Mylsän pimeää ja valoja

Tänään on ollut vuoden pimein päivä. Aamukävelyni lykkääntyi päiväkävelyksi, kun eilinen ajelu toiseen kaupunkiin tonttuhommissa ja illan suloinen saunominen toivat pitkät aamu-unet. Alla olevat kuvat on otettu puolilta päivin.

Onhan tässäkin sentään valopiste, mopon takavalo. Kuva: Ume

Samoilun lopussa jo hieman valoisampaa. 

Meillä Myllykoskella, on lyhtypylväissä jouluvaloja, jotka minä näen merihevosina, toiset yksittäin ja toisissa kaksi vastakkain.
Pidän kaupunkien ja taajamien valokoristelussa tällaisesta vanhanaikaisesta tyylistä. Nämä on ilmeisesti annettu Kouvolan keskustan ulkopuolelle, kun keskustaan hankittiin ultramoderneja valohuiskuja, joiden neonvärejä vaihdetaan ajankohdan mukaan.

Katuvaloja Myllykoskella. Kuva: Ume

 

Meidän olohuoneen ikkunasta näkyy aika ajoin kirkon valaistu risti kuin kelluvan irrallaan korkealla taivaalla. Jotenkin surrealistinen näky. Ennen siinä oli pimeän aikaan aina valot päällä. Nyt ilmeisesti säästetään, koska valoa ei ole edes tänään 4. adventtisunnuntaina. Heti kun näen sen ristin taivaalla lähden lähemmäs kuvaamaan ja laitan tänne kuvan. 

Sisällä meidän lukaalissa on kuusen sähkökynttilöitten lisäksi enimmäkseen oikeita kynttilöitä. Olen koittanut opetella pitämään ledeistä, koska helppojahan ne ovat, mutta kyllä ne ovat laimea korvike. Parvekkeen katosta riippuu ajastettuna Turkista tuomamme Tiffany-tyylinen värikäs valopallo ja tuikkuja kuin tähtinä. Joskus niitten tilalla oli pieniä jääkukkia. Ikävöin niitä ja hankin samanlaiset, jos vain löytyy, kun tähdet tulevat tuikkeensa päähän. 

Pian joulun jälkeen kaikki koristevalot alkavat ärsyttää, kun luonnonvalo lisääntyy. Toivottavasti saamme jo joulun pyhinä nähdä auringon, kuten sääennuste lupailee. Lokakuusta tänne asti se onkin ollut kutakuinkin poissa. 

Lopuksi pari tähänkin ajankohtaan hyvin sopivaa savolaista viisautta, jotka kuulin Ruben Stillerin perjantaisessa radio-ohjelmassa. 
Eläkee immeiset hötkyillä! 
Haettaako tuo mittää.
(Toivottavasti sain murreasun oikein. Korjatkaa, jos on aihetta.)

Hyvää Joulun aikaa blogissani sekä usein käyville että harvemmin pistäytyville! 💖 Iloa ja valoa!

Numerotietoja: vieraita blogivieraita, konsertteja, perimää...

~ 4004 "vierailua" blogissani päivässä - jaahas...

Blogikäynneissä on ilmeisesti useammassakin blogissa ollut viime aikoina huimia lukuja, kiitos robottien. Olen ottanut huvikseni ylös muutamia vuorokauden sisällä tapahtuneita vierailuja. Tässä 6.12. illan saldo:
Iran 1370, Yhdysvallat 889, Saksa 403, Suomi 255, Iso-Britannia 170, Japani 132, Alankomaat 127, Singapore 76, Luxemburg 67, Intia 66, Puola 57, Kanada 46, Ranska 43, Itävalta 42, Romania 37, Venäjä 31, Ruotsi 28, Espanja 25, Italia 22, Muu 119.

Varmaan 1370 iranilaista ovat kääntäneet innolla tekstini omille kielilleen farsiksi, arabiaksi, azeriaksi, kurdiksi, gilaki-mazandaraniaksi, luriksi, belutšiaksi, hepreaksi, tšerkessiaksi, georgiaksi, armeniaksi, syyriaksi ja muutamalle muulle kielelle.
Joinakin muina päivinä käyntejä on ollut paljon mm. Etelä-Amerikasta, mistä kiitän Amazon-perimääni, josta, heh heh, myöhemmin. 

Yleensä heti julkaisun jälkeen suomalaisia käyntejä on paljon, myöhemmin ne vähenevät, mutta eri maista masinoidut robotit ne vain jatkavat uskollisesti vierailujaan.

Olin itsenäisyyspäivänä ja muutama päivä sitä ennen kirjoittanut parin suomalaisen irakilaistaustaisen kirjailijan kirjoista, siksikö naapurimaa Iranissa herättiin?  

Myös kommenteissa on välillä epähenkilöitä, joita poistan heti kun huomaan. Olen huomannut, että samat rajanirehanit, joiden ihailua saan nauttia, kunnioittavat käynneillään muitakin bloggaajia. 

~ 4 kukkaa joulukaktuksessa

Saisi olla enemmän, mutta kiitos näistäkin!
(Lisäys 19.12. Ja kyseessä taitaakin olla marraskuun kaktus, mikä tuli kommentissa esiin.)

