I have to move it, move it...

 

Lindokselta 8.10.2025, matkalla Akropoliille. Tässä vielä turvallista eikä
korkeanpaikan kammo tuntunut.

Kerron, mitä on jäänyt parhaimpina elämyksinä mieleeni Rodoksen matkaltani. 

💚 Suurmestarien talo, Rodoksen vanhakaupunki

Johanniittain ritarikunta hallitsi Rodosta 1300- ja 1400-luvuilla. Siltä ajalta vanhassakaupungissa on mahtava hallintokeskus, joka nykyään on museona. Tässä talossa kaikki on suurta ja mahtavaa: piha-alue, huonekorkeus, takat, huonekalut, ikkunat. Turisti tuntee itsensä pieneksi. Museossa on ritarikuntien historian lisäksi Kreikan ja Bysantin historiaa monipuolisesti.
Museon kiinnostavin osasto minulle oli yhä toimivien Maltan ritarien huone. Maltan ritareilla on pysyvä paikka YK:ssa ja he tekevät humanitaarista työtä ja pitävät yllä diplomaattisuhteita yli 100 maahan. 

💚 Lindoksen Akropolis ja mainio pöytäliinojen myyjä

En olisi mennyt, jos olisin tiennyt - mutta hyvä, että menin! Outoa, miten vähän tämän nähtävyyspaikan jyrkästä, kaiteettomasta, kapeasta, liukaskivisestä polusta on varoituksia. Polku kulkee pitkin vuorenseinämää yli 100 metriä ja siinä pitäisi mennä jonossa ja vain ylöspäin. Alas on toinen reitti, jossa kylläkin oli yksi kaikkein kauhein portaikko, jossa ei ollut suojaa kummallakaan puolen. No, joillakin oli kiire ja heidän piti ohittaa, ja jotkut tulivat samaa polkua alas sieltä meren puolelta. Pelkäsin kuollakseni enkä uskaltanut katsoa kuin jalkoihini.

Puolivälissä nousua oli vuoren rinteessä pöytäliinojen myyjä, joka oli levitellyt tuotteensa pitkin kallioita. Eihän siihen kukaan voinut pysähtyä, kun piti vain yrittää pysyä jonossa polulla ylös asti. Tämä rouva, mahtava, tomera muija, koitti pitää järjestystä ja huuteli ohittajille, onkos siellä ostettu joku ohittamiskortti vai ja jammaili "you have to move it, move it". Hauska veto. Minä aloin rallatella biisin suomalaista versiota "ma tahtoo veivaa, veivaa, te tahtoo". Tuli pikkasen rennompi olo. 

Perillä odotti huikea tasanne, jossa oli tilaa yllin kyllin ja huikeat maisemat. Paitsi itse linnoitusta niin siellä on myös Johanniittain ritarikunnan linnan rauniot ja antiikin aikainen Athenen temppeli, sekä jäänteitä teatterista. Olin juuri lukemassa antiikkiin sijoitettua romaania Glorious Exploits, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani. 

Mieheni ottama kuva Akrololiille nousun varrelta. Minä en pystynyt
kuin katsomaan jalkoihini.

I have to move it, move it, jöötä pitänyt rouva liinojensa takana.

💚 Kaikki vanha

Pysähdyin juutalaismuseossa katsomaan vanhoja käsinkirjoitettuja toorakääröjä ja erityisesti mikveä, rituaalikylpyä, josta olen lukenut, mutta jota en ole koskaan nähnyt missään.
Mikvet ovat yhä käytössä, eri näköisinä versioina, ja myös luonnonvedessä voi puhdistautua.

Vesijohdot, joilla on jo antiikin aikana siirretty vettä raikkaista vuoripuroista alas laaksoon. Näitä on yhä eri puolilla Välimeren aluetta museoissa ja jopa muutamia yhä toimivia pätkiä.
Ja voi, miten täällä missä on oltu niin kekseliäitä jo silloin, on nyt niin huonot johdot, että monessa paikssa vessapaperia ei saa laittaa pönttöön. 

💛 Kirjasto

Etsin kaupunginkirjaston osoitteen. Se sijaitsi vanhassa kivitalossa, jonka sivuportailla ihmiset istuskelivat levähtämässä ja nauttimassa jäätelöä. 

Ensin oli pieni tila, jossa muutama kirja ja ovi, josta kurkatessani näin tiukan näköisen miehen työpöydän takana. Ajattelin, että siinä on työhuone, mutta missä itse kirjasto. Seuraamme tuli myös nuori mies, jolta kysyin, missähän se kirjasto mahtaa olla. Hän neuvoi, että siitä vain sisään. No, menimme sisään ja huomasin, että pöydän takana istuvan miehen, kirjastovirkailijan, pienestä tilasta avautui peräkkäin monta ahdasta huonetta. Kysyin, voimmeko katsella ja hän, että kyllä, kunhan ei häiritä siellä työskenteleviä. No, eihän me nyt semmoista. Jokaisessa kapeassa kammiossa oli pöytä johon sopi pari ihmistä ja toisella seinällä vanhoja tietosanakirjoja, kellastuneita lehtiä ja jokunen romaani. Ihan kuin olisin palannut jonnekin 50-luvulle. Kävelimme päästä päähän ja takaisin. Oli siellä muutama lastenkirjakin, mutta ei lapsia. 
Ihmettelin silmät pyöreinä, miten tämä voi olla kaupunginkirjasto.
Ilmeisesti kreikkalaiset ostavat kirjansa. Kylläpä olisi vaikeaa olla himolukija täällä! 

Rodoksen kaupunginkirjaston lastenosasto.

💓 Kaulaketju ja keskustelu korumyyjän kanssa. 

Mieheni oli puhunut, että haluaisi ostaa minulle jonkun kauniin muiston matkaltamme ja kehotti katselemaan koruliikkeitten ikkunoita. Kaikki näytti liian isolta ja pramealta, kunnes yhtäkkiä jäin katsomaan lumoutuneena erästä ohutta hopeista kaulaketjua, jossa turkooseja kiviä. Myyjä tuli kertomaan hinnan, ja minä lähdin jo kävelemään pois, varmaan liian kallis, mutta mieheni kysyi, enkö sitten halua sitä. Halusin ja sain.
Ketju on niin kaunis. Kaiken lisäksi sillä on merkitys, turkoosikivi korussa tarkoittaa ikuisuutta, kertoi myyjä, joka oli puhelias ja ilmeisesti ilman juttukavereita suurimman osan päivää. 
Hän sanoi ihmettelevänsä israelilaisia turisteja, miksi he saavat matkustaa vaikka maa käy sotaa. Olin sitä itsekin ihmetellyt. Sitten puhuimme Venäjän uhasta ja hän sanoi, että koko Eurooppa pelkää, hekin täällä saarella, jonne on hyökätty milloin mistäkin.
Uutisista huomasin, että Euroopassa halutaan droonimuuri kaikkialle, ei vain Suomen suojaksi rajamaana. Varmaan näin on järkevää, droonithan lentävät kauas. Kukahan se keksi tällaisenkin tuhoaseen? Vielä jokin aika sitten luulin, että drooneja käytetään, kun halutaan ottaa valokuvia ylhäältä käsin. 

😸 Kissat

Rodoksella on kulkukissoja joka paikassa, surkeita raukkoja, mutta oli myös yksi hyvin pidetty "pikkuilves" kaupan edessä. 

