Kesästäni kymmenellä sanalla, osa 3 (tapahtumia ja muuta)

Jatkan kesäkertomustani... 
    

8. KOUVOLAN DEKKARIPÄIVÄT

Oi joi, tästäkin tapahtumasta on jo aikaa, mutta minä en olekaan mikään sähäkkä sisällöntuottaja, joka lähettää viestejä jo kesken tapahtuman.

Kouvolan Dekkaripäivät, Kulttuuritalo Wanhan Rautakaupan Wanha kirjahalli, 25.7.2026
Vuoden johtolanka -palkintoraadin puheenjohtaja Päivi Kuntze haastattelee
kirjailija Antti Tuomaista

Kouvolan dekkaripäivät täytti 30 vuotta. Tapahtuma on järjestetty aiemmin useissa paikoissa Kouvolan  keskustassa ja nyt toistamiseen Myllykoskella Kulttuuritalo Wanhassa Rautakaupassa.

Tapahtuman jatko on vaarassa, kuten myös Kymi Libri -kirjamessujen, koska tekijät alkavat väsyä ja uusia on vaikea löytää. Rahoituksen saaminen on yhä vaikeampaa, mikä saattaa karkoittaa asiasta kiinnostuneita. 
Tapahtuman alunperin kansalaisopiston opettajana ideoinut Ritva Sorvali korosti vapaaehtoistyöryhmien merkitystä. 

Ritva Sorvali keskustelee kirjoittajayhdistys Paltta ry:n puheenjohtajan Kari Välimäen (vas)
ja Reuna-kustantamon toimitusjohtajan Olli Sarpon kanssa

Ritva Sorvali kertoi Kouvolan dekkaritapahtuman monipuolisesta historiasta ja Kouvolasta kirjojen kaupunkina yleensäkin. Kari Välimäki kertoi Paltan synnystä ja muutoksesta kirjailijayhdistyksestä kirjoittajien yhdistykseksi, jolloin suuri osa kirjailijoista oli lähtenyt yhdistyksestä.
Keskustelussa nousi esiin kysymys, onko nykyään enää ns. kioskikirjallisuutta, joka toimisi nuorille porttina parempiin kirjoihin.
Minä mietin mielessäni nuorille kirjoitettuja säeromaaneja. Niissä kylläkin on usein aiheena jokin vakava asia, kuten seksuaalisen identiteetin ongelmat, sairaus ja kuolema.

Dekkaripäivien kirjoituskilpailun palkintojen jako.
Päätuomari, historiantutkija Aleksi Mainio esittelee kuusi parhaimmaksi valittua novellia. Kirjoittajat vasemmalta oikealle: Marja-Liisa Haapakorva, Niina Holopainen, Kirsti Sundell (3.sija), Tuomas Laaksonen (1.sija),  Anna Toni ja Jukka Ketola (3.sija)

Dekkaripäiviä järjestettiin aluksi muutama vuosi ilman kilpailua. Kilpailut ovat olleet erittäin suosittuja. Aiheet ovat olleet todella inspiroivia, esim. Työ tekijäänsä niittää ja Anteeksi, en tarkoittanut. Tämän vuoden aihe on Todistajan taakka. Pidän sitä erittäin kiinnostavana psykologisen sisältönsä vuoksi. Yleisimmin on etsitty hyviä novelleja, mutta myös näytelmiä, runoja ja lauluja, sadan sanan raapaleita ja pienoisromaaneja.

Olen lukenut puoleen väliin tämän vuoden kilpailun parhaista kolmestakymmenestä novellista koottua antologiaa. Olen aika lailla eri mieltä raadin kanssa. Olisin palkinnut mystistä kauhua sisältäviä tarinoita, joita on jo tullut pari vastaan lukiessa.  

Kouvolan dekkarikilpailusta on useampi rikoskirjailijan alku saanut pontta uralleen. Olen kirjoittanut muistilappuuni nimet Risto Karlsson ja Pentti Tonteri, muitakin varmaan mainittiin.

Jokaisesta lähetetystä tekstistä annetaan palautetta, mikä on iso urakka raadin jäsenille. Tänä vuonna kilpailuun tuli tekstejä 152 kirjoittajalta eri puolilta Suomea. 

Kannattaa kirjoittaa dekkareita, varsinkin kun Suomen Kirjailijaliitto on juuri perustamassa sille 800 000 euron testamenttilahjoituksen tehneen Pirkko Arhipan säätiötä, jonka tuotosta jaetaan apurahoja ja palkintoja erityisesti uransa alussa oleville naisdekkaristeille. 

Satu Henttonen Suomen dekkariseurasta kertoi kiinnostavan asian kirjailijuudesta. Nykyään kirjailijan nimeä voi käyttää jo, jos jokin oma tuotos on julkaistu yhteisantologiassa. Hih, minäkin taidan olla sitten kirjailija. Olin luullut, että vaaditaan vähintään pari omaa julkaistua teosta. 
Entä somejulkaisut? Ja onhan ammattikirjailija kuitenkin erikseen?

9. KOTKANIEMI-FOORUMI

Turvallisuuspolittiisia teemoja käsittelevä Kotkaniemi-foorumi järjestettiin nyt neljännen kerran presidentti P. E. Svinhufvudin ja rouva Ellen Svinhufvudin kotimuseon pihamaalle pystytetyssä teltassa. 

Svinhufvud af Qvalstad -suvun ritariajalta peräisin oleva
vaakuna nykyään käsityöputiikkina toimivan aitan seinässä
Kotkaniemen tilan alueella. Vaakunakuva näkyy talossa
monessa paikassa ja erilaisissa esineissä, mm.
tyynyjen kirjailussa. 

Ensimmäinen foorumi meni minulta ohi, mutta olen sen jälkeen osallistunut kaikkiin kolmeen muuhun.
Vuonna 2024 aiheena oli Rajamaa uuden äärellä (siitä kirjoitukseni täällä). Se oli erittäin onnistunut tilaisuus. Viime vuodesta muistan parhaiten emeritusprofessori Martti Koskenniemen selkeän alustuksen. Aiheena oli Suomen suunta muuttuvassa maailmassa.
Oliko tämän vuoden teema Suomi maailmanpolitiikan myllerryksessä liiaksi toistoa edelliselle, vai mikä lie, mutta se ei nyt antanut minulle kovin paljoa ajateltavaa.
Foorumissa oli kolme paneelia, tutkijapaneeli, median edustajien paneeli ja poliitikkojen paneeli. Pääministeri Petteri Orpolla oli oma puhe. Tuttua ja itsestäänselvää asiaa, liian yleistä. Minulle meinasi käydä Trumpit, varsinkin kun en nähnyt edessä istuvien kookkaitten ihmisten selkien takaa mitään. Jos istuimet olisivat olleet mukavampia, olisin nukahtanut. Päätin, etten mene enää minnekään, missä ei ole mukavia istuimia ja nousevaa katsomoa.  

Mediassa uutisoitiin foorumin yhteydessä vain siitä, miten poliitikot suhtautuivat sisäministeri Mari Rantasen tökeröön somejulkaisuun, jossa hän ehdotti Espanjan poistamista tai erottamista Schengen-sopimuksesta, koska se ei ollut pystynyt estämään pakolaisten ryntäystä Ceutaan. Mietin, mikä olisi noussut uutisaiheeksi, jos tätä Rantasen yksityisajattelua, kuten Orpo sitä pehmensi, ei olisi ollut.  