~ 2 joululahjaa jo joulun edellä

- Sain rahaa useampaan ilmaiseen hierontaan meillä Myllykoskella perustetusta säätiöstä, joka lahjoittaa alueen yli 63-vuotiaille rahaa anomuksen perusteella hyvinvointiin, kodin siivoukseen, yhteisöllisten tapahtumien järjestämiseen ym. hyvinvointia lisäävään tarkoitukseen. Säätiö perustettiin hoitamaan entisen paperitehtaan trukkikuskin Olavi Pokin kolmen miljoonan testamenttilahjoitusta. Vaatimattomasti elänyt mies oli vaurastunut sijoituksilla ja ainoan lapsen sekä vaimon kuoltua halusi tukea kotitaajamansa vanhempaa väkeä.  

- Voitin Me Naiset -lehden arvonnassa kivan Lapuan kankureitten Arvo-taskuhuivin. Valitsin värin valko-kasvivärjätty morsinko. Tämä shaali päällä on kiva viettää iltoja lukutuolissa kirjan kanssa.

~ 4 kirjaa itselle lahjaksi

Olen paketoinut läheisille runsaasti lahjoja. Niitä en paljasta, ne on tonttujuttuja, mutta itselleni ostamani kirjakimaran näette tässä. Claire Keeganin kirjat ovat ohuita, mutta painavia sisällöltään, ja Anthony Hopkinsin muistelmiin ihastuin kirjan nimen lupaaman lempeän näkökulman vuoksi, hyvin sinä tyyppi selvisit. 

~ 2 konserttia
- Kävin musiikkiopiston Harmonikkojen joulusoitto -konsertissa, jossa lapset soittivat musiikkia lastenlauluista ja kansansävelmistä Iron Maideniin. Meidän lapsenlapsi soitti Viktor Drobychin säveltämän Nautin elämästä, kaunis sävellys. Eräs sokea tyttö soitti tunnetun kappaleen Kuolleet lehdet. Liikutuin.
- Tänä iltana menemme Kymi Sinfoniettan konserttiin Joulun taikaa, jossa kapellimestarna on Eero Lehtimäki ja solistina baritoni Aarne Pelkonen. Tiedän taas liikuttuvani. 

~ 2 peruuntunutta joulunalusvierailua

Joulun alla piti käydä kahdella suunnalla kyläilemässä, mutta sairastamiset täällä ja siellä estivät suunnitelmat. Voisin myös kertoa montako antibioottikuuria olen tarvinnut lyhyellä ajalla, mutta en nyt halua tähän listaani mitään negatiivista.  

~ 3 väriä kuusessa

Kerrankin maltoin. Tänä vuonna kuusessa on kynttilöiden lisäksi vain vihreää, kultaa ja viininpunaista. Se on paljon kauniimpi kuin edellisvuosien amerikkalaisenkoreat joulupuut.

~ 95-prosenttisesti suomalainen

Sain MyHeritagelta tarkennetun tiedon etnisestä taustastani. Sama järjestys kuin ennenkin pienin prosenttimuutoksin: 1) Suomi, 2) Keski-Aasia (Kazakstan, Uzbekistan, Afganistan ja 3) Amazonin alkuperäisväestö. Olen erityisen ylpeä tästä Amazon-etnisyydestä. Pelkäsin, että se olisi tarkistuksissa hävinnyt.

Luvattu maa, valittu kansa

 

Terhi Törmälehto seuraa kirjassaan kahden suomalaisen fundamentalistikristityn Israelin matkaa. Molemmat ovat enemmän ja konkreettisemmin Israelin asialla kuin ne lukuisat liberaalikristityt, jotka käyvät turisteina yhä uudelleen tunnelmoimassa pyhillä paikoilla.

Susanna, lääkäri ja papin vaimo on sionisti. Hänen mielestään kristittyjen pitää auttaa "ennallistamaan maa" ja täyttämään se juutalaisilla, mitä se sitten vaatiikaan. Hän on rahoittanut kehittyvistä maista kotoisin olevien alijaa, muuttoa "oikeaan kotiin", ja tällä matkalla hän on menossa Palestiinan puolella oleviin laittomiin siirtokuntiin valtaamaan maata "inch by inch" kuten on nettipalstoilta lukenut. Maata vallataan istuttamalla puita laittomien siirtokuntien ympärille ja ajamalla alkuperäisväestöä pois.
Susanna pitää toimintaansa järkevänä, koska hänen mielestään Israelille kuuluu enemmän kuin se mitä heillä nyt on ja Jumala palkitsee ne jotka auttavat Israelia. Kun ennallistaminen on saatu päätökseen, Jeesus pääsee palaamaan. 

Tämä on maa, jonka Jumala valitsi, hän ajattelee. Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala. Sitten hän jatkaa ajatusta, ja tämä ajatus on kuin viilentävä voide. Tämä on maa, jonka  Jumala valitsi, Saaran ja Rebekan Jumala. Raakelin, Lean, Silpan ja Bilhan Jumala.

Toinen Israelin matkalle lähtijöistä, saksanopettaja Anu, on romantikko ja mystikko. Hän näkee merkkejä lopun ajoista ja Jumalan valtakunnan saapumisesta ympärillään ja kuvittelee hetkeä, jolloin junanvaunusta joku valittu "tempaistaan" ja vieressä istuva jää tuijottamaan tyhjää paikkaa.
Hän rakastuu heti matkan alussa  nuoreen mieheen, sabraan (Israelissa syntyneeseen juutalaiseen), jota hän kieltäytyy aluksi näkemästä muuna kuin maataan rakastavana Jumalan silmäteränä.
Anun usko alkaa lopulta säröillä hänen kuultuaan miehen kriittisiä mielipiteitä omasta maastaan ja haaveista muuttaa Eurooppaan pois rutikuivalta läntiltä, jossa väkivalta on jatkuvaa. Hän joutuukin kysymään, onko mies Jumalan hänelle lähettämä vai eksytystä. 

Naisten ehdottomuutta kritikoivat myös Susannan pappipuoliso Ville ja naisten kanssa yhtä aikaa Jerusalemiin lentänyt toimittaja, joka on tullut raportoimaan mielenosoituksista. 

   - Olen minä siitä kuullut. Että kristityt, kai sellaiset kuin sinä, antavat Israelille paljon rahaa. Ja vapaehtoistyöntekijöitä myös. Vapaaehtoisia armeijaan. Onhan se hienoa. Ja aika outoa, mies sanoo
   - Ja sosiaalityöhön ja maatalouteen, Anu sanoo. - Mikä siinä on outoa?

   - Se juuri. Että te annatte meille ilmaista työvoimaa ja rahaa, kai aika paljon rahaa. Siis kiitos, ei mitään, antaa tulla vaan.
   Mies kauhoo käsillään ilmaa, niin kuin kutsuisi luokseen rahaa. Tai Anua. 

   - Sehän on hienoa. Mutta Israel on vauras ja kehittynyt maa. Se tuskin on eniten tarvitsevien joukossa.
 

Kun mies kutsuu Israelia tukevia kristittyjä hyödyllisiksi idiooteiksi, Anu vain selittää itselleen, että tämä ei tiedä Jumalan lupauksista ja Jeesuksesta, kuten hän tietää. 
Mutta mies puhuu myös unelmastaan, jossa Israelissa olisi kaksi kansaa. Hän sanoo, että ehkä Jumala on tarkoittanut, että ihmiset sopivat rajakiistansa ihan itse ja kummastelee sitä, että Anu puhuu miehityksen myöntämisestä antisemitisminä. Sana tarkoittaa hänelle aivan muuta.

Joskus ajattelen, että tämä koneisto on liian raskas. Koko tämä koneisto, jolla me pidämme pystyssä tätä maata ja miehitystä, että se on... liikaa. Että hinta on liian kova. Jotkut sanovat niin. Jotkut sanovat, että se on liian kova paitsi siksi, mitä se tekee heille, myös siksi mitä se tekee meille. Ja mitä se tekee meistä.  

Villen mielestä Raamatun Israel ja nykyinen Israel ovat eri asia. Hän on koettanut sitä vaimolleen painottaa ja kauhistuu, kun saa selville, että tämä ei olekaan mennyt kibbutsille vaan Palestiinan alueelle valtaamaan maata ja tuhoamaan yön pimeydessä yhdessä siirtokuntalaisten nuorten kanssa vuosisatoja kylässä eläneiden palestiinalaisten viljelyksiä. 

Kaikessa täydellisyyteen pyrkivä Susanna toivoo, että Villestäkin tulisi "palava". Itse hän haluaa olla suolaa ja valoa. 

Susanna on sponsoroinut etiopialaisen teinitytön muuton Israeliin ja pettyy kun tyttö ei intoile pääsystään pyhään maahan, vaan sanoo, että oli kotimaassakin hyvä olla, mutta onhan hänellä nyt paremmat mahdollisuudet harrastaa, pääsee kuntosalille ja ranskan kielen kurssille. 

Toimittaja tietää, että tytön tulevaisuus saattaa olla työssä Wolt-kuskina tai rakennuksilla. Paluulait ja väljä siirtolaisuuden tulkinta ovat valtiolle edullisia, koska näin saadaan halpatyövoimaa tekemään töitä, joita israelilaiset eivät alennu tekemään ja joita palestiinalaiset muutoin hoitavat.

Molemmilla naisilla, Susannalla ja Anulla, ihanteet joutuvat kyseenalaistetuiksi, mutta vain Susanna kulkee täysin sokeana.
Hän ei edes näe palestiinalaisia, vaikka on istunut palestiinalaisen taksikuskin kyydissä ja tämä on kuvaillut hänelle, miten israelilaiset haluavat kaiken. Susannan mielestä Israelissa on erilaisia ryhmiä, joista yksi on Israelin-arabit. 
Susanna ei myöskään välitä siitä, että monen israelilaisen mielestä siirtokunnat ovat tunkkaista, vuosituhansien taakse katsovaa nationalismia. Hänen mielestään siirtokunnissa asuu uudisraivaajia. 

Terhi Törmälehdon romaani näyttää henkilöhahmoissaan, miten hengellinen vakaumus on yhteydessä geopolitiikkaan.
Israel on aivan erilainen maa kuin mikään muu ja sen toimiin suhtaudutaan kiihkeästi. 
Toimittajan sanoin: 

Niin, jos lehdessä kertoo, mitä tapahtuu jossain Libyassa, millä tahansa Välimeren muulla rannalla, ketään ei kiinnosta.
Lehtijuttujen tekeminen Israelista on kuin lasten kasvatus. Oikein ei voi mennä. Teet niin tai näin, niin väärin teet.

Kirjassa on lukujen alussa jokin sisältöön viittaava Raamatun jae. Kukin luku kertoo yhdestä päivästä. Naisia seurataan yksitoista päivää, mikä on myös Anun matkan kesto. Susannan matkan lopusta emme tiedä. Hänen työnsä tuntuu olevan kesken. 
Kunkin luvun lopussa on proosaruno, jossa näitä kahta naista varjelemaan lähetetty suojelusenkeli puhuu. Välillä enkeli haluaisi tehdä enemmänkin, silittää otsaa, lähettää toisen heistä kotiin, estää ja hillitä. 

Tänä yönä kun katson heitä, 
tunnen vierestäkatsojan kipua. 

Terhi Törmälehto on kirjoittanut aiemmin kaksi muuta merkittävää romaania.

Taavi on todellisuuteen pohjautuva sotaromaani ja Vaikka vuoret järkkyisivät helluntailaisen nuoren naisen uskoa ja epäilyä käsittelevä teos, joka laajenee käsittelemään aihetta myös yleisemmin. 
He ovat suolaa ja valoa sai minut jo kesken lukemisen varaamaan kirjastosta nämä muut Törmälehdon teokset. 

Kirjan kansi on Piia Ahon suunnittelema. Se tuo mieleeni lapsuudenkotini kuvaraamatun pelottavat maailmanlopun kuvat.

PS
Samasta aiheesta kiinnostavasti myös Akanvirtaa-blogissa täällä. 
Lissu esittelee Timo R. Stewartin karttakirjan, jossa Palestiinan alueen ja Israelin historiaa esitellään usein muuttuneiden  karttojen avulla.
Varasin tämän kirjan kirjastosta ja hain saman kirjailijan teoksen Luvatun maan lumo: Israelin kristityt ystävät Suomessa. 

Tomi Kontion Koira nimeltään kissa -sarja

Tomi Kontion nimi tuo mieleeni nuoren runoilijan koulun juhlasalin lavalla Kuhmossa joskus 90-luvulla. Elävien runoilijoiden klubi järjesti runoilijoille esiintymisiä monena kesänä Kamarimusiikkifestivaalien yhteydessä. Kävin noissa tilaisuuksissa.

Toinen muistikuvani on jonkun aikakauslehden haastattelu, jossa Tomi Kontio kertoi vaatimattomasti, että oli tehnyt itselleen työsopen vaatehuoneeseen vai oliko se peräti vain vaatekomero ja että hän pystyy aivan hyvin keskittymään lasten hoitamisen ohessa.

Huomaan blogijutuistani, että olen joskus kirjoittanut Kontion kirjasta Miten puhua miehelle, ja muistan lukeneeni myös hänen novellejaan. 

Kontio voitti tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon kirjallaan Koira nimeltä Kissa hyvästelee ystävän. 
Katselin palkintojuhlan televisiosta ja ihastuin Kontion kiitospuheeseen ja lempeään esiintymiseen. Hän oli kuin sadusta, aivan valkohiuksinen toisin kuin aikanaan Kuhmossa, ja puhui hiljaisella, pehmeällä äänellä. 
Kontion esiintymisestä innoittuneena lainasin kirjastosta koko viiden kirjan Koira nimeltään Kissa -sarjan. Kirjat ovat ilmestyneet kymmenen vuoden sisällä.

Neljä ensimmäistä osaa ovat isokokoisia kuvakirjoja joissa on joka aukeamalla värikäs kuva ja tekstiä, viimeinen osa on  pienikokoinen ja tekstipitoisempi. Sivuja on 111 ja kirjassa on vain kymmenen koko sivun mustavalkoista piirrosta. 

Mietin, miksi tällainen ratkaisu? Onko ajateltu, että tämä kirja olisi isommille lapsille, koska aiheena on kuolema?
Kontiohan on sitä mieltä, että pientenkin lasten kanssa pitää käsitellä myös vakavia aiheita. Hän lainaa kirjan alussa ajattelijoita, ensimmäisenä Natalia Ginzburgia. Ginzburg sanoo sitaatissa, että lapsille ei pitäisi opettaa mitään pieniä hyveitä vaan suuria. 
Kaikissa sarjan osissa käsitellään isoja, syvällisiä aiheita: erilaisuutta, vieraan pelkoa, menettämisen pelkoa, kodittomuutta, luontoarvoja, rakkauden olemusta ja ystävyyttä. 
Tunnelma kirjoissa on filosofinen ja kieli runollisen kaunista.
Alla otteita eri kirjoista: 

Viina on kodittoman kamiina.

Asetun kerälle Näädän kainalon alle ja Koira käpertyy syliini. Kun hämärä saapuu, kaupungin äänet muuttuvat hyrinäksi.
"Ystävät tuovat lämpöä", Näätä sanoo pehmeästi.
Kohtaamme yhdessä pimenevän ja ihmeellisen illan. Kaupungin valot alkavat tuikkia. Taivas laskeutuu luoksemme. Eikä meiltä puutu mitään. Ei yhtään mitään. 

    "Huhtikuu on kuukausista armeliain", Näätä sanoo.
    "Miksi", kysyn.
    "Se ruokkii edellisvuoden lehdillä kevään uudet versot", Näätä selittää ääni hieman pihisten. "Se päästää valon kulkemaan paljaiden puiden välistä talven tukahduttamaan maahan. Se herättää juuret ja hyönteiset. Se antaa levon niille, joiden on aika lähteä, valon niille, joiden on aika tulla."

Kirjojen kuvittaja Elina Warsta on tehnyt upean kuvituksen. Sekä isojen värikuvien pehmeät sävyt että mustavalkokuvien tarkat yksityiskohdat viehättävät minua.

Sarjan aloitusosa, joka ilmestyi 2015

Sarjan alussa pieni koira jää selviämään yksin maailmassa, koska sen äiti on sitä mieltä, että hänen ainoan eloon jääneen pentunsa pitää oppia itsenäiseksi. Hän antaa pikkuiselleen nimen Kissa, koska kissat ovat itsenäisiä.
Kissa poloinen ei tunne itseään itsenäiseksi vaan pelkästään yksinäiseksi, kunnes löytää ystävän, puliukon, joka kertoo nimekseen Näätä.
Joukkoon liittyy myös kulkukissa, jolla on ollut laivakissana mitä erilaisimpia nimiä. Nyt hän ottaa nimekseen Koira. Kolmikko etsii itselleen kodin hylätystä kontista. 
Yhdessä he kokevat monenlaista, sekä syrjintää että välittämistä ja myös joulun ihmeen.
Lopussa Näätä siirtyy kuoleman rajan taakse järjestettyään sitä ennen ystävilleen uuden tukijan. Hän kertoo, että on jatkossakin ystäviensä elämässä. Ja toden totta, tyhjää TV-ruutua katsoessaan Kissa ja Koira näkevät siinä Näädän juoksemassa kuin Viren. Ystävä on tullut rohkaisemaan heitä.
 
Kontion luoman kolmikon maailmassa tyhjä ruutu on parempi kuin kuvia täynnä oleva, koska he täyttävät ruudun itse haluamallaan tavalla ja elävät isosti sen sijaan että eläisivät varjoelämää, jossa täysi ruutu tyhjentäisi heidät.

Kirjojen alut ovat selkeitä tilanteen esittelyjä. Kirjathan pitää voida lukea myös erikseen. Kertoja on Kissa, siis koira nimeltään Kissa.

Minua hieman häiritsee tämä koira - kissa -sekoitus; pitää välillä muistuttaa itselleen kumpi on kumpi; maukuu, ai niin, hän onkin kissa. Olisiko erilaisuuden hyväksymisen voinut tuoda esiin jotenkin muuten, esim. kuten Gösta Knutsson Pekka Töpöhännässä, jossa Pekan häntä on pieni töpö vain? 

Kirjojen loput ovat runollisen maalailevia, lähes hartaita. Nautin kauniisti soljuvasta kielestä.
Mietin, miten minusta ei tunnu ollenkaan siltä, että lukisin lastenkirjaa. Joissain lastenkirjoissa isketään silmää aikuisille, mutta nämä kirjat ovat suoraan myös aikuisille. Kuitenkin olen aivan varma, että ne lapset joille olen kirjoja lukenut olisivat pitäneet suuresti tästä sarjasta, varsinkin noista kuvakirjamuotoisista osista. 
Mietin, kuka muu kirjoittaisi yhtä kauniisti sekä lapsia että aikuisia puhutellen. Leena Krohn kirjoissaan Ihmisen vaatteissa, Luuta ja Näkki.


    Rakas ystäväni, hyvästelen sinut nyt, juuri nyt, kun tulet luokseni. Niin kuin hyvästelen puheeni ja sanani. 
    Ja sitten vinkaisen, pehmeästi, kutsuvasti, aivan hiljaa, kuin pieni koiranpentu, juuri silmänsä avannut, elämänsä aamussa:
    Viu, viu viu.
 

Hyvää itsenäisyyspäivää 6.12.2025 !

Kuva on vuodelta 2013 vähän ennen itsenäisyyspäivää.
Lastenlasten kyläillessä sattui satamaan nuoskalunta,
siitä muovailtiin perinteinen lumiukko. Tänä vuonna
alkutalvi on ollut hyvin leuto. Kuva: Ume

.

Myöhemmin samana päivänä esittelen mummolle asuntoni ikkunasta avautuvaa talvimaisemaa, katso bibi tätä, katso miten puhdas ja valkoinen Suomi on. Katso, miten kaunis, puhdas, kaunis ja puhdas. Toistan itseäni, tunnen olevani kuin lapsi, joka ensimmäistä kertaa näkee uuden paikan tai lelun.
    Katso, miten taivas on pehmeän sininen.
    Vesikin on puhdasta, juomakelpoista melkein kaikkialla. En ole vuosiin ostanut vettä, vaan täytän juomapullon kotona ennen uloslähtöä.  
    Puhdasta vettä suoraan hanasta, avaan hanan ja annan veden kulkea, eivätkä suomalaiset edes tajua, mikä paratiisi lepää heidän käsissään.
    Ja katso tätä asuntoa, katso näitä kaappeja, katso miten sähköt menevät päälle.
    Sormeni käyvät valokytkimellä edestakaisin, se naksuu päälle, ja taas pois päältä. 
    Tällaisen maan puolesta voisi kuollakin, jatkan. 

Sitaatti on Sara Al Husainin romaanista Kenelle maa kuuluu. 

Mustafa, yksin teini-ikäisenä Suomeen Irakista tullut mies, soittaa videopuheluita kotiin harvoille elossa oleville perheenjäsenilleen ja hänelle valitulle morsiamelle, lapsuudenystävälleen, jota odottaa Suomeen.
Hän suuntaa puhelintaan kaikkeen, mikä on parempaa kuin taakse jääneessä kotimaassa, koska haluaa vakuuttaa miten hyvin hänellä on asiat, mikä ei ole aivan totta. Masentunut terapiassa käyvä nuorukainen ikävöi entistä elämäänsä, sen ihmisiä ja luontoa. jopa kaikkialle työntyvää hiekkaa ja armotonta kuumuutta. 

Eivätkä suomalaiset edes tajua.

Me vanhemmat ihmiset tajuamme, koska mukavuudet ovat tulleet meistä monelle meidän aikanamme. Muistan miten ihanaa oli muuttaa opiskelija-asuntolaan, jossa oli sähköhella, sisävessa ja suihku. 

Tänä itsenäisyyspäivänä ajattelen, että totta se on: minä olen onnellinen suomalainen. Minulla on kaikkea tarvitsemaani. Tarpeeksi.

Kirjoitin äskeisen jo eilen. Yöllä huomasin, että nythän minulla on jotain, mitä en haluaisi, kurkku kipeä ja flunssa tulossa. 
Pitää muuttaa suunnitelmia. Piti lähteä ajelemaan toiselle paikkakunnalle tutustumaan yläkouluun, jossa vanhin poika on rehtorina ja samalla vaihtamaan joululahjoja. Siirrämme sen toiseen ajankohtaan, ei hätää.  
Heti tuli mieleen, että onneksi ei ole kutsua Linnan juhliin. Onni onnettomuudessa -ajattelu, huonompaan vaihtoehtoon vertaaminen, on automaattisesti tapahtuva reagointitapa, jolla harmitus häipyy.
Linnan juhlissa on tänä vuonna tuttuja, opettajakollega, vuoden kotitalousopettajaksikin valittu, Pia Harjula Inkeroisten yhtenäiskoulusta ja kulttuuritalo Reuna-kustantamon ja -kirjakaupan yrittäjäpariskunta Tarja ja Göran Tornaeus. Nostan heille glögimukini sohvalla aivastelujen välissä.

 

Miten tavallista onni onkaan

 

Aamupäivällä 30.11. matkalla Koivusaaren
ulkoilualueelle. Kuva: Ume 

Patikoin aamulla kohti mielikävelyreittiäni Myllykosken Koivusaareen. Olin palannut tapaamasta sukulaisia Satakunnassa. Nämä matkat ahdistavat minua, koska perillä on kaksi ihmistä, joiden terveys huolestuttaa ja tuottaa surua. 

Olin junassa hermostunut nopeista junan vaihdoista Tikkurilassa ja Tampereella ja jännitin, mitä olisi edessä. Luin Amani Al-mehsenin kirjaa Hayati, rakkaani. Olin juuri lukenut kohdan, jossa moderni opettaja vie koulutyttöjä maalta retkelle Bagdadiin ja päähenkilö, teini Amal, kuuntelee hotellin vastaanottovirkailijan ja opettajansa keskustelua. Hymyilin nuoren terävälle kritiikille maan tapoja kohtaan ja upposin Amalin vielä tässä seesteiseen maailmaan.
Kuulutus keskeytti lukemiseni. Täältä junan ravintolasta teille parhaille matkustajille mitä upeinta päivää! Olemme valmistaneet teille ansaitsemanne parhaimmat herkut. Olkoon matkanne nautinto ja odottakoon teitä perillä ilo ja onni. Olkoon teidän tulevaisuutenne onnea täynnä. Perheenne voikoon hyvin ja vallitkoon rakkaus perheenjäsentenne välillä. Teille rakkaille, parhaille matkustajille menestystä ja siunausta talousasioissa ja ystävyydessä... Tämän suuntaista, pitkään, korostuksella jonka yhdistin arabikieliin. 
Ihmiset nostivat katseensa laitteistaan ja alkoivat katsella toisiaan myhäillen. Minä ja vieressäni istuva nainen olimme yhtä hymyä. Totesin: "Niin suloista."

Se kirjan kohta: 
Virkailija ojensi opettajalle pinkan avaimia, ja he kiittelivät vuolaasti toisiaan, mitä kohteliaimmalla kielellä. Kohteliaisuudet tuntuivat olevan irakilaisille ikuinen kilpailu. Sellainen, joka ei päättyisi koskaan, jos toinen ei lopettaisi sitä. Amal ajatteli, että eihän kukaan voisi loputtomiin jaksaa kiitellä ja siunata Allahin nimeen toista, hänen perhettään, ystäviään, autoa joka toi hänet tänne, tehdasta joka auton teki, myyjää joka auton myi, autotien rakentajaa ja lopulta serkun miehen suvun esi-isiä myöten jokaista sitä läheltä liipannuttakin sivullista. No, ehkä hieman liioitellen, mutta kuitenkin. Stakfarallah, voi luoja, Amal ajatteli ja pidätteli naurua. Onneksi aina löytyi luovuttaja.  

Teinit ovat armottomia, mutta arabeilla kohteliaisuudet ovat tosiaan aivan toisella tasolla kuin esim. eurooppalaisilla. Olen aiemmin törmännyt kirjallisuudessa kursailuun tarjoilun yhteydessä. Se on aivan muuta kuin suomalaisten "ei mua varten tarvitte kahvia keittää, mutta jos ittellänne on kahviaika niin sitte". Arabit vakuuttavat, että eivät ole tarjoilun arvoisia, vaan tarjoajaa alempana kaikissa hyveissä ja ansioissa ja emännän on lopulta pakotettava heidät vastaanottamaan tarjottu vieraanvaraisuus.

Amani Al-mehsenin kirja on teos, joka avaa silmiä näkemään vastuksia, jotka irakilaisten maahanmuuttajanaisten on voitettava päästäkseen kokemaan vapautta. Kirja on kirjailijan äidin, Iman Al-Hashemin, elämästä inspiraationsa saanut vahva elämäntarina. Iman Al-Hashem valittiin Suomen ensimmäiseksi Vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 1998.

Aiemmin luin Sara Al Husainin romaanin Kenelle maa kuuluu. Kirja sisältää kolmen irakilaisen henkilön tarinan, sodan keskellä Bagdadissa asuvan koulutytön Zainabin, yksin Suomeen pakolaisena saapuneen nuoren miehen Mustafan ja Malmössä kahden kulttuurin välissä elävän lukiolaisen Leylan. 
Sara Al Husaini on se kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut napakan, rohkean kirjan Huono tyttö.

Miten hyvin nämä kirjat sopivatkaan tähän itsenäisyyspäivän alle. 

Sitä näkyvä rasismi alkuun oli, yhteiskunnan reppanat yskivät pahaa oloaan metroissa, he oksensivat linja-autopysäkeillä vihaansa, avattu Karhu-tölkki kädessään. Nykyään sitä samaa tulee paskarannun jättäneiltä puhdaspaitaisilta ekonomisteilta ja eduskunnan pukumiehiltä, tavat joilla he kutsuvat sinua paskaläikäksi on vain säädelty sopivammiksi, ei kunnioittaakseen sinua, vaan eduskunnan arvostettuja ja kiiltäviä pylväitä, tämä kun on kunniallinen instituutio. He ovat Suomen selkäranka, jonka nikamien välilevy työntyy hermojuuriaukkoon, se puskee elävää kipua, joka vie köyhiltä ja osoittaa sormella paskaiseen maahanmuuttajaan, ruokalähettiin ja siivojaan. 
(Kotimaassaan hammaslääkärin uraa suunnitellut vessasiivooja Mustafa masentuu koettuaan epäoikeudenmukaisuutta.)

Maa pysyy rauhassa paikoillaan odottamassa, silloinkin kun sen herruudesta käydään sotaa. Ei se pelkää meitä muukalaisia, miksi ihmeessä se niin tekisi? 
(- - -)
Ne jotka pelkäävät, ovat usein unohtaneet olevansa yhtä hetkellisiä vierailijoita kuin mekin, maahan syntyneitä maahanmuuttajia koko sakki, sielläkin, jossa maa kantaa nimeäsi, missä kansa näyttää sinulta. 
Vieraita, joiden oleskelulupa saattaa päätyä milloin tahansa. Turisteja, jotka vierailevat maailman pinnalla ja palaavat kohta takaisin  näkymättömiksi.
(Leyla pohtii, minne hän kuuluu, Ruotsin Malmöhön jossa hän on elänyt niin kauan kuin muistaa vai maahan jonne vanhemmat kaipaavat.)

Nyt on mitä mainioimmat kävelykelit ja säät. Kosteaa, raikasta ja ajankohtaan nähden lämmintä. Sammaleet loistavat kuin smaragdit.  
Kävelyretkeni lopuksi päädyin siihen, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy. Sairas siskoni alkaa väsyä riippumatta siitä, missä hän on hoidossa. Ihminen väsyy. 

Äitinsä elämästä kirjoittanut Amani Al-mehsen kuvaa kirjassaan kauniin hetken. Pakolaisnainen on päässyt ensimmäisen kerran yksin uuden kotikaupunkinsa Kuopion torille. Lapset ovat hoidossa ja kielitunti on peruttu. Arka nainen haltioituu huomatessaan, että kaikki on ihan samanlaista kuin kotipuolessa, tori täynnä elämää, ihmisiä, puheensorinaa ja musiikkia. Hän on raskaana, aina nälkäinen ja himoitsee ihanalta tuoksuvia muikkuja, mutta ei raaski ostaa niitä vain itselleen. Silloin ystävällinen myyjä ojentaa hänelle rasian ja sanoo "ilimanen". 
Hän katsoi toripöytien äärellä istuvia ihmisiä ja näky lämmitti hänen sydäntään. Miten tavallista onni olikaan.  

Kotiin päästyä päivä oli valostunut ja huomasin, että kotitalo heijastui lammikosta. Meidän talo on 60-luvun lopulla rakennettu vankka rakennus. Kotiin on aina kiva tulla lyhyiltä sekä pitkiltä retkiltä. 

Mietin: numerotietoja, aforismeja ja valmiiksiliattuja farkkuja

 

Marraskuun kävelykelit ovat märkiä ja taajaman yleisilme alakuloinen. Olen vihdoin saanut aikaiseksi sen, että kävelen ihan joka aamu, säästä riippumatta. Hyvä minä!

Osuin lehdistä poimimiini mielenkiintoisiin numerotietoihin. Olen niitä tässä miettinyt.

Ensiksi eräs positiivinen tieto: päästöt ovat laskeneet Suomessa 31% vuodesta 2003, jolloin ne olivat huipussaan. Tämä on Aalto-yliopiston tutkija Tommi Ekholmin haastattelusta. Hyvä me! 

Sitten numerokooste, josta en oikein tiedä, onko sen sisältö positiivinen vai negatiivinen asia: 500 miljoonaa eurooppalaista anoo 300 miljoonalta yhdysvaltalaiselta apua 140 miljoonaa venäläistä vastaan, jotka eivät ole kolmen vuoden hyökkäyssodan aikana pystyneet kukistamaan 50 miljoonaa ukrainalaista. Tämä on Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja, historioitsija Arkady Moshesin haastattelusta. Luvut ovat hieman pyöristettyjä, mutta oikean suuntaisia. 
Voi voi, me niin uskoimme Euroopassa, ettei meidän tarvitse enää tuhlata varojamme sotimiseen. Sotahan on kauheinta haaskausta maailmassa. 
Emme me ole myöskään oikein tunteneet Eurooppaa omaksemme, vaan korostaneet omien maittemme erillisyyttä Euroopan sisällä. Miksi se EU:n lippu ei liehu kaikissa EU-maissa oman lipun rinnalla!
Positiivista tässä on se, että ehkä me alamme lopulta tajuta yhteistyön merkityksen diktaattorien ja heidän kammodiiliensä pakottamana.

Kun etenen lenkilläni Koivusaareen, niin pääsen veden ääreen. Vesi on rauhoittava elementti maailman murheita mielessään kääntelevälle.

Olen lukenut vaihteeksi aforismeja. Kirjoittaja, kirjallisuuskriitikko Janne Tompurin Sivuääniä-kirjassa on tiiviitä ja kirkkaita ajatelmia, joissa usein on moraalinen sisältö ja kaksi merkitystasoa. Kirjoitan tähän muutaman maistiaisiksi ilmavasti, niin että jää ajattelulle tilaa. 
 
Tyranni astuu valtaan vähin äänin.

Valta keskittyy - hiljaisuutta!

En pelkää, että kone oppii ajattelemaan kuin minä, 
vaan että minä opin ajattelemaan kuin kone. 

Minä, sinä, se, me, te, ne. 

Sydämeni tuli ja jää. (suloinen omistuskirjoitus kirjan alussa)

Kevyempiin aiheisiin, koska mitäpä se hyvejää (= kannattaa, tykkään muistella kainuulaisia sanontoja) liikaa itseään murehduttaa asioilla, joille ei mitään voi.

Ostoskeskuksessa katselin nyt kuulemma nuorison keskuudessa muotia olevia likaisen oloiseksi käsiteltyjä farkkuja.
Odotan, tulevatko nämä kuralätäkössä pyöritetyn näköiset housut muotiin myös meidän vanhempien rouvashenkilöiden keskuudessa. Sitten nuorille on taas keksittävä uutta, koska he haluavat olla yksissä tuumin erilaisia kuin vanhempansa.  
Pintamuoti on jännä asia. Pari vuotta sitten oli muotia sitoa neule kulkemaan olan päältä ja vastakkaisen kainalon alta kuin jousiampujan nuoliviini. Perinteisesti neuletta on pidetty harteilla tai vyötäröllä löyhästi solmittuna, mutta kuin käskystä moni muutti tyyliään ja venytti paitansa poikittain rinnan päälle.
   

Tompurilla on myös muotiin liittyvä miete: 
Muoti on samalla tavalla erilaista, perinne eri tavoin samanlaista.

Harjoittelen lyhyempää muotoa kuin minulla tavallisesti. Tämä riittää.

Loppukaneetti Tompurilta: Kysymysmerkki, paimensauva.