torstai 11. elokuuta 2016

Vähän monesta: Anilda Ibrahimi, Katri Rauanjoki, Pauliina Vanhatalo, Salla Nazarenko

Tänä kesänä kävi niin, että kirjojen lukeminen meni kirjoista kirjoittamisen edellä. On ollut niin paljon muuta, että en ole oikein pystynyt paneutumaan kirjoittamiseen. 

Nyt on pieni ryhtiliike paikallaan. Kirjoitan lyhyesti joistakin kirjoista, jotka ovat vielä palauttamatta kirjastoon. Osan näistäkin olen lukenut varmaan joskus kesäkuussa, mutta siinäpä ovat marinoituneeet mielessäni, ajatukset kirkastuneet ja sanominen terävöitynyt. Hah, ymmärsittehän tuon itseironiaksi!




Anilda Ibrahimin osin elämäkerrallinen esikoisromaani Punainen morsian (2008, suom 2010) on kertomus usean sukupolven naisista albanialaisessa vuoristokylässä. Kirjan ensimmäisessä runollisessa osassa kerrotaan Sabasta, sisarensa leskelle naitetusta tytöstä, josta kasvaa vahva nainen. Elämänmeno on ikiaikaisten perinteiden säätelemää. Miehet määräävät, mutta naisilla on keinonsa hallita heitä. Toinen osa on minä-muodossa ja kertojana on Saban pojantytär Dora, joka varttuu naiseksi 70- ja 80-luvuilla ja muuttaa ulkomaille.

Kirjassa on kaunis kieli ja lämmintä huumoria. Asioita tarkastellaan usein koomisuuden valossa, mikä on hyvä muistelmatyyli.  

Saba-mummin uskonnollisuus on hauskaa. Hän on sekä muslimi että ortodoksikristitty, juhlii molempien uskontojen juhlat ja käy pahan paikan tullen myös velhojen luona ja viemässä uhrilahjoja dervissin haudalle, kahvia, rakia ja rahaa, jonka kuollut dervissi käyttäisi köyhien hyväksi. Pieni Dora on mukana ja oppii mummilta paljon.

"Juhlat ovat  kaikille", mummi vastasi. "Eritoten lapsille. Sitä paitsi", hän jatkoi, "voimmeko me sinun mielestäsi olla välittämättä kreikkalaisten naapureidemme juhlista? Se vasta antaisi meistä huonon kuvan..."

En haluaisi palauttaa tätä kirjaa. Tässä on niin herkullisia kohtia, esim. kertomus Doran saamasta sukupuolivalistuksesta. Tyttöä opetetaan varomaan miehiä, koska he haluavat vain sitä yhtä, tytön per-hos-ta. Mitä pieni tyttö tällaisesta ymmärtää!

Kirja on kunnianosoitus mummille ja hänen opetuksilleen. Kirjailija on omistanut kirjan omalle isoäidilleen Salihille.

Aikomukseni lyhyestä kirjoittamisesta ei näytä ihan onnistuvan.

Vielä on pakko kertoa mummin aasi-ohje. Sitten voin luopua kirjasta.  
Elämässä pitää oppia kaksi asiaa:älä koskaan asetu vahvemman eteen äläkä aasin taakse, sillä kumpikaan ei järkeile vaan potkaisee sinua naamaan. 




Salla Nazarenkon teoksessa Ihana kiihko (2016) ei puhuta perhosista, vaan asioista niiden oikeilla nimillä. 
Nazarenko, eri puolilla maailmaa asunut journalisti, kertoo oman seksihistoriansa aloittaen kertomuksensa väitteellä, että seksistä puhutaan väärin, vain osana parisuhdetta ja niin, että nainen pihtaa tai joku pihtaa. 

Seksin ikuinen paradoksi on siinä, että se on parhaimmillaan täydellisessä vapaudessa. Ja täydellinen vapaus asuu kahdessa paikassa: tuoreessa rakkaudessa ja holtittomassa kiimassa, jotka esiintyvät yhtä aikaa vain hetken, mutta eivät loputtomiin. Ihmisten on valittava uudelleen ja uudelleen kumppanuusrakkauden ja tuoreen kiiman väliltä. 

