Tove Ditlevsenin omaelämäkerrallisen romaanitrilogian Lapsuus-osan lopussa on haikea tunnelmakuvaus hetkestä, jolloin repaleinen lapsuus alkaa jäädä taakse.
Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunani ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.
Toinen osa Nuoruus jatkaa tästä ja kattaa ikävuodet 15 - 18.
Ollaan Kööpenhaminassa toisen maailmansodan alla. Kaupungissa on levoton odottava tunnelma kuten tytön elämässäkin. Työttömyys, tyytymättömyys, ahtaat asunnot, luokkaerot, sukupuolierot ja fasismin nousu ovat miljöö, josta tyttö pyrkii itsenäistymään. Hän kokee, että hänen oikea elämänsä voi alkaa vasta kun hän täyttää kahdeksantoista, pääsee irti lapsuudenperheestään ja saa oman tilan, jossa voi kirjoittaa.
Kiedon käteni ympärilleni ja iloitsen siitä, että olen vielä nuori ja terve. Muuten nuoruuteni ei ole muuta kuin puute ja este, enkä pääse siitä tarpeeksi nopeasti eroon.
Tyttö ei pääse lukioon perheen varattomuuden vuoksi. Hän hakeutuu töihin, ensin kotiapulaiseksi, josta hänet potkitaan pois yhden työpäivän jälkeen osaamattomuuden vuoksi, sitten täysihoitolaan, jossa raataminen väsyttää hänet täysin ja lopuksi konttoriin, jossa hänelle ei anneta mitään kunnollista tekemistä. Hän päätyykin kirjoittamaan pomon tietämättä tilausrunoja konttorin väelle perhejuhliin. Kirjoittaminen on tytölle kaikki kaikessa. Hän on jo kirjoittanut runoja ja haaveilee elämästä kirjailijana. Äidin haave on, että tyttö löytäisi hyvän aviomiehen.
Jos et lakkaa olemasta noin omituinen, hän sanoo, et pääse koskaan naimisiin. En haluakaan päästä, sanon, vaikka juuri harkitsenkin tätä epätoivoista ulospääsyä. Ajattelen lapsuuden mörköä: kunnollista ammattimiestä. Minulla ei ole mitään ammattimiestä vastaan, mutta sana kunnollinen tukkii kaikki valoisat tulevaisuudenhaaveet.
Ditlevsen on tavoittanut hyvin teini-iän kopean tietämättömyyden ja tyttömäisen haaveilun. Hän ei selittele nuoremman minänsä tekoja eikä ajatuksia, vaan kuvaa ne raportoiden ja näyttäen: tällaista se oli.
Aikuiset suhtautuvat nuoriin kuin välttämättömänä pahana, joille pitäisi tehdä tilaa. Työpaikasta ja vuokra-asunnosta tulee helposti potkut ja kotoa ei saa tukea. Kotona viedään tytön palkasta suurin osa eikä ymmärretä, että hänellä olisi omiakin tarpeita, kuten päällystakki.
Haave omasta rauhallisesta huoneesta ei toteudu, vaikka nuoruus antaakin hieman enemmän liikkumatilaa kuin lapsuus, jossa ollaan täysin toisten armoilla.
Tyttö elää kuten muutkin ikäisensä työväen nuoret, käy tyttökavereiden kanssa tansseissa ja heilastelee nuorten kömpelöitten miesten kanssa, mutta samalla hän odottaa koko ajan tapaavansa jonkun, joka huomaa hänen erityisyytensä ja auttaa häntä kirjailijaksi. Hän kokee rakastumisen tarvetta ja on valmis rakastumaan vaikka vanhempaan mieheen kunhan tällä on iso kirjahylly, ja kyllä suihkukin voisi auttaa asiaa.
Kun tyttö saa runonsa julkaistuksi kirjallisuuslehdessä, hän tuntee ihmeellistä huikaisua - olisiko onnea. Ja kun oma kirja, runokokoelma, ilmestyy, hän haluaa olla ensimmäisen illan sen kanssa yksin, koska ei ole ketään, joka voisi ymmärtää, mikä ihme se hänelle on.
Kirjani! Otan sen käteeni ja tunnen juhlallista onnea joka ei muistuta mitään mitä olen ennen kokenut. Tove Ditlevsen. Pigesind. Tätä ei voi enää vetää takaisin. Se on peruuttamatonta. Kirja tulee olemaan olemassa aina, riippumatta siitä, millainen kohtalo minua odottaa.
Niin paljon kuin pidän tästäkin Ditlevsenin kirjasta koen sen kuitenkin laimeampana kuin trilogian ensimmäisen osan, jossa on enemmän runollisuutta ja aforistista tyyliä.
Mietin, onko yleensäkin näin. Lapsuudessa on paljon magiikkaa. Saako siitä siksi helpommin kiehtovan kirjan kuin tosikkomaisemmasta nuoruudesta?
