perjantai 12. joulukuuta 2014

Jorma Palo, Uitettu rotta (1997)



Uitettu rotta on kirja erään tutkijan sammumisesta. Se on myös paljon muuta. Luin kirjan ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä. Itse olin silloin nuori, työstäni innostunut alle viisikymppinen ja pidin varsinkin kirjan huumorista. Nyt "virallisen vanhuuden" kynnyksellä ja sairautta kokeneena kiinnitän huomiota enemmän muihin asioihin. Kirja jättää pohtimaan suhtautumista työhön ja tasapainoon elämässä. Se tuntuu vähäistä sivumääräänsä, 140, isommalta.Takakannessa kirjalle annetaan monta epiteettiä.


Leo Brenner on samanoloinen, syanidikapselia turvanaan säilyttävä mies kuin Ilari pari vuotta aiemmin ilmestyneessä elämäkerrallisessa romaanissa Mies joka ei ollut mistään kotoisin. Kirjoitin siitä täällä.

Leo elää syöpäkontrollista toiseen ja pelkää sekä huonoa että hyvää uutista.
Kun hän saa tiedon, että viisivuotistarkastuksessakaan ei löydy mitään epäilyttävää, häneen iskee paniikki.
Mitä tehdä tulevilla vuosikymmenillä? Miten täyttää ne, kun usko elämän pikaiseen loppumiseen on viety? Vain työ, rakkaus ja elämän jatkuminen merkitsevät ja jos ne alkavat kumista onttouttaan, ei elämällä itselläänkään ole merkitystä.

Leo Brenner tarkastelee kollegaansa Jussi Rantaa kriittisesti ja huomaa, että ei olisi voinut koskaan toimia kuten tämä. Se elämänhalu, mikä nuoressa Rannassa ilmeni energisenä kohelluksena, muuttui aikuisella tutkijalla rumaksi kilpailuksi. Rannalle on tärkeää hyvä virka, palkinnot, kuuluisuus ja menestyminen sekä omien sukulaisten pönkittäminen. Hän ei turhia pohdiskele eikä ole edes tarkka siitä, kenen tuloksia esittää omissa nimissään. Tulosten väärentäminen ja rahojen harkittu ohjaileminen on sekin tälle tutkijalle joskus tarpeellista suurempien päämäärien vuoksi. Ranta rymistelee kyynärpäät koholla eteenpäin tieteen saralla - tai oikeastaan tiedepolitiikan saralla, kuten Brenner satiirikkona asian näkee. Perhedynastia menestyy, mutta onko opiskeluajan iloinen velikulta sittenkään tyytyväisempi kuin vaatimaton kaverinsa Brenner. Satunnaisissa kohtaamisissa Brenner huomaa Rannan tyydyttämättömyyden ja oivaltaa, että narsisti ei saa koskaan toivomaansa arvostusta.

Brenner on kyynisimmillään lapioidessaan laboratoriossaan sulamaan päässeen pakastearkun sisältöä jätesäkkeihin, tautista aivomössöä. Hän, amyloidiprofessori Leo Brenner, joka on uskonut tieteeseen kohta kolmekymmentä vuotta ja  halveksinut toisia tieteen teosta luopuneita, ei näe enää arvoa omassa työssään.

    Älkää luulko, että tiede on yksitoikkoista puurtamista. Tiede ei ole myöskään pelkkää muotokuvien paljastamista, vaan se on ennen kaikkea vapautta toteuttaa oma tahto ja omat näkemykset. Vapauden läpitunkemalla tutkijalla olkoon siis oikeus vaatia puolisoltaan sopeutumista tieteellisten oivallusten toteuttamiseen ja alaisiltaan ymmärrystä sille, että hän ei ehdi kuluttaa ainutkertaista aikaansa heidän kanssaan. Älköön häntä myöskään vaivattako arkipäiväisillä huolilla, jotka häiritsevät hänen tieteellistä pohdintaansa. Jos hänen puolisonsa ei selityksistä huolimatta ymmärrä näitä perusteluja vaan ylenkatsoo hänen tieteellisiä tavoitteitaan, tutkijan voi olla pakko vaihtaa puolisoa. Vaihto ei johdu siitä, että hän olisi valinnut alun perin väärän puolison (sillä hän ei te vääriä valintoja), vaan siitä, että hänen on saatava tilaa ympärilleen. Tieteellinen vapaus ei kukoista, jos tutkijan nilkoissa kilahtelevat perheen muodostamat kahleet.

Sairauden taaksejättämisen aiheuttama järkytys on tehnyt Brenneristä yksinäisen. Hän kokee itsensä kokeiden rotaksi, jonka pitäisi löytää laajassa vesialtaassa vedenpinnan alle piilotettu koroke. Hän on pettynyt, koska ei pysty siihen intoon ja iloon, jota hänen pitäisi tuntea, koska pelastuneelle ei riitä, että rakastaa, pitäisi rakastaa intohimoisesti. 

