sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Saara Turunen, Sivuhenkilö



Saara Turusen romaani Sivuhenkilö (2018) jättää sujuvasta ja koukuttavasta kerronnastaan huolimatta lukijalle ja varsinkin bloggaavalle lukijalle hieman ristiriitaisen ja huolestuneen olon.  

Kirja kertoo nuoresta kirjailijasta, joka kokee vierautta niin kirjailijana kuin muussakin elämässään. Hän kirjoittaa esikoisromaaniaan, ja kun se on julkaistu, hän alkaa odottaa "maamme huomattavimman sanomalehden" kritiikkiä. Kun arvostelu ilmestyy, hän kauhistuu. Kriitikko ei ole ymmärtänyt hänen kirjansa teemaa, kuten hän sen tarkoitti. Bloggaajatkaan eivät ymmärrä. He toistelevat kriitikon näkemystä ja pitävät kirjaa melko mitättömänä ja harmittomana nuoren naisen kasvukertomuksena. Kirjailija miettii, olisiko hänen pitänyt laatia kirjan takakanteen lukuohje. 

Arvosteluihin pettynyt kirjailija on nainen. Hän alkaa tuntea, että miehet hallitsevat kirjallisuusalaa ja ovat osaltaan aiheuttamassa hänelle  sivullisuuden tunnetta. 
Hänen on pakko kirjoittaa tuntemuksensa ulos, ja näin syntyy kirja kirjoittamisesta ja sivuhenkilönä olemisesta. 

Uuden kirjan takakanteen kirjailija pettymyksestään oppineena kirjoittaa osviitan sille, miten kirja on tulkittava.
"Sivuhenkilö on kirpeä ja suorasukainen romaani yhdestä vuodesta kirjoittajansa elämässä. Se käsittelee taiteilijuutta ja tunnustuksen kaipuuta, tappion hetkiä ja voittamisen kummallisuutta, odotuksia ja todellisuutta, jotka kulkevat alati omia teitään." 

Sivuhenkilö jakautuu päähenkilön esittelyn sisältävän alkuluvun jälkeen neljään osaan vuodenaikojen mukaan, kuten tunnetun autofiktiokirjailija Karl Ove Knausgårdin kirjasarja. 

Kevät alkaa kirjailijan järjestämästä esikoiskirjansa julkaisemistilaisuudesta, jossa vallitsee apea ja kiusaantunut tunnelma, niin kirjailija sen kokee. 
Hän on järjestänyt tilaisuuden, koska ajattelee, että sellainen kuuluu asiaan. Tunnelma ei kohoa. Vieraat alkavat lähteä kotiin jo kymmeneltä, perhe odottaa. Kirjailija on itse perheetön ja tuntee siitäkin syyllisyyttä. 

Olin kai toivonut, että elämäni huippuhetki kulminoituisi hauskanpitoon, että ilta olisi kuin jonkinlaiset häät, joita en koskaan päässyt  viettämään, tai jos ei häitä, niin ainakin jotain sellaista, niin kuin parikymppisenä, että sekoillaan aamunkoittoon eikä mitään syitä tarvita. 

Elämä jatkuu ulkopuolisuutta tuntien. Kirjailija ei pääse oikein kiinni mihinkään, lannistava arvostelu piinaa eikä hän löydä kiinnostavaa aihetta uuteen kirjaan. 

Kesä kertoo yksinäisyydestä kesäisessä Helsingissä. "Kuuluisa ystävä" muuttaa ulkomaille, toinen ystävä ja siskot matkaavat maalle. Kirjailija tarkkailee itseään ja muistelee nuoruutensa yksinäisyyttä. Lukeminen ja kirjoittaminen kumpikaan eivät maistu.
Lukijaankin alkaa tässä vaiheessa jo tarttua iloton tunnelma ja huoli kirjailijan jaksamisesta.

