maanantai 15. helmikuuta 2016

Saara Turunen, Rakkaudenhirviö




Saara Turusen esikoiskirja Rakkaudenhirviö on juuri sellainen romaani, josta pidän. 
Se on selkeä, sekä pisteliäällä että lempeällä sarkasmilla itseä ja ympäristöä tarkkaileva, satumaisia ja koomisia aineksia sisältävä, surullinen elämäntilanteen kuvaus. 

Tyyli on lakonista, sujuvaa ja viehättävän lapsenomaista myös aikuisen elämän kuvauksissa. 

Kirjan aloittaa ja lopettaa luku Rakkaudenhirviö, joka on osittain täysin sama. Lopussa sen jäljessä on vielä luku Kylä kaukana täältä, jonka haikeus iskee minuun niin, että sitä on lähes vaikea lukea.

... Näen äitini ja isäni nurkassa. He näyttävät kamalan pieniltä, kuin kaksi nukkea tuulitakeissaan. Kohta hekin kuolevat, minä mietin. Viiltävä aalto lyö ylitseni, kun tajuan, etteivät he aina tulisi olemaan täällä.

... Haluan kirjoittaa kotimaasta ja ulkomaistakin,  sillä kai ne liittyvät tähän. Haluan pahan poistuvan, haluan, että huoneeseeen tulisi valo, vaikka vain hetkeksikin.
     Ja niin minä tartun kynään ja alan kirjoittaa. Kirjoitan ja kirjoitan tätä tarinaa. Miksi piti mennä niin kauaksi? mietin ja kirjoitan aina vaan, kunnes tulen tähän. Tässä lopetan. 
Annan kirjoitukselle nimen,
      Rakkaudenhirviö.

Kirjoittaja-minä nimeää itsensä rakkaudenhirviöksi, joka juoksee etsimässä täytettä tyhjään kohtaan sydämessään, paikkaa tai ihmistä. Mitä kauemmas hän juoksee, sitä suuremmaksi reikä kasvaa. Ulkopuolisuus tuntuu kotona, kouluissa ja ulkomailla.

Voi kysyä myös, onko tarinassa toista tai toisia rakkaudenhirviöitä. Minulle lukijana niitä löytyy.
  
Tarina alkaa isovanhemmista ja siirtyy omiin vanhempiin, lapsuudenperheeseen, opiskelijamaailmaan ja ulkomaille ja sieltä takaisin. 
Äitisuhteen selvittely on raastavaa. 
Sivullisuuden kokemus ja maalaisuuden jättämä alemmuudentunto seuraavat tyttöä minne hän meneekin. 
Naisen asema ennen ja nyt nousee esiin eri sukupolvien naisten kokemuksissa ja varsinkin varovaisen, tavallisuutta tavoittelevan äidin ohjeissa, jotka eivät sovi nykyelämään ollenkaan.

Kyllä osaa olla erikoinen tyttö. Noin erikoista tyttöä ei kukaan huoli, sanoo äitini. Sinä jäät yksin, sen verran erikoinen olet, hän sanoo kerta toisensa jälkeen. Ja niin minä saan seisoa nurkassa ja hävetä tekojani. Jyystän kynteni verille ja päähäni kasvavat aasinkorvat. Äitini sanat jäävät kasvamaan mieleeni kuin kirous. Ne nousevat esiin yhä uudelleen ja uudelleen.

Meillä saattaa olla itsekullakin joitain tilanteita ja vanhempien sanoja, jotka ovat jääneet traumatisoimaan. Sanomishetkellä vanhempi saattoi olla väsynyt ja poissa tolaltaan. Turunen kuvaa hyvin, miten tällaisista muistoista on vaikea päästä eroon ja miten paljon ne haittaavat. 

Eräs mielenkiintoinen teema on tarkkanäköinen ja hauska suomalaisuuden vertailu espanjalaisuuteen. Synkkä suomalaisuus, jossa häitä ei aina paljon erota hautajaisista, saa ihan aiheellista kritiikkiä. 

