sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Jorma Palo, Mies joka ei ollut mistään kotoisin (1995)




Tässä yksi hauskimpia ja koskettavimpia omaelämäkertoja. Lääkäri ja tutkija Jorma Palo päätti kirjoittaa elämästään viisi vuotta syöpädiagnoosinsa jälkeen vuonna 1995. Kirjan nimi Mies joka ei ollut mistään kotoisin kertoo tyylin: itseironinen, monikerroksinen, yhtä aikaa koominen ja traaginen, terävä. Kirjan alussa kerrotaan, että henkilöt ja tapahtumat eivät vastaa todellisuutta ja jos vastaavat, se johtuu sattumasta. Tämä on leikittelevää hämäystä.

Hyvin Jorma Ilari Palon oloinen mies Ilari Palo makaa kirjan alussa Hyksin syöpätautien klinikalla kokovartalotutkimuksessa, tomografiassa. Hän joutuu käymään neljän kuukauden välein tutkittavana, saamassa lisäaikaa. Tilanne saa hänet muistelemaan. Mieleen nousevat päällimmäisinä lapsuus, jossa kolkko äiti lyö kovaa ja komentaa olemaan itkemättä, innokas tutkimustyö Brooklynissä ja uuden taudin löytäminen Suomessa. Tauti osoittautuu vain suomalaisten geeneissä piileskeleväksi aspartyyliglukosaminuriaksi, mikä vie tutkijaltamme laajemman kuuluisuuden, kenties Nobelin. Liikaa se olisi ollutkin miehelle, joka ei osannut lapsenakaan pitää puoliaan.

Suku ei osaa arvostaa Ilarin menestystä, minkä luvun 6 otsikointi kertoo: Iikosta tulee Ilari ja kaikkien hämmästykseksi ylioppilas, lääkäri ja, tuhansien vajaamielisten virtsaa tutkittuaan, lääketieteen ja kirurgian tohtori.

”Mi-mitä sie tutkit sellaisia vajaamielisiä?” äiti kysyi, kun Ilari kutsui hänet väitöstilaisuuteen. ”Mitä mi-mie sanon miun tuttaville? Kaikki luulevat, että meitin suvussakin on vajaamielisiä. Ja mistä sie sait päähäsi tutkia niiden virtsaa? Enhän mie kehtaa sanoa kenellekään, mitä miun poikain tutkii. Tutkisit vaikka verta.”

Ilarin sukulaisten suhtautuminen hänen työhönsä tuo kutkuttavasti mieleeni Hannu Väisäsen elämäkertaromaanien Anteron perheen käyttäytymisen. Anteron kirkkomaalauksen paljastustilaisuudessa romaanissa Taivaanvartijat isä ja veljeskatras eivät huomaa koko taideteosta vaan tutkivat, miten kirkon penkit on rakennettu. Tämä kuvaa työväestöstä nousseen akateemisen henkilön saamaa täydellistä taustatuen puutetta samalla tavalla kuin äidin tuhahtelu Ilarin menestymiselle Palon kirjassa.

Saman paheksunnan saa osakseen Ilarin sisar Päivikin, koska on muuttanut Tukholmaan ja mennyt naimisiin ulkomaalaisen kanssa.

”…Päivikin asuu Tukholmassa sen jugoslaavipakolaisen kanssa. Mikä lie bensanmyyjä ja kommunisti.”
Ilari tiesi tekevänsä virheen mutta ei voinut olla sanomatta: ”Boskon isä istuu Titon vankilassa. Hää joutui pakenemaan, koska hää ei nimenomaan ole kommunisti. ja Päivikin on tavallaan pakolainen. Eräs tietty ihminen ajoi hänet täältä.” Onneksi äiti ei ymmärtänyt vaan sanoi: ”Mikä pakolainen muka? Päivi on isänmaanpetturi, joka palvelee ruottalaisia, vaikka Suomi koulutti hänet sairaanhoitajaksi. Ja jahka työ jäätte Amerikkaan, siekin petät isänmaasi. Jos sie olisit pysynyt Iikkona Tirvalla, tällaista ei olisi tapahtunut. Isänne häpiäisi haudassaan, jos saisi tietää.”

Palo piirtää hirveän naiskuvan äidissä ja tämän sisarissa. Kolme sisarta taistelevat ja kinaavat koko elämänsä ajan lapsellisesti siitä kuka on paras ja suosituin. He pitävät yllä mykkäkouluja ja muodostavat välillä kahden liittoja yhtä vastaan.

Mi-mie en viitsi vihata niin mitätöntä naista. Hää vihaa minuu sen takia, mitä mie olen saanut ja mitä hää on menettänyt. Hää vihaa sitä, että mie olen meistä nuorin ja että mie näytänkin nuorimmalta. Ja sitä, että mi-miulla on luonnonkihara tukka. Haluatko sie tietää, miksi hää vihaa sinuakin.”