Parhaiten minulle jäi tästä foorumista mieleen hyvin jäsennellyt alku- ja loppupuheenvuorot. 
Alkupuheenvuorossa maakuntavaltuuston puheenjohtaja, kokoomuksen kansanedustaja Jukka Kopra puhui napakasti siitä, miten liittolaisiin kohdistuva uhka on otettava todesta, kuten meihinkin kohdistuva, Venäjän masinoima pakolaisryntäys otettiin vakavasti 2023, jolloin itäraja myös suljettiin. EU:n raja- ja merivartiovirasto Frontex auttoi tässä tilanteessa ja on ollut muutoinkin eri tavoin apuna kaiken aikaa rajojemme turvaamisessa. On muistettava, että Espanjan ulkoraja on meidänkin rajamme. Kopra korosti myös sitä, että säädökset ja sopimukset on tehtävä ennakkoon rauhan aikana, niin että ne ovat käytössä kriisin yllättäessä.
Päätössanoissa Kotkaniemi-säätiön hallituksen puheenjohjaja Mona Taipale puhui kauniisti siitä, miten me olemme kokoontuneet entisen yksityiskodin alueelle ja miten koti on meille tärkeä.  

Jos joku on kiinnostunut, niin Kotkaniemi-foorumi löytyy vielä striimattuna Yle Areenasta.

10. PERHE

Koen vanhetessa perheen merkityksen yhä tärkeämpänä. Kun vanhimmat lastenlapsetkin alkavat olla jo aikuisia, on pakko todeta, että itse on vanha ja enemmän sivustakatsoja kuin tekijä. 
Perheenjäsenten tapaamiseen pätee sama kuin ystävienkin, on tärkeää tavata ja pitää järjestää helppoja tapaamisia. Kesällä on kiva tavata, kun on valoa ja voi viettää aikaa myös ulkona.
Ajattelen omiani päivittäin. 

Viimeksi nuoria tavatessa sain kuulla, että nuorison keskuudessa on sellaistakin liikehdintää, että halutaan palata hitaampaan elämään, tehdään käsitöitä ja ratkotaan ristisanoja, joita tehdään nykyään myös uudella sanastolla, ei vain tea istaa ja muita entisajan ihmisiä, joita nuorempi sukupolvi ei tunne.
Kaikki nuoret eivät siis uppoa digimaailman uusimpiin keksintöihin ja julkaise selfieitä päivittäin. 

Minäkin palasin hitaampaan elämään. En mennyt Taiteiden yön rientoihin, vaan mökille katsomaan, mikä on saunan seinäkoristeen päälle pesän tehneitten harmaasieppojen tilanne. Hiljaista oli, ei mitään ääntä eikä liikettä. Pesässä oli kuollut, kuivaksi käpertynyt poikanen ja sen alla hautomatta jäänyt pieni muna. Vielä viikko sitten sieltä oli kuulunut piipitystä. Mikä lienee lintuvanhempien ja kolmannen munan kohtalo?

Loppuun iloisempi perhekuva  lintujen maailmasta, isokoskelopoikue, emo ja peräti yhdeksän poikasta. Kuva on monen kesän takaa mökkirannasta. Isokoskeloilla koiras on mukana vain hautomisvaiheeseen tai munien kuoriutumiseen asti. Sen jälkeen naaras huolehtii pienokaisista ja koiraat kerääntyvät omaan ryhmäänsä tehtävänsä tehneinä.
Eläinmaailmassa on hyvin erilaisia perheitä. Ei voi sanoa, että jokin yksi malli olisi luonnollinen. 

Kuva: UMe

Kesästäni kymmenellä sanalla, osa 2 (kirjoja, yksi elokuva ja sarjoja)

Kotkaniemen luontopolun varrelta, 5.8.2026
Anni Maajärvi, Metsäkertomus

6. KIRJAT

Fernando Aramburun mielestäni täydellisen romaanin Poika jälkeen luin hänen aiemmin kirjoittamansa laajan sukutarinan Äidinmaa (suomennos 2020, alkuteos Patria 2016). Hämmästyin, mikä ero!

En olisi lukenut 664-sivuista Äidinmaata loppuun ellei minua olisi alkanut kiinnostaa juuri tämä tasoero ja kysymys, mikä kaikki sen saa tekstissä aikaan. Molemmissa on kuolleille haudoilla puhuvia henkilöitä, mutta muutoin kuin eri tekstiä.

Siinä missä Poika-teoksessa kaikki palvelee kokonaisutta Äidinmaassa on turhaa lörpöttelyä, jopa kokonaisia lukuja, joilla ei ole mitään tekemistä tarinan ytimen, politiikan jakamien ystäväperheiden kanssa. 

Pojan kieli on hallittua ja karsittua, baskikieltä euskeraa on käytetty kiinnostavasti, Äidinmaassa taas euskeran käyttö on summittaista, esim. koulusta käytetään jatkuvasti ja turhaan termiä ikastola. En halua lukemiseni keskeytyvän siihen, että pitää etsiä sanojen selityksiä lopussa olevasta sanastosta.

Huomaan heti, jos kirjailija liittää teokseensa päälleliimatusti jotain nykyaikana tärkeänä pidettyä, esim. homous tai naisen asema, siis niin, että se tuntuu suunnitellulta eikä oikein istu tekstiin. Tässäkin nämä kirjat eroavat toisistaan. Poika-romaani ei kosiskele lukijaa kuten Äidinmaa.

En tiedä, onko vika suomennoksessa, vai onko alkuteoksessakin samaa toistuvaa  kömpelyyttä että-sanan käytössä. Esimerkki:
Viinillä oli epäilemättä osuutta asiaan, kun hän yhtäkkiä sanoi että:"Joku päivä minä vielä kosin sinua."
Pidän kyllä Sari Selanderin suomennosta taitavana molemmissa kirjoissa. 

Annan Äidinmaalle plussaa historian kuvittamisesta ja joistain hauskoista kuvauksista, joissa suomentajakin saa loistaa.
Kun eräs rakastunut, avioliittoon haluava mies vaatii voida sitoutuneenakin harrastaa naisten valloittamista hän selittää sen orgasmiurheiluksi, ja kun työmiehet koittavat pukeutua vaimojen avustamina parhaimpiinsa, eli huonosti istuviin löpsöttäviin ja rössöttäviin pukuihin, kirjailija kuvaa heidän tyyliään proletaarieleganssiksi.
   

Tämän kirjan väkisin loppuun luettuani hoksasin, että se mitä sanon blogini esittelytekstissä itsestäni ei pidä paikkaansa. "Olen paljon ja kaikkiruokaisesti lukeva ihminen."

Kaikkiruokaisesti? Olen varmaan ajatellut genrejä ja aiheita. Kyllä, niissä olen monipuolinen ja ennakkoluuloton, mutta vaadin tasoa.
Kiikutan jatkuvasti lainaamiani kirjoja takaisin kirjastoon niitä lukematta, vaikka olen ne varannut lehti- tai blogisuositusten innoittamana. En löydä helposti romaania, joka lumoaisi eikä ärsyttäisi.
Ruokavertaus on sikälikin huono, että olen nirso syöjä. Valikoiva siis sekä syömisissä että lukemisissa. Pitää varmaan muuttaa tuota esittelytekstiä.

Nykyään käytetään hyvästä kirjasta termiä kirjallinen vertailussa huonompitasoiseen. Käsittääkseni tämä termi tarkoittaa samaa kuin kaunokirjallinen erotuksena ns lukuromaanityylistä, jossa kieli on vailla persoonallisia sävyjä ja kirjallisia keinoja on käytetty vähemmän.  

