Kirjanselkärunoutta ja lukijavieraan runo marraskuulle

Katselin aamukävelylläni Reunan kirjakaupan ikkunaa, jossa on aina kivoja asetelmia kirjoista. Nyt sinne oli aseteltu kirjoja päällekkäin niin, että kirjojen nimistä syntyy runo ylhäältä alas lukien. Ilma oli tuhruinen ja ikkunassa heijastuksia, joten kuvistani tuli huonoja. Jätetään ne.
Tässä pari runoa. Voit etsiä kirjailijat Googlesta, elleivät ole tuttuja.

Mitä elämän jälkeen
sota vai rauha?

Kuinkas siinä näin kävi?
Mikä on oikein?

Mitä nyt, Purtsi?
Muistat sie viel
miksi seksi on hauskaa?
Perimmäisten kysymysten äärellä
naurattais jos ei itkettäis.


Ihmissuhteemme
STEP - BY - STEP,
parhaat puolet esiin,
illan tullen

paheiden sirkus.

Suudelma ennen kuolemaa.
Sattuuhan sitä.

Joka kirjan otsikossa on hieman erilainen tekstityyppi, 'sirkus' esim. on tekstillä, joka hyppii leikkisästi. Näitä sävyjä en saanut tässä esiin. Lisäsin myös välimerkkejä ja vaihdoin pieniä alkukirjaimia isoiksi omavaltaisesti. 

No, minä innostuin silmäilemään omia kirjahyllyjäni sillä silmällä, että löytyisikö sieltä runomateriaalia. Reunan kulttuuritalossa on iso sali, entinen rautakaupan varasto, jonka kuusi metriä korkeat seinät on vuorattu lahjoituskirjoilla, joita saa hakea ja otetaan vastaan tiettyinä aikoina.
Minulla ei ole yhtä hyvä tilanne ja puolet kirjoistani on englanninkielisiä. Käytin myös yhtä kirjaston kirjaa. 
Tässä:

Liha tottelee kuria,

paastomania!
Rauhoitu nyt vihdoinkin.

Tänään en halunnut tavata itseäni.

Elämäni mies 
sinut - peto.

Tämä alla suomeksi hieman käsiteltynä ('smile' on Roddy Doylen kirjan otsikkona pikemminkin verbin käskymuoto ja muutin 'the good story' monikkoon)

Älä puhu pahaa.
Hymyjä
tarinoita tavallisesta hulluudesta
hyviä juttuja
runoja ja ennustuksia.
Kasvokkain.

Kylläpä olikin hauskaa kaamospuuhaa. Olin jo lopettamassa tätä kirjoitustani, kun mieheni tuosta seinän takaa huhuili koneeltaan, että läksy tehty, katopas, kirjoitin runon. 
Otsikon lupaama lukijavieras on siis viroa useamman vuoden opiskellut mieheni Unto. Nykyinen opettaja antaa todella inspiroivia tehtäviä, esim. tiivistelmien tekoa lehtiartikkeleista. Tällä kertaa piti valita joku vironkielinen runo ja tulkita se ja/tai kirjoittaa oma runo. Enpä tiennytkään, että mieheni ja ryhmänsä ovat jo noin pitkälle oppineita, enkä sitä, että hänestä on kehkeytynyt runoilija (vaikka onhan hänellä eräässä antologiassa runo Mylsän kuu).
Inspiraationa runolle oli toiminut Edu Kettusen Stadin lokakuu, jonka alakuloinen melodia onkin kuulunut myös tänne minun pöytäni ääreen haikeana ja kauniina. 

November

November, ma ei kutsunud sind,

aga sa tulid ikkagi.

Udused päevad lühenevad talveks,

lehed langevad nagu täitumata unistused.

Kuhu kadusid kõik suve laululinnud?

November, sa oled kutsumata külaline,

aga ma olen sinuga harjunud.

Ma võin oodata,

kui on sinu kord lahkuda.

UM, 5.11.2025

Marraskuu

Marraskuu, en kutsunut sinua,

mutta tulit silti.

Usvaiset päivät lyhenevät talveen,

lehdet putoavat kuin toteutumattomat haaveet.

Mihin katosivat kesän kaikki laululinnut?

Marraskuu, olet kutsumaton vieras,

mutta olen tottunut sinuun.

Voin kyllä odottaa,

kunnes on sinun vuorosi lähteä.

Kolme hyvää kirjaa & minun antamani paremmuusjärjestys niille

    

Kuvassa on kolme viimeksi lukemaani kirjaa, joissa kaikissa on hyvät puolensa.
Minun järjestykseni näiden kirjojen paremmuudessa, siinä mitä ne antoivat minulle ja millaisia jälkimietteitä jättivät, on kuvassa vasemmalta oikealle. 
Perustelen.

Selja Ahava on löytänyt kuolemaa käsittelevälle romaanilleen upean nimen Hän joka syvyydet näki Gilgamesh-eepoksesta, jossa etsitään kuolemattomuutta. 
"Gilgamesh, joka syvyydet näki, maan juuretkin, / kaiken tiesi, ymmärsi kaiken."

Kirjassa on neljä eri kertomusta, jotka kulkevat rinnakkain.
Minämuotoinen perustarina on perheenäidin, Liisan, joka seuraa lähisukulaisen lähestyvää kuolemaa ja lastensa pesästä lähtöä, muistoissaan vaeltaen ja elävistä sekä kuolleista luopumista miettien. Hän lukee New Yorkerin artikkelin, jossa kerrotaan aivokuolleesta tytöstä, jonka äiti pitää häntä kotona laitteissa mahdotonta toivoen.
Niin kuin tyttö olisi ollut jonkinlainen kasvimainen, salaperäinen olento, ei enää aivan ihminen, mutta jollain lailla elossa. Millä lailla tarkalleen?

Toisessa tarinassa Liisa kehittelee lukemansa lehtijutun pohjalta tapauskertomuksen, jossa suomalainen äiti ei luovu lapsestaan, vaan hoitaa kotonaan filippiiniläisen hoitajan, Perlahin, avustamana tyttöä, jonka sairaala oli todennut kuolleeksi, mutta joka äidin mielestä on syvässä koomassa. Aivoissa ei ole toimintaa, mutta sydän ja hengitys jatkavat elämää laitteiden avulla. Tyttö kasvaa letkuruokinnalla ja saa murrosiän merkkejä. Kuinka kauan näin voi jatkaa?

Kolmas tarina on Perlahin minämuotoinen kuvaus työpaikastaan ja miten hänelle vähitellen selvisi, että hänet on palkattu hoitamaan ruumista. 
Perlahilla on oma elävä tyttö kotimaassa ja hän juttelee kuolleelle kaukana kotoa turvatakseen lapsensa koulunkäynnin.

Neljäs tarinaketju alkaa Harvardin yliopistolla syksyllä 1967. Komitea kokoontuu määrittelemään kysymystä siitä, milloin ihminen on kuollut . Satoja vuosia on ollut voimassa määritelmä, jossa kuoleman hetki on päätelty sydämen lyöntien päättymisestä, mutta hengityskoneen käyttöönotto pakottaa miettimään asiaa uudelleen. Sydän vai aivot? Entä onko tietoisuutta muuallakin ihmisen kehossa? Kuka päättää kuolinhetken, lääkäri vai omaiset? Milloin kuolevalta voi irrottaa elimiä elinsiirtoa odottavalle?