Kuva on Perhoslaaksosta, Petaúlodesista, Theologoksen kylästä.
Laakso on vehreä alue, jonka läpi kiemurtelee kapea joki. Sinne on rakennettu
kävelypolku siltoineen. Polun varrella on vesiputouksia ja lähteitä ja vetonaulana
kesäaikaan valtava määrä perhosia, joita idänambramäntyjen tuoksu houkuttelee
pariutumaan tänne. Nyt niitä ei enää näkynyt, mutta se ei haitannut. Oli todella
virkistävää kävellä täällä sademetsältä tuntuvassa maisemassa.

Kuva: Ume

Kuva:Ume

Kuva.Ume

Kuva:Ume

💙 Välimeri, ah...

Lauttamatkalla Symin saarelle. 

Rodoksen Tuulinen ranta illalla myöhään. Rannat jakautuvat saaren kärjessä, toisella puolen on
hurjempi Tuulinen ranta toisella tyyni Ellin ranta. Hotellimme oli tyynellä puolen. 

Ja kyllä nyt perun puheeni, etten enää välittäisi biitsielämästä. Luulin, että olin jo menettänyt taidon nauttia siitä. 
Olin tullessani jotenkin kohmeessa, mutta aurinko, hiekka ja meri tekivät tehtävänsä. Matka virkisti enkä enää tunne itseäni apeaksi ja vanhaksi. Sitäpaitsi Akropoliilla piti oikein esittää henkkari, että on yli 65 ja korumyyjä kehui ketjun valintaani, koska minä olen kuulemma "petite". Mannaa itsetunnolleni. Minulla on kait jotenkin vääristynyt kuva kehostani. Kun aurinko hyväili kokouimapukuista kroppaani, niin jopas tuli ehjä ja hyvä olo. Lämpimässä olen aina tyytyväinen ja kokonainen. Olenko syntynyt väärään ilmastoon? 
Syksykin on muutoin niin kaunis - mutta tämä kylmyys. 

Pääsen vielä Marmarikseenkin, jonne olen kaipaillut ja jossa piti käydä tällä lomalla. Sehän on vain vähän yli tunnin laivamatkan päässä Rodokselta. Olimme ostaneet jo liputkin, mutta kun pakkasimme reppujamme aikaista aamulähtöä varten muistuttaen toisiamme passista, niin mieheni meni äkkiä oudon näköiseksi - hänellä vanha passi mukana (miksi hän oli edes säilyttänyt sen). Mies oli niin pahoillaan, mutta minä en moksiskaan.
Aloin heti tehdä uutta suunnitelmaa seuraavalle päivälle.
Unto sanoi sitten, että sinne Marmarikseen me mennään vielä omana reissunaan. Jee, mennään vaan.

Niitä ihanimpia asioita: aurinko, hiekka, meri, hyvä kirja.
Kuvan ottanut Unto vierestä varjon alta.

💛Ja kaikki muut suurenmoiset elämykset:
- neljässä eri rakennuksessa toimiva modernin taiteen museo
- ihanat kahvilat 

- tomaatit, jotka maistuvat auringolta, samalta kuin lapsuudessa suoraan omalta kasvimaalta poimitut
- juustot
- oliivipohjaiset ihonhoitotuotteet

Näin on matka paketissa - ja ei kun kohti uusia seikkailuja, eli siivoamaan, kokkailemaan ja viikonloppua viettämään. 
Mukavaa viikonloppua kaikille!

"Loistavia urotekoja" ja muuta luettua

Minulla oli ilmeisesti kännykkäkamerani linssi niin tomuinen matkalla, että kirjakuvani, joita oikein suunnittelin, ovat aivan utuisia. 
Näyttää siltä, että eivät ne kotonakaan onnistu, jos on useampi eripaksuinen kirja samassa kuvassa.
No, kuvaan siis vain sen kirjan, josta tuli suosikkini ja kerron muista ilman kuvia.

No jaa, eivät nuo kannen tekstit näy tässäkään kuvassa. Pitäisi kuvata hyvällä kameralla ja jalustalla. 
 
Ylhäällä kannessa Shuggie Bain -romaanin kirjoittanut Douglas Stuart kuvaa Ferdia Lennonin teosta Glorious Exploits (2024) rohkeaksi ja yllättäväksi. Hän oli koukuttunut jo ensimmäisellä sivulla.
Alaosassa kantta Yellowfacen kirjoittaja Rebecca F. Kuang käyttää adjektiiveja hauska, liikuttava ja syvällinen.

Minusta tässä romaanissa on harvinaisen hersyvää huumoria, välillä aivan Monty Python -meininkiä. 

Suurin osa kirjan tarinasta tapahtuu Sisilian Syrakusassa vuonna 412 eaa ja lyhyt loppuluku Ateenassa vuonna 408 eaa. Ateenalaiset valloittajat on kukistettu ja suljettu vanhaan louhokseen. Kostonhimoiset paikalliset käyvät mukiloimassa vankeja, jotka kärsivät kuivumisesta ja nälästä.
Työttömät kaverukset Lampo ja Gelon ovat myös kiinnostuneita vangeista, mutta toisesta syystä. Lukutaitoinen Gelon rakastaa teatteria, erityisesti kreikkalaista tragediaa ja vankien joukossahan saattaa olla teatteriväkeä. Lampo, jolla on sydämen sivistystä, on kiinnostunut ihmisistä ja koittaa täyttää päivänsä keksimällä keinoja rikastua. Ruukkutehdas, jossa nuoret miehet olivat töissä, on joutunut lopettamaan.

Gelon's mad for Euripides. It's the main reason he comes. I think he would've been almost happy for the Athenians to have won if it meant Euripides would've popped over and put on some plays. He once spent a month's wages to pay an old actor to recite scenes while we shaped pots. 

(Gelon on hulluna Euripideehen. Siks se tänne haluu tulla. Se olis varmaan tykännyt että ateenalaiset olis voittaneet ja Euripides olis piipahtanut tänne esittämään muutaman näytelmän. Kerran Gelon kulutti kuukauden tienestinsä siihen että palkkasi vanha näyttelijän lausumaan kohtauksia näytelmistä meidän muovaillessa ruukkuja.)

Eipä aikaakaan, kun kovasti irlantilaisia pubiveijareita muistuttavat karkeapuheiset miehet ovat lahjoneet vartijan ja päässeet kaivokseen järjestämään castingeja. He löytävät näyttelijöitä, jotka muistavat vuorosanansa ulkoa ja ovat enemmän kuin halukkaita näyttelemään, jos saavat juustoa ja leipää. Ravita heitä pitääkin, koska he eivät nykykunnossaan jaksa näytellä.
Kekseliäät nuorukaiset löytävät myös rikkaan kulttuuria rakastan ulkomaisen laivanvarustajan, joka ryhtyy tuottajaksi. Lampon äidin ystävä, taiteelle omistautunut teatteripukukuliikkeen omistaja, lupaa tehdä naamarit ja puvut. Antiikin aikaan kasvoja ei näytetty, vaan näyttelijä puvustettiin tuntemattomaksi. Katulapsiporukka pääsee avustajiksi. 
Esitettäväksi valitaan Euripideen näytelmä Medeia ja myöhemmin kunnianhimon lisääntyessä aivan uusi, Troijan naiset, kaksi näytelmää peräkkäin.   
 
