keskiviikko 4. elokuuta 2021

Merkittyjä kohtia

Työpöydälläni on pino kirjoja, joita aion palauttaa kirjastoon. Jokaisen välissä on paperilappu täynnä sivunumeroita. Olen merkinnyt muistiin kohtia, joissa on hyvä ajatus, jotain mitä jäin miettimään tai mikä on sanottu osuvasti tai erityisen kauniilla kielellä. 

Seuraavaksi joka kirjasta joitain ajatuksia pyöriteltäviksi, itselleni ja mahdollisesti muillekin. Lyhyesti. 


Olli Löytty
kysyy kirjassaan Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (2021), mitä me sisällytämme suomalaiseen kirjallisuuteen.
Suomenkielistä syntyperäisten suomalaisten kirjoittamaa, heidän muilla kielillä kirjoittamaansa, suomenkielistä Suomessa asuvien ulkomaalaistaustaisten kirjoittamaa, heidän vierailla kielillä kirjoittamaansa, ulkosuomalaisten suomeksi tai muulla kielellä kirjoittamaa?
Minusta tämä on hyvä kysymys niin meillä kuin muuallakin. Mikä tekee kirjallisuudesta jonkun maalaista, kirjoituskieli, virallisesti todistettu kansallisuus vai joku muu?

Kun Irakista lähtöisin olevalta arabiaksi kirjoittavalta Hassan Blasimilta kysyttiin Helsinki Lit -tapahtumassa, onko hänellä monessa maassa asuneena kotimaata ollenkaan, hän vastasi, että jos joku kotimaa pitäisi valita, niin se olisi kirjoittaminen ja kirjallisuus. 

Yhä useammalla ihmisellä, kirjailijallakin, saattaa olla "diasporinen identiteetti". 

Kulttuurinen omiminen, josta on paljon väitelty, saattaa olla sekin turhaa rajojen asettamista. Tottakai me inspiroidumme uudesta, eikä kaikki inspiroituminen ole anastamista, pikemminkin arvostamista. Lisään tähän vielä omiani sen, että eihän kirjailijan luomiin hahmoihin samaistuminen vaadi samaa ulkonäköä tai taustaa, mitä ajatusta myös nykyään vaalitaan ja vaaditaan. Tunteethan ne on mihin me samaistumme, ne ikiaikaiset. 


Pekka Sauri
jatkaa elämäkertakirjassaan Huominen, eilisen sanelema (2020) samaa lyhyttä tyyliä ja samoja aiheita kuin aiemmassa Ratkaisemattomien kysymysten kirjassa (2015). 

Omat yksityiset pelkoni ja ahdistukseni alkoivat kasvaa yhteen pahan maailman kanssa. Minua ei voinut kukaan rauhoittaa tai lohduttaa, kun en kertonut mahdollisista huolistani tai ahdistuksistani kenellekään. Olin aina jollakin tavalla vastuussa kaikesta mitä ympärilläni tapahtui, vaikkei minulla olisi ollut sen kanssa mitään tekemistä. Tämän perustunteen lapsuus ohjelmoi syvälle alitajuntaani, enkä tiedä miksi niin kävi, ja mistä se johtui. 

Joskus odotin, että maailman taakka heltiäisi iän karttuessa. Että vanhuus toisi seesteisyyden ja armon. Ei se hellitä, eikä tuo. 

Ei tästä mihinkään pääse. Kysymys on siitä, kuinka paljon ahdistavaa tietoa kykenee sulkemaan tietoisuutensa ulkopuolelle ja kuinka paljon päästää sisään. Voi heitä, joiden rajavalvonta on syystä tai toisesta riittämätöntä! Voi suojattomia! Joiden syyllisyydentunto, ja velvollisuuden, murtaa alkujaankin heiveröisen puolustuksen. Kaikki maailman kärsimys täyttää heidät kuin kalkin, kuin vastaanottokeskuksen. Meidät. Minut. 

Ensimmäinen sitaatti on elämäkertakirjasta, kaksi muuta Ratkaisemattomien kysymysten kirjasta. Molemmissa kirjoissa on paljon asiaa, ja olen lainannut otteita niistä aiemminkin. Pitäydyn nyt  huoli-aiheessa. 

