perjantai 30. huhtikuuta 2021

Hanna Hauru, Viimeinen vuosi

 
Hanna Hauru
on piirtänyt kauniin muotokuvan ihmisiä pelkäävästä kirjailijasta tänä vuonna ilmestyneessä teoksessaan Viimeinen vuosi. Monesti kirjailijoiden työtä verrataan maalaustaiteeseen, siveltimen vetoihin joilla luodaan kuvia, mutta Haurun tekstissä ei ole mitään maalailevaa, hän nimenomaan piirtää tarkalla viivalla. 
Hauru käyttää lyhyitä lauseita ja harvoja kielikuvia. Hän tulee kuitenkin luoneeksi minimalistisella tyylillään tunnelmia, joita on vaikea unohtaa. Ja miksi haluaisikaan? Nyt minun vierelläni viipyilee eräs vaatimaton "rustailija", korpikirjailija, jolle kirjoittaminen oli pakko ja ehtymätön ilo. 


    Koko talven istuin kirjoituskoneeni ääressä ja syötin sille pöytälaatikosta puhdasta paperia heti, kun edellinen  tuli täyteen. Näin vain tarinani henkilöt ja maisemat. haistoin miesten kovan työn nostaman hien, naisten kesätanssien parfyymin ja tämän kylän maan, joka vuodenaikojen vaihtuessa haisee aina uudelta. 
    Suurimman osan talvesta ajatus lensi niin, että kompurat sormeni notkistuivat liuska liuskalta. Välillä talven raskas hengitys painoi pääni, mutta tästä kylästä oli saatava tarina kansien väliin, kun ei minulla ole toista keinoa pohtia muiden kuultavaksi rikkaiden epäinhimillisyyttä ja köyhien vähästä antavaa häpeää


Minäkertojan nimi selviää vasta lopun lehtiartikkelissa, nekrologissa, hänen kuolemansa jälkeen. Nimi lienee itseironinen taiteilijanimi tai ympäristön taiteilijalleen antama kutsumanimi. Siinä kaikuu maalaisyhteisön asenne "neitimäisten miesten harrastusta" kohtaan, Ilmari Rustailija. 

Ilmari oppii häpeämään jo lapsena. Isä häpeää hänen erilaisuuttaan, poikaa jolla on työmiehen kourat mutta ei intoa metsätöihin ja joka ei kelpaa edes sotaan. Syytä tähän ei kerrota, mutta syy lienee mielenterveydellinen.
Äiti ymmärtää poikaa. "Hän tiesi, että jos minulla ei olisi tätä taitoa, jossain vaiheessa synkkä mieleni sitoisi köyden kaulaani ja raskaat saappaat potkaisisivat pöllin alta."

Ilmari asuu yksin lapsuudenkodissaan ja on jo vanha mies. Nuoruuden ihastuksen Liisan kaupunkiin lähdöstä on kymmeniä vuosia, mutta hän on alkanut vierailla yhä useammin Ilmarin mielessä. Köyhyys, yksinäisyys, mitättömyyden tunne ja naisen kaipuu piinaavat. Kirjailijan leipä on kapea, niin kapea, että Ilmari joutuu kerjuulle ja panttaamaan kirjoituskoneensa. Hän kirjoittaa palkkiota lehtinovelleistaan odottaessaan lyijykynän nysällä vihkoon.
Kun ahdistus on kova, Ilmari saunoo, tupakoi ja juopottelee. Alkoholi on hänelle lääke kaipuuseen, invalidisoivaan arkuuteen ja kirjoittamisen huumasta palautumiseen. 

Ilmari on kirjoittanut tiuhaan tahtiin, mutta pitänyt  ennen nyt valmistuvaa kirjaansa tauon yritettyään edellisessä kirjassaan vaihtaa lajityyppiä, mistä ei tykännyt helsinkiläinen kriitikko eikä kylän väki. 

    Tapaus siitä tuli, kun kerran poikkesin ainaisista aiheistani. Lakkasin vain yhden teoksen verran ylistämästä köyhälistöä ja puolustamasta heidän lehmänpaskaisia saappaitaan.