'Directors.'
'What?'
'Me and you. We're going to be directors.'
He passes a wineskin. I take a swig.
'We are?'
'Aye.'

'What do they do?'
'They direct...' he hiccups. 'We're going to do Medea in the quarry. But not just bits and pieces. We're going to do the whole play. Full production with chorus, masks and shit.'
'Oh.'
A low moaning beside me. Gelon's crying.
('Ohjaajia.'

'Mitä?'

'Sä ja mä, Me ruvetaan ohjaajiks.'
Se ojentaa mulle viinileilin. Mä ota siemauksen.
'Ruvetaan vai?'
'Jep.'
'Mitä ne tekee?'
'Ne ohjaa...' se nikottelee. 'Me tehdään Medeia louhoksella. Eikä vaan kohtia sieltä täältä. Me tehdään koko näytelmä. Koko produktio, kuorot, maskit ja v----u kaikki.'

'Ohho.'
Vierestäni kuuluu matalaa huokailua. Gelon poraa.)

Lampon ja Gelonin tarina kertoo ystävyydestä, sodanvastaisuudesta, sisukkuudesta, yhteiskuntaluokista, taiteen arvostamisesta, elämän arvaamattomuudesta ja rakkaudestakin.
Lampo rakastuu orjatyttöön, Lyraan, mutta onnistuuko hän ostamaan tämän itselleen? 
Tytön isä on yksi antiikin ajan tiedemiehiä, joka tajusi jo silloin tärkeimmät asiat avaruudesta.

Kirja kertoo myös siitä, miten ihmiset ovat samanlaisia ajasta toiseen, vain miljööt ja olosuhteet vaihtelevat. 

Tarinan sijoittaminen keskelle Peloponnesolaissotia antaa nykyihmiselle mahdollisuuden tarkastella ikiaikaista kaipuuta kulttuurituotteista nauttimiseen. Nykyään se on helppoa. Lampon ja Gelonin aikana tarinoita ostettiin tarinankertojilta toreilla ja musiikin kuuleminen oli harvinaista. 
Laivanvarustaja kerää sotatavaraa, mahdollisimman aitona, mieluimmin verisenä. 
Museomies.

Kirjan nimi Glorious Exploits (Loistavia urotekoja) on sekä humoristinen että myös  totta. Kyllähän nämä "irkkupoikien" touhut ovat välillä aivan hulvattomia, nuoruuden kaikkivoipuuden aikaansaamia uhkarohkeita onnistumisia ja katkeria epäonnistumisia. Mutta se, mitä he tekivät oli ainutlaatuista silloin, ja samanlainen toiminta tänä päivänä olisi sitä myös. 

Minua liikutti erityisesti Lampon, kertojan, hellyys kurjia vankeja kohtaan. Hän ystävystyy erityisesti Jasonin roolin vahvasti Medeiassa näyttelevään Pachesiin, jolta päätä silittäessä irtoaa hiuksia tukuttain.

Ohjaajamme toivovat, että heidän tavernoissa mainostamansa näytelmä saisi katsojia ja nekin turistit, jotka käyvät katsomassa jotain mestauskiveä kaupungin keskusaukiolla löytäisivät tiensä kaivokseen. 
No, voitte kuvitella, että kaikilla kulttuurinrakkaus ei voita vihaa vihollista kohtaan.
Mutta näytelmät saatiin esittää lähes loppuun... 

Ohjaaja Gelon keksii jotain aivan modernia ja ennenkuulumatonta: kun Medeia surmaa omat lapsensa kostoksi petollisella miehelleen, niin tätä ei pelkästään kerrota, vaan yksi surmista esitetään näyttämöllä ja lapsi on aito maskeeraamaton pikkulapsi. Avustajaporukan pienin ryhtyy mielellään näyttelijäksi - ensimmäinen lapsinäyttelijä historiassa, yleensä miehet näyttelivät kaikki roolit. Kauhusta kiljuva pikku Strabo pudotetaan alas heinäkasaan jota yleisö ei näe. "Lapsi" huudetaan yleisöstä "Se oli oikea lapsi!"

Olen niin ihastunut tähän kirjaan. Luen sitä tässä kirjoittaessani yhä uudelleen. 
Loppuluku yllättää. Sitä miettii, missä kohtaa tulee vastaan alkutarinasta tuttu ihminen ja kuka se mahtaa olla. Oih...
 
"... and he believed the world a wounded thing that can only be healed by story." ("... ja hän uskoi että haavoittunut maailma voidaan parantaa vain tarinan avulla.")
Niin hyvä lopetus - taiteella sotien rampauttama maailma ehjäksi!  

Ja mikä olikaan se alku, joka koukutti Douglas Stuartin:
So Gelon says to me, 'Let's go down and feed the Athenians. The weather's perfect for feeding Athenians.'
    Gelon speaks the truth. Cause the sun is blazing all white and tiny in the sky, and you can feel burn from the stones as you walk. Even the lizards are hiding, poking their heads out from under rocks and trees as if to say, Apollo, are you fucking joking? 
I picture the Athenians all crammed in, their eyes darting about for a bit of shade, and their tongues all dry and gasping.
   'Gelon, you speak the truth.'
(Gelon sanoo mulle,'Mennääs alas ruokkimaan ateenalaisia. Sää on täydellinen niitten ruokkimiseen.'
     Gelon on oikeessa. Koska aurinko paahtaa valkoisena ja pienenä taivaalla, ja kivet hohkaa kuumaa jalkoihin. Jopa liskot on piilossa, pistävät päätään ulos kivien raosta ja puitten alta ikään kuin ne haluais sanoa, Apollo, et kai sä vaan v....u pilaile?
     Kuvittelen ateenalaiset siellä sumpussa, silmät tähyilemässä varjon paikkaa, kielet kuivana haukkomassa henkeä.
    'Gelon, sä oot oikeessa.'

Ferdia Lennon kirjoitti esikoisteostaan seitsemän vuotta. Esikoinen - näin hyvä! Kirja on saanut useita palkintoja.
Lennon on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Dublinissa, viettänyt monta vuotta Pariisissa ja asuu nykyään perheineen Norwichissa. 

-----------------------

Ne muut kirjat:

Margarita Liberaki, The Other Alexander (1959), alkuteos Ο άλλος Αλέξανδρος (1950)
Kirja on allegoria kansalaissodan runtelemasta Kreikasta. On perhe, jonka isä pitää epävirallisesti toistakin perhettä ja antaa samat etunimet molempien perheittensä lapsille. Runollinen, kaunis kuvaus.
Albert Camus'lta on lainattu kirjan kanteen lause, jossa hän sanoo olevansa syvästi liikuttunut Liberakin kirjasta.
Ostin tämän kirjan pienestä kirjakaupasta Rodoksella, josta myöhemmin myös Ferdia Lennonin teoksen. Hyvät kirjat ostin! Harmi, ettei kumpaakaan ole suomennettu.


Maria Stepanova, Kadoksiin (2025), alkuteos Фокус (2024) 
Moskovassa syntynyt, nykyään Berliinissä asuva kirjailija on kirjoittanut romaanin hyökkäyssotaa käyvän maansa jättäneestä kirjailijasta, joka häpeää Pedoksi kutsumaansa entistä kotimaataan niin, että on kadottamassa henkilöllisyytensä ja kielensä. Kirjan suomalainen nimi kertoo hänen ratkaisunsa -  vai kertooko sittenkään?
Harhaileva, unenomainen kertomus, jonka on suomentanut ansiokkaasti Arja Pikkupeura. 