Seksuaalisuus on itseluottamusta ja itseluottamus eroottista. 

Nazarenkon oman seksielämän kuvauksen ohella kirjassa on muiden naisten kertomuksia seksielämästään, sekä tavallisten perheenäitien että seksityöläisten, fiktiivinen rakastajattaren tarina, Jarkko Tontin runoja, psykiatri Matti O. Huttuselta kaksi kirjoitusta, kannanotto seksityöhön (ei pidä sitä tuomittavana) ja kirjoitus mustasukkaisuudesta (se on tosikkomaista, hyvässä suhteessa ei olla omistavia vaan leikkisiä), Jörn Donnerin kirjoitus, jossa hän painottaa, että ei ole kiinnostunut seksistä vaan työnteosta,  ja Rosa Meriläisen kirjoitus masturboinnista stressin lievittäjänä, lopussa vielä Nazarenkon pitkä runomuotoinen tarina satunnaisesta kohtaamisesta, jossa ei jakseta mennä suudelmia pitemmälle ( "sinä sanoit että et enää jaksa säätää").  Aikamoinen potpurri!

Jäin kummastelemaan, mitä tuo Donnerin kirjoitus tässä teki. Se huvitti noiden kirjan otsikolle uskollisten kirjoitusten joukossa.
Matti O. Huttusen kirjoitukset ovat minulle tämän kirjan paras osa.
Meriläisen kirjoitus on raikas ja reipas, mutta ihanko totta vielä nykyään pitää puolustella masturbaatiota?

Vai onko nyt koittamassa uusi puritanismi tai seksiin kyllästyminen? Tutkimukset kertovat, että Y-sukupolvi alkaa olla enemmän kiinnostunut lisätystä todellisuudesta kuin toistensa kohtaamisesta. Onko se jännittävämpää tai helpompaa kuin "säätäminen"!  




Pauliina Vanhatalon rehellisesti omaelämäkerrallisen Keskivaikea vuosi -teoksen (2016) alaotsikko on Muistiinpanoja masennuksesta. Minulle jäi kirjasta vähän sellainen olo, että luen vahingossa pöydälle unohtunutta intiimiä päiväkirjaa. Fiktiomutoinen kirja antaisi vapaammat kädet kertoa esim. omien lasten ja vieraiden aiheuttamasta rasituksesta. Tai perhosista (katso kirjoituksen alku, Ibrahim).

Kirjailija käyttää muistiinpanojaan yhtenä terapiamuotona itsehoito-ohjelmassaan, johon kuuluu kirjoittamisen ohella lääkkeitä, mielenterveyden verkkokursseja, juoksu- ja meditaatio-ohjelmia ja koira terapiaeläimenä. Terapiaan hänellä on vieroksuva asenne. 

Joillekin masentumiseen taipuvaisille lukijoille tämä voi toimia vertaistukena, mutta voi myös ahdistaa. Pitääkö masennustakin suorittaa? Eikö saa levätä?
Pystyykö masentunut yleensä tuollaiseen ohjelmaan? Onko kyse enemmänkin stressikäyttäytymisestä?

Kirjassa on hyvää tietoa alakulosta ja masennuksesta, mm. lista mistä tietää, onko masentunut. 
Sanasta yllätys tulee mieleen, että se on huono.
Jos taas ei ole masentunut yllätys tuo mieleen, että jotakin hyvää on tulossa, ja terveenä kysymystä siitä, onko vai eikö ole masentunut, ei tule suuremmin pohdittua.  

Kirjailija pohtii monipuolisesti kirjoittamisensa motiiveja ja sitä, jääkö masentuneen tunnetilan läpi kuvatusta arjesta sellainen yksipuolinen kuva, että lapset eivät koskaan näe äitiään iloisena ja mies joutuu olemaan pelkkä huolehtija ja vastuunkantaja. 