Tässä on hyvä pysähtyä miettimään omia murehtimisiaan. Itse olin lapsena ja pitkälle nuoreen aikuisuuteen totinen huolikimppu, välillä huolesta sairas. Ja olihan minulla syitäkin huoliini. Nyt kun niitä samoja ongelmia ei enää ole, suhtaudun hyvin luottavaisesti asioihin. Nukun yöni hyvin ja luen uutiset päästämättä niitä suojieni läpi. Minusta tuntuu aina, että kaikki järjestyy. 



Samuli Paronen
 (1917 - 1974) oli 47-vuotiaaksi työmies ja harrastelijamaalari. Sitten hän kirjoitti nopeassa tahdissa, kymmenessä vuodessa, kahdeksan romaania, novellikokoelman ja aforismikirjan Maailma on sana (1974), jota on siteerattu paljon. Kirjan nimikin on miete. Parosen kiteytykset ovat upeita. 

Useimmille vapaus on sitä, että välttyy vapaudelta.

Ihmistä ei enää saa kivittää kuoliaaksi. Pitää olla tykki. 

Ne arvottavat myös taiteen sillä että vain harvoilla on siihen varaa.

Maailmanloppu alkaa joka hetki. 

Omat suosikkini tällä kertaa - luen Parosen aforismit aika ajoin uudestaan - ovat seuraavat:
Kaikki eivät voi paeta riviin. 
Suomalainen kestää paremmin vihan kuin rakkauden. Se johtuu arkuudesta.
 

Samuli Paroselta on julkaistu myös postuumisti vuonna 1999 mietelauseteos Testamentti, jonka on toimittanut Hannu Mäkelä. Aion lukea sen. Katsotaan, onko näistäkin Parosen ajatuksista tullut lentäviä lauseita. 


No niin, kirjoitin naistenviikkotarinointini yhteydessä, että mieskirjailijoiden kirjoja on myös odottamassa käsittelyä. Tässäpä niitä.
Vielä yksi on odottamassa, Paul Therouxin novellikokoelma Saarista vihrein (1980). Ajattelin kirjoittaa siitä otsikon 'Yksi riittää' alla, koska pidin kirjan neljästätoista novellista oikeastaan vain yhdestä. Mutta niinhän sitä käy monessa muussakin asiassa, yhden hyvän löytääkseen pitää jaksaa käydä läpi ja ohittaa monia vähemmän hyviä. Juuri eilen eräässä taidenäyttelyssä pysähdyin erään pienen työn ääreen ja palasin yhä uudelleen sitä katsomaan, vain sitä. 


Kohta on lukeminen veden ääressä muisto vain, vaikka onhan joskus jopa syyskuussa vielä kesää.
Therouxin kirja on myös matkakirja, niin erilaisiin ympäristöihin sen novellit sijoittuvat.  



11 kommenttia:

  1. MM

    'Tunteethan ne on mihin me samaistumme, ne ikiaikaiset.'
    Jep!

    En älynnyt tuota tuolla: https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/jaahyvaiset-kotimaiselle-kirjallisuudelle/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, mutta kyllähän sie älysit paljon muuta ja kiteytit kirjan kysymyksen selkeämmin kuin mie.
      Sitä Jyrki Nummen Hesarin "kritiikkiä" (oliko se edes kritiikki) en tajunnut. Nummi luki Löytyn kirjasta sellaista mitä siinä ei ollut.
      Kirjan otsikko turhan provosoivana ehkä johti harhaan. Eihän siellä kansien sisässä mitään hyvästejä anneta kenellekään eikä millekään. Löytty kysyy ja kehittelee ajatuksia eikä missään nimessä määräile tai pomota.
      Hänen nostamansa kysymys Suomen kirjallisuudesta on ajankohtainen, koska meillä on yhä enemmän muualta tulleita kirjailijoita.
      Alexandra Salmelan romaanin '27 eli kuolema tekee taiteilijan' parhaan esikoiskirjan palkintoa vuonna 2010 pidettiin ongelmallisena, koska hänellä ei vielä ollut virallista kansallisuutta.