7. ELOKUVAT JA TV-SARJAT 

Osa DVD-levyn kansikuvaa

Katsoin musikaalielokuvan Cabaret, jonka olen nähnyt joskus 70-luvun alussa elokuvateatterissa ja myöhemmin useampana teatteriesityksenä. Klassikot eivät vanhene, ne löytävät kaikupohjaa eri aikojen tapahtumista.
Elokuva pohjautuu Broadway-musikaaliin vuodelta 1966. Musikaalin käsikirjoitus on muokattu Christopher Isherwoodin novellista Sally Bowles kokoelmassa Goodbye to Berlin (1939). Luin tämän kirjan hiljattain ja huomasin, että tarina englantilaisesta nuoresta miehestä ja kabareetaiteilijasta 1930-luvun Berliinissä kiehtoi minua yhä. Kirjan muutkin novellit ovat hyviä. 
Elokuvassa Kit Kat -klubin ulkopuolella vaivihkaisesti nouseva natsismi on kuvattu vaikuttavasti. If You Could See Her -laulun loppu säikähdyttää aina yhtä paljon.  

Olen katsonut tänä kesänä koko ranskalaisen vakoojasarjan, Le Bureau, viisi tuotantokautta, 50 jaksoa.
Mieheni katsoi sen uudelleen minun kanssani, mikä kertoo sarjan tasosta. Yleensä katsoimme yhden jakson lähes päivittäin jälkiruuaksi kahvin kera tai illalla ennen nukkumaan menoa.
Sarjan hahmot ovat niin todentuntuntuisia kuin olisivat naapureita. Aloin tuntea syvää empatiaa joitakin kohtaan.

Le Bureaun jälkeen valitsimme katsottavaksemme italialaissarjan Aika ennen meitä.
Näistä kahdesta sarjasta minulle tulee mieleen sama tasoero kuin Aramburun romaaneissa, aiemmat versus uusin.
Italialaissarja kertoo vuoristossa asuvasta suvusta neljän sukupolven ajalta 1910-luvulta 1970-luvulle. Vuoristokylään tulee salaperäinen mies, jonka kertoja, muistellessaan jo isoäiti, kaappaa omakseen. Eletään läpi sotien ja hankaluuksien, mutta kertoja säilyttää optimisminsa ja ohjailee jälkikasvuaan oikeille raiteille. 

En pitänyt sarjan makeilevasta tyylistä, enkä varsinkaan lopusta, jossa kaikki, aivan kaikki, kääntyi suloisesti ja sopuisasti "happy endiin". Perheen kokoontuessa loppunäytökseen sanoin miehelle, että odotapas, vielä hänkin, se omille teilleen viimeksi lähtenyt, saapuu perheen huomaan sukutalolle, ja niinpä saapuikin, läksynsä oppineena. 
Ja tietenkin oli lesbotyttö ja hänet vaikeasti hyväksyvä kömpelö isä, joka monimutkaisuudessaan oli sarjan paras hahmo. Renzo Sartori pysyy mielessäni sekä hyvin käsikirjoitettuna että hyvin näyteltynä hahmona.
Jaksoin katsoa sarjan historian kuvituksena. Kliseisyys sai välillä jopa miettimään, onko kyseessä parodia, mutta ei se sitä ollut.  

Jaa-a tässä tulikin nyt niin paljon asiaa, että kohdat 8 - 10 saavat oman pakinointinsa.  
Kun saan tämän urakan päätökseen, niin kirjoitan vain yhdestä asiasta kerrallaan. Lupaan.

Mukavaa sunnuntain jatkoa ja alkavaa viikkoa kaikille kesäjuttuani lukeville!

Sippolan Taidekeskus Antareksen
seinällä kiipeilevä kasvi

Kesästäni kymmenellä sanalla kuvien kera, osa 1

1. HARMAASIEPOT 

Meillä on mökkisaunan seinässä oven yläpuolella entisen omistajan koristeeksi kinnittämä karahka, jonka on varmaan ajateltu muistuttavan jalopeuraa. Oksaa lienee myös käsitelty, ainakin sitä on korostettu maalilla. Seinässä oli enemmänkin "luonnon ihmeitä", mutta muut olemme siirtäneet nuotioon.
No, mietimme, miksi kaksi pientä lintua alkaa lennähdellä edestakaisin saunan  terassille istahdettuamme, kunnes huomasimme, että - hyvänen aika, siellä karahkan mutkassahan on pesä. Minä, joka en sauno ulkouinnin yhteydessä (enkä edes ui kylmissä vesissä), julistin heti, että nyt tuli ihmisille saunankäyttökielto. No, eiväthän nuo ole uskoneet, mutta näyttää siltä, että harmaasiepot ovat tottuneet siihen, että aika ajoin lähistöllä on ääntä ja liikettä. 

 

Kerran mieheni kurkotteli ottamaan kuvan ylhäältä käsin. Silloin pesässä näkyi juuri kuoriutunut poikanen ja kaksi vielä kuoriutumatonta munaa. Sen jälkeen olemme koittaneet olla häiritsemättä lintuperheen elämää. 

2. HÄÄPÄIVÄ

Meillä tuli 51 vuotta täyteen avioliittoa. Sen kunniaksi julkaisen pari kuvaa tärkeästä päivästä.
Kävimme vihittävänä Kouvolan kaupungintalolla, joimme Unton kotona hääkahvit ja lähdimme häämatkalle muutaman kilometrin päähän Käyrälammelle, jossa Unton isällä oli pieni pala rantaa ja siellä jalasmökki. Nyt tontti kuuluu Käyrälammen virkistysalueeseen, jossa on upea uimaranta, sauna, vesipuisto, esteetön kävelypolku lammen ympäri, useita ravintoloita ja pelikenttiä, ulkokuntosali, koirapuisto, tasokas camping-alue ja vieressä Tykkimäen huvipuisto. Silloin ennen oli vain munkkikioski lammen toisella puolen uimarannalla. Sieltä kuului vaarin palstalle kutsuhuuto: "Tuoreit munkkei!"

Tirvan maisemissa, hääpäivän tienoilla,
heinäkuussa 1975
Kuva: Martti Toukoaho & Ume

Tirvan maisemissa, hääpäivän tienoilla, 
heinäkuussa 1975
Kuva: Martti Toukoaho & Ume

Kuvat otti mieheni kaveri, nykyään myös minun kaverini, Martti ja valmisti Unto itse. 
Minulla on kirsikanpunainen hame, kengissä valkoista ja ruskeaa ja pusero valkoinen. Untolla on kahvinruskea vakosamettipuku ja paita sekä minun hameeni värinen solmio. 

3. VUORENPEIKON POLKU

Olen patikoinut elämäni ihanimman ja karmeimman - karmeanihanan - polun. En puhu nyt vertauskuvallisesti avioliiton polusta, se on ollut turvallista polkua, vaan eräästä patikkapolusta Luumäellä.
Luimme paikallislehdestä, että Inkilän kylässä on ollut pari vuotta hyvin vähän tiedossa oleva kahden paikallisen miehen suunnittelema Vuorenpeikon polku, joka on osittain erittäin vaikeakulkuinen. Polku kulkee luonnonsuojelualueella ja on tehty luontoa kunnioittaen, eli ei mitään rakennettuja portaita ja kaiteita, vaan merkitty luonnonmukainen reitti.

 

No, kylläpä olikin haasteellinen taival: solia, louhikkoa, luolia, lippakallioita, jyrkkiä nousuja ja laskuja. Mieheni pitempiraajaisena ylsi joissain kohdin kallioseinämää kavutessamme kiinni puunrungosta, ja minä kiipesin pitämällä kiinni hänen vyötäröstään. Välillä ryömin nelinkontin ja laskeuduin istuallaan, koska niin oli turvallisempaa kuin seisaallaan. Mietin, miten selviän - hyvin!