Ahava käsittelee kuolema-aihetta tavattoman kiinnostavasti, jännittävästi suorastaan, monipuolisesti ja kauniisti. Harvard-osuus on raporttimuodossa, ja voi miten kiinnostavaa kerrontaa. 
Yksi kirjan kauneimpia kohtia on kuvaus buddhalaisesta kuolevan ihmisen hyvästelystä.
Nautin myös kuvauksesta, jossa tiedemies George Smith rapsuttaa puhtaaksi savitaulua British Museumissa vuonna 1872 ja kiihtyy löytäessään Gilgameshin 11. taulun, jossa kerrotaan suuresta tulvasta, sama vedenpaisumus, josta on satoja vuosia myöhäisempi versio Raamatussa.  

Erityinen kiitos tälle kirjalle selkeydestä. Ei ole helppoa kuljettaa näin monta eri jatkokertomusta, niin että lukijalle on kaiken aikaa selvää, missä mennään. 
Mestariteos!

                                                  ********

Toiselle sijalle nostan Jo Ann Beardin novellikokoelman Juhlapäiviä.
Tämä jää jälkeen Ahavan kirjasta, koska ei muodosta osistaan Ahavan teoksen tavoin kokonaisuutta, vaikka siihen pyrkimystä onkin.

Kirja sisältää kolme pitkää perinteistä novellia, jotka voisivat olla myös pienoisromaaneja. Kaksi niistä perustuu tositapahtumiin. Lukija elää hetki hetkeltä henkeään pidättäen tulipaloon joutuneen Wernerin ja eutanasiamatkalle lähtevän Cherin ja hänen läheistensä kanssa.
 
Muissa novelleissa tyyli on erilainen, kokeilevampi.
Beard sanoo esipuheessa, että kaikki hänen novellinsa ovat myös esseitä, mutta siitä en ole ollenkaan samaa mieltä. Ahavan teksti on esseemäisempää.

Lyhyt teksti Ehkä niin kävi on kuin proosarunoa, jossa valmistetaan johonkin, mutta novelli jää kesken ja tuntuu tyyliharjoittelulta jotain oikeaa novellia varten.
Niin kaunista tekstiä, että nappaan sen lopun tähän ihailtavaksi. 

Ehkä noina kuumina kesäisinä iltapäivinä, kun kahvi sai naiset raukeiksi, kun köynnösruusujen tuoksuun sekoittui ammoniakin katkua, kun tytöt olivat olevinaan äitejä ja äidit olivat olevinaan jotain aivan muuta, saattoi käydä mitä tahansa.
Mutta on ehkä mahdollista, ehkä luultavaakin, ettei käynyt. 

Kahdessa kirjoituksessa, joita pidän esseenä, Lähellä ja Nyt Beard tarkastelee kirjailijan työtä. 
Hän kirjoittaa, että hyvässä esseessä ja yhtä hyvin muistelmassa, romaanissa ja novellissa olennaisinta ovat ajatukset, joilla teksti nousee näennäisen aiheensa yläpuolelle universaalimmalle tasolle. Olen samaa mieltä. Tämä taso erottaa mielestäni erinomaisen tekstin keskinkertaisesta.

Kiitän taitavasta suomennoksesta Riina Vuokkoa! 

                                                  ********

Ansiokkaan pronssisijan minulta saa Carol Shieldsin romaani Larryn juhlat. 
Kirja kertoo 450 sivullaan kanadalaisesta miehestä, Larrysta, Laurence John Welleristä. Tarina alkaa vuodesta 1977, jolloin Larry on kolmikymppiseksi lapsuudenkotinsa mukavuudessa viihtynyt mies, jota isä yrittää tuuppia maailmalle. Larry ajautuu vahingossa floristikouluun ja kiinnostuu todella alasta. Kun hän muutoin tylsällä häämatkallaan Englannissa pääsee tutustumaan pensaslabyrintteihin, hän löytää elämänsä intohimon. Alkaa nousujohteinen ura. Larrysta tulee asiantuntija, joka johtaa isoja projekteja ympäri maailmaa.
Larryn elämää seurataan kaksikymmentä vuotta.
Vuonna 1997 kahdesti eronnut Larry järjestää pienimuotoiset juhlat apunaan naisystävä, otsikon lupaamat Larryn juhlat, joissa eräät asiat selkiytyvät ja keski-ikäinen Larry ehkä tajuaa, mikä hänelle tässä elämänvaiheessa on tärkeää.

Se mikä tässä kirjassa on heikompaa kuin kahdessa edellä kuvaamassani teoksessa on intensiteetin puute. Kirjan tahti on välillä yhtä flegmaattista kuin Larryn elämä sokkeloitten ulkopuolella. Shields lörpöttelee.
Kirja on hieman liian helppo. Pidän haasteista ja siitä, että sytyn kaunokirjallisesta kirjasta niin, että haluan palata sen pariin uudelleen. Ei haittaa vaikka kaikki kirjassa ei heti aukeaisi, tärkeintä on, että se houkuttelee mukaansa ja pakottaa kiinnostumaan jostakin minulle tuntemattomasta tai avaa uuden näkökulman tuttuun asiaan.

Se mistä pidin Shieldsin romaanissa on sen hiljainen, lämmin huumori. 
lukujen nimet ovat kivoja: Larry toistaiseksi, Larryn hynttyyt, Larry ihmeiden ja ihanuuksien jäljillä.

Seuraavalla viikolla he matkustaisivat katsomaan Luzernin peilisokkeloa. Salaperäiset skandinaaviset sokkelot odottivat nekin vielä vuoroaan; pelkästään Suomessa oli yli sata sokkelolatomusta eli jatulintarhaa. Seuraavan vuoden keväällä he pääsisivät Japanin uusiin, kiehtoviin, puusta rakennettuihin,  sokkeloihin, ja Japanista he jatkaisivat Australiaan. Niin monet ihmeet odottaisivat heitä ja niin suuri osa niistä kuitenkin hämärtyisi ja sumentuisi Larryn muistissa.

Larryn juhlat on suomentanut Hanna Tarkka, jonka käsialaa ovat kaikki Shields-suomennokset yhtä lukuunottamatta.

Shieldsin kirjan alkumotto: 
Mitä muuta tämä valtava labyrintti, maailma, on kuin mieletön sokkelo heti syntymämme hetkellä?
("Mietteitä Hampton Courtin pensassokkelossa", British Magazine, 1747)

Värikästä syksyä kaikille lukijoilleni! 

                        

Syksyä Anjalan kartanon puistossa,
Kuva: Ume

Hei, tämä riittää jo Édouard Louis!

 

On kirjailijoita, jotka eivät ymmärrä lopettaa, vaan kääntävät kaikki kivet ja kannot ja vähän enemmänkin, toistavat ja kertaavat yhden ja saman aiheen parissa, joka on oma itse ja lähimmät ihmiset. 