Tytön mielestä aurinkoisten espanjalaisten toistensa päälle puhuminen ja puheensorina kuulostavat huutamiselta. Hänen sivuun vetäytymistään ei pidetä poikakaverin kotona kohteliaana vaatimattomuutena vaan sulkeutuneisuutena. 
Tai sitten tiedetään, että hän on kotoisin jostain kaukaisesta maasta, jonne sivistys ei ole vielä ehtinyt, ja niinpä häntä suvaitaan, vaikka ei voidakaan olla ajattelematta, että toisinaan hänen käytöksesä tuo mieleen jäätyneen kivenlohkareen tavat. Etunani on kuitenkin se, että olen miehen tyttöystävä. Tyttöystävän mykkyys ei ole niin vakavaa.

Poikakaverin kokemukset Suomessa antavat kylmäävän kuvan maastamme. Vitun neekeri sanoo sikaniskainen bussikuski miehelle, kun tämä astelee sisään keskiovista. Miestä huvittaa. Hän soittaa kavereilleen Espanjaan ja nauraa. Kuvitelkaa, minua kutsuttiin täällä neekeriksi, hän kertoo kuin hyvääkin vitsiä, mutta tapahtuneen jälkeen hän alkaa kuitenkin kävellä paikkoihin. Saan raitista ilmaa, hän sanoo ja esittää huoletonta. 

Turusen kuvaus on paitsi sukupolviromaani, myös ajaton kuvaus nuoruudesta ja kodista irtautumisesta. Tunnistin nuoren itseni monessa kohtaa, vaikka oma lähtöni kotoa maalta tapahtui jo 60-luvun lopussa.    

Turunen on ennen kirjailijan uraansa menestynyt näytelmäkirjailijana ja ohjaajana. Hänen näytelmiään Puputyttö ja Broken Heart Story on esitetty ympäri maailmaa. 
Rakkaudenhirviö sai viime vuoden HS:n parhaan esikoiskirjan palkinnon. 
Toivon, että kirjoja tulisi lisää. 


-------------------------------
Lisäys 22.2.

Q-teatterissa on ollut juuri ensi-illassa (19.2) Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Tavallisuuden aave -kuvia kotimaasta. Aihe on siis sama kuin romaanissa. Mitä on tavallisuus, mitä se sulkee pois? Myös näytelmässä on perhe keskiössä. 
Aion käydä katsomassa tämän näytelmän. Muutoinkin on jo kertynyt niin paljon näyttelyitä, jotka pitäisi nähdä, että Helsingin reissu on lähisuunnitelmissa. 
Eilisen HS:ssa oli Sanna Kangasniemen kiittävä arvostelu näytelmästä. Siitä ote, joka pätee yhtä hyvin Rakkaudenhirviöön:
Turunen on mestari kaivamaan asioista esiin niiden merkittävän ytimen. Sen, jonka tunnistaa, vaikka oman perheen joulu ei olisi ollut ihan tuollainen, tai omien sukulaisten häissä ihan noin ankeaa. 

26 kommenttia:

  1. Tämä oli niin ahdistava kirja, että jätin sen kesken muutaman sivun jälkeen. Olen katsonut Puputytön ja se kuvasi myös niitä ahdistavia äiti-tytär-suhteita ja muutenkin masennusta , hyväksikäyttöä ja huonoja ihmissuhteita. Tämä kirja tuli päälle, Rakkaudenhirviö oikein vyöryi ensilehdiltä sitä pahaa oloa, jota en pystynyt ottamaan vastaan. Luin Lopotin ja siinähän myös käydään läpi äitien ikäviä tekoja ja sanoja, jyräämistä ja vallanpitoa samoin kuin Neljäntienristeyksessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinkö? Minä en kokenut tätä noin vahvasti tai sitten ymmärsin sitä huolestunutta äitiäkin, oman kasvatuksensa uhria.
      Tuo yksi julma kohta, äidin tuomio vavahdutti. Minulla on samanlainen kokemus, jossa loppuunajettu, väsynyt isäni tuli sanoneeksi jotain liian julmaa, koska ei jaksanut tyttärensä kanssa. Ja mitähän ne omat lapset muistavat, olenko jättänyt traumoja! No, en ole ainakaan vähätellyt heidän kykyjään, mutta silti ei voi tietää, mitä he muistavat.

      Tässä kirjassa on kyllä paljon valoa ja iloakin, ei vain sitä tummaa pilveä.