Tulee mieleen J.M. Coetzeen vilpitön Poikavuodet: Kohtauksia syrjäisestä elämästä. (Boyhood: Scenes from provincial life), levoton Nuoruus (Youth) ja itseironinen elämäkertagenrellä ilkamoiva Kesä (Summertime). Nämä ovat kaikki hyvin erilaisia, mutta Poikavuodet on väkevin. Myös Olli Jalosen Poikakirja oli minulle voimakkaampi lukuelämys kuin Miehiä ja ihmisiä.
Nyt odotan, pysyykö tunnelma Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogiassa ensimmäisen osan jälkeen.
Ehkä lukijan toive yllätetyksi tulemisesta myös kirjasarjan jatko-osissa onkin ylimitoitettu vaatimus.
Luulen, että Ditlevsenin trilogian kolmannessa osassa Gift tapahtuu paljon nuoruuden unissakävelijävaiheen jälkeen. Epäilen, että uusi status ei anna sitä vapautta, mitä nuori nainen toivoo. Nimi on kaksoismerkityksessään pahaenteinen, naimisissa ja myrkky. Myös kirjan englanninnoksen nimi kertoo jotain ikävää, Dependency (riippuvuus). Ditlevsen ei löytänyt onnea liitoissaan.
Kirjoja syntyi paljon, mutta niistä on suomennettu vasta muutama. Kööpenhamina-trilogiaksi kutsuttujen Barndom, Ungdom ja Gift suomentajana on ansioitunut Katriina Huttunen. Gift ei ole vielä ilmestynyt suomeksi.
Aiempia kirjoituksiani Tove Ditlevsenin kirjoista:
Lapsuus
Lapselle on tehty pahaa
Tähän trilogiaan voisi kyllä tutustua! Vaikuttaa varsin hyvältä.
VastaaPoistaDitlevsenillä on hieno tyyli ja tarkka ihmiskuvaus.
PoistaHän on kirjoittanut useampia muistelmateoksia, erään niistä jo 1959. Hänen vuonna 1973, kolme vúotta ennen itsemurhaa, kirjoittamansa esseekirja 'Min nekrolog og andre skumle tanker' kiinnostaisi minua kovasti. Kunpa Katriina Huttunen jatkaisi Ditlevsenin teosten kääntämistä vielä tämän trilogian jälkeenkin.
Minä olen jonottanut varmaan vuoden Ditlevsenin Lapsuutta ja olen juuri saanut sen kirjastosta luettavaksi. Smirnoffin osalta olen myöhäisherännäinen ja ajattelin kuunnella molemmat osat putkeen, kuinkahan käy… On niin valtavasti kiinnostavaa luettavaa!
VastaaPoistaTotta, lukeminen ei lukemalla lopu vaan lisääntyy, kun luettu kirja johdattaa toisiin aikalaiskirjoihin tai aiemmin kirjoitettuihin ja muuhun aikaan ja paikkaan sijoitettu kaunokirja saa lukemaan historiaa jne. Ihana runsaus.
PoistaMinä saan Smirnoffin kakkososan pian. Hänellä on voimakkain värein kuvattu maailma.
Iida Rauman kehuttu Hävitys kiinnostaa minua myös hyvin paljon. Tiedän, että koululaisten maailmassa on paljon sellaista väkivaltaa, mikä ei opettajien silmille näy. Ärsytti, kun joku opettaja jo riensi Hesarin mielipideosastolla julistamaan, että koska väkivaltaa ei koulussa sallita, niin sitä ei ole.
Ida Rauman kirjasta luin Tommi Melenderin esseen, jossa hän kertoo viiltävästi omista kokemuksistaan kiusattuna. Essee löytyy Imagesta.
VastaaPoistaKiitos sulle asiaan paneutumisesta. Oma poikani kärsi aikoinaan sekä opettajan että koulukaverien töykeilystä niin, ettei ei enää maittanut uni, ei ruoka. Apua saimme kasvatus- ja perheneuvolasta. Opettajan oli myönnyttävä uusiin järjestelyihin, jotka auttoivat hiukan. Vasta lukio pelasti pojan päivittäisiltä tönimisiltä.
Lissu, huomasin Melenderin esseen, hyvä nimikin sillä 'Romaani joka lyö sielun halki'.
PoistaIkävä tilanne pojallasi ja koko perheellä.
Monelle lukio on ollut pelastus, varsinkin siihen aikaan, jolloin sitä pidettiin yliopistoon johdattavana kouluna ja sinne meni harvempi. Nykyään melkein koko yläkoulun 9. luokka saattaa jatkaa lähilukiossa eikä kiusaajiaan pysty jättämään vielä siinäkään vaiheessa taakseen ellei hakeudu johonkin erikoislukioon. Luokaton lukio kyllä auttaa tässä, ei tarvitse olla niin paljon samoissa tiloissa kiusaajien kanssa.