Elämäntarinoiden jatkuvan jakamisen aikakaudella tavallinen suojamekanismi vastoinkäymisten osuessa kohdalle on kuitata ikävät tapahtumat hyvänä materiaalina, aineksina keskusteluihin, kertomuksiin, somepäivityksiin.
Mahdottomat ihmiset ovat hyvää materiaalia.
Nolot tilanteet ovat hyvää materiaalia. 
Sydänsurut ovat hyvää materiaalia, jos yksityisasetuksia ei jää liikaa miettimään. 
Myös keskivaikea masennus näyttää olevan kelvollista materiaalia. 

Elämä somea varten? Tämä on kauhea kuva. Ettei enää voi elää yhtään hetkeä sellaisenaan. Aina mielessä, mitä somettaa; aina taltioimassa kuluvaa hetkeä myöhempää raportointia varten.
  
Blogikirjoittaminenkin on siinä mielessä mielenterveydelle suotuisaa, että se tuo iloa. Itse kirjoittaminen, sanojen pyörittely tuo mielihyvää, ja sen lisänä vielä sosiaalinen ulottuvuus. Miten toiset lukevat minun sanani. 
Pitää  vain varoa, ettei ala elää omaa elämäänsä materiaalina.




Katri Rauanjoen kirjan jouduin jo eilen palauttamaan ja muistiinpanonikin ovat omituisesti kadonneet, mutta haluan silti kirjoittaa tästä kirjasta jotain, koska tästä pidän. 

Kirjalla Jonain keväänä herään (2016) on omakohtainen tausta. Se on fiktiivinen romaani keski-ikäisestä naisesta, jonka elämästä katoaa ilo. 

Ilon  katoaminen tekee ihmisestä saamattoman ja näköalattoman. Itsemurha-ajatukset hiipivät mieleen kutsumattomina vieraina. 

Kirjan kerronta etenee mustasta syksystä kevään tuomaan valoon. Masentuneen ajatusmaailma ja parisuhde on kuvattu uskottavasti. Kieli, mm. pohjoisen luonnonkuvaus, on kaunista.  

Loppuun pitäisi laittaa hyvä sitaatti, mutta sen puuttuessa sanon vain: Lukekaa tämä kirja. Miehetkin. 

25 kommenttia:

  1. Tämäpä oli vallan mainio potpuri. Luin mielenkiinnolla.

    Ibrahim on ollut mun listalla jo niin kauan, että on jo aika lailla marinoitunut listalainen. :D No jonain päivänä vielä.

    Seksikirjat on jänniä. Siis siinä mielessä jänniä, että on vaikea hahmottaa, miten ihmiset niitä yleensä hahmottaa. En tiedä, pitääkö masturbaatiota vielä puolustella, mutta harvemmin siitä ainakaan omassa ystäväpiirissäni puhutaan. Toinen asia sitten on, että pitäisikö edes puhua.

    Sulla se sitten on taito kirjoittaa niin, että sitä rupeaa pohtimaan vaikka mitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Omppu!

      Ibrahimin kirja on niin hyvä, että taidan ostaa sen vielä itselleni, vaikka olen lukenut jo osittain moneen kertaan. Sen komiikka ja hieno historian tarkastelu viehättää.

      Niinpä. Minä en tiedä oikein, miten tuohon Kiihko-kirjaan suhtautuisin. Jotkut asiat ovat tosiaan parempia, kun niistä ei niin paljon puhuta. Ehkä Donner teki ihan oikein, kun viittasi kintaalla sille, minkälaista juttua häneltä odotettiin. Olisiko paljon ulkomailla ollut kirjan kokoaja vielä muistellut D:n vanhaa seksisymbolimainetta, joka on ollut vain kohulehtien synnyttämä valekuva.