Ilmari yritti kirjoittaa rakkausromaanin ja herättää siinä uniensa Liisan eloon. Liisa on Ilmarin muistikuvissa lähes filmitähti, ja hän onneton meni vertaamaan Liisan sulosääriä emäntien karvaisiin kampurakoipiin. Kun Helsingin lehden täystyrmäys kaiken lisäksi leviää juoruna kylässä, niin Ilmari ei uskalla ulos pirtistään ennen kuin aikojen kuluttua joulun alla, kun hän uskoo, että silloin ihmisillä on mielessään jo jotain muuta. 
Silloin Ilmari päätti, että hän kirjoittaa kauniit viihdetarinansa tilaustyönä heppoisille lehdille ja pysyy kirjoissaan entisessä aiheessa, johon hänellä on materiaalia ympäristössä yllin kyllin. 

Olen varmasti yksi taitavimmista tarkkailijoista umpimielisyyteni ansiosta. Ei kukaan tiedä, miten paljon tietoa ja tapahtumia kirjailija laittaa muistiinsa ihmisten keskusteluista, heidän kertomistaan tarinoista ja jopa salaisuuksista.

Ilmari tarkkailee, mutta kyllä häntäkin tarkkaillaan, ja paljon hyväntahtoisemmin kuin hän kuvittelee. 
Hengenheimolaisia hänellä ei ole kuin postimies, mutta vähän väliä joku sujauttaa viinapullon taskuun, naapurin mies kutsuu kanssaan kalalle ja tytöt tulevat kikatellen katsomaan konettaan hakkaavaa originellia. 

Eniten minuun vaikutti Ilmarin hahmossa kolme asiaa: se ilo mitä hän tuntee kirjoittamisesta, hänen vaatimattomuutensa ja rakkauden kaipuunsa.

    Irrotan kirjotuskoneesta suojan ja kierrän paperin valmiiksi. Minun on ollut hirveän ikävä tätä rullan rutinan ääntä ja puhtaan paperin alulle laittamista. Ajatuksista ei ole vielä tietoakaan. Sormet tekevät fyysisen työn, kun minusta alkaisi virrata kömpelöiden sanojen jälkeen kokonaisia virkkeitä. Jossain vaiheessa virta ehtyisi ja tuntuisi kuin olisin pinonnut satojen kilojen painoisia tukkeja koko sen ajan, mitä kirjoittaminen minulta vei. Tai mitä se minulle antoi. Kuin olisin rakastanut niin kiihkeästi, että minusta ei tulisi valumaan enää mahlaa. 

Kun Ilmari kirjoittaa hänen mielestään häipyy kaupassa käynnin aiheuttama häly, kahvi unohtuu jäähtymään kuppiin, vaikka se on pitkästä aikaa oikeista kahvinpavuista keitettyä, ladattu piippu jää tuhkakupin reunalle ja tupa lämmittämättä. Talikynttiläkin on melkein palanut loppuun ennen kuin Ilmari havahtuu. Tällaisen kirjoitusrupeaman jälkeen Ilmarin uni on kevyttä ja olo onnistunut. 
Usein yö on kuitenkin painajaisia täynnä ja rakkauden puute tekee kipeää.

    Yöllä herään, kun joku pyörähtää vierelleni. Käännän kylkeäni eikä siinä ole kuin menneen ajan muisto. Silitän kapeaa paikkaa vieressäni, mutta siinä  ei ole käynyt ihmisen lämpö. Pyörähdän takaisin niin, että kasvoni ovat tuvan seinää vasten. Annan tikkuiselle hirrelle itkuisen hyvänyönsuukon. 

Romaanin aika on ehkä 50-luku, vaikka aluksi minusta tuntuu, että kyseessä on nälkävuodet. Ilmari elää takapajuisemmin kuin muut. Paikka on Pohjois-Pohjanmaan maaseutu.
Tapahtuma-aika on vuosi, kuten kirjan otsikkokin kertoo. Kerronta jakautuu vuodenaikoihin, joita erottavat kauniit omille sivuilleen ilmavasti väliotsikoiksi kirjoitetut kunkin vuodenajan luontoa ja luonnetta kuvaavat lauseet, kuten "Kevät lakaisi talven jäljet uskollisesti pois".
Ilmarin ajatukset vievät meidät takaumiin, joissa saamme kokea asioita, kuten hän on ne lapsena ja nuorena kokenut. Kirjan alussa Ilmari muistelee nuoren minänsä kirjoittamaa lausetta "Varjo on asunut elämäni yllä ja vaisua iloa on ollut vähän"  ja toteaa sen liian apeaksi. Vähänpä tiesi nuori mies saavansa myöhemmin myös kiitosta ja kunniaa. 