      Neljäntienristeys oli hyvä, Lopotti on minulla lukematta.

      Poista
    2. Neljäntienristeys oli todella hyvä ja Lopotti myös, niissä oli jotain muutakin tarinaa.
      Ehkä tuo Puputytön vaikutus painoi päälle.
      Ei kuitenkaan ollut minulle sopiva kirja.

      Poista
  2. Mitä tarkoitat, kun pidät selkeydestä kirjoissa? Selkokielisyyttä? Lyhyitä lauseita? Tässä asiassa makumme ei taida käydä yksiin. Minä pidän epäselvyydestä. Edelleen väitän, että Coetzeessa minuun vetosi nimenomaan epäselvyys kerronnassa ja kielessä. Epäselvyys kiehtoo, mutta liiallinen selkeys lamaannutta kiinnostuksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ajattelin tässä kirjassa lähinnä rakennetta, selkeitä lukuja, jotka on nimetty esim. Täti, Ystävä, Koulu, Taidenäyttely, Miehen ukki. Perinteistä helppolukuista tekstiä, jossa ei ole edes dialogia. Tämä tyyli tuntui sopivan tähän.
      Mutta tosiaan, joissain muissa kirjoissa taas juuri epäselvyys ja koukeroisuus on se kirjan paras puoli, esim. useissa Toni Morrisonin romaaneissa. Niissä on lukemisen edetessä palattava tarkistamaan asioita, ja oivaltaminen tuo tyydytystä.
      Coetzeetä pidän aika selkeänä, kiinnostuksen säilyttävällä tavalla.
      Olet oikeassa, ääriselkeä kirja saattaa tuntua lukijan aliarvioimiselta ellei siinä ole jotain muuta hienoa, kuten kauneus tai tärkeä sanoma.

      Poista
    2. Tuija minun on pakko kertoa sinulle, että Googlesta löytyi Saara Turusen ja meidän rakkautemme Antti Holman yhteishaastattelu: http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/ihmiset/antti_holma_ja_paras_ystava_saara_turunen_olemme_sika_ja

      Kaiken lisäksi eräässä toisessa jutussa kerrotaan, että kirjan tytön opiskelukavereilla on vastineet todellisuudessa: Lauran esikuva on Laura Birn ja Antin - kukapa muu kuin Antti Holma!
      Siis, sinun on luettava tämä kirja!

      Poista
  3. Viime vuonna tuli luettua vähän uutuuskirjoja, joten skippasin Blogistanian Finlandian. Jäi harmittamaan, sillä olisin äänestänyt Rakkaudenhirviötä. Vaikka kyseessä on rakenteensa puolesta perinteinen kasvutarina, tuntui se silti raikkaalta ja erilaiselta. Kolahti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole vielä tähän mennessä osallistunut mihinkään Blogistania-äänestyksiin, koska en ole koskaan lukenut niin monia uutuuksia, että voisin - tai ylipäänsä luettuanikaan osaisin - verrata.
      Olisin ehkä voinut äänestää tätä tai Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunkia. Minulla on sellainen kutku, että tulen pitämään myös siitä. Se on parhaillaan tuossa lainahyllyssäni, mutta palautuspäivä on jo parin päivän päästä ja tekisi mieli kirjoittaa myös parin jo luetun kirjan herättämistä ajatuksista.

      Raikas, kyllä - se on hyvin sopiva adjektiivi. Koin käsittelytavan kevyenä, vastapainoksi vakaville aiheille.

      Kävin lukemassa heinäkuisen postauksesi "liikutuin, nauroin, samaistuin", jonka luin myös silloin, mutta nyt tiedän, mitä tarkoitat. Minulla oli samantyylinen lukukokemus.

      Poista
  4. Olipa kirveleviä kokemuksia vaikuttavasti kerrottuna, tuo viimeinenkin espanjalaisen poikaystävän. Oikein viilsi.

    Silti minusta nimi on huono ja luotaantyöntävä, kun kerran romaani on selvästi hyvä. Kansi on kiva. Voi noita taiteilijoita! Sanon kun itsellä ei ole tuota mielikuvitusta jolla tuokin kuva on kehitetty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, käypä lukemassa Pihin naisen kirjoitus. Siellä on pari hyvää sitaattia lisää.

