Luin Satu Rämön Hildur-dekkarisarjan kaksi ensimmäistä kirjaa Hildur ja Rósa & Björk.
Plussaa:
- Miljöö Islannin Länsivuonoilla on kiinnostava, ja Rämö kertoo siitä kiinnostavasti.
- Kirjoissa on paljon kulttuuritietoutta Islannista: perinteitä, arkipäivän asioita, jotka ovat eri tavalla kuin Suomessa, kieltä, ruokia.
- Päähenkilöt on kuvattu monipuolisiksi eläviksi hahmoiksi.
- Jännite pitää molemmissa kirjoissa, ja ensimmäisen osan luettua syntyi kiinnostus saada tietää lisää siitä, mitä Rósalle ja Björkille oli tapahtunut. Mutta seuraavien osien päähenkilöt Jakob ja Rakel taas eivät minua enää niin kiinnosta. Sarjassa onkin tärkeää miettiä, montako osaa kannattaa kirjoittaa, ettei tule pitkityksen tuntua.
Miinusta:
- Rämön kieli on selkeää asiakieltä, mutta ilman tunnistettavaa, omaa tatsia. Kaipaan tekstiin lisää jotain persoonallista.
- Rakennetta voisi työstää. Kun lukujen alussa on otsikkona paikka ja aika ja siirtymiä tapahtuu taajaan eri paikkoihin ja aikoihin, niin siitä jää luonnosmainen vaikutelma.
Hilduria korpesi puhe siitä, kuinka kaikilla oli mahdollisuus menestyä ja vaikuttaa omaan onnellisuuteensa. Jos ihmisen suurin, henkilökohtainen vastoinkäyminen oli vanhuuteen kuollut lemmikkikoira, ehkä sitä saattoi ajautua kuplaan, jossa ajatteli kaiken olevan mahdollista. Välillä mikään ei ollut mahdollista, vaikka mitä olisi yrittänyt.
Valitsen tämän tekstin kohdan tänne, koska olen monesti kauhistellut lisääntyvää pyrkimystä normalisoida kovuus ja ymmärtämättömyys pahaa kokeneita ja kärsiviä kohtaan. Pienten puolella oleminen on myös yksi blogini toistuvia teemoja.
Suunta on saatava kääntymään, tai kohta me emme enää ole maailman onnellisin kansa.
 |
| Lakiasaaressa 19.3.2026 |
Kun lumet sulivat minulle avautui yksi kävelyreitti lisää.
Lakiasaari on kapea keskellä Kymijokea oleva n 1,4 kilometriä pitkä kaistale, johon pääsee jyrkkiä portaita Keskikosken sillalta Myllykoskella.
Laskin portaat, niitä on 49. Hyvää treeniä varsinkin ylös kapuaminen näissä portaissa. Alasmeno taas pelottaa, mutta onneksi on kaiteet.
Meidän kodin ovelle on hieman vähemmän rappuja, niitäkin tramppaan monesti useamman kerran päivässä, joten voin kai mainita säännölliseksi liikunnakseni porraskävelyn.
Lakiasaari on aikanaan yhdistynyt kahdesta saaresta ja kapein kohta on veden ylhäällä ollessa vain metrin levyinen. Pohjoisosa polkua vie lähelle hiljentyneen paperitehtaan rakennuksia ja toiseen suuntaan kulkiessa vieressä on Koivusaaren virkistysalue.
Mietin Lakiasaaren polkua kävellessäni tekoälyä ja sen oikeaa käyttöä.
Paikallinen kuntapoliitikkomme oli levittänyt Facebookissa väärää tietoa Tampereen kaupungin taidehankinnasta taiteilijalta, joka olisi muka pormestarin kumppani. Haa, julkisen rahan väärinkäyttöä, kähmintää, minä paljastan.
Paitsi että pormestari on parisuhteessa aivan eri henkilön kanssa eivätkä taidehankinnat edes kuulu hänen tehtäviinsä. Mikäpä onkaan kuntapoliitikkomme selitys: hän on tiukasti sitä mieltä, että on syytön ja syy on tekoälyn, hän kun vain välitti tekoälyn antaman väittämän. Jaa-a. Mutta tekoäly ei ole ihminen - eikä älykäs. Se on kone, joka kerää ja yhdistelee tietoa sieltä täältä, niitä ihmisten tietoja ja väittämiä, oikeita ja vääriä.