Pitäisi jumaloida puolisoaan, jälkeläisiään, tiedettään, maailmaansa!
     Minussa ja Jussi Rannassa on se vika, että olemme rakastaneet tekemistä, mutta emme niitä, joiden hyväksi olemme kaiken tehneet. Kun tekeminen loppuu, loppuu rakkauskin. 

Kirjassa on mielenkiintoinen rakenne. Leo Brenneristä kerrotaan hän-muodossa, mutta aivan lopussa, luvussa Muurin murusia, josta olen lainannut äskeisen sitaatin, Leo puhuukin minä-muodossa. Tässä tekstin osassa ei ole hiventäkään satiiria. Mieleeni nousee Eino Leinon Hymyilevän Apollon säe:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.


Sinne tänne Brennerin muistelun ja esseetyyppisen tekstin oheen on ripoteltu ikään kuin aitoja, vanhalla kirjoituskoneella präntättyjä tekstin pätkiä Brennerin päiväkirjasta, jotkut triviaaleja, jotkut hyvinkin intiimejä. Viimeinen on niistä järkyttävin.
"LEMMENJUOMA
UNA FURTIVA LACRIMA
ON AIKA - - - "


8 kommenttia:

  1. huh! jopas nyt oli kerronta. varsin seikkaperäisesti arvostelit kirjan. miten päädyit juuri tähän teokseen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun luin tuon kirjoitukseni uudestaan, huomasin, etten ollut kertonut mitään huumorista, jota kirja pitää myös sisällään. Erikoinen sekoitus raskasta ja kevyttä.

      Meillä on perheessä sairautta, ja muistin Palon, joka eli pitkään melanoomasairaana ja käsitteli sairastamista muutamissa kirjoissaan. Tämä seikka veti lukemaan Paloa uusintana sieltä 90-luvulta.

      Poista
  2. Vaikuttaa aika ahdistavalta kirjalta. Tietysti sitä suojaa itseään näin raadollisilta kirjoilta. Jo kirjan nimi ja kansikuva vaikuttavat epätoivoisilta.
    Ihana tuo Eino Leinon runonpätkä, jota jatkaisin sillä, että min verran jäljellejäävillä on lempeä, sen verran lähtijästä jäljelle jää.
    Äitini suri pitkään lähdönhetkeä mm. kuka hoitaa heidän hautaa, mihin mökki joutuu ym. lohduttelin häntä, että anna meidän tehdä päätökset, älä sure etukäteen ja pahoita mieltäsi.
    Kuolema ja sen ajattelu on tälläkin hetkellä monen mielessä, monelle se aika on pitkä. Äitini oppi nauttimaan elämästä ennen lähtöä esim. teetti itselleen hienon juhlapuvun, päällystytti sohvan uudelleen, osti uuden telkkarin ja digiboxin, kävi teattereissa ym. eli täyttä elämää. Ja huumori pysyi jäljellä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se tuntunut ahdistavalta, vain kiinnostavalta.

      Minua kiinnosti tuo päähenkilön kaveri, jolle menestyminen on niin kovin tärkeää ja kaikki on alisteista työlle. Aloin muistella jotain rikostapausta muutama vuosi sitten, jossa oli juuri tämän Rannan kaltainen patriarkka, tutkija-lääkäri, joka oli suosinut poikaansa ja miniäänsä ja ohjaillut tutkimusrahoja näille.

      Äidilläsi oli oikea asenne. Vanhalle se on helpompaa kuin nuorelle, joka saa tietää sairastavansa vakavaa tautia eikä ole vielä ehtinyt elää kaikkia elämänvaiheitaan.

      Poista
  3. Oi, miten vaikuttavalta teokselta tämä tuntuukaan! -Ja kuinka hienosti sinä kirjoitit! Hiljennyin lukemaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa ollaan niin perusasioiden äärellä. Huomasin, että sen voi kokea monella tavalla riippuen omasta elämäntilanteesta. Tämäkin on hyvän kirjan merkki. Ja mies oli kuitenkin varsinaiselta ammatiltaan lääkäri, kirjailija vasta vanhempana.

      Poista
  4. Kun tietää, mitä tämän kirjan taustalla on, siitä avautuu aivan omia ulottuvuuksia. Yksi tämän opuksen keskeisiä teemoja on nimittäin keskisormen nosto todelliselle prof. Rannalle, monella eri tasolla. Kun tämä kirja ilmestyi, Itä-Suomessa oli pientä turbulenssia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistelin kirjaa lukiessani sitä tapausta; perheen suosimista, väärennettyjä tutkimustuloksia ja mitä kaikkea siinä olikaan.

      Rannan kuva oli piirretty niin tarkasti, että tuli sellainen tunne, että hahmolla on vastine todellisuudessa. Brennerin oma hapuilu oli sympaattista verrattuna tämän koheltaja Rannan touhuihin. Varmasti tiedemaailmassa löytyy aina silloin tällöin juuri tällä tavalla epämiellyttäviä, rikokseen taipuvaisia .

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...