      Ai Rakkaudenhirviö-nimikö huono? Minusta se sopii hyvin. Ahmatti, joka ei saa tarpeekseen, koska ei tunnista hänelle osoitettua rakkautta. Se kuulostaa jotenkin sarjakuvamaiselta, voisi olla vaikka leluhahmon nimi.

      Minustakin kansi on kiva. En löydä mainintaa sen tekijästä. Sitä on pidetty joissain postauksissa vastenmielisenä. Kuvan merkitys selviää lukiessa, ja onhan sen symboliikka kyllä pääteltävissäkin.
      Mutta Leena, sinähän olet itsekin kuvataiteilija. Minä olen hyvä katselija. ;)

      Poista
    2. Jos nimi lukemisen jälkeen tuntuu oikealta, niin se on tietenkin hyvä. Mutta senhän pitäisi myös houkutella lukemaan meitä muita. Rakkaudenhirviö on kamala sana, kun ei rakkauskaan ole suomen kielessä niin kaunis sana kuin asia itse ansaitsisi. Yhdistettynä sanaan hirviö se on kuin rämisevä romu. Siis hyi.

      Poista
    3. Joo totta, kyllä rakkaudelle pitäisi olla äänneasultaan lempeämpi sana, vaikka se vanha lempi.

      Poista
  5. Tämä jäi minulla kesken vkoloppuna, ei ahdistanut, vaan ärsytti. Johtui varmaan hienoisesta huonotuulisuudestani muutenkin. Onneksi hyllystä löytyi hyväntuulen kirjoja. Saas nähdä tartunko vielä joskus tähän uudestaan.
    Ostin muuten vasta Coetzeen Jeesuskirjan, oletko lukenut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, ainahan kirjoihin voi tarttua uudestaan paremmalla hetkellä.

      Olen lukenut ja se on minulla omana, The Childhood of Jesus, erilaista ja erikoista Coetzeetä.
      Ai niin, Tuija saattoikin tuolla kommentissaan tarkoittaa tällaista atrvoituksellisuutta Coetzeellä. Tätä kirjaa on tulkittu monella tavalla.
      Nyt alkoi houkuttaa lukea itsekin tämä uudestaan ja myös kirjoittaa postaus.
      Voi tätä kirjamaailman ihanaa runsautta!

      Poista
  6. Rakkaudenhirviö odottelisi minua tuolla jossakin hyllyn uumenissa, mutta aika ei riitä kaikkeen. Teoksen teemat kuulostavat kyllä niin mielenkiintoisilta, että täytyypä raivata tälle tilaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olin jo palauttamassa tätä kirjaa lukematta, mutta kuulin kirjoituspiirissä siteerattavan erästä kohtaa, joka oli niin hyvä, että siirsin kirjan luettaviin.
      Tämä oli minulle positiivinen poikkeus uusissa kirjoissa. Olen niin pettynyt moniin, että aion lukea jatkossa enemmän uudestaan vanhoja hyviä. Petyin Oneironiin ja Alexandra Salmelan Antisankariin, ja Emmi Itärannan Kudottujen kuvien kaupunkikin osoittautui huonommaksi kuin hänen esikoisensa Teemestarin kirja.

      Poista
  7. Olen tästä kirjasta kuullut, mutta nimessä esiintyvä rakkaus on pelottanut. Nyt kun luin arviosi, niin tämähän vaikuttaa juuri sellaiselta kirjalta, joka voisi toimia minulle. Itsekin monistä syistä johtuen koen olevani jotenkin juureton ja perhesiteet ovat muutenkin ohutta lankaa, joka vain odottaa katkeamistaan. Katson vierestä, kuinka lanka nirhautuu ja ohenee säie säikeeltä enkä oikein osaa tai edes jaksa tehdä mitään estääkseni sen väistämättömän katkeamisen.

    Eräs asia tosin saattaa tässä kirjassa minua ärsyttää (hyvä miettiä tällaisia jo, vaikkei ole edes kirjaa lukenut, heh) ja se on tuo mainitsemasi kulttuurien vertailu. Se (vertailu) on ihan ok, jos säilytetään kulttuurinen arvostus. Monesti vain suomalaisesta kulttuurista löydetään moitteita, kun taas toisissa kaikki on niin hienoa.