Pirkka-Pekka Peteliuksen näytelmässä ja tv-sarjassa Kymenlaakson laulu on samanlainen naistyyppi kuin Palolla. Masentavaa. Suomalaisia naisia on sanottu vahvoiksi. Tätäkö se on? Lasten vähättelyä ja hakkaamista ja toisten aikuisten panettelua, itsensä nostamista muita painamalla. Nämä henkilöt ovat myös erittäin tietämättömiä, mutta silti omasta mielestään aina oikeassa.  

Kirjan lukujen nimet ovat mainioita: Iikon isoisä ja isoäiti eivät pääse sopimukseen siitä, missä ilmansuunnassa on kaakko, Mitä Ilari koki m/s Kungsholmilla matkallaan uudesta maailmasta vanhaan ja kuinka hän katseli kotimaataan kiikarin pienentävän linssin läpi.

Sairauttaan Ilari käsittelee kirjassa melko vähän muistojen välissä. Jossakin vaiheessa hän löytää tautinsa syyn. Toinen äidin sisarista on terveyssisar (nykyään sanotaan terveydenhoitaja). Hän on kärventänyt Ilarin ihoa alppiaurinkolampulla riisitaudin ehkäisemiseksi ja pitänyt Iikon suoria sääriä omana ansionaan. Kun otsonilta tuoksuvan alppiauringon aiheuttama melanooma aikanaan todettiin, Siiri oli kuollut.

Viimeisessä luvussa Ilari palaa alkutilanteeseen, jossa miettii, mitä järkeä on jatkaa elämää neljän kuukauden erissä. Hän päätyy siihen, että on joko elettävä keskittyen tärkeimpiin asioihin tai sitten poistuttava elämästä, tehtävä asento ja vedettävä musta huppu päähän. Hän hankkii tätä tarvetta varten lääkäriystävältään syankaliumkapselin. Elämän jaksaa elää loppuun, kun tietää pääsevänsä siitä eroon halutessaan.

Palo eli melanoomadiagnoosin jälkeen 16 vuotta ja julkaisi tusinan kirjoja, fiktiota ja tietokirjoja. Tietokirjoihin kuuluu mm. hänen yhdessä vaimonsa Leena-Maija Palon kanssa kirjoittama Rakkaudesta seksiin,1999. Elämänhalua siis riitti!

Palo on kirjoittanut kaksi muutakin elämäkerrallista teosta. Satiirissa Uitettu rotta, 1997, päähenkilö professori Leo Brenner julkaisee todellisiin tapahtumiin perustuvat muistiinpanonsa. Lapsuudenkuvaus Leikkikuolema, 2005, kertoo lisää Iikon elämästä vahvojen naisten sukuvihan keskellä. Kirjaa kuvataan kansitekstissä hirtehiseksi kasvuromaaniksi. Haluan ehdottomasti lukea sen.

Jos joku arvostelee nykyajan lasten kasvatusta siitä, että lapsi nostetaan päähenkilöksi ja hemmotellaan piloille, hänen pitäisi lukea tämä kirja. 
Kirjassa on eräs tapaus, jota Ilari muistelee tohtorinväitöskaronkassa. Hän katselee äitinsä luisevia rystysiä ja muistaa, miten tämä lyö häntä, silmittömästi, ehkä itseensä pettyneenä, kiukuissaan, tiedä häntä, mutta lyö, raapii sormuksellaan ja uhkaa. ”Vai rupiat sie murjottamaan. Sittenpähän saat lisää." Halusin kirjoittaa tästä pitemmän sitaatin, mutta en pysty. En käsitä, miten lapset ovat kestäneet tällaista! Itseäni ei lyöty koskaan, vaikka kuulun ikäluokkaan, jossa monissa perheissä lapsille annettiin säännöllisesti selkään. Palon mainitseman oppineisuuden väheksynnän sen sijaan tunnistan hyvin. Oma isäni ei tullut ylioppilasjuhliini, vaan valitsi peltotyöt.


13 kommenttia:

  1. Tämä on hyvä bloggaus ja varmaan kirja. Lasten kaltoinkohtelua, mollaamista ja nollaamista on vaikea sietää.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, jokke! Olin lukenut tämän kirjan kauan sitten. Nyt se muistui mieleeni ja oli ihan yhtä vaikuttava lukukokemuksena kuin silloin, lisänä vielä se, että Tirva ja murre ovat tuttuja, kun asun samalla seudulla

    VastaaPoista
  3. En ole Palon kirjoja lukenut, mutta hän oli "entisessä elämässäni" kihlattuni vanhempien naapuri ja tuntui hyvin sympaattiselta ihmiseltä. Itse en varmaankaan olisi kyennyt olemaan minkäänlaisessa kontaktissa vanhempien kanssa, jos olisivat minua fyysisesti kurittaneet. Aika hurjaa, jos väitöksessä ja karonkassa on ollut tuollaisia tunnelmia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käsittämätöntä! Iikonkin kuritus johtui mistä tahansa pikkujutusta, huonosta koearvosanasta, nyrpeästä ilmeestä jne. eli vanhempi löysi syyn purkaa omaa pahaa oloaan avuttomampaan.

