Kari Hotakainen, Luonnon laki, potilaskuvaus

Luonnon laki (2013) on Hotakaisen rahatrilogian kolmas osa. Ensimmäinen kirja Ihmisen osa (2009) on kehuttu mestariteos, josta pidän todella paljon. Toinen osa Jumalan sana (2011) ei löytänyt minusta mitään kosketuspintaa. Tämä kolmas sen sijaan on minun kirjani. Samaistun siihen vahvasti.

Kirjan päähenkilö on yrittäjä Rautala, joka joutuu onnettomuuteen ja sairaalaan pitkäksi aikaa paikattavaksi. Hotakaiselle kävi samoin. Rautala hehkuu onnea eloonjäämisensä vuoksi.

Rautala oli selvinnyt. Hän katsoi elämää uusin silmin ja kahdesta näkökulmasta: korkealta helikopterin huminasta ja alhaalta maasta, missä madot olivat häntä odottaneet. Hän söi ihmettä ja ulosti loistoa. Hän oli kiitollinen auringosta, joka kimalteli säleverhojen raosta huoneeseen. Ruisleivästä, jonka päällä oli halvinta makkaraa. Kahvista, jota suurin osa potilaista nimitti kuraksi. Sairaalan vaatteista, jotka roikkuivat päällä kuin rätit.

Tunnen tämän mielentilan. Olen ollut siinä muutaman kerran elämässäni. Viimeisin, vaikkakaan ei hengenvaarallisin, kerta oli viisi vuotta sitten, kun sain monen vuoden kärsimysten jälkeen uuden lonkkanivelen. Heräsin potilasaikanani monesti keskellä yötä onnen tunteeseen ja siihen, että kuumat kyyynelet vierivät poskilla, ajatella minut on korjattu! Olin liikuttuneen kiitollinen osaavalle kirurgille, hoitajille ja lääketieteelle. Kotiin päästyä painelin kahdella kyynärsauvalla pitkiä lenkkejä syksyisessä metsässä ja kiipesin eloonjäämishurmiossani korkeille kallioille ihailemaan maailmaa, jossa saan olla terveenä. Ryhdyin toipilaana neulomaan värikkäitä pipoja ja huiveja joululahjoiksi ja laittamaan monimutkaisia ruokia; aikaa tuntui olevan enemmän kuin ennen, valvoin ja iloitsin. Olin varmaan maanisuuden rajalla. Läheiset suhtautuivat minuun ihmetellen ja ihaillen. Yleinen oletushan on se, että toipilas on kalvakka, valittava ja toisia passauttava puoliterve. Saatoin vaikuttaa myös koomiselta ylenpalttisessa pirteydessäni. 

Jatkuvasti elossa olevien on joskus vaikea ymmärtää melkein kuolleita.

En ole koskaan ennen löytänyt kirjallisuudesta omanlaistani potilastyyppiä, nyt löysin Rautalasta. No, Juha Hurmeen Hullun päähenkilö on kyllä reipas, mutta ei niin yläilmoissa kuin Rautala ja meikäläinen. Toivon, että tällainen "Minä elän! -euforia" iskisi joskus muuten vain kesken arjen, mutta se tapahtuu vain, jos joutuu (siis pääsee!) sairaalaan. Hotakainen sanoi jossakin haastattelussa, että hänestä on tullut kuoleman lähellä käymisensä jälkeen iloisempi ihminen. Uskon sen!

Mitä muuta hyvää kirjassa?
* Tärkeä sanoma: maksakaa veronne, katsokaa, minkä turvan me niillä saamme!
* Sairaanhoitajien ammattimaisuuden ihailu.
* Nasevat kiteytykset. 
Lasten päätä ei pidä yrittää kääntää, vaan silittää.
* Hyvä kolmen sukupolven kuvaus.
* Alku.  
Älä kato ittees. Kato taivasta.
* Kannen suunnittelu. Sama taiteilija kuin Heli Laaksosen Aapine-kirjassa, Elina Warsta.

Mitä huonoa?
* Sierraleonilaisen kummipoika Badun tuominen tarinaan on liikaa. Badu muistuttaa Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis -romaanin Vatanescua, hauska tyyppi, mutta kuin eri tarinasta.

Minusta Hotakainen voisi kirjoittaa lisääkin potilaskokemuksistaan. Niissä vakuuttaa omakohtaisuus, joka antaa rohkeutta oman totuuden ilmaisemiseen.