Ennen siteerattiin tutun tuttua, joka oli kuullut jotain ja ehkä jopa nähnyt ja lähdettiin juoruilemaan. Nyt riennetään julkiselle alustalle kertomaan somessa kuultua tai tekoälyn "tietämää" - ja nimenoman riennetään, kun halutaan olla ensimmäisenä kertomassa jymyuutista.
Entisajan tietosanakirjat ovat ainakin toistaiseksi luotettavin lähde, jos tarvitsee taustatietoa johonkin työhönsä, samoin printatut eri alojen sanakirjat kääntäjille.
Olen huomannut, että jopa ristisanoja ratkaistessa vähänkään vanhemmat sanat löytyvät paremmin vanhoista sanakirjoista kuin Ratkojat-sivuilta.
Jos olisin tämän ajan nuori, niin hamstraisin näitä kirjoja, koska niitä ei paineta enää.
Vajaa viikko "uusilla silmillä". Maisema on kirkas, mutta tässä kirjoittaessa ja lukiessani käytän väliaikaisesti ns. tiimarilaseja. Lopputarkastuksessa selviää sitten millaiset lasit jatkossa.
Yllättävää kyllä, ikivanhat lukuaurinkolasit lievillä vahvuuksilla toimivat nyt täydellisesti. Hankin ne joskus viisi-kuusikymppisenä, jolloin minulla oli vain lukulasit käytössä.
Yksi huono puoli tässä kirkastetussa näössä on: kaikki pikku tahrat ja pöly näkyy, kun kevätaurinko on muutoinkin niin armoton.
Olen lukenut jonkin matkaa Merete Mazzarellan kirjaa Nyt kun kirjoitan tätä, jonka lukeminen tuntuu siltä kuin juttelisi kirjailijan kanssa, mutta keskeytän sen ja tartun Emmi Itärannan romaaniin Lumenlaulaja. Luin tästä kirjasta niin hyvän blogikirjoituksen (täällä), että kiinnostuin kovasti. Kun kirjaston varausjono oli pitkä, niin aioin jo ostaa kirjan, mutta yllättäin bongasinkin sen juuri tänään Lyhytlaina-pöydältä.
Lissu kirjoitti, että Itärannan romaani tuntuu kuin harvinaiselta kasvilta, jonka on saanut ihailtavakseen. Ihailin Itärannan tyyliä jo esikoisteoksessa Teemestarin kirja, joten odotan nautinnollisia hetkiä tämän kirjan parissa.
Nämä ovat ne kaksi kirjaa, joita suosittelitte 22. helmikuuta julkaistussa artikkelissanne.
VastaaPoistaJa nyt se on tapahtunut! Sain ne! Hienoa! Kaksi jännityskirjaa: huomasin, että Rosa & Bjork on itse asiassa Hildurin jatko-osa.
Hyvää sunnuntaita teille, Marjatta!
Kiitos, samoin!
PoistaHalusin puolustaa Rämöä ja hänen oikeuttaan kirjoittaa suosittuja kirjoja.
Nämä kirjat tuntuivat minusta samoilta kuin jotkut tv-sarjat, esim. ruotsalainen Malmön poliiseista kertova Ohuella langalla tai brittiläinen Belfastin poliisit.
Rosa & Björkin jälkeen on vielä Jakob, Rakel, Tinna ja Disa, jota ei ole vielä julkaistu.
Lisäksi Rämö kirjoittaa nyt yhdessä islantilaiskirjailija Lilja Sigurdardóttirin kanssa Reykjavikin murhat -dekkarisarjaa, jonka ensimmäinen osa julkaistaan ensi vuonna.
Tekoälyssä on karmeita puolia, mutta olen yllättynyt miten hyvin se palvelee kun haen jotain sanoja tai lausahduksia käännöksinä tarvitsemilleni kielille. Tavallaan minun on valmiiksi osattava ne jotta voin arvioida menikö oikein. Yhtään kömmähdystä ei ole vielä tullut vastaan, tänä vuonna olen aloittanut. 🌷 Jos vaihtelen kielestä toiseen, en heti muista jotain sillä ja sillä kielellä . . . esimerkiksi siinä tilanteessa täytyy tarkistaa. Muuten en juurikaan tarvitse käännöksiä.