      Hienoa, että kerroit tuon huomiosi. Kirjojen kautta välittyy juuri tuollainen mies, sympaattinen.

      Samoin tunnen minä, olisin etääntynyt täysin isästäni, jos minulla olisi tuollaisia muistoja. Kontaktini isääni olivat vähäisiä siksi, että hän ei ollut kiinnostunut minusta, minkä kyllä ymmärrän hänen valtavien menetystensä aiheuttamaksi turtumukseksi - sota, vaimon ja pojan kuolema ja taakkana kolme tytärtä, joista yksi kriittinen ja vaativa.

      Poista
  4. Hienosti kirjoitat kiinnostavasta kirjasta. Ihmeellistä, että Suomessa on niinkin paljon tervejärkisiä ihmisiä (täällä kirjablogeissa hyvin edustettuina). Vuosien varrella kerääntyneiden havaintojen perusteella tuntuu, että lasten kasvatuksessa ja sukujen juhlapotrettien takana pimeyden voimat vellovat, alistamista ja sadismia. Moni joutuu kahlaamaan p:ssa ennen kuin pääsee pinnalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta sano! Tulee noista kokemuksista ainakin vaikuttavaa kirjallisuutta. ;)

      Poista
  5. Marjatta, niin kauan kuin muistan, on mielessäni ollut se, että Suomessa on runsaasti nostettu itseä muita alentamalla. Sitä tapahtuu vieläkin, mutta ehkä nyt enemmän muualla kuin lastenkasvatuksessa, vaikka sielläkin on varmaan vielä mörköjä, lastenhuoneissa. Nyt tämä on työpaikoilla ja muissa yhteisöissä, joissa aina on joku, joka ajattelee, että toisen menestys on itseltä pois ja että muu maailma on hänelle jotain velkaa. Toisaalta tätä asiaa voidaan lähestyä myös niin, että on ollut paljon koteja, joissa lapsi ei ole saanut mitään arvostusta ellei hän ole ollut kaikessa paras. Jos keskiarvo on ollut alle 10 on rypistelty otsaa, ja auta armias, jos se on ollut alle 9, siihen on otettu jo sanat ja kylmyys avuksi. Tällaisista kodeista tulee niitä, jotka suorittavat itsensä loppuun ja heillä on aina se tunne, että pitää olla vieläkin parempi. Joku suuri elämänmullistus voi kääntää tuon kaiken toisinpäin ja silloin kunnianhimolla alistettu nousee kapinaan ja lähtee omille poluilleen.

    Siis Jorma Palo kiinnostaa minua henkilönä paljon. Olen lukenut hänestä lehdistä ja sitten ostin hänen kirjansa, joka koskee Bodomin surmia. Luin sen pariinkin kertaan, silllä siinä on vain niin paljon kiinnostavaa ja uskomatonta, jonka poliisitutkinta oli ohittanut, että jännittävämpää kuin mikään dekkari. Haluan lukea sen vieläkin ja onneksi sen löysin täältä kirjastoni kaaoksesta. Kirjan nimi on Bodomin arvoitus ja löysin kirjan välistä myös neurologi Jorma Palon kirjan arvion, joka on Keskisuomalaisesta 22.4.2003. Hämmästyin muuta lehtileikemäärää ko. tapahtumasta eli tässä on jotain joka vaivaa minuakin, sillä tapoihini ei kuulu kerätä rikosjuttuleikkeitä. Paloa juttu vaivasi neljä vuosikymmentä. Pitkä kirja arvio on kiittävä, mutta mukana on kuva, jossa Palo on varmasti jo sairas sekä iso kuva Bodomin surmista henkiin jääneestä Nils Gustavssnonista, joka hypnoosissa kuvasi surmaajan juuri Palon päättelmäski surmaajaehdokkaaksi.

    Voi, voi, taisin kirjoittaa ohi aiheen, mutta näin minuun on aina vaikuttanut Jorma Palo.