Erään luolan läpi mennessä edellä kulkeva mieheni kuuli matalaa murinaa. Minä ajattelin, että kun se reviiriään puolustava murisija, näätä, minkki, kettu, mikä lie, jo varoitteli miestäni, niin sehän hyökkää kohta minun kimppuuni. Ei hyökännyt vaan hiljeni.

Paluumatkalla pysähdyimme Mentulan kylään vievän Mentulantie-kyltin luona poseerailemassa ja perille Taavetin keskustaan päästyä palkitsimme itsemme Massimon kahvilan herkuilla. Al chiosco da Massimo on pieni ravintola, jossa on tarjonta, puitteet ja tunnelma kuin olisi siirtynyt Italiaan.

4. ROKKIMUSIKAALI

Minä en käy perinteisissä kesäteattereissa, koska en pidä mistään huusihuumorista ja kohelluksesta. Korvenkylän teatteri on poikkeus. Siellä on aina tasokas näytelmä, osaavat esiintyjät, hyvä katsomo ja mukavat istuimet.
Tänä kesänä heillä oli iso produktio, kirjailija Ben Eltonin ja Queen-yhtyeen alkuperäisjäsenten Brian Mayn ja Roger Taylorin rakentama musikaali We Will Rock You. 

Maailmasta on tullut kylmä paikka, jossa robottimaisia ihmisiä hallitsee yksi yritys, Globalsoft. On kuitenkin joitain kapinallisia, joilla on muistumia yksilöllisemmästä ajasta, jolloin rokki raikui. Unennäkijä Galileo ja reipas Scaramouche päättävät lähteä etsimään kadonnutta aikaa.

Erityisesti jäi mieleeni Lauri Pönni Galileona, Piia Jussila Scaramouchen roolissa sekä nuori kitaristi Joona-Samuli Järvinen. 
Lavalla oli koko ajan elämää, upeaa laulua ja liikettä, kaikki hyvin ammattimaista ja korkeatasoista. Kiitos ohjaaja, koreografi, kuoronjohtaja, lavastaja, puvustaja ja te kaikki, jotka saitte tämän aikaan!

Esityksen yhteydessä myytiin paitoja. Pitihän se paita
ostaa. Kuva on paidan rintamuksesta.  

5. NELIAPILA

No, nyt se löytyi, se mitä olen koittanut etsiä monena kesänä!
Tulimme lapsenlapsen kanssa meidän kerrostaloalueen leikkikentältä, ja hän kumartui poimimaan maasta jotain - neliapila! Ja kohta uudelleen - viisilehtinen apila! Minä aloin touhuta, että nyt ne nopeasti prässiin kirjapinon alle, kuivatetaan ne sinulle. "Sinä saat ne", sanoi ihana seuralaiseni. "Me on poimittu koulun pihastaki vaikka kuinka monta."
Lapset ovat lähempänä maata ja näkevät siksi meitä korkealta katsovia enemmän. 

Tekoäly kertoo, että nelilehtisiä onnenapiloita on yksi viidestätuhannesta ja että viisilehtinen on vielä paljon harvinaisempi. Sen onniominaisuus on erityisesti rahallisen onnen tuominen löytäjälleen. Löytäjälleen -ihanaa, mutta jospa myös vähäsen onnenapilan lahjaksi saaneelle.

Sanat 6 - 10 käsittelen seuraavassa kirjoituksessani. Silloin mm. Kouvolan Dekkaripäivistä ja Kotkaniemi-foorumista, johon osallistuin eilen. 
Heinäkuuni ja alun elokuutakin on ollut miellyttävien tapaamisten ja kiinnostavien tapahtumien aikaa. 

Huomenna menemme taas Taavettiin. Käymme tapaamassa siellä välietapissa mökille kumppaneineen matkaavia vanhimpia lastenlapsia, jo nuoria aikuisia.
 
Lauantaina on Kouvola Pride, eiköhän sielläkin käydä piipahtamassa. 

Fernando Aramburu, Poika

 

Espanjalaiskirjailija Fernando Aramburun romaani Poika, 2026, (alkuteos El niño, 2024) perustuu tragediaan, joka kohtasi Ortuellan kylää vuonna 1980. Paikallisessa koulussa tapahtui räjähdys, jossa kuoli viisikymmentä lasta. Aluksi syypääksi epäiltiin Baskimaan itsenäisyyttä ajavaa ETA-terroristijärjestöä, mutta syy olikin putkimiehen inhimillinen virhe. 

Kannen sisäpuolen mainoksissa on Esquire-lehdeltä lause, joka kertoo oleellisen:"Raaka, tunnepitoinen ja syvästi kunnioittava."

Yksi viidestäkymmenstä räjähdyksen uhrista on kuusivuotias Nuco, jota jäävät kaipaamaan äiti Mariaje, isä José Miguel ja isoisä Nicasio. Kukin heistä elää suruaan eri tavalla. 

Nicasio, jolle lapsenlapsi oli kaikki kaikessa, ei ota hänen kuolemaansa vastaan, vaan kuvittelee pojan elävän. Hän juttelee tälle kadulla kulkiessaan ja käy säännöllisesti kolumbaariossa pojan uurnalokeron, nissin (minulle uusi sana), äärellä uskoutumassa. Kaikkein mieluiten hän siirtyisi telttaan asumaan hautausmaan muurin viereen, mutta ei Mariajen vuoksi voi. Kyläläiset pitävät mielikuvituskaveriaan hellivää vanhaa miestä tärähtäneenä, ja tytär on huolissaan, mutta myös ymmärtää isänsä selviytymiskeinoa.

Kuten tavallista, hautalokeroiden edessä ei seisonut ketään. Kolumbaario näytti hylätyltä. Hemmetti mihin kuntoon tuo seinä on päässyt, se romahtaa vielä joku päivä, eikä kukaan välitä, Nicasio jupisi sateenvarjonsa alla. Ja samalla kun hän selitti Nucolle, miksei ollut käynyt niin pitkään aikaan, hän yritti hangata ensin nenäliinalla ja sen jälkeen popliinitakin hihalla hautakiven suojalasia kuivaksi. Vanhempasi ähertävät tosissaan hankkiakseen sinulle korvikkeen, Nuco kakkosen, mutta älä huoli, ei ne ole onnistuneet eivätkä tule onnistumaan vastaisuudessakaan. 

Mariaje katsoo eteenpäin. Hän saa tukea mieheltään, jota kannattelee haave uudesta lapsesta. Myös huoli isästä tuo merkitystä elämään. Mariaje kokee välillä myös tarkoituksettomuutta. Hän turruttaa apeuttaan syömällä. Uskontoonkin hän yrittää turvautua, lähinnä käymällä kauppaa jumalan kanssa. Kun hän kokeilee lähteä Bilbaoon "ihmisten ilmoille", hän saa kokea, ettei kuulu siihen elämään enää, ja kotiinpalatessa koko yritys irtiotosta alkaa tuntua niin huvittavalta, että hän purskahtaa pitkästä aikaa makeaan nauruun. 
 
Entä José Miguel? Kuka lohduttaisi José Miguelia, joka kohtaa uusia iskuja eikä jäyhien baskimiesten tapaan pysty uskoutumaan kenellekään.
Jätän José Miguelin kuvauksen vähemmäksi juonellisista syistä. 

Pidän kaikkien kolmen suruajan selviytymiskeinojen kuvauksia erittäin uskottavina. Tiedän omasta kokemuksesta ja sivusta seuranneena, että näin me ihmiset toimimme.