Petina Gappah, The Book of Memory (2015)
Memory odottaa kuolemantuomiota syytettynä kasvatti-isänsä murhasta ja kirjoittaa elämästään amerikkalaiselle toimittajalle. Muistaako hän kaiken oikein? Uskotaanko häntä?
Mitä lapsuudenperheessä tapahtui? Miksi vanhemmat antoivat lapsilleen niin erikoiset nimet - Gift, Joy, Memory ja Moreblessings? Tapaako hän enää koskaan elossa olevaa sisartaan Joyta?
Hän aloittaa tarinansa kertomalla että ei se ala Floydin kuolemasta, vaan siitä, kun aurinko paistoi hänen, albiinotytön, rakoilla oleviin kasvoihin ja isä ja äiti myivät hänet vieraalle valkoiselle miehelle. Hän ujosteli kertoa nimeään tälle ystävälliselle miehelle ja mies sanoi, "Puhu Mnemosyne". Nyt hän puhuu kirjoittamalla. 
Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja asianajaja. Hän on toiminut mm. Maailman kauppajärjestön WTO:n asianajajana ja Zimbabwessa hallinnon kansainvälisen kaupan ja sijoitusten neuvonantajana. 
Hän on kirjoittanut Muistojen kirjan lisäksi novellikokoelman Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta ja romaanin Pimeydestä loistaa valo. 
Harmi, että The Book of Memory -otsikon kaksoismerkitys katoaa suomalaisessa nimessä. Kääntämisessä juuri kielten erilainen sisältö on niin kiinnostavaa. Suomen kielessä isoja alkukirjaimia käytetään otsikoissakin yleensä vain erisnimistä, Muisto on vanha miehen nimi, ja otsikko on luontevampi monikkomuodossa, kun puhutaan siitä mitä muistaa. 


PS Nuo Lennonin kirjan suomennokset on omiani. 

Kuvia Symin saarelta

 

Kuva: Ume

Rodokselta puolentoista tunnin lauttamatkan päässä on pieni, idyllinen Symin saari, joka on vain 13 kilometriä pitkä ja 8 kilometriä leveä. Saarella meitä kiinnosti pääkaupunki Symi satumaiseksi kuvattuine rakennuksineen ja  ortodoksiluostari Panormitiksen kylässä. 

Jo lähestyttäessä huomasi, että satumaisuus pitää paikkansa. Talot olivat kuin karamellejä rinteessä.

Kuva: Ume

Kuva: Ume

Saaren tärkeimmät elinkeinot ovat nykyään matkailu ja veneenrakennus, aikaisemmin myös pesusieniteollisuus on ollut merkittävä tulonlähde monelle. 

Rannassa on  kuuluisan vapaasukeltajan Stathis Hatzisin patsas. Hatzis teki maailmanennätyksen heinäkuussa 1913, jolloin hän sukelsi 88 metrin syvyyteen etsimään italialaisen aluksen meren pohjaan pudonnutta ankkuria. Sukellus tapahtui siis ilman moderneja sukeltajan varusteita. Hatzisilla oli vain 15 kilon painoinen sukelluskivi, joka nopeutti pohjaan menoa. Sukellus kesti vähän vaille neljä minuuttia, mikä on valtava rasitus keuhkoille. Yleensä pesusienien etsijät sukelsivat 30 metrin syvyyteen.
Hatzis kuoli monien elämänvaiheiden jälkeen 53-vuotiaana keuhkosyöpään, mihin lienee osaksi syynä myös työ myllärinä sukellusuran jälkeen. 

Korkeuserot ovat saarella melkoiset. Kadut ovat kapeita kujia, ja portaita on paljon. Paikalliset näyttivät ajavan skoottereilla niin ylös kuin pääsivät. Ylimpänä oli usein rappuja, joilla pystyi kulkemaan vain jalkaisin. Hyvää liikuntaa, ei tarvitse järjestää erillisiä porraskävelypaikkoja, mutta mahdoton paikka liikuntarajoitteisille.

Kuva: Ume

Rodos on hyvä kohde kissojen ystäville. Kissoja on joka paikassa, eri värisiä ja kokoisia, monet kookkaita ja vankkoja kuin norjalaiset metsäkissat.

Eräs pikku pentu seuraili miestäni, olisi kai halunnut hänestä kaverin.

Symin kaupungista kulkee saaren ainoa maantie Panormitikseen. Me kuljimme kuitenkin sinne lautalla. 
Arkkienkeli Mikaelin luostari on poukamassa omassa rauhassaan. Matkailijat pääsivät käymään vain pienessä luostarin museossa ja kahvilassa.
Museon pyhin kohde on lähes ihmisen kokoinen kullan- ja hopeanhohtoinen arkkienkeli Mikaelin ikoni, jonka luo ortodoksit tulevat pyytämään apua monenlaisiin vaikeuksiinsa ja tuomaan lahjoja kiitokseksi. 

   

Kuva: Ume

Oli todella mielenkiintoista katsella, miten ihmiset suutelivat jonossa ikonia ja polvistuivat asettelemaan pieniä turistikojuista ostamiaan esineitä sen jalkojen juureen. Vaikka tämä kaikki näytti hyvin arkiselta ja ihmiset kuvissani ovat tunnistamattomia selkä päin, en tohdi laittaa kuvia. Mietin, eivätkö he kokeneet sitä suutelemista yhtään epähygieenisenä, varsinkin kun nyt koronan jälkeen olemme hyvin tietoisia tartunnoista. Luin jostain, että ikonissa on kuluneita kohtia pyhiinvaeltajien märkien suudelmien vuoksi.   

Kirkkotaide on äärimmäisen kaunista ja arvokasta. 

 

 

Puhumattakaan käsin kopioiduista kirjoista. Tämä  kirja on 1600-luvulta.

Matkat ovat matkalaisia

Luin jokin aika sitten Fernando Pessoan mietteitä hänen sekavanoloisesta proosateoksestaan Levottomuuden kirja ja kirjoitin muistiin joitakin, jotka jäivät pohdituttamaan. Tässä pari matkailuun liittyvää. 

Itse asiassa käsityksemme maailmasta määrää, mistä maailma alkaa ja mihin se loppuu. Maisemista tulee maisemia vasta meissä itsessämme. 

Elämä on sellainen miksi teemme sen. Matkat ovat matkalaisia. Emme näe sitä mitä näemme vaan sen mitä olemme.

Pessoa ajattelee kyynisesti ja päätyy siihen, ettei mihinkään kannata mennäkään, koska kaikkialla näkee vain saman vanhan itsensä. Minä näen toisin: matkalla näkee kyllä itsensä, mutta uusin silmin, uutta taustaa vasten kirkkaammin kuin kotirutiinien keskellä. Ja kyllähän matkoilla myös havainnoi kaikkea ympärillään, saattaa vaikka tarkkailla, miten eri tavoin eri paikoissa ymmärretään sana metsä (Rodoksella puita harvassa, meillä sankat metsät) ja miksi meidät suomalaiset on todettu maailman onnellisimmiksi  (yhteiskunnan apu, elämän helppous).

