maanantai 22. helmikuuta 2016

Toni Morrison, Minun kansani, minun rakkaani



Tämän kirjan lukemisesta minulla on jo jonkin aikaa. Ensimmäinen, paljolti unohtunut lukukertani oli joskus 80-luvun lopussa englanniksi. Toinen lukeminen, josta kuva, tapahtui pääosin pitkänmatkanbussissa välillä Kouvola - Jyväskylä kuukausi sitten. Julkaisen tämän kuvan, koska olen päättänyt, etten häpeile enää käsiäni. Jostain syystä käden arpi on paljon rumempi kuin muut, piilossa olevat arpeni, ja toiseen käteen tulee samanlainen nuora pikapuoliin. "Arvista elämä koostuu ja silmäniskuista", on Sirkka Turkka sanonut. Hän on oikeassa.

Sitäpaitsi, kyllä ihminen tällaiset arvet kestää. Mutta ajattele, että olisit saanut pysyvät arvet pieksemisestä, kun naama ei sattunut miellyttämään isäntää tai emäntä purki turhaumiaan sinuun, orjaansa. Kuvittele, että suusi olisi jäänyt kuolaimista pysyvästi leveäksi - kyllä kuolaimista, rangaistusväline -  ja kun lopulta pääset vapaaksi toinen lonkkasi poissa sijoiltaan, ihosi täynnä arpia, vapaus ei tunnukaan enää miltään. 

Toni Morrisonin palkittu romaani Minun kansani, minun rakkaani kysyy, kuinka paljon ihminen kestää ennen  kuin murtuu. 
Vastaus on: paljon. 

Ihminen kestää sen, että häntä käytetään siitoseläimenä, jonka jälkeläisistä tehdään uusia orjia.
Hän kestää sen, että kukin hänen lapsistaan myydään ennen kuin hän näkee heidän kasvavan.
Hän kestää sen, ettei hänellä ole mitään omaa, ei edes nimeä.
Hän ei kestä sitä, että kun on saanut haalituksi lapsensa kokoon ja uskaltanut ryhtyä luottamaan, että saa rakastaa heitä, hän eräänä päivänä huomaa, että heitä tullaan hakemaan takaisin orjuuteen. Sellaisessa tilanteessa ihminen joskus mieluummin tappaa omansa kuin antaa heidät hirviöiden käsiin. 

"Mies ei ole kuin pelkkä mies", Baby Suggs sanoi. "Mutta poika? Poika se jotain on."
Siinä oli järkeä monestakin syystä, sillä Babyn koko elämän ajan, ja samoin Sethenkin, miehiä ja naisia siirreltiin ympäriinsä kuin tammipelissä. Joka ainoa Baby Suggsin tuntema, saati sitten rakastama mies oli karannut tai hirtetty, vuokrattu pois, lainattu muualle, ostettu tuonne, tuotu tänne, pantu säilöön, annettu pantiksi, voitettu, varastettu tai pantu telkien taa.

En ymmärrä, miten tälle kirjalle on annettu niin mahtipontinen ja selittävä suomalainen nimi. Alkukielellä se on Beloved, ja kirjassa on sen niminen myyttinen henkilöhahmokin, Rakkain. Miksi ei myös suomeksi Rakkain?