Syksy vie kirjailijan kustantamon syysjuhlaan ja kirjamessuille, jotka ovat nekin pettymyksiä. Kirjailija ei saa koskaan sanotuksi kunnolla sitä, mitä haluaa, että hänestä vain henkilökohtaisella on itse asiassa merkitystä. (Olen seurannut esikoiskirjapaneelia, jossa Saara Turunen oli mukana - Sivuhenkilössähän on melko paljon autofiktiota - ja koin, että näinhän siinä kävi. Turunen vaikutti paneelissa epävarmalta ja hätääntyneeltä. ) 
Kirjailija on levoton. Pitkään luvun alla ollut Rikos ja rangaistus kyllästyttää. Koko elämä kyllästyttää. 
Ulkomailla asuessa on ollut erilaista, värikästä, helppoa ja sosiaalista, joten ei mikään ihme, että kirjailijaa Suomeen seurannut "komea mies" on palannut lämpimään kotimaahansa mylvimään kadunkulmiin kuulumisia muiden miesten kanssa. Kirjailija itse on päättänyt, että haluaa asua omassa maassaan. 

Täällä sijaitsee kaikki sellainen, josta haluaisin kirjoittaa. Ja täällä minä nyt olen, näissä juhlissa, ulkopuolisena muiden kaltaisteni seurassa.

Talvi tuo yllätyksen. Sama kriitikko, jonka arviosta kirjailija on kärsinyt ja lamautunut, soittaa hänelle. Hän on voittanut maamme huomattavimman sanomalehden kirjallisuuspalkinnon, nyt olisi syytä olla iloinen! 
Kirjailija pääsee lopulta kertomaan kirjansa yhteiskunnallisesta sanomasta, jota ei ole kritiikeissä tajuttu. 

Havahdun sylissäni kaksi valtavaa kukkakimppua. Minusta otetaan valokuvia. Myöhemmin näen ne Facebookissa ja kurkkuani kuristaa. Näytän pinnalliselta, tytön heitukalta, en kirjailijalta vaan typerykseltä. 

Kirjapalkinto saa aikaan sen, että kirjailijaa pyydetään lukuisiin kirjamaailman tapahtumiin, joissa käyminen saa hänet ahdistumaan ja häpeämään itseään. 
Vasta uuden kevään aurinko saa kirjailijan vapautumaan esikoiskirjan jälkeisestä jumista. Kävelyllä Kaivopuistossa tapahtuu käänne.

Ja samassa selkeä ja kirkas ajatus lävistää mieleni. Minun olisi kirjoitettava näistä asioista, kirjastani ja kirjoittamisesta, siitä, että olen kadottanut itseni. Se olisi ainut keino, jolla voisin saada elämäni takaisin.  
   
Kun teksti lähtee liikkeelle, kirjailija vapautuu ja voimaantuu. Hän saa jo pyöränsä ketjutkin paikalleen. Aiemmin hän on aina pyytänyt siskojensa miehiä apuun.   

Nyt pyydän anteeksi Saara Turuselta, jos arvioni on "väärä", mutta kyllä minä luen tämän kirjan vahvasti kasvukertomuksena. 

Esikoisteoksen, Rakkaudenhirviön, toivon lukeneeni kirjailijan hyväksymällä tavalla. Luin siinä kaiken muun ohessa myös normaaliuden käsittelyä, joka kyllä selveni minulle paremmin Turusen romaaninsa pohjalta käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Tavallisuuden aave.  

Mutta, mutta... eikö lukija lue aina oikein? Kirjalla on yhtä monta tulkintaa kuin on lukijaakin. 
Jos kirjan sanomaa ei helposti löydetä, niin olisiko kirjailijan mietittävä myös sitä vaihtoehtoa, että hän ei oikein onnistunut nostamaan teemaansa esiin? 

Pidän hyvin paljon Turusen itseironisesta tyylistä. Turunen hallitsee komiikan ja osaa olla pureva. Hän pelkistää ja yksinkertaistaa asioita ja saa näin aikaan naiivin tunnelman. Voin tunnistaa hänen tekstinsä juuri tästä piirteestä. 
  
Tulee kirjoittaa oikeista ihmisistä, siivoojista, metsureista ja ojan kaivajista, kyllä minä sen tiedän, en kai muuten olisi taiteen maisteri. Mutta vaikka kuinka pinnistelen, en löydä yhtään tunnetta, joka liittyisi metsureihin, ellei sitten välinpitämättömyyttä lasketa. 

Kirjan päähenkilö löytää syyn epävarmuudelleen miehistä, noista klassikkolistojen jyrääjistä. Tämä on mielestäni kyllä hieman tarkoitushakuisesti löydetty, muodinmukainen ja helppo ratkaisu.   