Tämä valinta voi toimia hyvin ja tuottaa tasokasta luettavaa, mutta joskus käy myös niin, että ei vain osata lopettaa, vallankin, jos avautuminen on myynyt hyvin. 

Édouard Louis kirjoitti raikkaan ja yllättävän omaelämäkerrallisen esikoisromaaninsa En finir avec Eddy Bellegueule (Ei enää Eddy) 21-vuotiaana  vuonna 2014. Kirja yllätti, koska ei uskottu, että Ranskassa olisi enää siinä kuvatun kaltaista köyhyyttä.
Louis kuvaa rehellisesti kotiympäristönsä paitsi fyysistä myös henkistä köyhyyttä, huonoja elintapoja, tahdonvoiman puutetta, väkivaltaa, homofobiaa ja naisvihamielisyyttä.
Hänet nähtiin lupaavana uutena työläiskirjailijana. 
Sosiologian opiskelijalle oma tausta tarjosi pohdiskeltavaa. 

Esikoisen jälkeen Louisilta on ilmestynyt viisi romaania, joissa kaikissa hän yhdistää henkilökohtaisen autofiktiivisen tarinan ja esseemäisen yhteiskunnallisen tarkastelun.
Toisen kirjan aiheena oli kirjailijan kokema seksuaalinen väkivalta, seuraavaksi ilmestyi isän elämästä kertova kirja, jossa hän on isää kohtaan armollisempi kuin esikoisteoksessa, neljäs kirja on rakkaudenosoitus äidille, joka kokee sosiaalisen nousun kirjoillaan rikastuneen pojan avulla, viidennessä kirjassaan Louis pohtii omaa luokkanousuaan palkituksi kirjailijaksi ja ranskalaisen kulttuurieliitin arvostetuksi jäseneksi. 

Viimeisin Louisilta ilmestynyt romaani on lisäosa äidin tarinaan. Hänellä oli tekeillä kirja viinaan kuolleesta veljestä, mutta hän siirsi sen syrjään, kun äiti sanoi muuttuneensa niin paljon, että uusi kirja olisi paikallaan. Näin syntyi Monique S'evade. Le prix de la liberté (2024), Monique pakenee (2025). Lyhyt hieman viimeistelemättömän oloinen teos, jossa on omituinen kursiivin käyttö.
Valmistautuessaan paon jälkeiseen elämään äiti vaati muutaman päivän ajan totaalista huolenpitoa. Kaiken kokemansa jälkeen hänellä oli mielestään oikeus levätä ja saada perusteellista tukea... 

Äiti oli erottuaan ja Pariisin muutettuaan ensin tuntenut iloa ja ylpeyttä hienoksi rouvaksi muuttumisestaan, mutta kokenut pian myös yksinäisyyttä ja vaikeutta päästä ympäristönsä porvarisrouvien seurapiiriin. Sitten hän oli ryhtynyt parisuhteeseen, joka oli yhtä huono kuin ensimmäinenkin. 
Seuraa uusi irtiotto. Édouard auttaa Ateenan kirjoitusresidenssistä käsin äitiään paossa. Kaikki järjestyy rahan avulla. Äiti saa taas elämänsä takaisin.

Voisin muotoilla asian myös näin: juuri siksi että olin kärsinyt lapsuudessani ja kirjoittanut kirjoja, joiden takia olin riitaantunut perheeni kanssa, saatoin nyt, hassua sinänsä, auttaa äitiäni pakenemaan ja rakentamaan uuden elämän.
   Voisin väittää:
   Ei lapsuuden kärsimystä = ei julkaistuja kirjoja = ei rahaa = ei vapautta.

Kirjassa on kohtaus, jossa Édouard on haastateltavana esikoisteoksestaan pariisilaisessa kirjakaupassa eikä huomaa, että äiti on yleisön joukossa. Äiti ei vielä silloin asunut Pariisissa, mutta oli tullut varta vasten paikalle. Poika pelästyy ja häpeää. Tilaisuuden jälkeen raivostunut äiti kysyy, miksi poika kirjoittaa sellaisesta väkivallasta, jota ei ollut ja miksi hän sanoo, että kärsittiin köyhyydestä, koska eihän teiltä kersoilta puuttunut mitään. 
"En ole ikinä laiminlyönyt lapsiani."
"Se on eri asia."
"Olen aina suojellut lapsiani."
"Ei pidä paikkaansa."

Aiemmassa kirjassa, Väkivallan historiassa, Édouard on toipumassa sisarensa luona raiskauksesta ja kuuntelee salaa sisartaan keskustelemassa  miehensä kanssa. Sisar sanoo, että Eddyä harmittaa, kun kotiväki ei ole hylännyt häntä homouden vuoksi ja hän on jäänyt vaille dramaattista materiaalia parjauskirjoihinsa.  

Ei ole helppoa, kun oman  perheen surkeus paljastetaan kaikille. Voisiko Monique enää asuakaan entisillä kotikulmilla ylpeilemässä naapuruston naisille menestyneestä pojastaan? 

Olisivatko Louisin kirjat myyneet yhtä hyvin, jos ne olisivat olleet täyttä fiktiota, jossa tarkastelun alla olisi keksitty perhe? Tuskin.
Oikeiden henkilöiden käyttäminen kirjassa myy, vallankin jos he tulevat esiin ja alkavat rimpuilla maineensa puolesta mediassa. Ihmiset saavat seurata draamaa kirjasta kirjaan ja lehtijutusta toiseen kuin tositv-ohjelmaa. 

Minä olen pitänyt Louisin kirjoista, mutta nyt tuntuu, että riittää. En haluaisi hänen kirjoittavan velisuhteestaan ja tämän alkoholismista.

Édouard Louis on pitänyt esikuvanaan Annie Ernauxia. He kirjoittavat samalla tavalla: yhteiskunnallisista aiheista, yksityisellä yleisempää valaisten, omaa elämäänsä käyttäen, lyhyesti.
Minulla tapahtui Ernauxia lukiessa ihan sama kuin nyt Louisin kanssa. Hänen tuotannostaan on suomennettu vain muutama, mutta kun luin viimeisintä vuonna  2022 ilmestynyttä Nuori mies (Le jeune homme), niin olin jo aivan kyllästynyt. Aina tätä samaa, riittää jo. Julkaistaisiinko jokin näin itsestäänselvä ja mitäänsanomaton teksti vähemmän julkisuutta saaneelta kirjailijalta? Ei todellakaan.  

Minä en pystyisi enää kirjoittamaan muistelmia, joissa olisin armoton omia läheisiäni kohtaan. Nuorempana se olisi kyllä onnistunut.
Löysin tälle ilmiölle selityksenkin. Helsingin Sanomien tiedesivuilla oli toissapäivänä artikkeli Länsi-Australian yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jossa selvitettiin ikääntyneiden aivojen toimintaa. Tutkimuksessa saatiin selville, että monet ominaisuudet saavuttivat huippunsa myöhäisellä iällä, varsinkin tunneäly.
Kävi ilmi, että sen huippu saavutetaan keskimäärin 75 vuoden iässä (heh)!
Olisi siis pitänyt kirjoittaa aiemmin.
    