      Poista
  2. marjatta

    herään aina välillä öisin murehtimaan asioita. se on hölmöä, koska nimenomaan yöaikaan ongelmilla on tapana muuttua todellisuudesta irronneiksi möröiksi. yleensä päässäni rupeaa pyörimään joku itseaiheutettu moka tai joku kurja muisto. saatan myös miettiä tuhokapitalismia tai valtameren muovipussilauttaa tai kärsimyksen ja epäoikeudenmukaisuuden määrää.

    poikani jaksaa vitsailla sille, miten suurta draamaa onnistun murehtimisesta tekemään. yritän kyllä tosissani kääntää ajatukset muihin asioihin. kerran valvoessani rupesin muistelemaan kaikkia james bondin sutkautuksia,joita muunnellaan elokuvasta toiseen. toisena kertana muistelin hyachint bucketin "water-side supper with riparian entertainments" -tyyppisiä hienostelevia ilmaisuja.

    pekka saurin teksti on oikeassa. kannattaa sitoutua sellaisiin asioihin, jotka antavat mahdollisuuden elää rauhassa repivässä maailmassa. eli kannattaa hakeutua sellaisiin juttuihin, jotka ylläpitävät toivoa.

    ps. vapaa-ajattelijoilla oli humanistiliiton kanssa yhteinen, uskonnottomuutta mainostava kampanja kymmenisen vuotta sitten: "iloitse elämästäsi kuin se olisi ainoasi. koska se on".

    just noin se on.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on ollut vain yksi lyhyt vaihe, jolloin valvoin. Yleensä suojaus toimii ja käytän unta parantavana voimana. Kun huolettaa, niin nukun enemmän.

      Parhaillaan mietin kovasti, miten köyhiin maihin saisi rokotteita, mutta en päästä sitäkään asiaa tunteisiini enkä syytä ketään. Virukset jos mitkä eivät tunnusta valtioiden rajoja. Pitäisi katsoa koko palloa. Tämä asia todella vaivaa minua.

      Omat ja läheisten sairaudet ja niiden uhat vaivaavat välillä mieltäni. Niissäkin ajattelen, että todennäköisesti kaikki menee hyvin.

      Poista
    2. Vapaa-ajattelijoiden kampanjalause on hyvä, kun sen vain muistaisi.

      Minulle on tullut semmoinen taianomainen ajatus, että jos kärsii paljon menetyksiä ja kokee mielipahaa elämän alussa, niin kiintiö on täynnä ja loppuelämä on onnellinen. Sillä tavalla se saattaa pitää paikkansa, että ei pelästy kovin helposti.

      Poista
    3. Pitää vielä kommentoida tähänkin, että ihan tuon saman taianomaisen ajatuksen voimin olen itse yrittänyt elää. Ja nyt olisi se loppuelämän ensimmäinen päivä, jossa ei ole ainakaan niin suuria murheita!

      Poista
    4. Loppuelämän ensimmäinen päivä on hyvin vapauttava ja mahdollisuuksia avaava ajatus. On aivan turha murehtia jotain menneitä mokia, kun voi mennä eteenpäin (eikä niitä kuitenkaan kukaan muu paljon muistele).
      Parosella on myös miete "Jokainen hetki on poikkeus". Tottahan se on ja vahvistaa sen, että menneet on menneitä ja aina on oltava valppaana tulevan suhteen.

      Poista
  3. Vautsi, tuo Maailma on sana täytyy ehdottomasti lukea! Taidokkaita aforismeja. Eivät vain Pelle Miljoona ja Roberspierre olleet oikeassa vapauden vankilamaisuudesta. Mielen vapaus voi toteutua ehkä vasta silloin, kun ymmärtää pyhittäneensä elämän murehtimiselle. Toivon myös ohittaneeni tämän vaiheen. Ihmisellä on kyky luoda pahin vankila itse ympärilleen, mikäli jokin diktatuuri ei ole kaltareita jo pystyttänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sain kirjastosta Samuli Parosen toisen aforismikokoelman, Testamentti, jonka Hannu Mäkelä on koonnut 25 vuotta Parosen kuoleman jälkeen. Paksu teos, jossa mietelmät on koottu viidentoista otsikon alle. Mistä tahansa avaankin, niin aina silmiin osuu jotakin hyvin kiinnostavaa.
      Kokeillaanpas - aukeama 68-69, sieltä minusta paras tämä:"Inkvisitio on voimistunut suuresti sitten Keskiajan".

      Poista
  4. Diasporinen identiteetti, hyvin sanottu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin? Se oli lainausmerkeissä kirjassa, joten laitoin samoin tähän kirjoitukseeni. Se kyllä kertoo parilla sanalla paljon.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...