VastaaPoistaHyvää jatkoa noissa silmäasioissa ❤️🥰
Joo, noin minäkin sitä käytän, hyvä ja nopea väline.
PoistaMutta jos suomentaisin ammatikseni kaunokirjallisuutta, niin haluaisin levitellä tähän työtasolleni monenlaisia erikoissanakirjoja: etymologiaa, synonyymejä, murteita, ammattialojen sanastoa jne. ja molemmilla kielillä.
Yleensä en englanninkielistä romaania lukiessa tarkasta sanoja, annan vain mennä, mutta joskus kun eteen tulee paljon merkitystä sisältävä, sävykäs sana tai sanonta jään miettimään, mikä olisi paras suomennos sille. Tällaisissa tilanteissa laaja synonyymisanakirja voi tarjota sellaista vaihtoehtoa, mitä ei olisi tullut ajatelleeksi ja mikä on juuri nappiin.
Kiitos, koitan totutella olemaan ilman laseja. On se jännä, miten nopeasti sitä totuu. Eihän minulla ole ollut yleislasit kuin noin 5 - 6 vuotta ja nyt jotenkin kaipaan niitä antamaan ryhtiä kasvoille. Huomaan, että portaissa on rennompi kävellä korjatuin silmin ilman laseja ja odotan seuraavaa teatterissa käyntiä ja sitä, miten hyvin näen näyttelijöiden kasvonpiirteet ja ilmeet.
Lissu iloitsee kanssasi uusista silmistä ja myös siitä, että sait lainatuksi Emmi Itärannan Lumenlaulajat.
VastaaPoistaLumenlaulajissa on niin kaunista kieltä. Luen hitaasti ja palailen, koska ei tätä herkkua halua pilata ahmimalla.
PoistaPysähdyin heti alussa lukemaan useampaan kertaan sitä kohtaa, minkä olit valinnut sitaatiksi omassa blogikirjoituksessasi: "Lapsuuteni seisoo neljän muiston varassa, neljällä jalalla kuin naarashirvi, joka tarkkailee tuulta metsänreunassa..."
Totta tosiaan kaunokirjallisuudesta on kyse Itärannan teoksessa!
PoistaNäyttää idylliseltä tuo Lakisaaren reitti. Ja selkeästi on kevättä ilmassa sielläkin. Nyt on hyvä katsella maisemia “uusin” silmin. Saako silmien operointiin muuten jonkin rauhoittavan esilääkityksen? Minua kammottaisi ajatus siitä, että täytyy maata silmät avoinna ja jotain tulee silmään. Siis niin luonnoton tilanne, että haluaisi sulkea silmänsä ja juosta karkuun. Tiedän, että silmät levitetään auki levittimillä eli niitä ei voi sulkea kesken operaation.
VastaaPoistaKuntapoliitikon kaltaiset ihmiset ovat osa ongelmaa: he eivät ota vastuuta sanomisistaan (eivätkä varmaan tekemisistäänkään), vaan aina löytyy “syyllinen” muualta. Nyt sitten tekoälystä. Kyllä se vastuu faktan tarkistuksesta on henkilöllä itsellään. Tulee mieleeni teiniajat ja sisareni kuolematon “logiikka”, jolla hän yritti kiristää minua: “Jos et lainaa minulle tuota vaatetta, en voi mennä kouluun ja se on sinun syysi ja joudut siitä vastuuseen.” Mainittakoon, että sisarellani oli omiakin vaatteita eli hän ei ollut minun vaatekaappini sisällön armoilla. Hieman huolestuttavaa, että yllättävän monen aikuisen käsitys vastuusta ei ole kehittynyt sitten lapsuusaikojen ja omien virheiden myöntäminen tuntuu yhtä etäiseltä kuin matka Marsiin.
Kevät etenee. Nyt on kymmentäkin astetta, muuttolinnut palailevat ja Turun seudulla on jo nähty sinivuokkoja kukassa.