Linkkejä aiempiin kirjoituksiini Édouard Louisin kirjoista: 
Ei enää Eddy (pitkässä jutussa muun ohessa)
Väkivallan historiasta ja isä-kirjasta
Ensimmäisestä äiti-kirjasta

Kaksi hyvää elokuvaa kotisohvalta katsottuna

 

Meidän mökin ope-patsas viime syksynä
ensilumen aikaan. Kuva: Ume

Koska molemmat elokuvat, joita tässä tarkastelen, tapahtuvat koulumaailmassa ja molemmissa on työlleen omistautunut opettaja, niin tämä valokuva meidän mökiltä sopii alkukuvaksi aika hyvin.
 

STEVE

Uusi brittielokuva Steve on katsottavissa vain Netflixissä. Sitä näytettiin pari viikkoa muutamassa suuressa kaupungissa USA:ssa ja Englannissa ennen kuin se siirtyi vain suoratoistona katsottavaksi. 
Näin on käynyt monelle muullekin tasokkaalle elokuvalle. On harmi, jos elokuvateattereihin jäävät vain keskinkertaiset elokuvat ja suoratoistojätit ostavat parhaat. Tämä ohjaa ihmisiä katsomaan elokuvat omilta laitteiltaan ja elokuvateatterit vähenevät entisestään.
Miksi kaikki pitää tehdä kotona? Minä haluaisin käydä elokuvissa.

Steven on ohjannut Tim Mielants ja se perustuu käsikirjoittaja Max Porterin pienoisromaaniin Shy. Elokuvan ensiesitys oli Toronton filmifestivaaleilla tänä vuonna.
Pääosan vaikeista taustoista tulevien oppilaiden sisäoppilaitoksen/koulukodin rehtorina tekee koskettavasti Cillian Murphy.
Opettajat ovat helisemässä aggressiivisten teinien kaitsijoina. Kaiken lisäksi kouluun saapuu filmiryhmä tekemään ohjelmaa näistä nuorista ja heidän opettajistaan. Ilmeisesti koulu on edistyksellinen menetelmissään ja huolenpidossaan. Sen mainitaan noudattavan suomalaista mallia. (Jaahas!)
Oppilas, josta uupunut rehtori Steve on erityisen huolissaan, on ahdistunut Shy, jota näyttelee Jay Lucurgo. Katsoja pelkää molempien puolesta, eikä suotta. 

Kun rehtori lopulta pääsee kivaan kotiinsa aamulla, sisäoppilaitoksessahan on oltava myös yövalvonta, tuntuu, että siirrymme aivan eri maailmaan. Vaimo on lähtemässä töihin ja iloiset lapset kouluihinsa.
Ikimaailmassa rehtori ei pystyisi kuvaamaan ulkopuoliselle millaista katastrofien torjuntaa hänen työnsä on.  

Elokuvassa on koomisetkin hetkensä. Kun kaaospäivän - sama kuin muutkin päivät - keskelle pyrähtää myös paikallinen poliitikko tyhjine puheineen, niin Shyn kysymys hänelle on kuin balsamia haavoihin myös rehtorille ja muulle henkilökunnalle. Ovatko poliitikot syntymästään asti tuollaisia, noin pönttöjä?  

KUOLLEIDEN RUNOILIJOIDEN SEURA

Tämä vuonna 1989 valmistunut ja televisiossa aiemminkin näytetty elokuva oli muutama päivä sitten jollain tv-kanavista ja löytyy ainakin Yle Areenasta.

Elokuva tapahtuu sisäoppilaitoksessa kuten Steve, mutta on miljööltään ja ajankohdaltaan aivan erilainen. Nyt ollaan rikkaitten perheitten pojille suunnitellussa brittiläistä public schoolia jäljittelevässä oppilaitoksessa USA:n itärannikolla 1950-luvulla. 

Koulussa perinne ja totteleminen ovat tärkeimpiä arvoja, mutta mitä tapahtuu, kun kouluun astelee uusi opettaja, joka haluaa kasvattaa pojat ajattelemaan omilla aivoillaan, arvostamaan runoutta ja vapautta ja tätä hetkeä, jolloin he ovat nuoria ja elossa?
Pojat ovat toteuttamassa ankarien isiensä toiveita. Kaikkein tärkeintä on valmistuminen hyväpalkkaiseen ammattiin ja mitään turhaa kuten taiteita ei saa harrastaa edes vapaa-ajalla.

Steven dramaattiset hetket tapahtuivat yhden vuorokauden aikana, Kuolleiden runoilijoiden seurassa pojat ehtivät kiintyä opettajaansa ja vaalia haaveitaan pitempään, lähes lukukauden verran. 

Opettaja John Keatingin roolin näyttelee mieleenjäävästi Robin Williams. 
Poikien joukossa on tulevia ansioituneita näyttelijöitä, esim. Ethan Hawke, joka esittää aran Todd Andersonin roolin. 
Elokuva on saanut alkunsa käsikirjoittaja Tom Schulmanin omista muistoista. Mietin, että hän saattaisi olla juuri elokuvan oikeudentuntoinen Todd, jolla moraali voittaa hetkeksi arkuuden.
Ohjaaja on muitakin menestyselokuvia ohjannut Peter Weir.

Kun katson Kuolleiden runoilijoiden seuraa mietin, miten tarpeellinen pysähtyneitä käsityksiä ravisteleva nuorisoliike USA:ssa olikaan. 
John Keatingin kaltaisia ihmisiä pidettiin syystäkin lietsojina ahtaasti ajattelevissa piireissä. "Captain, my captain", pojat kutsuivat Walt Whitmania toistaen opettajaansa ja innostuivat tämän "carpe diem, sieze the day" -ajatuksesta. Heissä jäi itämään kapinan siemen, jota heidän kohtaamansa vastarinnan vuoksi vasta heidän lapsensa pääsivät enemmän toteuttamaan. 
Nykyään korostetaan "ole oma itsesi" -ajatusta, mutta se, sekään, ei näytä tekevän onnelliseksi, vaan tuottaa monelle eksyneisyyden tunnetta.      

Opettajainkoulutuslaitoksissa pitäisi katsoa nämä molemmat elokuvat ja kouluissa oppilaille näyttää varsinkin tämä jälkimmäinen, koska Steven maailman he tietävät ja se on masentava.
Kuolleiden runoilijoiden seura virkistää, innoittaa ja tuo elämänmyönteisyydellään toivoa. Se pukkaa elämään: tartu hetkeen, tämä on sinun elämäsi!

Vielä tulee mieleen yksi opettajan uraa suunnitteleville suositeltava elokuva. Bhutaniin sijoittuva Koulu maailman laidalla.  
  

Alun kuvassa on mieheni lahjaksi saama moottorisahalla tehty veistos. Olimme muuttamassa Kuhmosta 23 vuoden jälkeen. Pieni seiskaluokkalainen kantoi karhuveistoksen kouluun, ojensi sen miehelleni ja sanoi: "Kun sä nyt muutat sinne, sinne... niin me aateltiin antaa tämä sulle." Veistos on kulkenut mukanamme jo 25 vuotta. 
Se oli ensin meillä olohuoneessa, mutta veimme sen sitten mökille.
Voi, mitkä koululeikit tämän lempeän hahmon inspiroimina onkaan leikitty! Oppilaina on olleet nuo linnut, pehmolelut, Maiju-mummi (=minä) ja lapsi.