Syvä kunnioitus tragedian kohdanneita kohtaan näkyy kirjassa monella tavalla.
Kertojina toimivat hän-muodossa henkilöitä ja tapahtumia asiallisesti ja lempeästi tarkasteleva kaikkitietävä kertoja, kirjailijalle uskoutuva ja tätä henkilökuvissa, varsinkin miehensä kuvaamisessa, ymmärtämykseen neuvova Mariaje, nyt jo vanhana naisena, ja kolmantena vielä itse tekeillä oleva kirja. 

Toivon hartaasti, että kirjailija pidättäytyisi tekemästä minusta rujoa inhimillisten kärsimysten tulkkia, jonka pääasiallisena tavoitteena on ruokkia mahdollisten tulevien lukijoiden sairaalloista uteliaisuutta.
Niin paljon nuo vuoden 1980 lokakuun 23. päivän tapahtumat järkyttivät onnettomuuden uhrien perheitä, että se tästä enää puuttuisi, jos kirjoittajani sen lisäksi vielä liioittelisi, vääristelisi tai yrittäisi keventää niitä sensaationhakuisuudella tai muilla vilpillisille kronikoitsijoille tyypillisillä tehokeinoilla. 
    Tiedän kirjailijan tutkineen tarkkaan erästä läheltä otettua valokuvaa, joka julkaistiin useissa sanomalehdissä noihin aikoihin. Tämä selvisi minulle muistiinpanoista, joita kirjailijalla on tapana tehdä vihkoonsa. 

Turha huoli! Se kuva, minkä Fernado Aramburu välittää onnettomuudesta on koskettava ja kunnioittaa omaisia toisin kuin El Paisin, Deian ja La Vanguardian julkaisema shokeerava uutiskuva ja La Vanguardian otsikko "Tragedia ristiinnaulitsi baskit". 

Kirjailija selittää esipuheessaan, miksi pani romaanin kommentoimaan itseään ja minkä vaaran tämä kerronnallinen ratkaisu sisältää. Jotkut lukijat haluavat ehkä vain lukea juonellisen tarinan ja pitävät tällaisia pohdiskelevia suvantokohtia häiriönä. 
Minusta ne ovat paikallaan juuri suvantokohtina, ja korostamassa moraalista asennetta aihetta kohtaan. 
Näissä jaksoissa on myös yksityiskohtia ja sellaista tietoa henkilöistä, jota ilman en olisi halunnut jäädä. 
Kirjailija huomauttaa lopuksi, että jos lukija on eri mieltä hänen kanssaan näiden kymmenen kohdan tarpeellisuudesta, niin niiden yli on helppo hypätä, koska ne on painettu kursiivilla.   

Lopuksi kirja onnittelee kirjoittajaansa siitä, että tämä kirjoitti lyhyen romaanin ja iloitsee siitä, että kirjassa ei ole turhaa opettavaisuutta tai liian korostettua sanomaa. 
No, päälle 200 sivua on mielestäni ihan kunnon kirja. 
  
Useilla sisaruksillani, eli saman kirjailijan muilla lapsilla, on mittaa reilut kuusisataa sivua. Minulle riiittävät hyvin nämä sivut, jotka minulla on. 

Muuta en pyydä: haluan ainoastaan olla merkityksellinen jollekulle, jättää jonkinlaisen jäljen, edes pienen raapaisun tämän tai tuon henkilön tietoisuuteen. 

Minulle kirjan sanoma on toisista välittäminen ja se, että elämä on sattumanvaraista, emmekä me tiedä, miten reagoimme ennen kuin olemme joutuneet kohtaamaan kaikkein pahimman.

Nykyajan elämänohje, varsinkin naistenlehtien artikkeleissa, on vapauttaa itsensä toisten palvelemisesta, toteuttaa itseään ja tehdä vain sitä, mitä itse haluaa. Kuitenkin paras tyydytys ihmiselle tulee toisten huomioon ottamisesta ja hoivaamisesta. Eikö epäitsekkyyys enää olekaan hyve?
Kun Mariaje muistelee häitään, joissa noudatettiin äidin ja anopin toiveita, hän tuumii, että sitähän aikuiseksi kasvaminen on, että suostuu kompromisseihin ja tekee asioita muiden mieliksi.
Käymme töissä, jotta joku muu rikastuisi, orjuutamme itsemme kotitöillä, maksamme laskut, joudumme sietämään rasittavia ihmisiä hymy huulilla... Varmasti ymmärrätte, mitä tarkoitan. 

Kirja on minulle merkityksellinen, enkä muunlaisista enää välitä kirjoittaakaan. 

Yksi hauska asia, mikä heti kirjan alussa pysäytti oli se, miten omanikäisiä ja nuorempiakin kuvataan kirjoissa ja mediassa. Kirjailija kertoo Nicasion kävelystä hautausmaalle seuraavasti:
Toisinaan hän ottaa mukaansa sateenvarjon, vaikkei taivaalla näkyisi ainuttakaan pilveä, sillä hän käyttää sitä keppinään ja kipuaa askel kerrallaan mäkeä ylös mutisten hiljaa itsekseen, verkkaisesti astellen ja hengittäen työläänpuoleisesti, niin kuin nyt seitsemääkymmentä lähentelevä mies hengittää. 

Seitsemääkymmentä lähentelevä! Heh, minä alan lähennellä kahdeksaakymmentä ja muistelen että kymmenen vuotta sitten olisin ollut aivan tyttönen vielä. Ehkä aika kultaa muistot, ja ehkä en näe itseäni kuten muut näkevät. Äskeisellä Helsingin reissullakin kaaduin polvilleni kadulle uupumuksesta, kun oli kävelty pitkä päivä lapsenlapsen kanssa ja oltiin palaamassa illalla elokuvista.
Mutta joo, se lupaamani kirjoitus Oi nuoruus! on minulla vieläkin kirjoittamatta. Sitähän katsokaas ehtii hieman vähemmän näin vanhemmiten. 
 
Hain kirjastosta Aramburun romaanit Äidinmaan ja Tervapääskyt, yli 600-sivuisia jättejä. Muita hänen kirjojaan ei ole suomennettu. 
Kaikissa kirjoissa näyttää olevan suomentajana Sari Selander.
Pidän Pojan suomennoksesta kovasti. Se lämpö ja kauneus, mikä suomennoksessa välittyy, ihastuttaa minua.   

Yu Hua: "...voin varmuudella sanoa rakastavani kirjoittamista."

Yu Hua käsittelee kirjassaan Kiina kymmenellä sanalla kotimaataan tiivistäen sen yksinkertaisiin sanoihin kansa, johtaja, lukeminen, kirjoittaminen, Lu Xun (kansalliskirjailija kuten meillä Aleksis Kivi), erot, vallankumous, ruohonjuuret, jäljitelmä ja höynäytys. 

Yun esseet kertovat räikeiden vastakohtien yhteiskunnasta, jossa muutokset ovat olleet niin nopeita, että ihmiset eivät pysy perässä taukoamatta jatkuvassa kohinassa, kuten Yu muuttumisprosesseja kuvaa.

Kun Yu ryhtyi kirjailijaksi hän jätti hammaslääkärin työnsä. Eräs länsimaalainen toimittaja oli vuosia myöhemmin kysellyt, eikö ollut vaikeaa jättää hyväpalkkainen työ ja  vaihtaa se epävarmaan ja köyhään kirjailijan elämäään. Toimittaja ei tiennyt, että Kiinassa oli ollut Yun nuoruudessa vielä voimissaan vanha egalitaristinen käytäntö, jonka mukaan kaikki työläiset saivat samaa palkkaa riippumatta siitä, mitä he tekivät työkseen.
"Olin siis rutiköyhä yhtä lailla kirjailijana kuin hammaslääkärinäkin, mutta kuitenkin sillä erotuksella, että olin ollut hammaslääkärinä onneton köyhä, kun taas kulttuuriosastolla minusta tuli onnellinen ja vapaa köyhä."