Kirjailija miettii naiseutta ja toteaa, että kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. Mitä, eikö tämä olekin kauhea yleistys! Masentuneen mielen harha?  
On surullista, jos nuoret naiset tuntevat laajemminkin näin.   

Myös Helsingin Sanomien parhaan esikoisen palkinnon vuonna 2012 voittanut Aki Ollikainen on kertonut haastatteluissa, ja kirjoittanut sanomalehtiesseenkin, kirjan julkaisun jälkeisen vuoden masennuksesta ja saamattomuudesta. Turunen sai tämän palkinnon Rakkaudenhirviöllään vuonna 2015, samoin hänen Sivuhenkilö-romaaninsa päähenkilö. 
Esikoiskirjan julkaisun jälkeinen tyhjyyden tunne on ymmärrettävä ja tunnettu ilmiö.  

Haluaisin sanoa Turuselle, että anna palaa. Älä syyttele ketään, vaan kirjoita! 
Kyllä Knausgårdin koskettava Kevät on kirja, jota olisi kiitelty yhtä paljon myös naisen kirjoittamana. 
Sukupuoli ei kirjoita, vaan ihminen! Sukupuoli ei myöskään lue, ihminen lukee. 

Olen samaa mieltä kirjan päähenkilön ja varmaan Turusen itsensäkin kanssa siitä, että henkilökohtainen on tärkeää. On kiinnostavaa lukea yksittäisen ihmisen tuntemuksista. Niistä kasvaa useimmiten myös jotain yleistä. 

Monet bloggarit ovat kirjoittaneet tästä kirjasta, mm. Kirja Vieköön -blogin Riitta
(klik).  

16 kommenttia:

  1. Niin kanssasi samaa mieltä Marjatta. Ehkä Turunen / minäkeroja ei tunnistanut tai ollut tietoinen tuosta yleisestä ilmiöstä, tyhjyydestä joka valtaa kun iso projekti on saatu pakettiin? Moni kokee tuolloin itsensä mitättömäksi ja elämänsä tyhjäksi.

    Hyvän kirjanko merkki, että Sivuhenkilö kummittelee vieläkin mielessä? Katsoin ohjelman Puoli seittsemän, jossa Turunen oli vieraana. Kaikkea hyvää ja menestystä hänelle, nim. *väärinlukija*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, käväisin katsomassa pätkän sitä ohjelmaa. Siinä oli keskustelua kasvien merkityksestä kirjassa. Turunen sanoo, että ne ovat perinteisesti kotiin ja naiselle kuuluvaa, kertovat henkilön mielentilasta, että pystyy hoitamaan jotain elävää ja kuvaavat ajan kulumista. Kiinnostavaa!
      Pitääkin katsoa löytyisikö tuo ohjelma vielä kokonaan.

      Meinaan myös hankkia nyt digioikuedet Hesariin, kun se vanha Antti Majanderin kirjoittama arvostelu ei enää muutoin aukea. En pitänyt sitä silloin aikanaan, kolme vuotta sitten, mitenkään pahana. Olen lukenut elämässäni alle kymmenen todella teilaavaa arvostelua, tämä ei kuulu niihin.

      Eilisen Hesarissahan oli Majanderin essee, jossa hän käsittelee tämän Turusen tapauksen pohjalta kirjojen arvostelua.
      Majander on saanut paitsi Turuselta itseltään myös Image-lehden toimittaja Sonja Saarikoskelta kritiikkiä omasta kritiikistään "Setien jälkeen. Saara Turunen ja taiteen uusi järjestys". Luin tuon laajan jutun kirjastossa ja ajattelin, että onpas kovin "tätä aikaa", vastakkain asettelua.

      Majander kirjoittaa esseessään osuvasti:"Vaan olisi kirjallisuuden gettouttamista "jos tyttöjen kirjoittamia opuksia saisivat arvioida vain tytöt, poikien pojat. tätien tädit ja setien sedät? Runoutta runoilijat."
      Minä olen kyllä tästä aivan samaa mieltä.