"Sivistys ja ilo" on tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemana. 
Minä toteutan teemaa täällä kotimaisemissa käymällä lapsenlapsen kanssa taidemuseossa, Pomppumaailmassa ja katsomassa elokuvan Ella ja kaverit.
Iloiset terveiset messuilijoille! 

I like to move it, move it...

 

Lindokselta 8.10.2025, matkalla Akropoliille. Tässä vielä turvallista eikä
korkeanpaikan kammo tuntunut.

Kerron, mitä on jäänyt parhaimpina elämyksinä mieleeni Rodoksen matkaltani. 

💚 Suurmestarien talo, Rodoksen vanhakaupunki

Johanniittain ritarikunta hallitsi Rodosta 1300- ja 1400-luvuilla. Siltä ajalta vanhassakaupungissa on mahtava hallintokeskus, joka nykyään on museona. Tässä talossa kaikki on suurta ja mahtavaa: piha-alue, huonekorkeus, takat, huonekalut, ikkunat. Turisti tuntee itsensä pieneksi. Museossa on ritarikuntien historian lisäksi Kreikan ja Bysantin historiaa monipuolisesti.
Museon kiinnostavin osasto minulle oli yhä toimivien Maltan ritarien huone. Maltan ritareilla on pysyvä paikka YK:ssa ja he tekevät humanitaarista työtä ja pitävät yllä diplomaattisuhteita yli 100 maahan. 

💚 Lindoksen Akropolis ja mainio pöytäliinojen myyjä

En olisi mennyt, jos olisin tiennyt - mutta hyvä, että menin! Outoa, miten vähän tämän nähtävyyspaikan jyrkästä, kaiteettomasta, kapeasta, liukaskivisestä polusta on varoituksia. Polku kulkee pitkin vuorenseinämää yli 100 metriä ja siinä pitäisi mennä jonossa ja vain ylöspäin. Alas on toinen reitti, jossa kylläkin oli yksi kaikkein kauhein portaikko, jossa ei ollut suojaa kummallakaan puolen. No, joillakin oli kiire ja heidän piti ohittaa, ja jotkut tulivat samaa polkua alas sieltä meren puolelta. Pelkäsin kuollakseni enkä uskaltanut katsoa kuin jalkoihini.

Puolivälissä nousua oli vuoren rinteessä pöytäliinojen myyjä, joka oli levitellyt tuotteensa pitkin kallioita. Eihän siihen kukaan voinut pysähtyä, kun piti vain yrittää pysyä jonossa polulla ylös asti. Tämä rouva, mahtava, tomera muija, koitti pitää järjestystä ja huuteli ohittajille, onkos siellä ostettu joku ohittamiskortti vai ja jammaili "I like to move it, move it". Hauska veto. Minä aloin rallatella biisin suomalaista versiota "ma tahtoo veivaa, veivaa, te tahtoo...". Tuli pikkasen rennompi olo. 

Perillä odotti huikea tasanne, jossa oli tilaa yllin kyllin ja huikeat maisemat. Paitsi itse linnoitusta niin siellä on myös Johanniittain ritarikunnan linnan rauniot ja antiikin aikainen Athenen temppeli, sekä jäänteitä teatterista. Olin juuri lukemassa antiikkiin sijoitettua romaania Glorious Exploits, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani. 

Mieheni ottama kuva Akrololiille nousun varrelta. Minä en pystynyt
kuin katsomaan jalkoihini.

I like to move it, move it, jöötä pitänyt rouva liinojensa takana.

💚 Kaikki vanha

Pysähdyin juutalaismuseossa katsomaan vanhoja käsinkirjoitettuja toorakääröjä ja erityisesti mikveä, rituaalikylpyä, josta olen lukenut, mutta jota en ole koskaan nähnyt missään.
Mikvet ovat yhä käytössä, eri näköisinä versioina, ja myös luonnonvedessä voi puhdistautua.

Vesijohdot, joilla on jo antiikin aikana siirretty vettä raikkaista vuoripuroista alas laaksoon. Näitä on yhä eri puolilla Välimeren aluetta museoissa ja jopa muutamia yhä toimivia pätkiä.
Ja voi, miten täällä missä on oltu niin kekseliäitä jo silloin, on nyt niin huonot johdot, että monessa paikssa vessapaperia ei saa laittaa pönttöön. 

💛 Kirjasto

Etsin kaupunginkirjaston osoitteen. Se sijaitsi vanhassa kivitalossa, jonka sivuportailla ihmiset istuskelivat levähtämässä ja nauttimassa jäätelöä. 

Ensin oli pieni tila, jossa muutama kirja ja ovi, josta kurkatessani näin tiukan näköisen miehen työpöydän takana. Ajattelin, että siinä on työhuone, mutta missä itse kirjasto. Seuraamme tuli myös nuori mies, jolta kysyin, missähän se kirjasto mahtaa olla. Hän neuvoi, että siitä vain sisään. No, menimme sisään ja huomasin, että pöydän takana istuvan miehen, kirjastovirkailijan, pienestä tilasta avautui peräkkäin monta ahdasta huonetta. Kysyin, voimmeko katsella ja hän, että kyllä, kunhan ei häiritä siellä työskenteleviä. No, eihän me nyt semmoista. Jokaisessa kapeassa kammiossa oli pöytä johon sopi pari ihmistä ja toisella seinällä vanhoja tietosanakirjoja, kellastuneita lehtiä ja jokunen romaani. Ihan kuin olisin palannut jonnekin 50-luvulle. Kävelimme päästä päähän ja takaisin. Oli siellä muutama lastenkirjakin, mutta ei lapsia. 
Ihmettelin silmät pyöreinä, miten tämä voi olla kaupunginkirjasto.
Ilmeisesti kreikkalaiset ostavat kirjansa. Kylläpä olisi vaikeaa olla himolukija täällä! 

Rodoksen kaupunginkirjaston lastenosasto.

💓 Kaulaketju ja keskustelu korumyyjän kanssa. 

Mieheni oli puhunut, että haluaisi ostaa minulle jonkun kauniin muiston matkaltamme ja kehotti katselemaan koruliikkeitten ikkunoita. Kaikki näytti liian isolta ja pramealta, kunnes yhtäkkiä jäin katsomaan lumoutuneena erästä ohutta hopeista kaulaketjua, jossa turkooseja kiviä. Myyjä tuli kertomaan hinnan, ja minä lähdin jo kävelemään pois, varmaan liian kallis, mutta mieheni kysyi, enkö sitten halua sitä. Halusin ja sain.
Ketju on niin kaunis. Kaiken lisäksi sillä on merkitys, turkoosikivi korussa tarkoittaa ikuisuutta, kertoi myyjä, joka oli puhelias ja ilmeisesti ilman juttukavereita suurimman osan päivää. 
Hän sanoi ihmettelevänsä israelilaisia turisteja, miksi he saavat matkustaa vaikka maa käy sotaa. Olin sitä itsekin ihmetellyt. Sitten puhuimme Venäjän uhasta ja hän sanoi, että koko Eurooppa pelkää, hekin täällä saarella, jonne on hyökätty milloin mistäkin.
Uutisista huomasin, että Euroopassa halutaan droonimuuri kaikkialle, ei vain Suomen suojaksi rajamaana. Varmaan näin on järkevää, droonithan lentävät kauas. Kukahan se keksi tällaisenkin tuhoaseen? Vielä jokin aika sitten luulin, että drooneja käytetään, kun halutaan ottaa valokuvia ylhäältä käsin. 

😸 Kissat

Rodoksella on kulkukissoja joka paikassa, surkeita raukkoja, mutta oli myös yksi hyvin pidetty "pikkuilves" kaupan edessä. 

Kuva on Perhoslaaksosta, Petaúlodesista, Theologoksen kylästä.
Laakso on vehreä alue, jonka läpi kiemurtelee kapea joki. Sinne on rakennettu
kävelypolku siltoineen. Polun varrella on vesiputouksia ja lähteitä ja vetonaulana
kesäaikaan valtava määrä perhosia, joita idänambramäntyjen tuoksu houkuttelee
pariutumaan tänne. Nyt niitä ei enää näkynyt, mutta se ei haitannut. Oli todella
virkistävää kävellä täällä sademetsältä tuntuvassa maisemassa.

Kuva: Ume

Kuva:Ume

Kuva.Ume

Kuva:Ume

💙 Välimeri, ah...

Lauttamatkalla Symin saarelle. 

Rodoksen Tuulinen ranta illalla myöhään. Rannat jakautuvat saaren kärjessä, toisella puolen on
hurjempi Tuulinen ranta toisella tyyni Ellin ranta. Hotellimme oli tyynellä puolen. 

Ja kyllä nyt perun puheeni, etten enää välittäisi biitsielämästä. Luulin, että olin jo menettänyt taidon nauttia siitä. 
Olin tullessani jotenkin kohmeessa, mutta aurinko, hiekka ja meri tekivät tehtävänsä. Matka virkisti enkä enää tunne itseäni apeaksi ja vanhaksi. Sitäpaitsi Akropoliilla piti oikein esittää henkkari, että on yli 65 ja korumyyjä kehui ketjun valintaani, koska minä olen kuulemma "petite". Mannaa itsetunnolleni. Minulla on kait jotenkin vääristynyt kuva kehostani. Kun aurinko hyväili kokouimapukuista kroppaani, niin jopas tuli ehjä ja hyvä olo. Lämpimässä olen aina tyytyväinen ja kokonainen. Olenko syntynyt väärään ilmastoon? 
Syksykin on muutoin niin kaunis - mutta tämä kylmyys. 

Pääsen vielä Marmarikseenkin, jonne olen kaipaillut ja jossa piti käydä tällä lomalla. Sehän on vain vähän yli tunnin laivamatkan päässä Rodokselta. Olimme ostaneet jo liputkin, mutta kun pakkasimme reppujamme aikaista aamulähtöä varten muistuttaen toisiamme passista, niin mieheni meni äkkiä oudon näköiseksi - hänellä vanha passi mukana (miksi hän oli edes säilyttänyt sen). Mies oli niin pahoillaan, mutta minä en moksiskaan.
Aloin heti tehdä uutta suunnitelmaa seuraavalle päivälle.
Unto sanoi sitten, että sinne Marmarikseen me mennään vielä omana reissunaan. Jee, mennään vaan.

Niitä ihanimpia asioita: aurinko, hiekka, meri, hyvä kirja.
Kuvan ottanut Unto vierestä varjon alta.

💛Ja kaikki muut suurenmoiset elämykset:
- neljässä eri rakennuksessa toimiva modernin taiteen museo
- ihanat kahvilat 

- tomaatit, jotka maistuvat auringolta, samalta kuin lapsuudessa suoraan omalta kasvimaalta poimitut
- juustot
- oliivipohjaiset ihonhoitotuotteet

Näin on matka paketissa - ja ei kun kohti uusia seikkailuja, eli siivoamaan, kokkailemaan ja viikonloppua viettämään. 
Mukavaa viikonloppua kaikille!

"Loistavia urotekoja" ja muuta luettua

Minulla oli ilmeisesti kännykkäkamerani linssi niin tomuinen matkalla, että kirjakuvani, joita oikein suunnittelin, ovat aivan utuisia. 
Näyttää siltä, että eivät ne kotonakaan onnistu, jos on useampi eripaksuinen kirja samassa kuvassa.
No, kuvaan siis vain sen kirjan, josta tuli suosikkini ja kerron muista ilman kuvia.

No jaa, eivät nuo kannen tekstit näy tässäkään kuvassa. Pitäisi kuvata hyvällä kameralla ja jalustalla. 
 
Ylhäällä kannessa Shuggie Bain -romaanin kirjoittanut Douglas Stuart kuvaa Ferdia Lennonin teosta Glorious Exploits (2024) rohkeaksi ja yllättäväksi. Hän oli koukuttunut jo ensimmäisellä sivulla.
Alaosassa kantta Yellowfacen kirjoittaja Rebecca F. Kuang käyttää adjektiiveja hauska, liikuttava ja syvällinen.

Minusta tässä romaanissa on harvinaisen hersyvää huumoria, välillä aivan Monty Python -meininkiä. 

Suurin osa kirjan tarinasta tapahtuu Sisilian Syrakusassa vuonna 412 eaa ja lyhyt loppuluku Ateenassa vuonna 408 eaa. Ateenalaiset valloittajat on kukistettu ja suljettu vanhaan louhokseen. Kostonhimoiset paikalliset käyvät mukiloimassa vankeja, jotka kärsivät kuivumisesta ja nälästä.
Työttömät kaverukset Lampo ja Gelon ovat myös kiinnostuneita vangeista, mutta toisesta syystä. Lukutaitoinen Gelon rakastaa teatteria, erityisesti kreikkalaista tragediaa ja vankien joukossahan saattaa olla teatteriväkeä. Lampo, jolla on sydämen sivistystä, on kiinnostunut ihmisistä ja koittaa täyttää päivänsä keksimällä keinoja rikastua. Ruukkutehdas, jossa nuoret miehet olivat töissä, on joutunut lopettamaan.

Gelon's mad for Euripides. It's the main reason he comes. I think he would've been almost happy for the Athenians to have won if it meant Euripides would've popped over and put on some plays. He once spent a month's wages to pay an old actor to recite scenes while we shaped pots. 

(Gelon on hulluna Euripideehen. Siks se tänne haluu tulla. Se olis varmaan tykännyt että ateenalaiset olis voittaneet ja Euripides olis piipahtanut tänne esittämään muutaman näytelmän. Kerran Gelon kulutti kuukauden tienestinsä siihen että palkkasi vanha näyttelijän lausumaan kohtauksia näytelmistä meidän muovaillessa ruukkuja.)

Eipä aikaakaan, kun kovasti irlantilaisia pubiveijareita muistuttavat karkeapuheiset miehet ovat lahjoneet vartijan ja päässeet kaivokseen järjestämään castingeja. He löytävät näyttelijöitä, jotka muistavat vuorosanansa ulkoa ja ovat enemmän kuin halukkaita näyttelemään, jos saavat juustoa ja leipää. Ravita heitä pitääkin, koska he eivät nykykunnossaan jaksa näytellä.
Kekseliäät nuorukaiset löytävät myös rikkaan kulttuuria rakastan ulkomaisen laivanvarustajan, joka ryhtyy tuottajaksi. Lampon äidin ystävä, taiteelle omistautunut teatteripukukuliikkeen omistaja, lupaa tehdä naamarit ja puvut. Antiikin aikaan kasvoja ei näytetty, vaan näyttelijä puvustettiin tuntemattomaksi. Katulapsiporukka pääsee avustajiksi. 
Esitettäväksi valitaan Euripideen näytelmä Medeia ja myöhemmin kunnianhimon lisääntyessä aivan uusi, Troijan naiset, kaksi näytelmää peräkkäin.   
 
'Directors.'
'What?'
'Me and you. We're going to be directors.'
He passes a wineskin. I take a swig.
'We are?'
'Aye.'

'What do they do?'
'They direct...' he hiccups. 'We're going to do Medea in the quarry. But not just bits and pieces. We're going to do the whole play. Full production with chorus, masks and shit.'
'Oh.'
A low moaning beside me. Gelon's crying.
('Ohjaajia.'

'Mitä?'

'Sä ja mä, Me ruvetaan ohjaajiks.'
Se ojentaa mulle viinileilin. Mä ota siemauksen.
'Ruvetaan vai?'
'Jep.'
'Mitä ne tekee?'
'Ne ohjaa...' se nikottelee. 'Me tehdään Medeia louhoksella. Eikä vaan kohtia sieltä täältä. Me tehdään koko näytelmä. Koko produktio, kuorot, maskit ja v----u kaikki.'

'Ohho.'
Vierestäni kuuluu matalaa huokailua. Gelon poraa.)

Lampon ja Gelonin tarina kertoo ystävyydestä, sodanvastaisuudesta, sisukkuudesta, yhteiskuntaluokista, taiteen arvostamisesta, elämän arvaamattomuudesta ja rakkaudestakin.
Lampo rakastuu orjatyttöön, Lyraan, mutta onnistuuko hän ostamaan tämän itselleen? 
Tytön isä on yksi antiikin ajan tiedemiehiä, joka tajusi jo silloin tärkeimmät asiat avaruudesta.

Kirja kertoo myös siitä, miten ihmiset ovat samanlaisia ajasta toiseen, vain miljööt ja olosuhteet vaihtelevat. 

Tarinan sijoittaminen keskelle Peloponnesolaissotia antaa nykyihmiselle mahdollisuuden tarkastella ikiaikaista kaipuuta kulttuurituotteista nauttimiseen. Nykyään se on helppoa. Lampon ja Gelonin aikana tarinoita ostettiin tarinankertojilta toreilla ja musiikin kuuleminen oli harvinaista. 
Laivanvarustaja kerää sotatavaraa, mahdollisimman aitona, mieluimmin verisenä. 
Museomies.

Kirjan nimi Glorious Exploits (Loistavia urotekoja) on sekä humoristinen että myös  totta. Kyllähän nämä "irkkupoikien" touhut ovat välillä aivan hulvattomia, nuoruuden kaikkivoipuuden aikaansaamia uhkarohkeita onnistumisia ja katkeria epäonnistumisia. Mutta se, mitä he tekivät oli ainutlaatuista silloin, ja samanlainen toiminta tänä päivänä olisi sitä myös. 

Minua liikutti erityisesti Lampon, kertojan, hellyys kurjia vankeja kohtaan. Hän ystävystyy erityisesti Jasonin roolin vahvasti Medeiassa näyttelevään Pachesiin, jolta päätä silittäessä irtoaa hiuksia tukuttain.

Ohjaajamme toivovat, että heidän tavernoissa mainostamansa näytelmä saisi katsojia ja nekin turistit, jotka käyvät katsomassa jotain mestauskiveä kaupungin keskusaukiolla löytäisivät tiensä kaivokseen. 
No, voitte kuvitella, että kaikilla kulttuurinrakkaus ei voita vihaa vihollista kohtaan.
Mutta näytelmät saatiin esittää lähes loppuun... 

Ohjaaja Gelon keksii jotain aivan modernia ja ennenkuulumatonta: kun Medeia surmaa omat lapsensa kostoksi petollisella miehelleen, niin tätä ei pelkästään kerrota, vaan yksi surmista esitetään näyttämöllä ja lapsi on aito maskeeraamaton pikkulapsi. Avustajaporukan pienin ryhtyy mielellään näyttelijäksi - ensimmäinen lapsinäyttelijä historiassa, yleensä miehet näyttelivät kaikki roolit. Kauhusta kiljuva pikku Strabo pudotetaan alas heinäkasaan jota yleisö ei näe. "Lapsi" huudetaan yleisöstä "Se oli oikea lapsi!"

Olen niin ihastunut tähän kirjaan. Luen sitä tässä kirjoittaessani yhä uudelleen. 
Loppuluku yllättää. Sitä miettii, missä kohtaa tulee vastaan alkutarinasta tuttu ihminen ja kuka se mahtaa olla. Oih...
 
"... and he believed the world a wounded thing that can only be healed by story." ("... ja hän uskoi että haavoittunut maailma voidaan parantaa vain tarinan avulla.")
Niin hyvä lopetus - taiteella sotien rampauttama maailma ehjäksi!  

Ja mikä olikaan se alku, joka koukutti Douglas Stuartin:
So Gelon says to me, 'Let's go down and feed the Athenians. The weather's perfect for feeding Athenians.'
    Gelon speaks the truth. Cause the sun is blazing all white and tiny in the sky, and you can feel burn from the stones as you walk. Even the lizards are hiding, poking their heads out from under rocks and trees as if to say, Apollo, are you fucking joking? 
I picture the Athenians all crammed in, their eyes darting about for a bit of shade, and their tongues all dry and gasping.
   'Gelon, you speak the truth.'
(Gelon sanoo mulle,'Mennääs alas ruokkimaan ateenalaisia. Sää on täydellinen niitten ruokkimiseen.'
     Gelon on oikeessa. Koska aurinko paahtaa valkoisena ja pienenä taivaalla, ja kivet hohkaa kuumaa jalkoihin. Jopa liskot on piilossa, pistävät päätään ulos kivien raosta ja puitten alta ikään kuin ne haluais sanoa, Apollo, et kai sä vaan v....u pilaile?
     Kuvittelen ateenalaiset siellä sumpussa, silmät tähyilemässä varjon paikkaa, kielet kuivana haukkomassa henkeä.
    'Gelon, sä oot oikeessa.'

Ferdia Lennon kirjoitti esikoisteostaan seitsemän vuotta. Esikoinen - näin hyvä! Kirja on saanut useita palkintoja.
Lennon on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Dublinissa, viettänyt monta vuotta Pariisissa ja asuu nykyään perheineen Norwichissa. 

-----------------------

Ne muut kirjat:

Margarita Liberaki, The Other Alexander (1959), alkuteos Ο άλλος Αλέξανδρος (1950)
Kirja on allegoria kansalaissodan runtelemasta Kreikasta. On perhe, jonka isä pitää epävirallisesti toistakin perhettä ja antaa samat etunimet molempien perheittensä lapsille. Runollinen, kaunis kuvaus.
Albert Camus'lta on lainattu kirjan kanteen lause, jossa hän sanoo olevansa syvästi liikuttunut Liberakin kirjasta.
Ostin tämän kirjan pienestä kirjakaupasta Rodoksella, josta myöhemmin myös Ferdia Lennonin teoksen. Hyvät kirjat ostin! Harmi, ettei kumpaakaan ole suomennettu.


Maria Stepanova, Kadoksiin (2025), alkuteos Фокус (2024) 
Moskovassa syntynyt, nykyään Berliinissä asuva kirjailija on kirjoittanut romaanin hyökkäyssotaa käyvän maansa jättäneestä kirjailijasta, joka häpeää Pedoksi kutsumaansa entistä kotimaataan niin, että on kadottamassa henkilöllisyytensä ja kielensä. Kirjan suomalainen nimi kertoo hänen ratkaisunsa -  vai kertooko sittenkään?
Harhaileva, unenomainen kertomus, jonka on suomentanut ansiokkaasti Arja Pikkupeura. 

Petina Gappah, The Book of Memory (2015)
Memory odottaa kuolemantuomiota syytettynä kasvatti-isänsä murhasta ja kirjoittaa elämästään amerikkalaiselle toimittajalle. Muistaako hän kaiken oikein? Uskotaanko häntä?
Mitä lapsuudenperheessä tapahtui? Miksi vanhemmat antoivat lapsilleen niin erikoiset nimet - Gift, Joy, Memory ja Moreblessings? Tapaako hän enää koskaan elossa olevaa sisartaan Joyta?
Hän aloittaa tarinansa kertomalla että ei se ala Floydin kuolemasta, vaan siitä, kun aurinko paistoi hänen, albiinotytön, rakoilla oleviin kasvoihin ja isä ja äiti myivät hänet vieraalle valkoiselle miehelle. Hän ujosteli kertoa nimeään tälle ystävälliselle miehelle ja mies sanoi, "Puhu Mnemosyne". Nyt hän puhuu kirjoittamalla. 
Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja asianajaja. Hän on toiminut mm. Maailman kauppajärjestön WTO:n asianajajana ja Zimbabwessa hallinnon kansainvälisen kaupan ja sijoitusten neuvonantajana. 
Hän on kirjoittanut Muistojen kirjan lisäksi novellikokoelman Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta ja romaanin Pimeydestä loistaa valo. 
Harmi, että The Book of Memory -otsikon kaksoismerkitys katoaa suomalaisessa nimessä. Kääntämisessä juuri kielten erilainen sisältö on niin kiinnostavaa. Suomen kielessä isoja alkukirjaimia käytetään otsikoissakin yleensä vain erisnimistä, Muisto on vanha miehen nimi, ja otsikko on luontevampi monikkomuodossa, kun puhutaan siitä mitä muistaa. 


PS Nuo Lennonin kirjan suomennokset on omiani. 

Kuvia Symin saarelta

 

Kuva: Ume

Rodokselta puolentoista tunnin lauttamatkan päässä on pieni, idyllinen Symin saari, joka on vain 13 kilometriä pitkä ja 8 kilometriä leveä. Saarella meitä kiinnosti pääkaupunki Symi satumaiseksi kuvattuine rakennuksineen ja  ortodoksiluostari Panormitiksen kylässä. 

Jo lähestyttäessä huomasi, että satumaisuus pitää paikkansa. Talot olivat kuin karamellejä rinteessä.

Kuva: Ume

Kuva: Ume

Saaren tärkeimmät elinkeinot ovat nykyään matkailu ja veneenrakennus, aikaisemmin myös pesusieniteollisuus on ollut merkittävä tulonlähde monelle. 

Rannassa on  kuuluisan vapaasukeltajan Stathis Hatzisin patsas. Hatzis teki maailmanennätyksen heinäkuussa 1913, jolloin hän sukelsi 88 metrin syvyyteen etsimään italialaisen aluksen meren pohjaan pudonnutta ankkuria. Sukellus tapahtui siis ilman moderneja sukeltajan varusteita. Hatzisilla oli vain 15 kilon painoinen sukelluskivi, joka nopeutti pohjaan menoa. Sukellus kesti vähän vaille neljä minuuttia, mikä on valtava rasitus keuhkoille. Yleensä pesusienien etsijät sukelsivat 30 metrin syvyyteen.
Hatzis kuoli monien elämänvaiheiden jälkeen 53-vuotiaana keuhkosyöpään, mihin lienee osaksi syynä myös työ myllärinä sukellusuran jälkeen. 

Korkeuserot ovat saarella melkoiset. Kadut ovat kapeita kujia, ja portaita on paljon. Paikalliset näyttivät ajavan skoottereilla niin ylös kuin pääsivät. Ylimpänä oli usein rappuja, joilla pystyi kulkemaan vain jalkaisin. Hyvää liikuntaa, ei tarvitse järjestää erillisiä porraskävelypaikkoja, mutta mahdoton paikka liikuntarajoitteisille.

Kuva: Ume

Rodos on hyvä kohde kissojen ystäville. Kissoja on joka paikassa, eri värisiä ja kokoisia, monet kookkaita ja vankkoja kuin norjalaiset metsäkissat.

Eräs pikku pentu seuraili miestäni, olisi kai halunnut hänestä kaverin.

Symin kaupungista kulkee saaren ainoa maantie Panormitikseen. Me kuljimme kuitenkin sinne lautalla. 
Arkkienkeli Mikaelin luostari on poukamassa omassa rauhassaan. Matkailijat pääsivät käymään vain pienessä luostarin museossa ja kahvilassa.
Museon pyhin kohde on lähes ihmisen kokoinen kullan- ja hopeanhohtoinen arkkienkeli Mikaelin ikoni, jonka luo ortodoksit tulevat pyytämään apua monenlaisiin vaikeuksiinsa ja tuomaan lahjoja kiitokseksi. 

   

Kuva: Ume

Oli todella mielenkiintoista katsella, miten ihmiset suutelivat jonossa ikonia ja polvistuivat asettelemaan pieniä turistikojuista ostamiaan esineitä sen jalkojen juureen. Vaikka tämä kaikki näytti hyvin arkiselta ja ihmiset kuvissani ovat tunnistamattomia selkä päin, en tohdi laittaa kuvia. Mietin, eivätkö he kokeneet sitä suutelemista yhtään epähygieenisenä, varsinkin kun nyt koronan jälkeen olemme hyvin tietoisia tartunnoista. Luin jostain, että ikonissa on kuluneita kohtia pyhiinvaeltajien märkien suudelmien vuoksi.   

Kirkkotaide on äärimmäisen kaunista ja arvokasta. 

 

 

Puhumattakaan käsin kopioiduista kirjoista. Tämä  kirja on 1600-luvulta.