Viimeisissä kirjajulkkareissaan, joihin Ilmari on saapunut kustantajan neuvot varteen ottaen suittuna ja vesiselvänä, hän toteaa hämmästyneenä, miten osaa olla kuten muutkin.

    Rohkenen puhua oikeaoppisesti seuramiehen lailla kuin en olisi koskaan arastellut ihmisiä. Pukuineni istun joukkoon kuin en olisi maalta tullutkaan.
    Minulle kannetaan kermakahvia ja eri sorttisia leivonnaisia. Konjakkia kaadetaan vain sen verran, että saan hörpyn jälkeen saman lirauksen lisää.
    Lehtimiehet jututtavat ja räpsivät valokuvia, kun seison kirjastotalon edessä komeakantinen kirjani ojennettuna kameraa kohti. Hymyilen ylpeänä selkä suorana enkä edes muista vähätellä itseäni.

Enkä edes muista vähätellä itseäni...
Ilmarin vaatimattomuus ja ujous tekevät hänestä minulle viehättävän, arvokkaan ja rakastettavan. 

Seutusanomien päätoimittajan kirjoittama muistokirjoitus yllättää ja nostaa kyyneleet silmiini. Olen nähnyt kaiken tähän asti Ilmarin aran psyyken kautta, nyt saan nähdä hänet muiden silmin. Voi ei, näin siis Ilmari yhteisössään nähtiin ja näinkö tuottelias hän oli.  
Mitä me yleensäkään tiedämme siitä, mitä meistä ajatellaan? 


14 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus Marjatta tästä Haurun upeasta teoksesta. Tekstisi vei taas kirjan tunnelmiin. Ylsi huhtikuun kolmen parhaan joukkoon ja se oli huippukirjojen lukukuu. Aurinkoista vappua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa sinulle, Riitta!

      Pidän kovasti Haurun novelleista ja pienoisromaaneista. Hän osaa luoda tunnelmia ja hahmoja, joihin jää. Tämä ihmistyyppi, minkä hän Viimeisessä vuodessa kuvaa on minulle tuttu ja sellainen jonka kaltaisten kanssa viihdyn. On helpompi olla ihmisten kanssa joissa on rosoja ja nöyryyttä kuin hyvin itsevarmojen ja kaiken mielestään täydellisesti tekevien lesojen kanssa.

      Poista
  2. Hei vaan Marjatta!
    Luin tämän kirjastoni uutuuskirjan ihan äskettäin. Oli muuten elämys. Se on suuri pieni teos kuten vaikkapa Ollikaisen Nälkävuosi.
    Vanhenevana ja enimmäkseen yksikseni touhuavana miehenä koin Ilmarin maailman hyvin koskettavasti. Hienosti olit kirjan analysoinut.
    Oikein hyvää vappua sinulle!
    t. manu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Manu, pitkästä aikaa!
      Olen iloinen, että pidät kirjoituksestani.

      Totta tosiaan, Ollikaisen Nälkävuoden kauneus tulee mieleen. Minulle tuli mieleen myös Raija Siekkisen tyyli, kuten jollain toisellakin blogikirjoittajalla oli tullut.
      Sen sijaan pohjoisen kirjailijat Rosa Liksom ja Maria Peura ovat aivan erilaisia tyyliltään, runsaampia. Jossain lehtijutussa oli mainittu heidät.

      Mukavaa vappuviikonloppua sinulle!

      Poista
  3. mm

    hitostako löydätkin aina vaan sävähdyttäviä kirjoja. Kuten nytkin.
    Pakkohan tuo on lukea, kun saa etsimällä etsiä 'korpeen' sijoittuvia kirjoja.
    Minulla menossa Liisa Louhelan Kaikkeus on meidän, jossa yksinäinen suvuton 'tyttöpää' elää maalaiselämää ja rakastuu mustilaiseen.

    Mustilainen iillä. Niin Louhela tuon kirjoittaa, aivan kuten minäkin olen oppinut sanan lausumaan vailla pienintäkään pilkkaa. Muutenkin Louhela käyttää kirjoituksessaan ah!niin lämpimiä murresanoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin Anna-lehdessä jutun Hanna Haurusta. Se oli varmaan ensimmäinen sytyke tämän kirja lukemiseen. Olen oikein odottanut, milloin Haurulta tulee uutta. Hänen edellinen romaaninsa Jääkansi oli Finlandia-ehdokkaana 2017. Selitys Viimeisen vuoden hitaaseen valmistumiseen on se, että hän on ollut ja on edelleen vakavasti sairas.