Kerron, mitä olen huomannut tällä Rodoksen matkalla itsestäni ja meistä. Olemme mieheni kanssa kultahääreissulla (50 vuotta naimisissa) ja paikaksi valikoitui sama, jossa olimme hopeahäämatkalla (25 vuotta yhdessä) vuonna 2000. 

Huomasin heti matkan alussa, että mehän olemme vanhoja. Lentoparkin mies riensi kantamaan meidän laukkujamme bussiin, vaikka ne olivat toisten kuljetusta odottavien laukkujen takana, ettemme vain  ryhtyisi niitä itse siirtelemään, ja avulias lentokenttävirkailija riensi puolestamme automaatille tulostamaan tarrat matkalaukkuihimme. Se kävikin paljon vikkelämmin häneltä kuin meiltä. Hienoa VIP-kohtelua! Hyvä, ettei pyörätuoliin istutettu. 

Enää ei ole tarvinnut mainita pääsylippuja ostaessa olevansa yli 65, halvemmat liput annetaan automaattisesti. Mistähän ne sen huomaa! 

Mies leikkautti hiuksensa, ja nuori parturi kertoi syntyneensä silloin, kun viimeksi olimme täällä kesällä 2000. Silloinkin mieheni kävi parturissa, tuuheampihiuksisena kuin nyt.
Itse asiassa hän käy aina matkoilla parturissa ja juttelee parturin kanssa, jos vain löytyy yhteinen kieli. 
Minä taas ostan aina matkoilla ko. maan kirjailijan kirjoittaman kirjan. Täällä ostin Margarita Liberakin romaanin, jonka englantilainen käännös vuodelta 1959 on saanut nimen The Other Alexander. Alkuperäinen kirja on nimeltään Ο άλλος Αλέξανδρος (äännetään O allos Alexandros). Kreikassa on kyrilliset kirjaimet, mieheni osaa lukea niitä, eikä muutoinkaan olisi vaikeuksia, koska turistikohteissa käytetään paljon englantia.

Rodos tuntuu köyhemmältä kuin miltä se tuntui aiemmilla reissuilla, vuonna 2000 ja parilla matkalla 80-luvun lopulla. Ajattelin ensin, että se on ränsistynyt samaa tahtia minun kanssani, mutta ehkä se onkin pysynyt enemmän samana, kun taas olot Suomessa ja oman elämäni puitteet ovat kohentuneet.

Olin nuorena aina niin innostunut auringosta, kun pääsin koleasta Kainuun kesästä Välimerelle. En tarvinnut mitään muuta kuin meren ja auringon. 
Nykyään meillä on Suomessa hellekausia kaikkialla ja minä asun aurinkoisella seudulla Kymenlaaksossa. Olen kiinnostuneempi taiteesta ja historiasta kuin rantaelämästä. Eikä bikinitkään tunnu enää mukavilta eivätkä näytä hyviltä päälläni. No, hyvänen aika, kolmikymppiset äiti-ihmiset vakuuttavat naistenlehdissä, että bikinivartalo on historiaa, kyllähän minulla kahdeksaakymppiä lähestyvänä jo kuuluukin olla kokouimapuku päällä. Miten ihminen voi olla huomaamatta ikäänsä niin pitkään. 
Senkin hoksasin, että ripsiväri on turha, kun luomet ovat tulleet niin raskaiksi, ettei millään määrällä mascaraa synny tähtisilmiä. 
Miehellä jäädytettiin kasvoista kolmisenkymmnetä luomea juuri matkan alla, varmuuden vuoksi, ei mitään epäilyttävää niissä. Täällä ruvet ovat irronneet ja iho parantunut tervehdyttävän meri-ilman ansiosta. 

Matkat ovat matkalaisia...

Olemme nähneet ja kokeneet monenlaista. 
Yli puolet matkasta on jäljellä.
Käymme ensi viikolla päiväretkellä Turkin puolella Marmariksessa. Sieltäkin minulla on niin ihania muistoja. Olen haaveillut, että menisin joskus uudelleen sinne yksinmatkalle aivan samalla konseptilla kuin aiemmalla matkallani: sama Yunus-merenrantahotelli, aina aamuisin uimassa ennen aamiaista, aamupäivisin kävelisin katselemassa moskeijoissa, kouluissa ja basaarissa ja iltapäivät viettäisin rannalla iltaan asti.
Ärähtelisikö minulle taas joku hampaaton ukkeli basaarissa "where is your husband, woman" ja minä katsoisin häntä ystävällisesti takaisin ja sanoisin "he is at home, this is my trip". 
No, nyt ei ärähdellä, kun on mies matkassa, häämatkalaiset.

Hissikuva, uusi - vaihdoin (turhamainen minä), kun se aiempi
oli niin huono. 

Kieli muuttuu, Roosa nauha kannustaa rohkeuteen ja bloggari lomailee

I love Mylsä. Yes, I do! Mutta - olispa kiva, jos tässä lukisi MIÄ💓MYLSÄ.
Ja jos tällaisia kylttejä on eri paikkakunnilla, niin minä-sana aina alueen murteen mukaan mie, miä, mä, mää, mnää, meä.

Luin jostain tuoreesta romaanista, miten luokkalaiset kiusasivat. Luokkalaiset? Miksi ei koulukaverit, oman luokan oppilaat? Luokkalainen on tuttu yhdyssanoista ekaluokkalainen jne, mutta näin yksinään käytettynä en ole kuullut ennen.
No, mietin tätä sanan uutta käyttöä ääneen ja lapsenlapsi, alakoululainen, sanoi minulle, että ei kukaan sano koulukaveri, koska eihän kaikki luokkalaiset ole kavereita eli ystäviä.
Hm... puhutaankohan enää työkavereistakaan? 
Koulutyttö ja koulupoika ovat kai myös historiaan jääviä/jo jääneitä termejä. Niitäkin lapsenlapsi nimittäin piti outoina. Onko tässä samaa sukupuolen määrittelemisen välttämistä kuin ilmoituksissa "ihminen hukkui" ja "terveyssiteitä käyttävät henkilöt"?

Äskettäin blogini kommentoija Meri kirjoitti näin:"Viime aikoina olen tuohtunut ylen kulttuuri-ihmisten keskinkertaisesta ja laiskasta keskustelusta ja siitä, että ylen ja hesarin jutuissa on niin paljon kielen logiikkaa murentavia virheitä."
Olen huomannut saman.
Kummastelin tässä menneellä viikolla otsikkoa "Suomen naiset eivät loista kuolleisuustrendeissä" (HS, 24.9. sivu B7) - Mekö olemme siis terveitä ja elämme pitkään? - Ei, päinvastoin. Artikkelissa kerrotaan, että keuhkosyöpä on lisääntynyt naisilla, samoin diabetes. Kuolleisuuden lasku on hidastunut, joskaan ei niin paljon kuin USA:n leideillä, joilla se on hidastunut kaikkein eniten. Tämäkin kiertoilmaisu "lasku on hidastunut" on vaikeaselkoinen, siis edelleen eletään pitempään, mutta elinikä ei kasva yhtä nopeasti kuin joskus parempina aikoina. Ei kai se voi äärettömiin kasvaa.

Olen jättämässä rakkaan Mylsän vähäksi aikaa. Seuraavaksi kirjoittelen matkalta, jos siltä tuntuu, tai sitten vasta kotiin tultua puolivälissä lokakuuta.  

Voikaa hyvin ja nauttikaa elämästä! 

Tämän vuoden Roosa nauha (näin se kirjoitetaan, luulin että Roosa-nauha) "Päin elämää" on toimittaja Katja Ståhlin suunnittelema. Nauhassa on kivasti liehuvaa liikettä, ja Ståhl kertoo, mikä ajatus inspiroi häntä:
Välillä elämä on tommosta ja välillä tämmöstä. On turha pelätä, koska aina eteen tulee jotain odottamatonta. Jokaiselle meistä. Siksi kannattaa mennä rohkeasti eteenpäin lippu liehuen.  

Jaana Kapari-Jatta vie meidät työhuoneeseensa

Kannen kuva: Mika Launis

Kylläpä olenkin poiminut kiinnostavan kirjan mökkipaikkakunnan kirjaston poistohyllystä. Tämä ei häviä minun hyllystäni.
  
Jaana Kapari-Jatta kertoo kirjassaan Pollomuhku ja Posityyhtynen, miten hän suomensi englannin kielestä seitsenosaisen Harry Potter -sarjan. Hän käänsi näitä kirjoja yli kymmenen vuotta, vuodesta 1997 vuoteen 2008. Tämän kirjan hän on kirjoittanut heti viimeisen Potterin jälkeen vuonna 2008.

Ennen Pottereita Kapari-Jatta oli jo suomentanut lähes sata teosta ja sanoo, että tähän kirjaan kuvattu suomentamispolku kertoo vain Potterien suomentamisesta, "toisissa kirjoissa soi toiset sävelet", ja toisilla kääntäjillä on omat metodinsa. 

Kirjan voi lukea, vaikka ei ole lukenut yhtään Potteria (minäkään en ole), eikä sen lukeminen myöskään haittaa myöhempää sarjan lukemista, vaan innostaa siihen. 

Miten monta kertaa luulet kääntäjän lukevan työn alla olevan kirjan alusta loppuun?

No, Kapari-Jatta on toiminut Potterien kohdalla näin:

1. Ensin kirjan lukeminen aivan tavallisin silmin, niin että saa kokonaiskäsityksen ja kuin ei aikoisi kirjaa kääntääkään.

2. Toiseksi lukeminen suomentajan silmin yrittäen tavoittaa kirjailijan ajatuksen ja tunteen sanojen takaa. Tässä vaiheessa kinkkiset kohdat jäävät hautumaan ja kääntäjä huomaa toistot ja vinkit, jotka tässä sarjassa ovat hyvin tärkeitä ja jotka pitäisi saada suomeksi samanveroisina kuin alkukielessä. Kapari-Jatta lukee alkukielistä tekstiä hyppien välillä ajattelemaan suomen kielellä.

Tätä vaihetta seuraa uupumus ja epätoivo. Silloin on hyvä puuhastella muutama päivä kaikenlaista muuta, hoitaa puutarhaa ja järjestää työpöytä. Aivot sulattavat asioita, ja kohta tehtävä ei tunnukaan enää vaikealta. Into tarttua työhön kasvaa. 

3. Tarpeellisen vitkastelun jälkeen alkaa varsinainen kääntäminen. Ensin raakakäännös koko kirjasta. Kapari-Jatta painaa kovaa vauhtia, mutta pysähtyy välillä kohtiin, jotka eivät tunnu aukeavan, pyrähtelee ylös tuolista ja istuu samantien takaisin. Ehkä aivot jumiutuivat liiallisesta paikallaan istumisesta ja työ vaati keskeytyksen. 

4. Raakakäännöksestä siirrytään suurella innolla käännöstapahtuman mukavimpaan vaiheeseen, paneutuvaan, hitaaseen suomentamiseen, jossa maistellaan sanoja, käytetään sanakirjoja, muita kirjoja ja nettiä, pyydetään apua kollegoilta, jätetään asioita kehittymään ja odotetaan oivalluksia.
 
Raakakäännösvaihe on istuttanut tekstin kääntäjän päähän, niin että hän tuntee kirjan kokonaisuuden. Nyt tekstiä työstäessä henki, rytmi ja sävy ovat tärkeitä.
Kapari-Jatta on tutustunut J. K. Rowlingiin jo ennen ensimmäisen Potter-kirjan lukemista, lukenut hänen muita teoksiaan ja pyrkinyt ymmärtämään hänen ajatusmaailmaansa. Hän haluaa suomentaa Rowlingin teoksen, kuten tämä olisi kirjoittanut sen, jos olisi kirjoittanut suomeksi. 
 
Merkitys ja tunne sanojen takana on hyvässä käännöksessä aina tärkeämpää kuin jonkin yksityiskohdan tarkka käännös. Kääntäjä kääntää kielestä toiseen ajatuksia ja mielikuvia, ei sanoja irrallaan kokonaisuudesta. 
Kun Rowlingilla on tekstissään karamelli joka paisuttaa kielen paksuksi "Ton-Tongue Toffee" (tonnikielitoffee) Kapari-Jatta päätyy monen vaihtoehdon kautta sanaan "kilokielimelli", joka toistaa Rowlingin leikkisyyttä ja osin jopa alkusoinnuttelua, joka englannissa on yleisempää kuin suomessa.  
Ensimmäisen Potter-kirjan Harry Potter ja Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone) ensimmäinen luku on otsikoitu "The Boy Who Lived" (poika joka eli), mutta se ei tarkoita, että poika ei eläisi enää, vaan että poika eli elämäänsä ja elää edelleen. Kapari-Jatta suomensi otsikon muotoon "Poika joka elää" ja on ollut tyytyväinen, koska sama ilmaisu toistuu sarjan myöhemmissä osissa ja tämä suomennoshan kestää. 

5. Seuraava vaihe on värittämistä. Nyt suomentaja ei enää paljon katso alkutekstiä, vaan hakee Potter-suomennokselleen värikkyyttä, Rowlingin tapaan, ei omaansa. Yleensäkään kääntäjä ei käännä omalla tyylillään, sillä jolla hän kirjoittaa silloin kun ei käännä. Hän on kirjailijan tulkitsija, vaikka luokin uuden teoksen.

Synonyymisanakirjat ovat tärkeitä värittämisvaiheessa, kun sanoja pyöritellään ja vertaillaan etsittäessä sekä juuri sopivaa sanaa että vaihtelua.
Rowlingin kieli on jekkuilevaa ja välillä vanhahtavaa. Hän vääntelee uusia sanoja oikeista sanoista, vihjaa, arvuuttelee ja leikittelee. Suomentaja pyrkii saamaan aikaan saman vaikutelman niin sanojen kuin lauseidenkin osalta niillä eväillä mitä hänellä on suomen kielessä.
Viidennen kirjan nimi sai muodon Harry Potter ja Feeniksen kilta, kun Kapari-Jatta oli pyöritellyt alkukielen otsikon sanaa "order" (Harry Potter and the Order of the Phoenix) ja tullut siihen tulokseen, että sanan lukuisista merkityksistä juuri vanha sana kilta kertoo parhaiten sen mihin kirjailija on pyrkinyt.     

Kun Rowling keksii englannin kuuloisia sanoja "apparate" ja "disapparate" (appear, ilmestyä ja disappear, kadota) niin suomentajankin on käytettävä luomistaitoaan ja niinpä suomenkielisissä Pottereissa ilmiinnytään paikalle ja kaikkoonnutaan tarkoin määritellyllä tavalla loitsujen avulla.
 