      Poista
  2. Ibrahimin kirja oli yllättävä ja nuo uskontojen sekoittumisethan tulivat Neuvostoliittolaisten miehityksestä.
    Keskivaikea masennus-teos oli todella hyvä ja uskon, että joillekin kirja on hyvä vertaistuki, jos jaksaa lukea. Vanhatalohan on aiemminkin sairastanut, joten hän uskalsi tuoda sairaudelle kasvot, mikä minusta on hyvä juttu.
    Nyt tuntuu, että tälle vuodelle olen lukenut vähän liikaa mielenterveysasioista ja jätän tuon viimeisen kirjan ensi vuoteen.
    Ai niin sitten on tuo seksikirja. Se jää minulta lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, muistat hieman väärin. Ei Neuvostoliitto miehittänyt Albaniaa koskaan. Siellä vallitsi kommunistinen diktatuuri jostain 60-luvulta lähtien, mutta diktaattori Enver Hoxha toteutti lähinnä maolaisuuden tyylistä tiukkaa linjaa.
      Hoxha kielsi uskontojen harjoittamisen, mutta kansan uskonnollinen identiteetti oli ollut häilyvä jo ennen. Heillä oli vähän aikaa jopa oma paavi, oli sunnimuslimeja ja dervissejä. Uskontoa vaihdettiin riippuen monista asioista.
      Kun kirkot taas avattiin 90-luvulla, ne mitä ei ollut murskattu, niin ihmiset jatkoivat useamman uskonnon harjoittamista.
      Kirjan Saba-mummikin alkaa taas käydä sekä ortodoksisessa kirkossa että moskeijassa selittäen että hän tekee näin varmuuden vuoksi. "Kumpi niistä sitten onkin oikea, pääsen varmasti taivaaseen, sillä kasvoni eivät ole täysin tuntemattomat..."

      Olen kuullut, että esim. Japanissa ihmiset saattavat tunnustaa useampia uskontoja. Minusta tämä on viehättävää. Jos tällaista olisi enemmän, niin eipähän ainakaan uskonnot olisi aiheuttamassa väkivaltaisuuksia ihmisten kesken.

      Ahaa, sinä koet Vanhatalon kirjan toisin kuin minä. Minusta siinä on paljon hyvää, mutta olisin toivonut toisenlaista lähestymistapaa. Jos kirjailija olisi käyttänyt päiväkirjamateriaalin myöhemmin, niin kirja saattaisi olla toisenlainen. Minulle tuli sellainen olo lukiessa, että kaikki tuo listaaminen, hermostunut itsesyyttely ja hektinen suorittaminen ei voi lopulta johtaa muuhun kuin masennuksen sumeuteen, että pysäyttäkää nyt ihmeessä tuo nainen.

      Poista
  3. Tästä potpurista on minulle tuttu vain tuo ensimmäinen, Ibrahimin teos. Rakastan sitä! <3 Omassa hyllyssä on odottamassa kirjailjan toinenkin teos, Ajan rekaleita, johon tarttunen vielä tänä syksynä.

    Mummin aasi-ohje on mainio! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä! Voin sanoa, että rakastan tätä humaania kirjaa.
      Ja ajattele, esikoisromaani ja itselle vieraalla kielellä kirjoitettu, italiaksi. Ibrahimi on kansiliepeen tekstin mukaan julkaissut tätä ennen runoja albaniaksi.
      Ajan riekaleita lähtee lukulistalle. Kävin jo kirjaston sivuilla tutkailemassa. Löytyy.

      Mummi on sanataituri!:)

      Poista
  4. Ibrahimin Saba-mummu uskontoineen oli ehdottomasti kirjan lempihahmoja! Rauanjoki kiinnostaa ja olenkin sen pistänyt muistiin syksyä varten.

    Hienosti toimii tällainen potpurrikin. Lyhytarvioita on välillä kiva lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin katsomassa blogissasi, ja olet tehnyt ihkaensimmäisen postauksesi tästä!Hieno avaus!

      Saba-mummi on mahtava tyyppi. Sinä olit kiteyttänyt sen näin:"Saba-mummu hyödyntää rikkaan kulttuuriperinnön aineksia oman mielensä ja perheen tarpeiden mukaan." Just niin. Hän on pärjääjä.

      Ankean elämän kevyestä kuvaamisesta minulle tulivat juuri mieleen Hannu Väisäsen ja Frank Mccourtin elämäkerralliset kirjat. Tämä on kyllä ehdottomasti paras tapa kertoa omasta elämästä.