Vähentynyttä lukemista koitetaan nykyään mainostaa lukemisesta koituvalla hyödyllä. Totta onkin, että lukeminen laajentaa maailmankuvaa ja on omiaan lisäämään ymmärrystä ja ymmärtämistä, mutta kuka täyttäisi vapaa-aikansa lukemisella ellei se olisi hauskaa!
Kirjoittamiseen pätee aivan sama. Kirjoittaminen on ajattelemista, vielä enemmän kuin lukeminen.  Opiskelijoiden kannattaakin kirjoittaa ylös opiskeltavien asioiden ydinkohdat, koska vasta silloin huomaa, onko ymmärtänyt lukemansa.
Jopa asiamuistiinpanoja kirjoittaessa voi kokea luovuuden tuottamaa iloa, mutta vielä enemmän onnellisuutta tuo kaunokirjallisempi kirjoittaminen, vähäinenkin,  päiväkirjan pitäminen, onnistuneen kirjeen laatiminen, blogijuttu, runon tai proosan kirjoittaminen. Keskittyminen, vaihtoehtojen pyörittely, parhaan ilmaisun etsiminen ja löytäminen tuntuvat mielekkäältä puuhalta ja lopputulos nostaa mielialaa. Minä tein tuon, tyhjästä, "omasta päästäni". Tietenkin vaikutteita saaden, mutta silti - jotain aivan uutta. Kirjoittaja hyrisee mielihyvästä ja alkaa haluta sitä lisää. 

Yu Hua:
Nyt kun olen kirjoittanut jo usean vuosikymmenen ajan, voin varmuudela sanoa rakastavani kirjoittamista. Jokaisella ihmisellä on toiveita ja tunteita, joita he eivät kykene ilmaisemaan, koska ympäröivä todellisuus ja niin sanottu terve järki hillitsevät heitä. Kirjoittamisen maailmassa näitä tukahdutettuja toiveita ja tunteita saa kuitenkin ilmaista sydämensä kyllyydestä. Uskon kirjoittamisesta olevan hyötyä niin henkiselle kuin fyysisellekin hyvinvoinnillemme, koska sillä on voima tehdä ihmisestä kokonainen. Kirjoittaminen tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden kahteen eri elämänpolkuun, joista toinen on todellinen ja toinen kuvitteellinen. Näiden polkujen välistä suhdetta voi verrata suhteeseen terveyden ja sairauden välillä: kun toinen valtaa tilaa, toinen joutuu perääntymään. Mitä ikävystyttävämpi oma todellisuuteni on, sitä rikkaammaksi muuttuu kuvitteellinen polkuni.

Yun kymmenen sanan metodi on kiehtova tapa koota kirja. 
Mikä olisi minun kymmenen sanan Suomeni?
Entä kymmenen sanan muistelmat, minä Suomessa, kuten Yu on kirjoittanut itsestään Kiinassa eri vallankumousten pyörteissä. 

Mieheni tekee vanhoista dioista löytöjä. Laitan tähän loppuun kuvan, jossa näkyy miten ihminen sekä opetus ovat muuttuneet. 
Seison arkana aikuisten englannin opiskelijoiden edessä. Olen 25-vuotias, juuri paikkakunnalle, Tuupovaaraan, muuttanut. Tapasin mieheni aivan opiskelujen lopussa, molemmilla vielä opetusharjoittelu suorittamatta. Huomasimme, että Tuupovaarassa olisi kahdelle töitä sekä virkasuhdeasunto ja voisímme auskultoida sieltä käsin Joensuun yliopistossa vuorotellen. Minun vuoroni oli ensin. Matkustin linja-autolla päivittäin yli 50 km Joensuuhun ja opetin parina iltana viikossa Tuupovaaran kansalaisopistossa englantia ja jumppaa. Erittäin epäpätevänä, tietenkin. Aloin odottaa talvella esikoistamme, mutta se ei tahtia haitannut. Luulen, että olen kuvassa raskaana, olen jotenkin sen näköinen. 
Niin hauska meidän rekrytointimmekin. Eräänä iltana kesän lopulla joku kyläläinen tuli kyselemään, ryhtyisikö se nuoripari vetämään heidän kaipaamiaan kursseja. Rehtorikin puuttui vielä, oli muuttamassa paikkakunnalle vasta myöhemmin, mutta opinhalu oli kova, joten mitä sitä odottamaan. Me saisimme aloittaa kurssimme heti. Laitatte vaan osallistujalistat kiertämäään ja opetustunnit ylös, niin kyllä se palkka sieltä sitten tulee aikanaan. Se tuli. 

Joskus talvella 1975-1976 Tuupovaarassa, kuva: Ume

Historia näkyy kuvan pelkistetyssä opetusympäristössä. Opetusvälineenä vain kirja, liitutaulu ja kotoa tuotu kasettiradio, jossa oppikirjan äänite, ei edes piirtoheitintä, joka oli mediaheitinten edeltäjä. Oppikirjoihin ei oltu valmistettu kalvopaketteja ja oppikirjakin taisi olla aika niukka. Opettajan osuus oli materiaalien puuttuessa tärkeä, samoin muistiinpanot.  
Yllättäen pukeutuminen on samaa kuin nykypäivänä, poolopaitoja ja opettajalla leveälahkeiset sammarit.
Kuka nuo verhot on rytännyt noin rumasti? Oppilaat päivällä varmaan, kun ovat ikävystyneinä katselleet ulos. Minuakaan ei tällaiset asiat häirinneet - silloin.

Lisäys 21.7.

Kiinnostuin tästä kirjasta luettuani Elegian kirjoituksen, johon linkki tässä.

Taidenäyttelykäyntejä & väärennös ja muuta kummeksuttavaa

Olen käynyt useammassa lähialueen taidenäyttelyssä. 

Taidekeskus Salmelassa on sekä vanhojen starojen töitä että kuvataidekilpailun kautta valittuja nuorten taiteilijoiden teoksia. Vanhojen mestareiden työt olivat tuttuja eivätkä siksi minua kiinnostaneet, 
Nuorten näyttelystä sen sijaan löysin montakin taiteilijaa, joiden tyyliin ihastuin.

Yaroslav Leonets, Portrait of a Girl, 2023

Yaroslav Leonetsin öljytyöt miellyttivät minua kovasti, samoin Maria Patrikaisen etsaustöiden hento viiva ja Terhikki Vaaralan lennokas tyyli öljyväritöissään.

   

Maria Patrikainen, Toivon kannattelema, 2025

Terhikki Vaarala, Onnen aalloilla

Salmelan ohella käyn kesäisin Vuohijärven kulttuuritalolla, joka on Salmelan sisarmuseo. Siellä on tänä kuten viime kesänäkin ja luultavasti monta vuotta eteenpäin Reidar Särestöniemen töitä, harvinaisiakin, osa yksityiskokoelmista. Tämän kesän näyttelyn nimi on Reidar Särestöniemi Experience.

 

Reidar Särestöniemi, Suopursuja, arktisia elementtejä, 1971

Maalausten ohessa näyttelyssä on Särestöniemen omia ja hänen ystävänsä Brita Polttilan lausumia ajatuksia Särestöniemen taiteesta.