Rowling käyttää tehokeinona oikeaa latinan kieltä, koska se hänen valitsemissaan yhteyksissä on englantilaiselle aivan ymmärrettävää, esim. "quietus" (quiet, hiljainen), suomentaja käyttää tekolatinaa, "hiljutus".

6. Seuraavaksi tulee siivoamisvaihe, jossa suomentaja käy taas koko tekstin läpi ja leikkaa kaiken mikä hyppää esiin liian erikoisena ja karsii pois runsautta. Tekstin on saatava ilmaa; eihän lukijaa saa läkähdyttää, ellei se sitten jossain kohdassa ole tarkoituksellista.

7. Nyt teksti alkaa olla lähes valmis. Kapari-Jatta printtaa tässä vaiheessa tekstin ja lukee sen paperilta. Hän tarkistaa, että nimet ja termit ovat oikein ja toistettavaksi tarkoitetut kohdat toistuvat samanlaisina koko kirjan mittaan ja samoina kuin sarjan aiemmissa osissa. Tätä vaihetta hän kutsuu fiilaamiseksi.

8. Fiilausta seuraa vielä höyläys. Suomentaja siirtää printtiversioon tehdyt korjaukset koneelle ja lukee vielä kerran koko tekstin läpi nopeasti, koska jos tekstissä on vielä jotain häiritsevää, niin nopeasti lukiessa se löytyy parhaiten.

Kahdeksan kertaa!

Jos ennen viimeisiä vaiheita olisi aikaa pitää pitempi tauko, ei vain välttämättömiä  verryttelypausseja, niin tekstin näkisi uusin silmin, mutta siihen ei kääntäjällä ole yleensä varaa. 
Uusin silmin näkijöitä ovat sitten kustannustoimittaja ja lopuksi oikolukija, joilta teksti kimmahtaa vielä kerran suomentajalle korjausehdotuksineen.
Jaana Kapari-Jatta toteaa, että hyvin harvoin hänellä on syytä väitellä muutosehdotuksista. Hän on huomannut, että jos jokin töksähtää yhden lukijan korvaan, se töksähtää jonkun toisenkin korvaan. No, tämähän olisi hyvä myös kirjailijoiden muistaa suhtautumisessaan esilukijoittensa ehdotuksiin. 

Jaana Kapari-Jatan kirjan otsikon salaperäiset Pollomuhku ja Posityyhtynen ovat Potter-kirjoissa kasvin ja pöllön nimet. Nekin tulevat selitetyiksi, kuten myös ankeuttaja, suojelius, oljo, metsinkäinen ja monet muut. 
Hyvin, hyvin kiinnostavaa sanojen rakentamista. 

Yksi osa kirjaa ovat lukijakysymykset ja kirjailijan vastaukset niihin.
Harry Potter -sarjahan on tehnyt myös suomentajastaan eräänlaisen julkkiksen.

Aloitellessani J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen suomentamista en todellakaan osannut arvata millainen kysymystulva minua odotti. Olisin säikähtänyt pahanpäiväisesti, jos olisin tiennyt, että vielä jonain päivänä Suomen Tietotoimistosta soitetaan suomennoksen ilmestymispäivänä ja kysytään:"Miltä nyt tuntuu" Niin kuin hiihtäjältä tai seiväshyppääjältä.  

En ole lukenut Pottereita, mutta tiedän, että kyse on lapsille ja nuorille suunnatuista fantasiakirjoista. Päähenkilö on aluksi 11-vuotias velhopoika, joka käy ystävineen Tylypahkan taikakoulua. Jokainen kirja käsittää yhden vuoden alkaen kesästä. Maailmaa katsellaan siis seitsemän vuoden ajan näiden hahmojen silmin. Miten Harryn ja muitten lasten varttuminen näkyy kirjoissa?

Kapari-Jatta toteaa, että haukkoi henkeään ihastuksesta, kun sai käsiinsä sarjan viimeisen osan ja näki, mihin siinä päädyttiin ja miten taitavasti Rowling nivoi asiat yhteen. Kirjailija oli ilmoittanut osien määrän jo varhaisessa vaiheessa, mutta moni epäli, että sitä venytetään. Sellaista tapahtuu, kaupallisista syistä. Hyvä, että Rowlingilla oli selvä linja.

Kapari-Jatan kirja sai minut haluamaan tutustua tähän sarjaan, jota 8-vuotias lapsenlapsikin parastaikaa lukee.
Minä aion lukea molemmilla kielillä ja katsoa, miten oivaltavasti Kapari-Jatta suomentaa. 
Olen aina ollut hyvin kiinnostunut suomentamisesta. Tätäkin kirjaa luin kuin jännityskertomusta. 

Kapari-Jatta käsittelee kiehtovasti myös eri välineillä kirjoitettujen kirjojen kääntämistä. On kirjailijoita, jotka edelleen kirjoittavat kirjansa käsin ja käsikäyttöisellä kirjoituskoneella. Tällainen teksti on vienyt suomentajankin ajattelemaan kunkin ajatuksen ja lauseen kerralla valmiiksi toisin kuin tietokoneella kirjoittaessa, jolloin mahdollisuudet tekstin muunteluun ovat rajattomat.
Kapari-Jatta on myös itse aloittanut suomentajan uransa kirjoituskonetta hakkaamalla 80-luvun lopussa.
Pottereita hän on suomentanut vain tietokoneelle ja tallentanut niitä ensin disketeille, sitten cd-levyille ja lopuksi muistitikuille.

 

Kapari-Jatta antaa kirjassaan kiitosta monelle taholle tarkemmin yksilöimättä muita kuin kansikuvien tekijän, Mika Launiksen, joka oli heti ensimmäisen kirjan kohdalla oivaltanut, että nyt hänellä on upea tehtävä, koska "tämähän on elävä klassikko".
Launis on myös huomannut, että hän voi panna ensimmäisen ja viimeisen kirjan kannen rinnakkain ja tuntea, että ne kertovat samaa tarinaa.
Sama tyytyväinen olo kuin Jaana Kapari-Jatalla, joka oli tarkkana heti kirjasarjan alussa ja odotti kunnes löysi napakan muodon "Poika joka elää".
 

Aika - Joensuun kirjallisuustapahtuma 2025

Joensuun kirjallisuustapahtuman 25-vuotisen 
historian juhlistamiseksi julkaistu tasokas esseeteos

Joensuun kirjallisuustapahtuma alkoi milleniumvuonna 2000 ja se on ollut alusta asti kolmipäiväinen. Vuosittain vaihtuva teemasana on valittu niin, että sitä voi käsitellä monipuolisesti ja se herättää keskustelua. Teemasanan alaotsikko on aina Kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Yksi päivistä on tiedepäivä, toinen on omistettu  kaunokirjallisuudelle ja kolmas, toisten taiteiden päivä, sisältää esityksiä, ei niinkään puhetta.
 
Erityistä, ja kiitettävää, Joensuun tapahtumassa on se, että alustusten jälkeen on jätetty kunnolla aikaa yleisöpuheenvuoroille ja keskustelulle.
Itselläni kysymykset heräävät yleensä vasta illalla ystävän kanssa keskustellessa tai itsekseni mietiskellessä, tai päivien ja viikkojen päästä. Hyvät alustukset saavat ajatuksia liikkeelle. 