Tyyli, kieli ja rakenne on tyypillistä Morrisonia, yhtä aikaa sekä realistista että runollista ja salaperäistä. Morrison menee suoraan tilanteisiin, selittämättä. Kun lukee eteenpäin, saa selville sellaista, mikä saa ymmärtämään jo luetun, mutta arvoitukseksi jääneen tai puoliksi ymmärretyn. Teksti antaa henkilöistä tietoja annostellen, palapeli täydentyy. Ajassa liikutaan edestakaisin molempiin suuntiin.  Minä nautin tämäntyylisestä hitaampaa lukemista vaativasta tekstistä. Olin jopa hieman pettynyt, kun Morrisonin viimeisimmässä kirjassa God Help the Child puuttui tätä hänelle tyypillistä kerroksellisuutta. Jotkut käyttävät termejä 'helppo' ja 'vaikea'. Miksei, helpon voi lukaista yhtä päätä nopeasti, vaikeaa on maisteltava verkkaisemmin, valppaampana ja palaillen. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun orjien yhteisöihin USA:ssa. Kirjan omistus kuuluu Kuusikymmentä miljoonaa ja enemmänkin. Tämä on arvioitu Atlantin yli tapahtuneessa orjaliikenteessä kuolleiden afrikkalaisten määräksi. Sana enemmänkin - more(Sixty million and more) antaa ymmärtää, että kuoleminen ei ole loppunut laivalla tukehtumiseen. Myös Baby Suggs, Sethe. Halle, Howard, Buglar, Denver, Rakkain, Paul, Kuutonen ja Leima Maksettu ovat jatkaneet kuolemista.

Eräässä kirjan kohtauksessa kuvataan koriste-esine, jonkalaisen huomasin hiljattain myös erään suomalaisen sisustuslehden kuvassa yksityiskodista. Jutussa kehuttiin, miten aito, etninen sisustuselementti onkaan kyseessä, matkoilta hankittu.
... Denver lähti, mutta sitä ennen hän ehti nähdä hyllyllä takaoven pielessä mustan pojan suu täynnä rahaa. Pojan pää oli taivutettu taaksepäin pitemmälle kuin pää voi taipua ja kädet oli tungettu taskuihin. Kahden täydenkuuun lailla pullottavat silmät olivat ainoa kasvojen piirre ammottavan punaisen suun ympärillä. Hiuksina oli joukko ulkonevia, etäällä toisistaan olevia, naulankantojen muodostamia täpliä. Ja poika oli polvillaan. Suussa joka oli leveä kuin muki oli kolikoita joita tarvittiin maksuksi tavaroiden tai jonkin muun pikkuasian toimittamisesta, mutta yhtä hyvin siinä olisi voinut pitää nappeja, neuloja tai omenamarmeladia. Jalkakäytävälle pojan polvien eteen oli maalattu sanat:"Teidän Palveluksessa."               

14 kommenttia:

  1. No voihan järkky tätä kirjaa! Olen miettinyt sen lukemista ja nyt vasta mietinkin...
    Arpihan on ihan huomaamaton, sanoo hän jossa on arpia siellä sun täällä. Punoitus lakkaa ja muistat rasvata ettei ala kiristämään. Arvet ovat elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja on raaka. Siinä ei kuvata raakoja yksityiskohtia, vain vihjataan, mutta lukija näkee ne. Morrison on ilmeisesti halunnut tallentaa orjuuden historian kaikessa kauheudessaan, kuten juutalaiset holokaustin. Omistuksen 'kuusikymmentä miljoonaa' vertautuu helposti tuhottujen juutalaisten kuuteen miljoonaan.

      Joo, tämä arpihan on vielä melko uusikin. Se ommeltiin juoksevalla langalla, kun esim. lonkassa oli hakaset ja niistä jäi vain ohut valkoinen viiva.
      Turhamaisuus pysyy näemmä naisessa vanhuuteen, ainakin jonkin asteisena.:D

      Poista
  2. Olen katsellut kivaa sarjaa Teemalta. Siinä kerrotaan uraa uurtavista TV-ohjelmista USA:ssa. Se "kiva" osuus tyssähti eilen kun esittivät katkelmia Juurista (Roots). Orjanomistajien raakuus ja koko ilmiön kammottavuus tulvahti kuvaruudulta niin voimakkaasti että aloin suorastaan voida pahoin. Haluaisin ajatella että kaikki tuollainen on ihmiskunnan menneisyydessä, mutta tarvitsee vain seurata uutisia, niin tajuaa että rasismi, väkivalta ynnä muu kukoistavat :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rita, ajattelin juuri samaa tätä lukiessani, esim. mitä Isis tekee.