      Poista
  5. Ajattelin samaa kuin sinä Donnerista: voi raukkaa kun ei vanhuksenakaan saa olla rauhassa vaan ikuisena seksisymbolina tietylle sukupolvelle joutuu hautaan saakka toimimaan :)) Tosin se ei liene niin kovin vakava vaiva.

    Punaisesta morsiamesta pidin minäkin. Nyt kun ajattelen kirjaa, niin kas vain, mieleen tulee Kissani Jugoslavia. Ehkä se liittyy vain maantietoon eli Albaniaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Donner korostaa riippumattomuuttaan ja ihmettelee sellaisia miehiä, jotka kehuskelevat naissuhteillaan. Toteaa vielä, että kai niitä tarinankertojia naisissakin on. Hyvä Donner! :)

      Niin, siinähän on albaaniperhe. Myytit ja uskomukset ainakin ovat yhteistä näille kirjoille.

      Poista
  6. Kiitos Ibrahim-vinkistä, kuulostaa hyvältä.
    Rauanjoen ja Vanhatalon kirjat olen lukenut, molemmista pidin, vaikka Keskivaikeassa vaivasikin vähän sellainen tirkistelyolo ja jonkinlainen kiireen tuntu. Lopussa tuntui, että asiat pitää vain saada nopeasti pakettiin. Rauanjoen romaanissa on kaunista valoa, vaikka aihe onkin raskas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun pitää varmaan vielä hankkia tuo Rauanjoen kirja käsiini ja laittaa jokin hieno sitaatti tuonne tekstiin, esimerkki valoisasta kielestä. Tuntuu, etten tehnyt kirjalle oikeutta, kun kirjoitin siitä noin vähän.

      Vamhatalon kirjasta minulla heräsi kysymys, eikö ihminen enää saa olla välillä alakuloinen ja haluta omaa aikaa? Nykyään nimetään niin helposti joksikin, esim. introvertiksi, jos haluaa olla itsekseen. Minusta se on normaalia, ja pikemminkin ongelmallista on se, jos ei osaa olla ilman seuraa. Ja jos jo alavireisyys määritellään masennukseksi, niin kyllä masentuneita on paljon.

      Poista
    2. Melenderin Onnellisuudesta-kirjassa on hyvää juttua siitä, miten ennen melankolia oli ihan normia ja ok. Nykyään koko sanaa ei enää käytetä ja just kuten kirjoitit niin kaikille asioille etsitään jotain termiä tai diagnoosia, esim. nyt on muodissa erityisherkkä. En kiistä erityisherkkyyttä, mutta kummallista on, että nyt yhtäkkiä suunnilleen joka toinen on erityisherkkä. Diagnoosit on kun muoti, menevät ja tulevat. Ja tämä kommentti nyt ei mitenkään liity Vanhatalon kirjaan, vaan noin yleisesti.

      Poista
    3. Joo, minäkin olen saanut lähtökohdan tälle pohdiskelulle Vanhantalon kirjasta, mutta lähtenyt siitä sitten aivan omille teilleni. Hyvä kirja, kun herättää kysymyksiä.

      Pitää muistaa, että kaikki nämä diagnoosit ovat ihmisten rakentamia. Ei ole ollut valmiina mitään termiä erityisherkkä, ennen kuin eräs psykiatri kehitteli sellaisen.
      Aina on ollut vilkkaita lapsia, mutta joku keksi nimittää heitä erilaisilla kirjainyhdistelmillä, joita on muutettu ja tarkennettu tarpeen ja toiveiden mukaan.

      Leimaava luokitus toteuttaa itsensä. Kun ihminen omaksuu jonkin nimikkeeen itselleen, niin hän alkaa tulla selllaiseksi.
      Olen huomannut, että esim. erityisherkkyys-termissä on jo tapahtunut muutoksia, kun tämän diagnoosin omaksuneet ovat antaneet palautetta ja kertoneet yhä erityisemmistä herkkyyspiirteistään, osin jopa aivan vastakkaista ja - usein tavallisista.
      Erityisherkkä on ehkä sanana niin kaunis ja inspiroiva, että monet haluavat määritellä itsensä sellaiseksi. Jos nimenä olisi jokin ankea tai negatiivinen termi, jumittaja, jurottaja tms, niin eiköhän termi kuolisi pois aika nopeaan.