"Mies, riekko ja ilves ovat yhtä, ihminen, eläimet ja maisema yhtä. Vihreä kuunsirppi, unelmien merkki, valaisee hiljaista unta ihmisen ja luonnon liitosta." (Brita Polttila)

"Pienestä asti olen nähnyt näitä värejä ja nyt olen oppinut löytämään ne paletista - mikä riemu." (Reidar Särestöniemi 1958)

Omakuva vuodelta 1970 - muka, siis väärennös! Pysähdyin tämän kuvan luo, koska siinä oli niin oudot värit ja pieni koko. Sanoin miehellekin, että katos vaan, Reidar on maalannut tällaisillakin väreillä. Tämä työ on nyt lähetetty tutkittavaksi. Harmi, että Taidekeskus Salmelan paperiesitteen takakannen kuvana on juuri tämä rumanvärinen jäljitelmä. 

Tekijä ?

Yhtenä sateisena päivänä ajelimme Taidekeskus Antarekseen Sippolaan. 

Siellä on näyttely, jota mainostetaan nimellä Mikko Sakala - maalauksia ja valokuvia. Esillä oli pieni ryhmä Sakalan Talo-maalauksia ja paljon upeita valokuvateoksia, joissa perusvalokuvan lisänä on maalausta ja lisäelementtejä. 
Teoslistassa on maininta, että Mikko Sakala on valmistanut valokuvateokset  yhteistyössä valokuvaaja Manja Riihelän kanssa. Jaa - minusta valokuva on aika oleellinen osa näitä teoksia. Ihmettelenkin, miksi näyttelyn nimessä ja sanomalehden Menot-palstan ilmoituksissa tekijänä on yksin Mikko Sakala, joka ei ole valokuvaaja. Googlesta löysin tekstin, jossa kerrottiin, että työt on tehty studiossa niin, että mallia on maalatttu ja varustettu lisukkein ja Riihelä on ottanut ja valmistanut kuvat. Eihän sitä kuvaa vain oteta, siinä on paljon työtä "ottamisen" jälkeen. Tiedän, että Sakala ja Riihelä ovat aiemminkin tehneet yhteisnäyttelyn (ainakin yhden), mutta silloin tekijöinä mainittiin molemmat.
Minä kyllä nyt laitan kuvien alle molempien nimet.  

Manja Riihelä, Mikko Sakala, Sisaret (2018)

Manja Riihelä, Mikko Sakala, Sininen muotokuva (2022)

Manja Riihelä, Mikko Sakala, Unista ja puista IV (2022)

Viimeisin taidenäyttelykohteeni oli Kouvolan Taidemuseo Poikilo. Siellä on kahden lasitaiteilijan Alma Jantusen ja Johannes Rantasalon yhteisnäyttely Sirkus.

Poikilo on varta vasten taidemuseoksi rakennettu, samassa rakennuksessa on myös kaupunginmuseo. Salmela, Vuohijärvi ja Antares taas ovat olleet ihan muussa käytössä.
Salmelan taidemuseoon Mäntyharjulla kuuluu entinen iso seurakunnan talo, apteekkarin talo, postitalo ja aittoja.
Vuohijärven kulttuuritalo oli ennen kirkko. Molemmissa on myös konserttisalit, Vuohijärvellä sisätilassa ja Salmelassa katetussa ulkotilassa.
Antares on rakennettu entisen meijerin tilaan. Sen rouheus on viehättävää. Riennämme miehen kanssa molemmat aina Antareksessa kuvaamaan erästä ovea.

Mutta siis Poikilon sirkustunnelmiin: 

Alma Jantunen, Papagallo (2026) ja Papukaijapuu (2026)

Johannes Rantasalo, Töttispöljerö (2026), Jötrö (2025)  ja Puoltottine (2026) 

Lasitaiteilijat ovat toteuttaneet töissään lapsenkaltaista irrottelua, pelleilyä ja iloa.
Lasiin on yhdistetty reippaasti metallia, mikä ei liene aivan helppoa. Eräässä Rantasalon vaikuttavan käsisarjan töistä lasikäsi työntyy ulos metallista repäisten siihen reiän. 
Osa Rantasalon töiden nimistä on kuin Harry Potter -kirjan suomennoksesta. Pöhvelö, Guu, Huhvatti, Huihutti, Bobojoo. Ei ihme, että näyttelyssä oli käymässä paljon lapsia. Iloiset huudahdukset ja kommentit säestivät katseluani.

Johannes Rantasalo, SuperGlassHero, 2018

Sateinen alku- ja kohta jo sydänkesäkin on ollut otollista aikaa paitsi näyttelyissä käymiselle niin myös lukemiselle - ja olisi se hellekin tottavie.

Parhaita viimeksi lukemiani kirjoja, joista en ole ehtinyt tehdä blogijuttua, ovat Milla Härmän Loma (niin osuvaa lasten kuvausta ja nykylapsiperheen kuvausta) ja kiinalaiskirjailijan Yu Hua Kiina kymmenellä sanalla (Kiinan tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluva Yu kirjoittaa kiinnostavasti ja hauskasti maan kolmesta vallankumouksesta: kulttuurivallankumous, talousihme ja korruption kitkentä yhteiskunnassa, jossa jäljitelmien tekemisestä, vrt. väärennökset, ja höynäyttämisestä on tullut hyväksyttävää käytöstä). Sen sijaan Karl Ove Knausgårdin Yökoulu ei oikein sytyttänyt (liikaa lavertelua ja sivupolkuja, jotka eivät liittyneet tarinaan). Pidän edelleen Knausgårdin parhaina Taisteluni-sarjan joitain osia ja ehyttä harkittua Vuodenaika-sarjan romaania Kevät. Ehkä vielä kirjoitan näistä kirjoista lisää.
Nyt alkaa kuitenkin jakso, jolloin blogijutut ovat hieman tauolla. On tulossa kesävieraita, ja on touhuja lastenlasten kanssa.

'Kesävieras' on paljon kertova termi. Me emme puhu talvivieraista, jouluvieraista kylläkin. Samat ihmiset saattavat käydä muinakin vuodenaikoina, mutta kesä on erikseen. Me arvostamme sitä niin paljon. 

Lopuksi teos, joka sopii ajankohtaan. Meillä on ollut joinain aamuina alle 10 astetta lämmintä. Juuri nyt säähän taitaa tulla muutos, lämmintä ainakin viikoksi.

Susanna Snellman, Kesää kohti, 2026

Mikä näistä tähän juttuuni kuvaamistani teoksista on suosikkisi?
Minulla blogijutun ensimmäinen kuva ja vanhan miehen kuva risukon takana, Unista ja puista. 

Oksana Vasjakina, Ruusu

Kun olin lukenut venäläisen Oksana Vasjakinan äitinsä elämästä kirjoittaman kirjan hämmästyin.  Alkuteos Рана julkaistiin vuonna 2021 ja suomennos Haava ilmestyi pari vuotta myöhemmin. Miten Moskovassa asuva, vainottuun vähemmistöön kuuluva nuori kirjailija rohkenee kirjoittaa näin avoimen kriittisesti maastaan ja itsestään?
Luin kirjailijan haastatteluja ja sain tietää, että tulossa on trilogia, äidin elämän jälkeen seuraa kirja isästä ja kolmantena äidin siskon elämää käsittelevä kirja, jolla oli jo nimi Роза eli Roza.
Pian Haavan perään ilmestynyt isä-kirja (Степь, 2022) oli mielestäni Haavaa parempi, kompaktimpi. Kirja julkaistiin suomeksi vuonna 2024 nimellä Aro.  

Aloin odottaa malttamattomana Rozan suomennosta. Se ilmestyi Venäjällä vuonna 2023 ja on suomennettu tänä vuonna. Myös suomeksi nimi on Ruusu. Se ei voisi olla muuta. Kaikilla Osjakinan kirjoilla on pitkälle harkittu nimi.
Suomentaja kaikissa kolmessa on Riku Toivola. 

