Jean istuu
polviensa varassa ja katsoo takaikkunasta. Isä ja äiti tulevat vierelleni. Me
seisomme siinä. Kenenkään käsi ei nouse vilkutukseen.
Etuoven ikkuna on auki ja kuulen Mamin sanovan Jeanille, että pian sinä olet kotona, ja Jean huutaa minun koti on tuolla, minä nukun siellä.
Etuoven ikkuna on auki ja kuulen Mamin sanovan Jeanille, että pian sinä olet kotona, ja Jean huutaa minun koti on tuolla, minä nukun siellä.
Tämän kirjan ydinkohta on
tässä. Minun koti on tuolla, minä nukun siellä. Lapsi ilmaisee asian juuri
näin. Jalonen osaa kertoa meille, miltä sijoitetusta lapsesta tuntuu, kun häntä
palautetaan sinne, minne hän aikuisten mielestä kuuluu. Hän osaa myös kertoa, miltä sisaresta tuntuu, kun pieni veli viedään pois. Jalonen ei selitä, että
lapset ovat turvattomia, hän NÄYTTÄÄ sen.
Lapset ovat lähellä toisiaan ihan fyysisellä tasolla. He tietävät, minne he kuuluvat, he tietävät kenen he ovat. Suuri peikko heidän maailmassaan on aikuiset.
Aikuisista ei voi sanoa mitään varmaa.
Lapset ovat lähellä toisiaan ihan fyysisellä tasolla. He tietävät, minne he kuuluvat, he tietävät kenen he ovat. Suuri peikko heidän maailmassaan on aikuiset.
Aikuisista ei voi sanoa mitään varmaa.
Mielenkiintoinen asia,
mikä tuli mieleeni Riitta Jalosen kirjaa lukiessani, on se miten paljon hänen
lapsikuvauksensa on samankaltaista hänen miehensä Olli Jalosen lapsikuvausten
kanssa. Poikakirja, 2010, meni
samalla tavalla lapsen ihon alle. Olli Jalonen kirjoittaa monisanaisemmin ja
kokeellisemmin, Riitta Jalonen lyhyemmin. Molemmat ovat mestareita lasten
kuvaajina.
Kun Jean on viety, Heidi,
kirjan minäkertoja, keksii ensin Jeanille uuden nimen, mutta päättää sitten,
että Jeania ei ollutkaan.
En aio kertoa Jeanista ja minusta koskaan. Kukaan ei saa tietää, että häntä oli olemassakaan.
Tässä kohtaa lukiessa nousi iho kananlihalle, koska juuri samalla tavalla ajattelin itse äidistäni, kun menetin hänet lapsena. Melkein häpesin äidin kuolemaa ja toivoin, että pääsisin jonnekin, missä kukaan ei tietäisi. Lapsi yrittää selvitä liian suuresta menetyksestä laittamalla sen sivuun, pois elämästään.
Hyvä, että kerroit, Riitta Jalonen. Ikävää, että Philippe, josta kirjasi kertoo, ehti kuolla eikä ehtinyt nähdä tätä tyylikästä, täynnä rakkautta olevaa kirjaa teistä kahdesta.
En aio kertoa Jeanista ja minusta koskaan. Kukaan ei saa tietää, että häntä oli olemassakaan.
Tässä kohtaa lukiessa nousi iho kananlihalle, koska juuri samalla tavalla ajattelin itse äidistäni, kun menetin hänet lapsena. Melkein häpesin äidin kuolemaa ja toivoin, että pääsisin jonnekin, missä kukaan ei tietäisi. Lapsi yrittää selvitä liian suuresta menetyksestä laittamalla sen sivuun, pois elämästään.
Hyvä, että kerroit, Riitta Jalonen. Ikävää, että Philippe, josta kirjasi kertoo, ehti kuolla eikä ehtinyt nähdä tätä tyylikästä, täynnä rakkautta olevaa kirjaa teistä kahdesta.
Hui, tulipas kylmät väreet tätä lukiessa!
VastaaPoistaKirjoitin ehkä jotenkin dramaattisesti, kun omat menetykset nousivat mieleen. Kirjan tunnelma on kyllä rauhallinen.
VastaaPoistaJalonen kirjoittaa niin lakonisesti, että kuvattu asia jatkaa elämäänsä lukijan ajatuksessa,ja tässä ainakin se toimii paremmin kuin runsassanaisuus.
Jalosta on haastateltu tästä kirjasta joissakin lehdissä. Lapset erotettiin pienenä kokonaan, edes kirjeitä ei saanut lähettää, koska katsottiin, että niin on parempi - sen aikaista psykologiaa. He tapasivat muutaman kerran aikuisina, muodollisesti. Ja miten traagista, että nyt kun Riitta olisi voinut kirjan kautta kertoa, miten tärkeä Philippe hänelle oli ollut, tämä olikin kuollut. Näinkin kirja jatkuu vielä loppulauseensa jälkeen.