    Itse olen ollut useissa suomalaisissa hautajaisissa ja häissä ja huomaan kyllä eron. Mielestäni Suomi ei ole sen synkempi kuin Brittiläkään - paitsi ilmastoltaan. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelin jo kirjoittaessani, että minun pitäisi olla tarkkana, mitä kohtia siteeraan ja miten tuon esiin tämän kultturien vertailun. Kirja ei ole kultturien vertailussa mustavalkoinen, vaan pohdiskeleva.

      Luin juuri eilen HS:sta, että Turunen tekee kirjan pohjalta näytelmää Q-teatteriin nimellä Tavallisuuden aave. Jutussa kerrotaan, että hän on matkustellut tosi paljon ja pohtinut suomalaisuutta pitkään. Hän ihmetteli tässä haastattelussa sitä, että jos joku vaikka kaatuu bussissa Suomessa, niin harva uskaltaa erottua joukosta ja mennä auttamaan. Tämä on tuttua hämmästelyä minulle. Jokin aika sitten paikallisjunassa iso nuorimies nosti märät kuraiset kenkänsä vastapäiselle penkille eikä kukaan muu kuin meikäläinen kehottanut häntä laskemaan jalkojaan lattialle. Selittelin, ettei ole kiva istua vaaleilla housuilla hänen kurajälkiinsä ja annoin jopa nenäliinnan penkin pyyhkimiseen. Lähellä istuvilla ei katsekaan värähtänyt. Ja kun minä nousin pois 10 minuutin matkaltani Kouvola - Myllykoski, pojan jalat alkoivat jo nousta takaisin penkille. Jossain muualla olisi ehkä komenneltu yhdessä. Äärimmäinen individualismi on vienyt meillä välinpitämättömyyteen ja yksinäisyyteen. Suomalasinuorissa on jo näitä japanilaistyylisiä hikikomoreitakin, hikkyjä, jotka eristäytvät kotiin. Niin kliseiseltä kuin se tuntuukin, niin ennen välitettiin enemmän.

      Poista
  8. Minua alkoi tämä kirja kiinnostaa. Varsinkin tuo äiti-tytär osuus. Miten voikin olla niin monenlaisia äitejä sekä kirjallisuudessa että livenä oikeassa elämässä. On uskomatonta miten paljon juuri äiti vaikuttaa lapsiinsa.
    Joku nainen on minulle valittanut, miten hänen äitinsä asettuu aina kaikissa asioissa veljen puolelle ja nyrsii häntä, tyttöä.
    Veljeni vaimo oli kotoisin Pohjanmaalta ja kertoi kauhutarinoita äidistään. Miten äiti pieksi häntä ja hänen sisariaan, isän mennessä halkoja hakkaamaan välttyäkseen sitä näkemästä. Ja miten he, sisarukset lähtivät pakoon kotoaan heti kun kynnelle kykenivät, ja auttoivat toisiaaan.

    Se tuntuu omituiselta, kun itsellä on ollut lämmin koti, johon oli mukava palata aina maailmalta. Miten epäreilua se on, toisilla hyvin, toisilla huonosti jo kodista alkaen. Tulee paha olo kun ajattelee sitä.
    Eikä kukaan voi kotiaan valita.
    Periaatteessa, uskon, jokainen äiti rakastaa lastaan. Täytyy olla sairas, tai luonnevikainen, jos kohtelee lapsiaan huonosti. Ei voi muuta kuin toivoa, että kaltoin kohdellut lapset oppisivat saamistaan kokemuksista ja yrittäisivät ainakin olla hyviä äitejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, jotain täytyy olla vialla tai poikkeusolot, jos äiti kääntyy lastaan vastaan. Eikö eläinmaailmassakin ole niin, että vain sairas tai masentunut emo tappaa poikasensa, esim. vankina ahtaassa eläintarhassa pidetty eläinäiti katsoo poikasilleen paremmaksi kuolla kuin jäädä elämään niissä olosuhteissa.
      Tämän kirjan äiti ehkä yrittää suojella tyttöä latistamalla tätä, tuputtamalla tavallisuutta ja näkymättömyyttä.
      Minulla jäi myös nuorena kuolleesta äidistäni hyvin lämmin kuva. Halusin kovasti äidiksi itsekin, ja näen pojat varmaan ruusuisemmin silmin kuin kukaan muu. Elämä äidin kuoleman jälkeen oli ankeampaa, mutta tärkeää oli, että olin kokenut hyvää perhe-elämää varhaislapsuudessa.
      Olen tavannut naisia, jotka eivät oman äitinsä takia halua äidiksi, mutta myös niitä jotka juuri huonon lapsuuden vuoksi haluavat kiihkeästi perustaa oman hyvän perheen ja ovat helliä vanhempia.