      Tykkään myös tästä:"...ainakaan minä en väitä, että mummot ja vaarit ovat huonoja lukijoita."
      Hyvänen aika, mummoilla vaareilla on takana kaikki vuodenajat ja tuhannet luetut kirjat. He - siis me - vasta hyviä lukijoita olemmekin. :D

      Poista
    2. MM

      mulla tahtoo olla vähän samaa vikaa mutta tuonne nuoriin päin: onkohan noista ymmärtäjiksi, kun ne jostain menneestä kirjoittavat.
      Viimeksi tahdoin pojitella Antti Hurskaista (s.86) tämän käsitellessä Linnan Pohjantähteä Nuoren Voiman esseessään 'Loksuva lukija', vaan sitten voitti elämän myötä opittu 'väljyys'.
      Viliksaepa:
      https://hikkaj.blogspot.fi/2018/04/hullua-hurkaammaksi.html

      Poista
    3. Aenahan sie, hikkaj, ossoot tarinoija lepposasti ja kettään suututtamatta. (Meniköhän minkään murteen mukaan, ei vissiin.) 'Väljyys' on viisautta.
      Joo, noin se menee, kuten pienoisesseessäsi sanot, nuorison vertaukset saattavat mennä meiltä varttuneemmilta hieman ohi.

      Poista
    4. P.S. Anteeksi hikkaj (ja muuutkin mahdolliset lukijat) ärsyttävä yhdyssanavirheeni tuolla: vastakkainasettelu on yksi sana tietysti.

      Poista
  2. Kun olin kirjoittamassa bloggaustani kävin lukemassa tuon Majanderin kritiikin. En minäkään nähnyt sitä tyystin teilaavana. Toki sanoi alussa että Rakkaudenhirviö on tylsä ja tasapaksu, mutta oikeastaan koko loppupuolen kehui. Ymmärrän toki että esikoiskirjailija on herkillä; Turunen tarttui vaan siihen tylsään ja tasapaksuun. En tiedä, paljon melua tyhjästä? Mutta hyvä että keskustelua syntyy.

    Ehkä Turunen puhuu / haluaakin puhua vain omalle ikäpolvelleen ja sulkee mummot ja papparaiset pois :)


    Digihesari on hyvä. Huomasin eilisen jutun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, minä menin ottamaan sen digihesarin paperisen päälle, ensimmäinen kuukausi 1 euro. Katson sitten, onko tarvetta jatkaa. Elikkä - nyt tuli minullekin harrastus maksamaan, kun piti päästä lukemaan, mitä ihmettä se Majander oikein kirjoittikaan, kun kirjailija noin mielensä pahoitti. Arvostelussa oli sekä miinusta että plussaa. Hauskuudesta kehua.

      Esikoiskirja on tietysti kuten vastasyntynyt vauva, on valittava hyvin tarkkaan, mitä sanoo, koska kirja on synnyttäjälleen niin ainutlaatuinen ja synnyttäjällä voi olla raskauden jälkeinen masennustila.
      Toisaalta, esikoiskirja on ensimmäinen, joten kumma, jos siitä ei löydy mitään kritikoitavaa.

      Itse tykkään kovasti lukea juuri esikoiskirjoja, koska niissä kirjailija on niin innokas ja kaikki on vielä edessä. Myöhemmin näkee monesti, miten oma tyyli on joillakin valmis ja toisilla nupullaan.

      Poista
  3. Lainasin Sivuhenkilön tänään kirjastosta. Pidin esikoiskirjan tyylistä vaikka minustakin se oli vähän tasapaksi, mutta sitähän elämä on. Saara Turusen itseironinen huumori kolahtaa. Suositan myös Erkka Mykkäsen kirjaa Something not good, siinä näkökulma on nuoren miehen. Kirjassa intoillaan reppumatkasta Thaimaaseen, jossa nuori mies tuntee lähinnä yksinäisyyttä jätettyään ärsyttävän matkakumppaninsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heidi, minulla oli jo kerraan Erkka Mykkäsen kirjakin lainattuna, mutta kun en ehtinyt lukea, niin palautin kirjastoon. Pitää tehdä uusi yritys tässä joskus.

      Turusella on tyyli parasta, rakennetta voisi parantaa. Molemmissa kirjoissa alku on hidasta ja sitten lopussa tulee kiire.

      Poista
  4. Erityisesti rakastin Saara Turusen näytelmää Tavallisuuden aave!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä! Siinä oli hyvä rytmi, ja voi mitä henkilöhahmoja.