      Luin Louhelan kirjan hiljattain ja kirjoitinkin siitä jotain.
      http://marjatankirjat.blogspot.com/2021/03/liisa-louhela-kaikkeus-on-meidan.html

      Meidän alakerrassa asuu kaksi vanhaa mustalaisrouvaa, sisarukset. He sanovat itseään mustalaisiksi eivätkä pidä romani-nimityksestä. He surevat sitä, että nuoremmilla alkavat vanhat perinteet ja tavat unohtua.

      Poista
    2. Siulta muuten taisin kaapatakin Louhelan lukemisen, nyt muistan.

      Anna-lehti innoittaa: katopa tämänaamuinen vappupotullinen. :)

      Poista
    3. Aha, siellä on hypitty ohi ripsivärimainosten ja luettu kirjallisuusjuttuja Annasta.
      Annassa ja Me Naisissa on ollut aika tasokkaita kirjailijahaastatteluja viime aikoina. Itse asiassa monissa aikakauslehdissä on, mikä kertoo siitä, että Suomessa luetaan edelleen paljon kaunokirjallisuutta.

      Poista
  4. Kevään helmiä ilman muuta! Vähäeleistä, korutonta ja samaan aikaan rakassarjalaista ja höyhenenkevyttä jälkeä, josta juohtuivat omat aatokset myös Ilmari Kiantoon ja Joel Lehtiseen.
    Teos, josta jäi pitkään ilmassa väreilevä tunnetila.

    Niin, mitä meistä ajatellaan? Emme tiedä ja onko sillä itse asiassa normielämässä mitään väliäkään, kunhan tietää, mitä itse itsestään tuumii ja on sinut sen kanssa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin. Eikä sitä aina itsekään meinaa tuntea itseään... varsinkaan entistä itseään, jos vaikka jostain kotivideosta sattuu näkemään ja lukee jotain nuorempana kirjoittamaansa - olinko se minä?

      Kuuntelin jonkun haastattelun, jossa Hauru sanoi, että hän huomasi itse, miten yllättävän paljon hänen luomansa hahmo muistutti Pentti Haanpäätä.

      Poista
  5. Minulle tästä kirjasta nousi vertaus Aleksis Kiveen. Eikö hänenkin kirjailijan matkansa ollut kivikkoinen ja raskas taival, mutta silti hän kirjoitti unohtumattomia klassikkoteoksia. Pysyi naimattomana. Hänellä ei ollut tuloja ja hän kärsi unettomuudesta ja pahenevasta alkoholismista sekä mielenhäiriökohtauksista.

    Haurun teokset ovat uskomattoman hienoja helmiä. Niin vähin sanoin voi ilmaista paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, Ilmarissa on minustakin Aleksista, paitsi että Ilmari pärjäsi paremmin omillaan eikä ollut lukenut mies kuten Aleksis. Luonteissa on paljon samaa, pelko, kaipaus ja sivullisuuden tuntemukset. Mutta oliko Ilmari koskaan keppostelija kuten Aleksis? Ehkä sitäkin, humalassa.

      Haurun kieli on tiivistä ja kirkasta. Väliotsikot vuodenaikojen vaihtumiskohdissa ovat tässä kirjassa hienoja runollisuudessaan. "Syksyn päälle sataa reikäistä räntää."

      Poista
  6. Pidän Haurun kirjoista.
    Niissä on tunnelmaa, tunnetta ja kauniit runolliset
    lauseet ovat hengenravintoa.
    Kevät koettaa saada elintilaa, päästä koivunoksille kukkavarteen. Kevään ja talven vuoropuhelu jatkuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koen juuri samoin, vähin sanoin iso sisältö.
      Tunnelmien vaihtelu runollisesta arkiseen on myös Haurulle tyypillistä. Nauratti, kun luin Ilmarin huomioita kyläläisten raadollisesta rumuudesta. Se ainoa kaunis sääripari oli noussut linja-autoon ja kadonnut, eikä Ilmarille kelvannut mikään vähempi.

      Juuri nyt on taas vilpoisaa. Ehdin kahdesti nautiskella kahvit parvekkeella (lasitetulla kylläkin), ja yhtenä päivänä jopa istuin lukuaurinkolasit päässä lukemassa siellä puolisen tuntia. Vappuna oli parin minuutin lumipyry ja sitten paistoi taas aurinko.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...