PoistaEnnen silmäoperaatiota saa halutessaan rauhoittavan lääkityksen. Minä en sitä tarvinnut, verenpaine oli matala ja sain kerätyksi luottamusta leikkaustiimiin. Silmäkirurgi ja kaksi hoitajaa kertoivat hyvin sekä etukäteen että operaation aikana, mitä tapahtuu. Silmä levitettiin auki ja piti tuijottaa valoa kohti, tuntui, että silmän sisälle mentiin ja siellä liikuteltiin jotain ja vähän väliä silmää huuhdeltiin, mistä aina kerrottiin etukäteen. Kun ensimmäinen silmä oli valmis huokaisin helpotuksesta, mielessäni kävi tosin, että tulihan siihen toiseenkin silmään nyt varmasti yhtä paljon puudutetippoja kuin ensin operoituun, mutta en kehdannut esittää epäilyäni. Kotimatkalla oli pientä roskan tunnetta toisessa silmässä, mutta sen jälkeen ei mitään tuntemuksia.
Nyt ärsyttää vain tuo silmien peittäminen yöksi, kun olen totttunut aina lukemaan petissä ennen nukahtamista. Olen niin tapojeni orja, että olen laittanut noitten muovisten suojakupujen päälle lasit (ne tiimarilasit) ja koittanut lukea vähäsen sillä tavalla. Yksi aamu heräsin kuvut ja lasit päässä ja olin käynyt niine varustuksineni vessassakin yöllä. Silmäasemalla, jossa tämä minun operaationi tehtiin, on ehkä keskivertoa tiukemmat ohjeet, tippojakin aika paljon ja pitkään.
Nyt on vajaa viikko leikkauksesta ja huomaan, että näkö paranee edelleen, tänä aamuna hämmästyin, kun näen pieniä tekstejä lähelle aika hyvin. Jos leikataan silmä kerrallaan, niin muutosta ei ehkä niin paljon huomaa.
Tämä sama kuntapoliitikko oli aiemmin otsikoissa siitä, että oli mennyt Kouvolan monikulttuurikeskus Saagaan viisastelemaan irakilaisille vai oliko afganistanilaisille turvapaikanhakijoille, että heidän pitäisi palata kotimaahansa, koska ei siellä mitään sotaa ole. En tiedä, mikä hänen tietolähteensä silloin oli, mutta uutisisissa näytettiin kyllä kuvia pommituksista ja ihmiset pakenivat erityisesti naapurimaihin, jotkut meille asti.
Kiva kun kaihileikkaus meni hyvin. Olen Rämön kirjojen fani, ja alussa tykkäsin tosi paljon lukea varsinkin islantilaisuudesta ja Islannista. Luota minuun, Rämön oma ääni tulee enemmän esille jatkossa.
VastaaPoistaLumenlaulaja oli mielestäni viime vuoden paras kirja, oikea voimakirja. Koska olen pohjoisesta kotoisin, oli mahtavaa, kun Itäranta toi esille toisen puolen historiasta, Louhen puolen, jota vastaan oli sodittu iät ja ajat.
Palaan vielä joskus Hildur-sarjaan. On kiinnostavaa nähdä, miten kirjailijan tyyli kehittyy.
PoistaIslanti kiinnostaa minuakin, ne tarut ja jylhä luonto.
Mieleeni juolahti juuri islantilainen elokuva Lamb, jossa lammaslaumaan syntyy outo karitsa, osaksi ihminen. Tämän elokuvan muistelu nostaa parhaillaan ihokarvani pystyyn.
Lumenlaulaja on varmaan Emmi Itärannan paras teos.
Sitä tänään, lumoutuen luulen. Onneksi sitä lumoutumista vielä tapahtuu, vaikka ikääntyessä kyllä harvemmin kuin nuorena.
marjatta
VastaaPoistatoimittaja anna-stina nykänen kirjoitti hesarissa siitä miten hän ei ole kysynyt mitään tekoälyltä. samaa kyselemättömyyttä on minussakin. pelkään että ajaudun koekaniiniksi ihmiskokeeseen, jossa tekoäly pakottaa minut palvelijakseen. tunnen kuuluvani lankapuhelimien ja diaprojektorien maailmaan. no context britain -twitterissä oli kuva, jossa mainostettiin pieniä, entisaikaisia liitutauluja: victorian i-pads £ 3.74.
ps. olen iloinen onnellisten silmiesi puolesta.
Lankapuhelin oli puhelin, mutta älykännykästä alkaa tulla tietokone. Kun siihen sisällytetään yhä vain lisää toimintoja, se alkaa olla myös epämukavan painava. Ensimmäiset kännykät olivat kevyitä ja jotkut mallit näyttivät melkein koruilta.
PoistaAluksi minua häiritsi olla aina ja kaikkialla tavoitettavissa, mutta sitten lakkasin vastaamasta muihin puheluihin kuin niihin, jotka minulla ovat listallani nimellä, ellen sitten odota soittoa jostain, mutta varmistan usein, että saan mieluummin viestin kuin soiton. En myöskään viitsi tutustua kaikkeen mitä puhelimesta löytyy.
Minä kaipaan esinemuotoa, VHS-muotoa kotivideoille ja vinyyli- tai CD-muotoa musiikille.
Meillä oli VHS-videoita, joiden kotelot pojat oikein kuvittivat. Unto näki ison vaivan, kun muutti ne disketeille ja kaikki pojat saivat kukin omansa. Nyt niitä pitää ilmeisesti taas siirtää johonkin toiseen formaattiin.
Nyt kun puhelimelle kuvataan videoita, niissä on kertakäyttöisyyden maku, ei taltioinnin. Me olemme tallentaneet niistä parhaita kyllä tietokoneelle, mutta ei niitä tule niin katsotuksi kuin silloin VHS-aikana. Sama koskee digikuvamassaa, josta ei enää kovin usein jaksa koota ja tilata oikeita printtialbumeita. Ennen kuva-albumeitten aikaan jokainen albumiin liimattu kuva oli arvokas muisto.
Levykaupoissa oli kiva katsella, mitä musiikkia on, kuten kirjakaupoissa, mitä uusia kirjoja löytyy. Kun kaikki siirtyy esineettömään muotoon, pilveen, niin siinä menetetään todella paljon.
Anna-Stina Nykäsellä on persoonallisia feature-artikkeleita. Juuri se persoonallisuus varmaan kärsii, jos aletaan ottaa suoraan jotain tekoälyn tuottamaa.
PoistaEipä ihme, että nykyään niin paljon toistellaan adjektiiveja 'omaääninen' ja 'omalakinen', ja joittenkin tylsempää tekstiä kirjoittavien kirjailijoiden on epäilty tehtailevan kirjojaan tekoälyllä.
Mahtavaa, arviosi Hildurista ja Björkistä on varmaan ensimmäinen, jossa ei oteta kantaa kirjojen (joidenkin mielestä turhaan) hypetykseen. Etenkin näiden alkupäiden kieltä on arvosteltu usein huonoksi, mutta minusta tärkeintä kuitenkin tässä lajityypissä on, että teoksen imu pitää ja sen haluaa lukea loppuun. Ehkä tuossa kielessä on kuitenkin se etu, silloin siis kun siinä ei ole virheitä, että se istuu monen makuun. Ihmisiä ei ehkä ärsytä se kieli. Itse myönnän, etten esimerkiksi jaksa lukea Anni Kytomäen kirjoja, vaikka hän osaa kirjoittaa taidokkaalla kielellä. Koen sen kuitenkin liian etäännyttävänä, raskaana, jotenkin vähän tarkoitushakuisenakin. Rämöllä tällaista ei ole, vaan kirjat ovat hyvin "luettavia". Mutta tiedän mitä tarkoitat tuolla tyylillä. Sen heti erottaa, onko sitä vai ei. Rakel oli minusta ehkä paras tästä sarjasta.
VastaaPoistaKuinka ollakaan, minulla on Rakel noissa kasvavissa lainapinoissani. Aion lukea.
PoistaEn ymmärrä sitä, että jos joku saa kirjojaan kaupaksi eli menestyy kirjoittamalla, niin nirppanokat alkavat heti haukkua hänen kirjojaan kaupallisiksi ja epäillä tekoälyn tekemiksi, usein edes lukematta niitä.
Kai jokainen kirjan julkaissut toivoo, että sitä luetaan ja käännetään eri kielille.
Minäkään en ole jaksanut lukea Kytömäen kirjoja. Olen yrittänyt, mutta ei onnistu, mikään niissä ei houkuttele minua.