      Kevytdiagnooseja syntyy varmaan siksi, että ihmiset tarkastelevat niin paljon itseään, ensimmäisen maailman ongelma on jatkuva selfien tuijotus.

      Kun aamun sanomalehden uutiset saavat minut itkemään, niin se ei ole merkki mistään heikkoudesta tai vahvuudedsta, vaan se on normaalia reagointia.
      Sellaistakin olen kohdannut, että kaikkea herkistymistä pidetään jotenkin erityisenä ja aletaan kilpailla: minäpä herkistyn ja tuo mullikka ei, en oo sen kaa.

      Melenderin kirja on minulla vieläkin lukematta. Olen ymmärtänyt, että hän jättää sinnä hyvästit kirjallisuuden pahoille pojille ja valitsee onnellisuuden (hassutellen ilmaistuna). Olen onnellinen, että hän valitsee näin.

      Poista
    4. Kuumenin taas tästä aiheesta. Ärsyttää, kun luin jutun, jossa eräs julkkismuija kertoi, miten oma mies on semmoinen jöröjukka häneen empaattiseen herkkikseen verrattuna. Juu-u, ja muija on joka paikassa rohkeasti esillä. Suomalaiset vahvat naiset, älkää viittikö!

      Poista
  7. Hurja lukuvauhti sinulla. Minäkin olen tänä kesänä lukenut ihan ahmimalla mutta en ole saanut postauksia aikaan, koska kirjoittaminen olisi vienyt huomion pois aina siitä teoksesta johon välittömästi sukelsin kun edellinen loppui.

    Ai että on loistava tuo aasi-ohje ! :D

    Hyvän kirjastokirjan mitta taitaakin olla tuo mitä toteat kun sanot että et haluaisi palauttaa kirjaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus on kiva vain lukea, eikä kaikista kirjoista löydy näkökulmaa, jota tarkastelisi.
      Sitten kun kasa kasvaa, niin harmittaa, kun joistain kirjoista haluaisikin sanoa jotakin ja aikaa lukemisesta on kulunut.

      Minulla on vielä kaksi luettua kirjaa, jotka vaativat kirjoittamista. Toinen on lastenkirja Gangsterimummi ja toinen skitsofreenikon tarina Kaikkeuden enkelit.

      Aasi-ohje on vielä suomennetukin niin hyvin, kuten koko kirja. Unohdin mainita suomentajan: Helinä Kangas.

      Kunpa oma hylly koostuisikin tällaisista kirjoista!:)

      Poista
  8. Niin se on ja pitääkin olla, että kesällä lukeminen ja kaikki muu menevät bloggaamisen edelle. On tuota pimeää aikaa taas edessä ja silloin joutaa istua koneen ääressäkin.

    Mainioita, kiinnostavia kirjoja. Minä olen lukenut alkua tuosta Vanhatalon kirjasta ja aion toki jatkaa loppuun. Hyvin kirjoitettu, painava ja samalla paikoin hauskakin kuvaus masennuksesta. Vanhatalo vaikuttaa niin hyvältä kirjoittajalta, että täytyy lukea joku hänen romaaninsakin.

    Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, kesällä pitää olla ulkona niin paljon kuin mahdollista.

      Minulla oli jo kerran Pitkä valotusaika lainassa, mies luki sen ja piti kirjasta. Minä en ehtinyt, mutta pidän kirjan mielessäni.

      Hyvää viikonloppua sinulle myös Katja!
      Siirryn elokuvan ääreen. Pitää päättää, onko se Fisher King vai Neljä leijonaa, satiiri terroristeista. Tallensin molemmat varmuudeksi.

      Poista
  9. Katri Rauanjoen kirjasta pidin kovasti, rankasta aiheesta huolimatta.
    Olen lukenut hänen esikoisensa Muurin joka oli miulle vaikea, en saanut langasta kiinni.
    Tämä toinen sen sijaan herätti minut aiheellaan. Tosin tyylikeinona käytetty jatkuvat, toistuvat kuin-vertaukset tuntuivat paikoin päälleliimatuille.
    Omakohtaisuus oli toden tuntuista ja siksi suosittelen tätä avoimin mielin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, hankin Rauanjoen kirjan vielä uudelleen käsiini ja tarkastelen kieltä. Minulle jäi vain mieleen, että se oli hienosti tunnelmia tallentavaa, soljuvaa ja valoisaa. Katsotaan, kiinnitänkö huomion kuin-vertauksiin.
      Aiheen käsittely tuntui hyvin uskottavalta, miten terapeutti sysäsi kysmyksillään ajatuksia liikkeelle uusin suuntiin ja miten toipuminen näkyi päähenkilön ajatuksissa ja käyttäytymisessä.
      Vanhatalon masennuskirjassa toivoin, että masentunut olisi mennyt terapiaan, jossa olisi luultavasti hylätty ne omat projektit ja rauhoitettu tilanne.

      Poista
  10. Täällä taas eräs Tuija: onneksi välillämme vallinnut herkkyys-gate on saatu ratkaistua rauhanomaisin keinoin ja diplomaattista(?) ajatuksenvaihtoa käyttämällä ;) Olen jo palautunut ns. normaalitilaani (joka jollekulle muulle olisi tietysti vakava häiriötila) viime viikkoisen ylireagointini jälkeen. Ylireagointini kesti 5 päivää ja aloin jo pelätä sekoamistani. Mutta en edelleenkään syytä sinua mistään. Itse asiassa sinun, Marjatta, kannattaisi jopa kokea itsesi imarrelluksi, koska pystyit aiheuttamaan minussa näin voimakasta "oireilua". Jonkun muun sanomana samat sanat olisivat vain menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuten kaikki anatomiaan tietävät, tällainen putki on todella olemassa ;)

    Katsoin myös kotiseutukuvasi, kadehdittavan kauniita maisemia. Mutta tässä asiassa yritän välttää ylireagointia. Kuten huomaat, huumorintajuni is back, joten olen fine ;)

    Ai niin, yllä olevassa kommenttiketjussa oli taas mainittu "se sana", If you know what I mean, mutta pyrin ignoroimaan sen täysin ja saada sen osumaan näköhermon sokean pisteen kohdalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, you are back! Niin mainio kommentti, ehtaa Pikkurilli-blogin tyyliä.

      Tuli kyllä mieleeni, että apua, jos sinä tulet tänne ja täällä on aina vaan samat pähkäilyt menossa.

      Arvaa, olenko minä (nykyinen Marjatta Rauhallinen) ylireagoinut - olen! Minulla todettiin tarkemmin määrittelemätön sidekudossairaus joskus vähän alle viisikymppisenä. Tutkin nettiä pää kiehuen ja löysin tietoa, miten ko sairaudet ovat samassa luokassa aidsin kanssa, autoimmuunisairaus, ja soluni syövät toisiaan minkä ehtivät. No, näitäkin sairauksia on monentasoisia ja minun oireeni ovat täysin pysähdyksissä. Kävin muutoinkin ylikierroksilla töissä ja tämä huoli päälle. Minun piti rauhoittua pari viikkoa. C'est la vie!

      Poista
  11. Innostuin tuosta Ibrahimista nyt kovasti. Mullahan on Euroopanmaat haasteki jumisa Albaniasa (siis jo kokonaista yksi maa luettuna). Tämä saa luvan kelvata siihen, onhan kirjoittaja syntynyt siellä ja kertoo Albaniasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on todella hyvä kirja edustamaan Albaniaa, koska kirjassa on Albania eri vaiheissa viime vuosisadan alusta vuosisadan loppupuolele kommunismin romahtamiseen.
      Ibrahimi muutti nuorena aikuisena ensin Sveitsiin ja sieltä Italiaan.

      Poista

Teatteria suomalaisuudesta 2, Koivu ja tähti

Kävin jokin aika sitten katsomassa Pirkko Saision Kansallisteatterille käsikirjoittaman ja Laura Jäntin ohjaaman näytelmän Koivu ja tä...