      Poista
  5. En ole lukenut Turuselta vielä mitään. Kyllä on vaikeaa kirjailijan elämä, sen uskon. Pikkuruisesta blogikirjoittelusta voi joskus tulla olo, että olinpa taas tyhmä ja huono. Ei ihme, että elämä on kovaa aallokkoa kun on saanut kirjan julkaistua ja kritiikit on jotenkin väärän oloisia, tai väärin ymmärretyn oloisia.

    Luin Majanderin esseen eilen, ja se oli minusta hyvä ja hän oikeassa, että sedättely ei ole sen oikeutetumpaa kuin tytöttely. Pidän muutenkin paljon Majanderin kirja-arvioista ja kirjamausta. Päin vastoin kuin Jukka Petäjän esim, jonka maku ei mene yksiin omani kanssa niin usein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ärsyttää Turusta myös, kun hän huomaa, että bloggaajat kirjoittavat suurin piirtein saman mitä arvostettu lehtikriitikko. Hän toteaa, miten palkituksi tulemisen ja positiivisen haastattelun jälkeen sävy heti muuttuu ja postauksiin alkaa ilmestyä sanoja ansiokas, vahva ja omalaatuinen, miksi ei aiemmin.
      Minuakin ärsyttäisi kirjailijana tällainen falski myötäily, jopa enemmän kuin negatiivisempi, mutta rehellisesti oma arvio. Kaikkein pahinta olisi, jos kukaan ei kirjoittaisi mitään.

      Selailin juuri Sivuhenkilöä ja osuin Syksy-osan lopettavaan liikuttavaan kohtaan. Kirjailija on juuri harmitellut kirjamessujen paneelikeskustelua, jossa häneltä on kyselty pelkkiä epäolennaisuuksia. Hän kuuntelee radio-ohjelmaa ravuista.
      "Ravulla ei ole kovaa kuorta, joka suojaisi sitä vaaroilta. Niinpä ei ole tavatonta, että rapu nappaa suojakseen merenpohjaan ajelehtineen kokakolatölkin, ja asuttaa sitten tölkkiä keräten sen pintaan merivuokkoja. Jos joku uhkaa rapua, vetäytyy se äkkiä tölkkinsä sisälle ja työntää suuaukosta esiin vain sakset, jotka leikkaavat vihollisen kappaleiksi."

      Tytöt ja sedät, joo. Kunpa tuo vihakirjoittelu ja nimittely jo loppuisi. Tyyli on siirtynyt jostain varsinaisilta vihasivustoilta peitellympänä sivalteluna ja vihjailuna tavallisiin julkaisuihin ja joka asiaan. Alan kyllästyä.
      Majander on asiallinen arvioissaan. Petäjään en ole kiinnittänyt huomiota, mutta Arla Kanerva on kauhean suppea. Hän on jäänyt jumiin etsimään suurennuslasilla väärää naisten kuvausta tai sen puuttumista aivan joka julkaisusta.

      Poista
    2. Leena, kirja-arvosteluja kirjoittaneista kulttuuritoimittajista ja muista tulee vielä mieleeni Matti Mäkelä. Hän kirjoittaa mielestäni kivoja arvosteluja, omalla ilmeikkäällä tyylillään. Vai onko hänet jo siirretty feministien painostamana boikottilistalle vanhana setänä ja privaattielämänsä vaiheiden vuoksi?

      Poista
  6. Kiitos kirjan hienosta esittelystä. En ole lukenut mitään Turuselta. Periaatteessa tämä Sivuhenkilö kiinnostaa, mutta en ole ihan varma. Eräs lukupiirissämme ehdotti tätä ensi syksyn kirjaksi. Jos se valitaan, niin sitten se ainakin tulee luetuksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli, ottakaa mieluummin Turuselta Rakkaudenhirviö. Se on monipuolisempi ja hauskempi. Antaa varmaan aiheita keskusteluun: suomalainen mielenmaisema, normaaliuden tavoittelu, häpeä, nuoren maalta lähteminen, maalaisuus ja kaupunkilaisuus, muistojen käsittely, elämänvalinnat.

      Poista

Luin nuortenkirjan, mietin YA-genreä ja muita lukemiani kirjoja

Nina LaCourin nuortenromaania Välimatkoja (2018)   on kehuttu niin lehtiarvosteluissa kuin blogeissakin. Se on myös saanut jonkin nuo...