      Poista
  9. Ilmeisen monitahoinen kirja. Ahdistava ajatus miten kauheita traumoja perhe-elämästä jää niin monille, mutta lohduttavaa ajatella että tällaisista romaaneista voi saada vertaistukea painaviin ajatuksiin. Espanjalaisen poikakaverin käyttäytyminen osoittaa sen miten ihminen useinkin kätkee järkytykset ja loukkaukset sisäänsä, vaikka ulospäin esittää vahvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tässä kirjassa on vahvaa traumojen käsittelyä ja ymmärryksen kehittymistä.
      Aika hienoa tällaisten asioiden pohtimista jo tässä vaiheessa, näin nuorelta ihmiseltä.

      Poista
  10. Aika kultaa onneksi muistot ja ikääntyessä oppii myös ymmärtämään omien vanhempiensa taustoja ja heikkouksia. Vaikken ole kovin uskonnollinen niin muistan Raamatusta kuitenkin kohdan: Kaikki kostetaan kolmanteen polveen. Ehkä siinä todellakin menee niin kauan...

    Harri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harri, juuri tuota ajattelin tätä kirjaa lukiessani. Itse olen ymmärtänyt paljon isästäni vasta vanhana ja mm. ihan viime aikoina elämäntarinakurssille osallistuessani. Lapsen ja nuoren on vaikeaa nähdä vanhemman taustaa ja suhteuttaa tämän valintoja ja käyttäytymistä siihen.
      Totta, mitä sanot sukupolvista. Turusella on kolme polvea ja 'musta pilvi' tahtoo seurata polvesta toiseen.

      Poista
  11. Minusta tässä kirjassa vaikuttavinta oli kieli ja kerronta. Rakastuin heti alusta alkaen Turusen tapaan kuvailla asioita ja tapahtumia. Turusen tapa värittää kertomusta mitä moninaisimmilla ja osuvimmilla yksityiskohdilla on ilmiömäinen; miten hän muistaakin kaiken niin tarkkaan! Lapsuudenkuvauksissa on hauskaa kärjistystä ja naivismia yhtäaikaa. Nuoruuden ja aikuisuuden kuvauksissa taas hurjaa revittelyä; että hän osaakin kirjoittaa rohkeasti!

    Kirja ei kuitenkaan ollut minusta tällaisenaan aivan valmis. Alkuosa erilaisine lapsuudenmuisteloineen on niin pitkä, että alkoi puuduttaa pidemmän päälle. Loppupuolella taas parisuhdekuvio espanjalaisen miehen kanssa, vaikka olikin hauska, tuntui irralliselta: huumorilisäykseltä, ettei nyt aivan liian synkäksi mene.

    Itse osasin arvata, että Antti on Antti Holma, niin tarkka kuvaus on siitä, mitä olen Holmasta lukenut hänen kirjansa ja toisaalta haastattelujen perusteella.

    Kirjan nimi on minusta mainio. Nimi soi päässäni päiväkausia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiuku, olen samaa mieltä rakenteesta. Lopussa oli hengästyttävä vauhti. Yksi kirjoituskerta lisää ja reipasta karsintaa, niin kirjasta olisi tullut vielä parempi.

      Poista

Kulttuuriviikonlopun viettoa nuorten kanssa

Käsiohjelman kansi Meillä oli kaksi teini-ikäistä lastenlasta viikonloppuvieraina. Lauantain ohjelmassa oli teatteria ja sunnuntaina k...