Ensimmäisen vuoden teema oli Tosi ja viimeisin, juuri viikko sitten, oli Aika. 
Eniten yleisöä on kerännyt Valo vuonna 2023. Esseekirjan lopussa on kaavio kävijämääristä.
En ole vielä lukenut koko teosta Kirjavia sanoja, mutta voin todeta, että se on todella viimeistelty sekä teksteiltään että ulkoasultaan.
Vain kansikuva hiertää. Tajuan, mihin sillä pyritään, kirja sytyttää, mutta minulle palava kirja tuo ensimmäisenä mieleen vainotut ajatukset ja kirjaroviot, sen miten tänäkin aikana kirjoja kielletään niin idässä kuin lännessä.
Takakannen sytytetty tulitikku taas toimii kuin kynttilä; itse asiassa näin sen ensin kynttilänä, valoa pimeään.   
 
Kirjan kaksikymmentäviisi esseetä liittyvät pidettyihin esitelmiin, kirjoittajina mm. Leena Krohn, Olli Jalonen, Hanneriina Moisseinen ja Touko Siltala.  
Touko Siltalan esseen otsikko on Ei se ollutkaan mestariteos. Voiko huono ihminen kirjoittaa hyvän kirjan? Siltalan esitelmä ja hänen sen pohjalta laatimansa essee liittyy vuoden 2019 teemaan Oho! Silloinhan oli canceloinnit ja #metoo kovasti esillä. Hyvin kirjoitettu essee, jonka lopussa Siltala päätyy siihen, että ei kannata kauheasti rinnastella taiteilijoiden elämää ja heidän kuvaamaansa elämää.
Osa esseistä liittyy ajankohtaan, osa ei. H.K. Riikonen on kirjoittanut esseen aiheesta Intohimo antiikissa ja Leena Lehtolainen kysyy, mihin rikosromaani tarvitsee kuolemaa.

Teemoja vuosien varrelta. Kuva on osa
takakantta. Näiden ja tämänvuotisen Aika-teeman
lisäksi on käsitelty  teemoja Tosi, Minä, Lukija ja
Sata (Suomi 100 vuotta, vuonna 2017)

Jollei historian aika ole sama kuin sadonkorjuun aika, historia on enää vain julma, läikehtivä varjo, jossa ihmisellä ei ole osaa. Se joka antautuu tällaiselle historialle, ei antaudu millekään eikä puolestaan ole mitään. Mutta se joka antautuu oman elämänsä ajalle, talolle, jota hän puolustaa, elävien ihmisten ihmisarvolle, hän antautuu maalle ja saa siitä sadon, josta lähtee uusi siemen ja uutta ravintoa.
(Albert Camus, Kapinoiva ihminen, L’Homme révolté, 1951)

Sitaatti on kirjailija Jani Saxellin alustuksesta, jonka hän oli otsikoinut Mytologiset historiakäsitykset vastaan elämä tässä ja nyt. Saxell käsitteli Jugoslavian hajoamista, sitä miten yhteisymmärryksessä rinnakkain eläneet kolmen kansan neljää uskontoa tunnustavat ihmiset joutuivat veriseen sotaan, miten kuplia luotiin ja asetuttiin poteroihin.
Kysymys kuuluu: miltä meidän aikamme näyttää?
Samaa teemaa käsitteli erittäin ansioituneesti myös sosiologi Hanna Kuusela. 

Serafim Seppälä, pappismunkki, joka on toiminut 18 vuotta systemaattisen teologian ja patristiikan professorina Itä-Suomen yliopistossa kysyi, mitä me ymmärrämme ikuisuudella. Onko se loputonta ajallista kestoa, ajaton tila ajan ulkopuolella vai vain epämääräinen metafora vastakohtana katoavalle ja pinnalliselle? 

Tähtitieteilijä Toni Tuominen avasi upeilla tietokonekuvillaan tähtitaivaan mittakaavaa, valovuosia ja mustia aukkoja. Huikeaa. Se mitä me näemme taivaalla on jo tapahtunutta, ja jos maaplaneettaa katsellaan kymmenientuhansien valovuosien päästä, niin - meitähän ei ole, on vain jäätä. Linnunratamme naapurigalaksi Andromeda, jonka näemme paljain silmin, on 2,5 miljoonan valovuoden päässä.
  
Sosiaaliantropologi Matti Eräsaari kertoi Fidžillä viettämästään ajasta ja siitä, mitä sai selville paikallisten ihmisten aikakäsityksestä. Fidžiläiset eivät erota työtä ja muuta aikaa. Heillä ei ole ajankäyttöön liittyvää ahdistusta, ja luppoaika on niin suuressa arvossa, että he vahtivat toisiaan, estävät ponnistelemasta ja vaativat yhteiseen lepäilyyn myös työpaikoilla. Meillä Suomessa ja muualla teollistuneessa maailmassa on päinvastoin, kaikki aika on itse asiassa työaikaa, josta saa lomaa (kesälomaa, sairauslomaa, vuorotteluvapaata) piristääkseen itseään taas työtä varten.
Tästä alustuksesta minua jäi vaivaamaan kysymys, kuinka kauan tämä "Fidži time" voi säilyä, kun nämä ihmiset seikkailevat somessa? Jääkö se turisteille esiteltäväksi perinnejutuksi kuten kansantanssit ja voodoo-esitykset jossain toisaalla?
Minulle tuollainen tasapäistävä ryhmäpaine tylsään oleiluun olisi paljon pahempaa kuin ajoittainen kiire ja tavoitteellinen puurtaminen? Mutta eihän elämäntapaa noin vain edes pysty muuttamaan, se on sukupolvien kautta siirtyvä asenne ja elämisen tapa. 

 
Tällaista ja paljon, paljon muuta... pieniä välähdyksiä paljon ajateltavaa antaneesta tapahtumasta.

Kysymyksiä:
Tunnetko olevasi ajan hermolla, ajastasi jäljessä vai edellä aikaamme?
Tunnetko tarvetta viettää Fidzin aikaa?

Omat vastaukseni:
Yritän pysyä mukana ajassa. Tiedän, että monet vanhat ihmiset eivät koe tätä aikaa omanaan, vaan toteavat oman aikansa menneen jo. Eihän niin voi elää! Fidžin aika ei houkuttele, vaikka eläkeläiselle se olisi mahdollistakin. On kiva, että päivissä on struktuuria. 

Aikaa miettiessäni olen päätynyt siihen, että me teemme sitä koko ajan itsellemme. Kun on mielekästä tekemistä - kuten kirjoittaminen - niin aika on rikasta ja siitä nauttii. Aika mataa ja aika tulee pitkäksi, jos elämässä ei ole merkityksellisyyttä eikä ihmisiä joita pitää tärkeinä ja joille itse on tärkeä.
Aika parantaa, jos me haluamme niin. 

Koko ajan mieleeni tulee kirjoittaa tähän loppuun toivotus englannin kielellä "Have a good time!" Suomen kielessä ei ole samaa toivotusta. Pidä hauskaa - liian aktiivinen, "have a good time" ei vaadi tekemään mitään. Kivaa päivää/ viikonloppua - ei kun minä haluan toivottaa kaikkea hyvää pitemmäksikin aikaa.
Siis - vietä mukavaa aikaa ja kaikkea hyvää!   

 

Kiitos Joensuun kirjallisuustapahtuman 
järjestäjille! Onnea tuleville vuosille!