Vasjakina sanoo Ruusun lopussa, että ajatteli kirjoittavansa kirjan tuberkuloosista, mutta ymmärsi kirjoittamisen edetessä, että tämä kirja on ennen kaikkea kirja vapaudesta.

Vasjakinan trilogiassa on useita teemoja.
Se on selkeästi sairauden ja kuoleman trilogia. Svetlana-täti kuoli nuorella iällä tuberkuloosiin, isä samana vuonna ja äiti muutaman vuoden päästä. Kukaan heistä ei elänyt vanhuuteen saakka.
Äidistään Vasjakina kirjoitti pian hänen kuolemansa jälkeen, tädin kirja sai odottaa, ja se kannatti. Minusta Ruusu on trilogian kirjoista kiteytynein ja mietityin. 

Toinen iso teema kaikissa kolmessa teoksessa on Venäjä, sen mätäneminen, arot ja apeus. Ihmiset elävät huonosti ja lamaantuneina. Rakennukset mätänevät ja asunnoissa on pölyistä ja tympeää.  
Kolmas teema on kirjailijan oman minän ja kirjoittamisen pohdinta. Ruusussa hän huomaa perineensä samanlaisen pimeyden kuin tätinsä, ja niin erilaiset tiet kuin he valitsivatkin, niin molemmat valitsivat kuitenkin vapauden, kirjailija jo nuorena muuttaessaan Siperiasta Moskovaan ja äidissään riippuva Svetlana tehdessään lopulta itse ratkaisevan päätöksen elämän ja kuoleman välillä.
Ja olihan hänen välinpitämättömyytensä hyväksytyn naisen roolin suhteen vapautta sekin. 

Joskus kysyn itseltäni, miksi tarvitsen kirjoittamiseen ulkopuolisen hahmon: äidin, isän, Svetlanan. Miksi en voi kirjoittaa itsestäni? Siksi, koska minä olen peilin heijastavan pinnan pohja. Metallipinnoite. Peilin kääntöpuolta voi tarkkailla pitkään ja nähdä ainoastaan hienoa kimaltelevaa pölyä. Minä heijastan todellisuutta.  Ennen ihmiset uskoivat, että vanhat peilit muistavat kaiken näkemänsä. Tavallaan se onkin totta. Minä olen elävä peili. Muistan kaiken - mummon posken pehmeän, vaalean ihon, hänen ruskeat silmänsä väsyneiden silmäluomien alla. Muistan tuulen nuolemat kivet Kazakstanin vuorilla. Muistan vanhojen verhojen tuoksun Moskovasta Bakuun kulkevassa junanvaunussa, jossa matkustin Volžskiin tapaamaan äitiäni. Elän omassa katseessani, sen kosketuksessa aineelliseen maailmaan. Kaikki, mitä muistan, ei kuitenkaan kuulu minulle.

Kun Oksana on pieni, hän on hoidossa mummon ja Svetlanan luona ja teini-ikäisenä heidän kodissaan viikonloppuvieraana. Yhdessäolo Svetan kanssa on tylsää joutenoloa, television tuijotusta ja kanavien räpläämistä, ihmisten vakoilemista parvekkeelta, Svetan meikkaamisen katselua, tupakointiseurana olemista. 

Svetlana alkaa aikuistuttuaan tapailla miehiä, hän löytää itselleen ihailijan jopa tuberkuloosisairaalassa ollessaan samassa rakennuksessa olevasta mielisairaalan potilaasta. Seurustelusuhteiden tuloksena hänelle tehdään lukuisia abortteja, jälkiehkäisynä, kuten Venäjällä on ollut tapana. Kahdeksannella kerralla hän haluaa pitää lapsen. Avomies muuttaa mummon asuntoon. Mummo on jo innoissaan sosiaalisen statuksen noususta, järjestelee kapioita ja touhuaa, mutta Sveta ajaa miehen pois jo raskauden toisella kuulla.
Mummo tekee koko elämänsä töitä. Svetlanasta ei ole oikein mihinkään töihin, eikä hän tee edes kotitöitä. Tuberkuloosiin sairastuttuaan hän ei enää saa tehdä töitä ihmisten ja elintarvikkeiden parissa ja kokee sen helpotuksena.

Mietin lukiessa, että nykyaikana, länsimaisessa yhteiskunnassa, Svetalla olisi useampia diagnooseja, mutta ei stigmaa tuberkuloosisairauden vuoksi. Häntä myös autettaisiin irtautumaan äidistään.
Kuin kaksi toisiinsa yhteydessä olevaa astiaa he kantoivat keskinäistä pelkoa, vihaa ja raskasta ääneen lausumatonta pelkoa.

Svetlana saattoi turvautua työkyvyttömyseläkkeeseensä ja yksinhuoltajaäidin saamiin lapsilisiin. Niillä rahoilla hän osti uusia nailonsukkahousja kuluneiden tilalle, leningradilaista ripsiväriä ja jonkinlaisia elintarvikkeita. Muuten Svetlanan ja hänen tyttärensä elatuksesta huolehti työssäkäyvä eläkeläinen, minun mummoni.

Svetlana kutsuu lastaan vain tyttäreksi, koska ei saanut antaa tälle haluamaansa nimeä. Mummon mielestä tyttö piti nimetä hänen mukaansa Valentinaksi, ja niin tapahtui. Svetalle mieluinen nimi olisi ollut Roza. 

Ruusu-aihe tulee kirjassa käsitellyksi useammalla tavalla. 

Vasjakina löytää maalauksia joissa tuberkuloosin kuihduttamalla nuorella naisella on ruusu kädessään. Yksi sellainen on norjalaisen taiteilijan Christian Krohgin Sairas tyttö. Krohgin muita töitä tutkittuaan Vasjakina päätyy siihen, että symboliset Jumalanäiti-tulkinnat ruusulle kuolevan kädessä ovat ylitulkintaa, Krohg on realisti, ruusu on vain ruusu.
Olen Vasjakinan kanssa samaa mieltä. Vanhoissa kuvissa naisilla on usein kukka kädessään, varsinkin ulkokuvissa. Omalla isoäidilläni on verannan rapuilla ottamassani perhekuvassa syreeninoksa kädessään. Käsien asettelu on helpompaa, kun on jotain mistä pitää kiinni.

Svetan elämä oli hyvin yksitoikkoista ja tylsääkin. Vasjakina on onnistunut löytämään siitä merkitystä. Yksi merkitys oli ironista kyllä olla korostamassa oman sisaren ja äidin kunnollista, kurinalaista elämäntapaa, jossa kaikki mitä tehdään on hyödyllistä.
Vain yksi asia huolestuttaa minua nyt - arkinen järjestyksen tavoittelu ja sen tiukka noudattaminen sulkevat pois kaikki muut tavat olla tässä maailmassa.  

Svetan tytär lienee perinyt jotakin äitinsä asenteesta elämään. Hän on neulonut alakoulussa täti Oksanalle huivin ja kirjoittanut, että ei sitä tarvitse käyttää, se on muuten vain, kaunistukseksi. 

Vasjakina kirjoitti Roosan metsässä.
Hän alkoi käyttää masennuslääkkeitä ja vältellä ihmisiä, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan alkoi 24. helmikuuta 2022.  
Metsästä on tullut väliaikainen turvapaikkani. 

En käy missään ja odotan jatkuvasti, että jokin muuttuisi.

Kirjan kauniissa kannessa on fragmentti Hermanni Numanin etsauksesta Ruusu, Rijksmuseum Amsterdam.   

Kirjoitukseni Arosta (klikkaa). Jutun lopussa on linkki Haavaan.
Nämä kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa.