liikaa. 

En pidä siis tämän kirjan tarinoiden lähestymistavasta, en tyylistä enkä arvoista. 

Kirja on omistettu kapinallisille tytöille, joita kehotetaan unelmoimaan rohkeammin, kurottamaan korkeammalle, taistelemaan kiihkeämmin ja muistamaan epäilyn hetkellä, että ovat oikeassa. 
Yletön itseluottamus ja uho ei ole hyvästä. Minusta epäilyn hetkellä pitää päinvastoin pysähtyä ja miettiä, onko sittenkään oikeassa. 

Ja kuka on antanut meille oikeuden "kokea mitä haluamme", kuten esipuheessa sanotaan. Me emme todellakaan voi kokea kaikkea mitä haluamme, koska on ne muut ihmiset. 

Hyvää kirjassa on se, että esiteltyjen sadan naisen joukossa on myös esikuvallisia naisia, kuten Uudessa Seelannissa naisten äänioikeutta ajanut naisasianainen Kate Sheppard, talibaneja vastaan asettunut nuori aktivisti Malala Yousafzai, mustien asemasta USA:ssa lauluillaan kertonut Nina Simone, kuuluisia tutkijoita ja muutama kirjailija (vain muutama!). 
Vakoojat ja muut olisi voinut jättää pois, puhumattakaan myanmarilaisesta poliitikosta Aung San Suu Kyistä, josta oli keskustelua jo edellisessä postauksessani. 

Luulen, että tämä kirja on suosittu päättäjäislahjana koulutytöille. En suosittelisi. On paljon hyviä romaaneja, jotka ovat tätä teosta parempia lahjoja.   

Toivon, että Suomessa julkaistaisiin kirja suomalaisista suurnaisista, ei mitään uhoa ja hömppää, vaan arvokas tietoteos. 

Miina Sillanpää, Minna Canth, Elisabeth Rehn, Tarja Halonen, Ellen Thesleff,  Edith Södergran, Marjatta Metsovaara, Laila Pullinen, Leena Palotie, Mathilda Wrede, Siiri Rantanen...
Ketä haluaisit tähän kirjaan?


Lisäys 17.5.  
Kävin lukemassa lehtijuttuja ja blogikirjoituksia tästä kirjasta.

HS:n jutussa 29.3. kerrotaan, että kirja on käännetty yli 30 kielelle ja sitä on siihen mennessä myyty yli puolitoista miljoonaa kappaletta. 

Vintagentti-blogissa (klik) tiedetään, että kirjalle on jo julkaistu jatko-osa ja että syksyllä julkaistaan Suomessa kaksikin tämän kirjan inspiroimaa teosta. 
Kunpa olisivat parempia! 

Mitä luimme kerran  -blogin Laura (klik) harmittelee samaa asiaa, mitä minäkin yritin sanoittaa, "kyllä tytötkin osaa, kun vaan kauheasti yrittää" -lähtökohtaa. 
Jos me hoemme tällaista, niin mehän vain tuomme epävarmuutta tyttöihin, joilla ei ole mitään epäilyä omasta osaamisestaan ja arvostaan. 
Pitkän opettajantyöni pohjalta voin sanoa, että ainakin meillä Suomessa tytöt osaavat (ovat osanneet ja osaavat), heillä ei ole siitä mitään epävarmuutta. 
Nykynuoret eivät myöskään kauheasti jaottele toisiaan kaveripiirissä sukupuolen mukaan. On aivan turhaa tuoda näitä jakoja heidän elämäänsä ulkoapäin. 

18 kommenttia:

  1. Kiitos tästä Marjatta -- olen lukenut kirjasta juuri noita lehtijuttuja enkä vakuuttunut lainkaan, että tahdon sen lukea. Olen koko elämäni hieman vieroksunut "äärifeministejä", naisia, joiden koko elämän sisältö tuntuu olevan miesten ja heidän tekemisiensä lyttääminen. Tasa-arvo on hyvä ja toivottava asia, mutta se ei saa tapahtua toisen sukupuolen syrjimisellä. Toivon että olen äitinä osannut kasvattaa kaksi poikaani siihen, että he kohtelevat tyttöjä yhtä aikaa kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai tämä sitten on feminismin äärilaitaa. Tuntuu oudolta, että näin räikeästi asetellaan naiset ja miehet vastakkain ja että naisten joukosta kiitellään valitsemastaan linjasta useita sellaisia, joilla on kovat kyynärpäät ja nyrkit.

      Kyllähän minun olisi pitänyt tajuta tuosta kannesta jo jotain. Ajattelin, että se on vain vitsikäs ja että sisältö olisi sellainen, josta voin olla samaa mieltä.

      Äiti Teresan tyyppisiä naisia kirjassa ei paljon ole.

      Tasa-arvo on minustakin tärkeimpiä arvoja. Olen varma, että poikasi ovat omaksuneet sen jo äidinmaidossa. :)

      Poista
  2. Hienoa että kirjoitit tästä!
    Muuten ihan samaa mietin tuon arkkitehdin kohdalla: miksi hänestä kerrotaan superitsekäs anekdootti?
    Mietin myös minkä ikäisille tämä on suunnattu? Käsittääkseni tämä on korvikkeeksi saduille, erityisesti prinsessasaduille. (Tai ehkä pikemminkin vaihteluksi saduille?) Sadut uppoaa parhaiten yleensä alle kouluikäisille. Tekstin puolesta tämä on kyllä aika lässyn lässy (pienillekin lapsille pitäisi kirjoittaa vähän laadukkaammin!), isommille ei kai tarvitsisi niin siloitella vaikkapa Frida Kahlon tai Virginia Woolfin elämää. Mutta eihän tämmöiset lyhyet, osin jopa luettelomaiset, elämäkertatekstit satuja korvaa! Näistähän puuttu kaikki jännitys, juonenkäänteet, draaman kaari. En muutenkaan pidä satuja huonoina lapsille, en edes nykyään niin syntisinä pidettyjä prinsessasatuja. Pienet lapset kaipaavatkin satujen selkeää hyvä-paha akselia, onnellista loppua, turvallisuutta (vaikka sen toisi prinssi, eikä prinsessa itse), satujen kautta voi projisoida omia negatiivisia tunteitaan vaikka niitä hirviöitä ja jättiläisiä ja pahoja äitipuolia kohtaan. Monet tuntuu nykyään sekä yksinkertaistavan satuja (ne ON paljon moniselitteisempiä kuin passiivinen prinsessa, pelastava prinssi. Sitä paitsi, on niin paljon muitakin (vanhoja) satuja kuin prinsessasadut.) ja toisaalta monimutkaistavan niitä esim. probletisoimalla Tuhkimon lasikengän käyttöä ja kamalaa naiskuvaa, kun on äitipuolia ja naisnoitia ja pahattaria. (Näissä keskusteluissa unohdetaan usein yleinen satujen lähtökohta: kolme veljestä, joista nuorinta pidetään tyhmänä. Tai vaikka Saapasjalkakissa; siinä kissa hoitaa hommat hienosti nuorimman veljen puolesta, eikä kai kukaan ole vielä kauhistellut, että siinä annetaan pojille passiivisen onnenonkijan mallia.)
    No joo, voisin paasata saduista vaikka kuinka pitkään. Olen yhden lopputyönkin tehnyt aiheeseen osin liittyen.;) Mutta siis; en olisi niinkään huolissani satujen maailmasta ja niiden vaikutuksista lapsiin, tässä tapauksessa ilmeisesti tyttöihin. Minusta olisi paljon tärkeämpää katsoa millaista tyttö-ja naiskuvaa tarjotaan kirjallisuudessa (ja muualla) erityisesti teineille ja nuorille aikuisille. Sen ikäisille tämän tyyppinen kirja olisi minusta tärkeämpi. Mutta tekstiltään ja siloitelulla sisällöllään tämä ei oikein vanhempien lasten kirjalta vaikuta.

    (Tottakai pienemmätkin lapset varmasti ovat kiinnostuneita monista näistä kirjan ihmisistä. Ehkä tässä lähinnä puolustan satuja ja niiden merkittävyyttä. Ja toisaalta identiteetin rakentumisen erilaisuutta eri ikävaiheissa. )
    Sanna

    VastaaPoista
  3. Olen aivan samaa mieltä, nämä eivät ole satuja. Sanan kayttö otsikossa tuntuu jotenkin jopa ironiselta.

    Vanhoissa saduissa ei ole mitään vikaa, mutta jos niitäkin aletaan katsella yksipuolisesti ja tosikkomaisesti, niin kai niistä löytyy tarpeeksi vikaa jonnekin arkistoihin siirrettäväksi ja ei kun uusia "satuja" tilalle.
    Toivottavasti kukaan ei ryhdy muokkaaamaan vanhoja, lyhytnäköisesti vanhentuneeksi tulkitsemiaan satuja, uuteen uudet säännöt (mitä kaikkea ne sitten ovatkin) täyttävään muottiin. Se olisi loukkaus satujen kirjoittajille ja minusta vielä pahempi kuin sivuun siirtäminen.

    Jossain blogissa tämän kirjan lyhyitä infoja luonnehdittiin pehmeän filtterin läpi käyneiksi Wikipedia-tekstipätkiksi. Se määritelmä sopii.

    Olen yhtä hämmästynyt kuin sinäkin tuosta kysymyksestä, kenelle nämä tekstit oikein sopivat.
    Kaikissa tuntuu olevan sama opetus, usko itseesi ja vahvasti vaan eteenpäin, näytä niille. Ehkä siis jonkun ahdistuneen ja lannistuneen teinin terapiassa tällaiset esimerkit voisivat toimia voimaannuttavina, vähäisessä määrin, ei sata tarinaa peräkkäin.

    Voisin käyttää tätä kirjaa vain niin, että näytän kuvia, ne kuvathan ovat hienoja, ja kerron sitten omin sanoin ko. henkilöstä. Nina Simonella on niin hienoja lauluja, että niitä voisi kuunnella ihan pienenkin lapsen kanssa, jotkut kuten Strange Fruit sopivat kauheutensa vuoksi vasta teini-ikäiselle.

    Ei ole satujen voittanutta! Miksi ne olisivat kestäneet aikaa ja miksi lapset lumoutuisivat niistä yhä uudelleen, jos niissä ei olisi sitä kaikkea mitä niissä on ja vielä vähän enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en oikeastaan usko, että klassikkosadut häviävät mihinkään vaikka niistä kuinka tehtäisiin uusia versioita, joissa on sukupuolet toisinpäin ja uusia tulkintoja, joissa aivan kaikki tulkitaan vain feministisestä näkökulmasta.

      Poista
  4. No onpa rasittavaa että tämänsisältöisestä teoksesta tulee bestseller. Ei huvittaisi sanoa tätä kliseetä, mutta jotenkin tämmöinen bestseller näyttää myös just tämän ajan tuotteelta. Konservatiivinen voimapolitiikka, pullistelu ja minä ensin ja minun tarpeet - sitä tämä aika syöttää näköjään kaikilla rintamilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Tätä on myös markkinoitu etukäteen jonain mullistavana 'must have'-teoksena.

      Jonain muuna vuosikymmenenä jotkut näistä tarinoista tuntuisivat melkein parodioilta korostaessaan sellaista mitä ei ole pidetty hyveenä naisilla eikä miehillä.

      Poista
  5. En siis sittenkään ole ainut, joka suhtautuu kirjaan kriittisesti! Minustakin kirjan tarinat olivat lyhyitä ja töksähteleviä. Joukossa oli omituisesti sotaisia ja pahaa tehneitä naisia. Minusta miesvastaisuuden sijasta olisi parempi kannustaa yhteistyöhön, jotta me kaikki yhdessä voisimme rakentaa paremman maailman, jossa kaikki voisivat yhtä lailla tavoitella omia unelmiaan (olivat ne sitten kotiäitiys tai presidentti). Minua harmittaa ihmiset, jotka sokeana uskovat mainoksia, jotka ylistävät kirjan tärkeyttä, ja lukevat kirjaa lapsilleen ajattelematta, mitä kirja itse asiassa opettaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et ole. Kyllä monessa blogissa kummastellaan näitä valintoja ja tyyliä.

      Tämä kirja on niin hassu ja nolostuttavan itsetarkoituksellinen nostaessaan jalustalle naisen, joka on vakooja tai soturikuningatar tai kehuessaan naista, joka ajaa motorcrossia tai pientä transtyttöä, joka menee - urheasti - tyttöjen vessaan.

      Niin kuin me emme vähemmällä tietäisi, että nainen voi, saa ja kykenee olemaan kaikkea meillä täällä länsimaisessa kulttuurissa.
      Kaiken tämän näytön ohessa varoitellaan, että joka tytön on hyvä tiedostaa, että esteitä on ja pitää ponnistella kauheasti.

      Perinteiset naisellisina pidetyt hyveet loistavat kirjassa poissaolollaan. Kun miehet ovat alkaneet yhä enemmän omaksua niitä, viihtyvät lastensa kanssa jne. niin miksi ihmeessä ne eivät enää kelpaisi naisille!

      Leikittelin näitä naiskuvia lukiessani ajatuksella, että sinne lopussa olevalle tyhjälle sivulle, johon kehotetaan kirjoittamaan oma tarina ja piirtämään oma muotokuva voisi piirtää sarjamurhaaja Aileen Wuornosin. Hän listi pahoja miehiä.

      Ei ole mikään ihme, että kaikki eivät ole kirjan miesvihaa noteeranneet. Se on osittain vaivihkaista.

      Hämmästyin silmätessäni satoja nimiä sisältävää rahoittajalistaa. Silmiini osuu naisia ja naispareja, joukossa yksinäinen Morgan, Ryan ja Sam. Eikö miehiä hyväksytty edes lahjoittajiksi?
      Eikö transpoika ole yhtä hyvä ihminen kuin transtyttö?
      Onko tarkoitus muodostaa naisten maailma? Sitten ei olisi ketä uhmata.

      Jos kuulen, että kirjan tekijät ovat lahjoittaneet osan tällä tyhmällä kirjalla tahkoamistaan miljoonista kehitysmaiden tyttöjen koulutukseen tai yleensä kehitysmaiden lasten hyväksi, annan heille osittain anteeksi.

      Poista
    2. SittenKÖ ei olisi ketä uhmata? Me olemme yksilöitä ei sukupuolia, joten ainoa tie parantaa maailmaa on yhteistyö, kuten Katriina niin hyvin toteat, ei mies- tai naisvastaisuus.
      Näin se on pitkään ollutkin, mistä nyt on leimahtanut tämä kaikki? Minua kyllästyttää...

      Poista
  6. Marjatta, sait lukuhalut heräämään! Äärifeminismi niin kuin äärimiehisyyskin (sellaisena demonstraationa ja itsensä korostuksena) ovat luotaantyöntäviä ilmiöitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ovat, tasavertaisesti molemmat.
      Tällaiset ääri-ihmiset pitäisi viedä jonnekin terapiaan, jossa heidät opetettaisiin pois omaksumastaan yhden näkökulman suppeudesta.
      Tämä kirja on ilmiönä erikoinen. Minua kiinnostaa, ketä siihen kakkososaan on valittu.

      Poista
    2. Mä en tätä kirjaa mitenkään äärifeministisenä pidä. Lähinnä vähän typeränä. Paljon sellaista amerikkalaista, että hyvä ihminen on menestynyt ihminen. Menestymiseen tarvitaan tahtoa ja kovaa työtä ja that's it. Menestymisen tiellä ei tarvitse toisia ajatella. Bonuksena menestynyt ihminen on usein rikas.
      Ja vähän kuin kirsikkana kakussa kaikki ikävät asiat pehmennetty pois.

      Toisaalta on ihan hyvä muistaa, että naisen asema on sekä Italiassa että Usassa eri kuin vaikka meillä täällä Suomessa. Ehkä sekin vaikuttaa heidän kirjoittamiseen ja meidän lukemiseen.
      Sanna

      Poista
    3. Joo, päällimmäisenä on amerikkalainen self-made-man -ideologia, tässä woman.
      Se tuntuu pohjoismaisesta ihmisestä raadolliselta.

      Totta, naisen asema on noissa maissa joissain asioissa heikompi kuin meillä.

      Poista
    4. Googlailin vähän lisää ja sain tietää, että samat naiset ovat tekemässä kirjaa Goodnight Stories for Rebel Boys.
      Heiltä oli kysytty, miksi ei naiset ja miehet samoissa kansissa ja he olivat vastanneet, että aika ei ole kypsä siihen.

      Poista
    5. Mielessääni on pyörinyt, että tämä kirja muistuttaa rakenteeltaan jotain toista ja nyt sen äkkäsin, kun silmäni osuivat kirjahyllyssni Barack Obaman lastenkirjaan Of Thee I sing, A Letter to My Daughters, jossa Obama kirjoittaa tyttärilleen esitellen heille ihmisiä, joilta voi oppia hyviä asioita. Obama on omistanut kirjan kahdelle tyttärelleen ja kuvittaja kahdelle pojalleen.

      Ero on se, että nämä ihmiset ovat sekä naisia että miehiä (esim. Jane Addams, Martin Luther King Jr.) ja heillä on jokin oma tehtävä, jossa ei korostu kenellekään näyttäminen, vaan useimmiten yhteisön hyväksi toimiminen.

      Aika oli siis 2010 "kypsä" tällaiseen sukupuolittamattomaan kirjaan, mutta nyt se ei enää olekaan. Eikö muka!

      Olen postannut tästä Obaman kirjasta:
      http://marjatankirjat.blogspot.fi/2016/08/barack-obama-of-thee-i-sing-letter-to.html

      Poista
  7. Tuntuu olevan oikea höttö-kirja tuo. Vähän sama kun närkästyin katsoessani viime viikonlopun kuninkaallisia (muuten aiavan ihania) häitä mutta kun joka käänteessä korostettiin miten morsiamen äiti nyt varmaankin on todella "ylpeä" tyttärestään... huoh... /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on kyllä höttö. Ja näitä tällaisia on vielä tulossa lisää, eri maissakin omiaan. Tämän kirjan kakkososan sata tarinaa on kai koottu ihmisten lähettämistä ehdotuksista ja heidän omista sankaritarinoistaan, naistenlehtiähän tehdään myös näin - "interaktiivisesti". Helppo tapa koota kirja, joka ilmeisesti määritellään sekä lasten- ja nuortenkirjaksi että peräti tietokirjaksi.

      Kauhean vanhanaikaista tosiaan pitää äidin ylpeyden aiheena sitä, että tytär "pääsee" hoviin, jossa menettää paljon vapauttaan ja omat tavoitteensa. Morsiamen äidillä saattoi osa liikutuksesta johtua huolesta. Itse ainakin äitinä vastaavassa tilanteessa kokisin muita tunteita kuin ylpeyttä.

      Poista

Ingmar Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä

Kävin katsomassa elokuvan Ingmar Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä , joka on tuore dokumentti tämän suuren ohjaajan elämästä. Bergman o...