      Orjien perhesiteistä ei välitetty, mutta eipä välitetä meilläkään sivistyneessä Suomessa, kun taas on esillä erään maahanmuuttajaperheen dementoituneenn vanhuksen, karjalankielen asiantuntijan Ljudmila Markianovan palauttaminen yksin Petroskoihin, jossa hänellä ei ole tiedossa hoitopaikkaa. Oliko aiemmin joku egyptiläinen isoäiti samassa tilanteessa.

      Katsoin Juuret silloin aikanaan, Kunta Kinte jäi mieleen. Piti peittää silmät joissain kohti. Katsottuna nämä asiat ovat vielä karumpia kuin luettuna.

      Poista
  3. Tämä on hieno, vaikutuksen tekevä kirja, joka ei monestakaan syystä päästä lukijaansa helpolla. Arvostan sitä. Ja ehkä siksi Morrisonin uusimman lukeminen hieman pelottaa: se on selvästi hyvä ja teemoiltaan tärkeä, mutta onko se liian helppo? Kyllä se lukea pitää, mutta Minun kansani, minun rakkaani on mestariteos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se sinulle, joka olet lukenut näitä vahvempia ja vaikeampia, luulisin. Minua kiinnostaisi kuulla, miten sinä koet uusimman. En ole oikein uskaltanut sanoa tätä, mutta siinä on noihin vanhoihin verrattuna jopa kevyen chicklitin makua.
      Onhan ongelmatkin tietysti nykyään toisenlaisia ja kirja kertoo nykyajasta.

      Poista
  4. Mietin uskaltaisikohan mennä päin tulta? On meneillään vaihe, jolloin kaikki sanat ja teot ovat punnittavina. Tämä tietää joidenkin kirjojen lukemisen katkaisua. Tämän kohtalon koki mm. Sofi Oksasen Puhdistus. Ajattelin, että joskus myöhemmin jatkan, mutta ei ole tullut jatkettua. Sama kohtalo on tv:stä katsomillani elokuvilla, jotka perustuvat julmuuksien kuvaamiseen, naps, telkka joutuu sulkemaan silmänsä. Onko pakko? ajattelen. Ei ole, vastaan. Julmuus on asia, joka kauhistuttaa.

    Toisaalta ymmärrän, että ihmisten pahoja tekoja ei saa panna piiloon, kätkeä. Päinvastoin. Ne on tuotava esiin. On toivottava, että niistä joku jotain oppisi. Mutta samoja virheitä on tehty kautta aikojen. Pahuus on juuttunut ihmiseen. Se kuuluu hänen sisuskaluihinsa. Ja tarpeen tullen se nousee sieltä esiin. Esim. itsepuolustuksessa. Sodissa. Tappeluissa. Kukaan ei voi sanoa: olen syytön. Pahuudella on niin monta muotoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, kuulostat herkältä väkivallan suhteen. Minäkin kyllä säpsähtelen ja peitän silmäni välillä elokuvissa, mutta katson silti vaikka mitä.
      Kirjoissa olen kokenut kauheimpana lapsiin kohdistuvan väkivallan, esim. Laura Gustafssonin Anomalia-kirjassaan eläväksi tekemä englantilaisen Baby B:n tapaus ei poistu mielestäni.

      Totta, tarpeen tullen pahuus pääsee valloilleen, esim. sodissa. Joissain Vietnam-elokuvissa on sellaista sodissakin "tarpeetonta" pahuutta, jota ei voisi kuvitella olevan olemassa. Poikkeustilanteissa pahuus on kuitenkin ymmärrettävämpää kuin ihan tavallisen arkipäivänä rutiininomaisesti toteutettu pahuus, esim. orjien kohtelu. Ja silloinkin on ollut sekä hyviä isäntiä että julmia.

      Poista
  5. Kirjojen suomennosnimet voivat olla outoja. Esimerkiksi Donna Tarttin The Secret History on väännetty suomeksi Jumalat juhlivat öisin.

    En ole tainnut lukea tätä Morrisonia. Kirja vaikuttaa kaikelta muulta paitsi ei kepeältä viihderomaanilta. Hyvä kuitenkin, että mustilla on ääni kirjallisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Morrison on tuonut todella ansiokkaasti esiin Amerikan mustien äänen. Käväisin äsken lukemassa hänen Nobel-puheensa, jossa hän sanoo, että kielellä ei voida koskaan täysin selittää orjuutta, kansanmurhaa ja sotaa, mutta sillä voidaan kurottaa sanomatonta kohti.

      Juu, minua ärsyttävät usein mielestäni huonot nimet. Minusta myös suomalainen lukija olisi ymmärtänyt kirjan sanoman nimestä Rakkain; ei me olla jenkkejä tyhmempiä. Ja kun Morrison haluaa antaa lukijalle haastetta, niin tämä alkuperäinen nimi olisi moniselitteisyydessään toteuttanut sitä ajatusta.

      Poista
  6. Tämän kyllä voisi lukea uudestaan. Morrison on taituri, taikuri, sanansaattaja, uskomaton kertoja. Minä tosin rakastin myös uusinta, aH, se oli hyvä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin, kaikkea tätä hän on.
      Tämä uusin on kyllä minustakin ihan hyvä lukuromaani (tästä termistähän on joskus ollut pitkät keskustelut;)), ja minäkin kirjoitin siitä myönteisesti. Se on jotenkin eri sarjassa kuin nämä vanhemmmat. Ihan kuin sokeana nostaisi lasin huulilleen ja juoma olisi muuta kuin mitä odotti.
      Ajattelin vielä jossain vaiheessa lukea loput Morrisonin 70-luvun kirjat Sinisimmät silmät, Solomonin laulun ja Tervanuken, koska ne ovat hiipuneet mielestä ja niitä lukiessa olin niin nuori ja luin ikäänkuin eri silmin.

      Poista
  7. Kuulostaa hurjalta - ja pelottavalta. En ehkä uskalla, vielä. Morrisonin uusin ja aiempi Koti eivät olleet niin rajuja kuin tässä kerrot aiemmista, vaikka isoja asioita käsittelevätkin. Kirjailijan nimi jäi kyllä mieleen, joten ehkä joskus... hyvä vertaus muuten tuo lasi huulilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Arja! Vertaus tuli mieleeni siitä, kun olin jokin aika sitten sokean kirjailijan kirjajulkkareissa, joissa syötiin pimeässä ja sekä ruuat että juomat osoittautivat erilaisemmiksi, mitä luuli. Vadit ja kannut kulkivat pitkässä pöydässä ihmiseltä toiselle, ja kun nostin lasin huulilleni, niin kuvittelin maun ja se mehu olikin ihan erilaista.
      Pitäisi tietysti antaa kirjailijan muuttua eikä odottaa aina samaa.
      Koti on myös hyvä, vähäeleinen, koskettava kirja.
      Näiden vanhempien teosten hurjuus yllätti minutkin, En varmaan ymmärtänyt kaikkea silloin nuorena tai sitten ohitin pahimman enkä kokenut sitä niin voimakkaasti kuin nyt. "Ennen vanhaan" kaikki julmuudet tuntuivat olevan niin maantieteellisesti kaukana tai muinaisuutta, jo ohitettua, ja kaikki tuntui menevän vain paremmaksi. Nyt luettu vertautuu pakostikin myös kaikkeen siihen pahaan, mikä on menossa ja mistä tietää hyvän tiedonvälityksen ansiosta.

      Poista

Tuure Kilpeläisen laululyriikasta

Laululyriikka on kirjallisuuden genre, joka arvostettiin korkealle viiime vuonna, kun yhdysvaltalainen folk- ja rocklaulaja Bob Dylan ...