    Pakko sanoa vielä tuosta, kun Palo kertoo sukunsa naisista, että tuttu juttu. Olen serkkuni kanssa joutunut eräissä käänteissä miettimään, että kun äitimme sisarineen joutuivat kaksi kertaa jättämään Karjalan, se oli liikaa heille, jotain tapahtui. Toisaalta olen kuullut samanlaista kylmävirtausta myös muistakin suvuista ja miten usein kyseessä ovat juuri suvun naiset. Yhden kirjankin siitä toin blogiini, joka viisti tätä asiaa ja se oli muistaakseni Hylätty lapsuus tms. anteeksi, en ehdi nyt tarkistaa, riisipuuro on hautumassa ja...Sain sen kirjan muutama vuosi suoraan kirjailijalta itseltään kirjamessuilla. Se kerto sekä mitä oli tullut evakoista ja heidän lapisistaan (eli heidän lapsensa ovat minun ja serkkujeni äidit) ja muista kuten sotalapsista tai saksalaisen sotilaan kanssa saaduista lapsista etc. Voi, yhä enemmän nyt rönsyää;)

    Tänään tulee tanskalainen Perilliset!

    Nyt kutsuu puuron hämmennys ja kohta sitä nautitaan kera kuningatarsopan. Meillä siis oikeesti on puuropäivä kerran viikossa.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. Palossa oli jotain niin kiehtovaa, että olisin halunnut tuntea hänet!

      Poista
    2. Luin juuri Palolta pienoisromaanin Uitettu rotta. Se oli tosi hyvä, satiiri tiedemaailmasta ym. Kirjoitan siitä myöhemmin. Olin lukenut senkin aiemmin, mutta en ymmärtänyt sitä niin hyvin silloin.
      Ja nyt minulla on menossa Palon Leikkikuolema, joka kuvaa pienen Iikon (Palon itsensä) elämää ja naisten valtatataistelua.

      Minusta elämäkerralliset romaanit, henkilökohtaiset romaanit, nimitettäköön niitä miten vain, ja jopa fiktiiviset elämäkertamuotoiset romaanit ovat valtavan puoleensavetäviä.

      Palo on niin hieno yhdistelmä älykkyyttä ja vaatimattomuutta, että toivon, että hän eläisi vielä ja kirjoittaisi lisää. Elämän annostelu kontrollista toiseen sai ilmeisesti hänet armottoman rehelliseksi, mikä tekee hänen kirjoistaan niin kiinnostavia.

      Poista
    3. Riisipuuro on ihana ruoka. Sehän oli ennen Satakunnassa pitoruokaa.

      Poista
    4. "Minusta elämäkerralliset romaanit, henkilökohtaiset romaanit, nimitettäköön niitä miten vain, ja jopa fiktiiviset elämäkertamuotoiset romaanit ovat valtavan puoleensavetäviä." Täysin samaa mieltä edellä olevasta. Pidin paljon mm. Susan Sellerisn kirjasta Vanessa&Virginia, vaikka se onkin osin fiktiivinen.

      Hänessä oli just sitä jotakin...

      Luvialla oli ja on pitoruoka ohrakryynivelli, jota emännät keittävät tuntikausia, niin kauan, että vellistä tulee vaaleanpunaista. Se on ensimmäinen, mitä olen tarjonnut kotipitäjääni muuttaneelle R:lle ja siitä se sitten...kaikki. Sitten olöi myös väskynä- eli rusinasoppaa pidoissa ja keväällä madesoppaa. Edesmennyt anoppini (exän äiti) oli kaikkien keittiöiden valtiatar, joka hallitsi pitoruoat upeasti. Siis nämä on ne, mitä nyt muistan, mutta toki usein oli riisipuuroa ja sen kanssa väskynäsoppaa tai sitä muuallakin tunnnettua sekahedelmäsoppaa. Kiisseliä oli aina anopin pöydässä arkena päällysruoaksi, kuten appiukko nimitti jälkiruokaa. Juhlana kaikkea hienoa, osin rannikkoruotsalaista keittiötäkin. Ensimmäinen asia, jota juuri 8 vuotta täytettyäni ja Luvialle muutettuani olivat just pidot, sillä niitä oikeasti pidettiin ja niissä oli ihan omanlaisensa tunnelma.

      Poista
  6. Oijoi, olipas tämä vahva, hieno kirjoitus, kiitos tästä, Marjatta!

    Omien lasten saavutusten väheksyminen johtuu ehkä pelostakin. Siitä että ei enää riitä vanhemmaksi sellaisenaan kuin on. Voi olla, että mieluummin sulkee silmänsä ja torjuu mieluummin kuin kohtaa sisällään asuvan, perin kummallisen ajatuksen tulla itse torjutuksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta!

      Tämä on juuri oikea oivallus. Minulla kesti kauan ennen kuin ymmärsin sen omassa isässäni. Hän oli valtavan epävarma ja joutui kantamaan vastuuta sellaisesta mitä ei hallinnut.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...