Luvattu maa, valittu kansa

 

Terhi Törmälehto seuraa kirjassaan kahden suomalaisen fundamentalistikristityn Israelin matkaa. Molemmat ovat enemmän ja konkreettisemmin Israelin asialla kuin ne lukuisat liberaalikristityt, jotka käyvät turisteina yhä uudelleen tunnelmoimassa pyhillä paikoilla.

Susanna, lääkäri ja papin vaimo on sionisti. Hänen mielestään kristittyjen pitää auttaa "ennallistamaan maa" ja täyttämään se juutalaisilla, mitä se sitten vaatiikaan. Hän on rahoittanut kehittyvistä maista kotoisin olevien alijaa, muuttoa "oikeaan kotiin", ja tällä matkalla hän on menossa Palestiinan puolella oleviin laittomiin siirtokuntiin valtaamaan maata "inch by inch" kuten on nettipalstoilta lukenut. Maata vallataan istuttamalla puita laittomien siirtokuntien ympärille ja ajamalla alkuperäisväestöä pois.
Susanna pitää toimintaansa järkevänä, koska hänen mielestään Israelille kuuluu enemmän kuin se mitä heillä nyt on ja Jumala palkitsee ne jotka auttavat Israelia. Kun ennallistaminen on saatu päätökseen, Jeesus pääsee palaamaan. 

Tämä on maa, jonka Jumala valitsi, hän ajattelee. Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala. Sitten hän jatkaa ajatusta, ja tämä ajatus on kuin viilentävä voide. Tämä on maa, jonka  Jumala valitsi, Saaran ja Rebekan Jumala. Raakelin, Lean, Silpan ja Bilhan Jumala.

Toinen Israelin matkalle lähtijöistä, saksanopettaja Anu, on romantikko ja mystikko. Hän näkee merkkejä lopun ajoista ja Jumalan valtakunnan saapumisesta ympärillään ja kuvittelee hetkeä, jolloin junanvaunusta joku valittu "tempaistaan" ja vieressä istuva jää tuijottamaan tyhjää paikkaa.
Hän rakastuu heti matkan alussa  nuoreen mieheen, sabraan (Israelissa syntyneeseen juutalaiseen), jota hän kieltäytyy aluksi näkemästä muuna kuin maataan rakastavana Jumalan silmäteränä.
Anun usko alkaa lopulta säröillä hänen kuultuaan miehen kriittisiä mielipiteitä omasta maastaan ja haaveista muuttaa Eurooppaan pois rutikuivalta läntiltä, jossa väkivalta on jatkuvaa. Hän joutuukin kysymään, onko mies Jumalan hänelle lähettämä vai eksytystä. 

Naisten ehdottomuutta kritikoivat myös Susannan pappipuoliso Ville ja naisten kanssa yhtä aikaa Jerusalemiin lentänyt toimittaja, joka on tullut raportoimaan mielenosoituksista. 

   - Olen minä siitä kuullut. Että kristityt, kai sellaiset kuin sinä, antavat Israelille paljon rahaa. Ja vapaehtoistyöntekijöitä myös. Vapaaehtoisia armeijaan. Onhan se hienoa. Ja aika outoa, mies sanoo
   - Ja sosiaalityöhön ja maatalouteen, Anu sanoo. - Mikä siinä on outoa?

   - Se juuri. Että te annatte meille ilmaista työvoimaa ja rahaa, kai aika paljon rahaa. Siis kiitos, ei mitään, antaa tulla vaan.
   Mies kauhoo käsillään ilmaa, niin kuin kutsuisi luokseen rahaa. Tai Anua. 

   - Sehän on hienoa. Mutta Israel on vauras ja kehittynyt maa. Se tuskin on eniten tarvitsevien joukossa.
 

Kun mies kutsuu Israelia tukevia kristittyjä hyödyllisiksi idiooteiksi, Anu vain selittää itselleen, että tämä ei tiedä Jumalan lupauksista ja Jeesuksesta, kuten hän tietää. 
Mutta mies puhuu myös unelmastaan, jossa Israelissa olisi kaksi kansaa. Hän sanoo, että ehkä Jumala on tarkoittanut, että ihmiset sopivat rajakiistansa ihan itse ja kummastelee sitä, että Anu puhuu miehityksen myöntämisestä antisemitisminä. Sana tarkoittaa hänelle aivan muuta.

Joskus ajattelen, että tämä koneisto on liian raskas. Koko tämä koneisto, jolla me pidämme pystyssä tätä maata ja miehitystä, että se on... liikaa. Että hinta on liian kova. Jotkut sanovat niin. Jotkut sanovat, että se on liian kova paitsi siksi, mitä se tekee heille, myös siksi mitä se tekee meille. Ja mitä se tekee meistä.  

Villen mielestä Raamatun Israel ja nykyinen Israel ovat eri asia. Hän on koettanut sitä vaimolleen painottaa ja kauhistuu, kun saa selville, että tämä ei olekaan mennyt kibbutsille vaan Palestiinan alueelle valtaamaan maata ja tuhoamaan yön pimeydessä yhdessä siirtokuntalaisten nuorten kanssa vuosisatoja kylässä eläneiden palestiinalaisten viljelyksiä. 

Kaikessa täydellisyyteen pyrkivä Susanna toivoo, että Villestäkin tulisi "palava". Itse hän haluaa olla suolaa ja valoa. 

Susanna on sponsoroinut etiopialaisen teinitytön muuton Israeliin ja pettyy kun tyttö ei intoile pääsystään pyhään maahan, vaan sanoo, että oli kotimaassakin hyvä olla, mutta onhan hänellä nyt paremmat mahdollisuudet harrastaa, pääsee kuntosalille ja ranskan kielen kurssille. 

Toimittaja tietää, että tytön tulevaisuus saattaa olla työssä Wolt-kuskina tai rakennuksilla. Paluulait ja väljä siirtolaisuuden tulkinta ovat valtiolle edullisia, koska näin saadaan halpatyövoimaa tekemään töitä, joita israelilaiset eivät alennu tekemään ja joita palestiinalaiset muutoin hoitavat.

Molemmilla naisilla, Susannalla ja Anulla, ihanteet joutuvat kyseenalaistetuiksi, mutta vain Susanna kulkee täysin sokeana.
Hän ei edes näe palestiinalaisia, vaikka on istunut palestiinalaisen taksikuskin kyydissä ja tämä on kuvaillut hänelle, miten israelilaiset haluavat kaiken. Susannan mielestä Israelissa on erilaisia ryhmiä, joista yksi on Israelin-arabit. 
Susanna ei myöskään välitä siitä, että monen israelilaisen mielestä siirtokunnat ovat tunkkaista, vuosituhansien taakse katsovaa nationalismia. Hänen mielestään siirtokunnissa asuu uudisraivaajia. 

Terhi Törmälehdon romaani näyttää henkilöhahmoissaan, miten hengellinen vakaumus on yhteydessä geopolitiikkaan.
Israel on aivan erilainen maa kuin mikään muu ja sen toimiin suhtaudutaan kiihkeästi. 
Toimittajan sanoin: 

Niin, jos lehdessä kertoo, mitä tapahtuu jossain Libyassa, millä tahansa Välimeren muulla rannalla, ketään ei kiinnosta.
Lehtijuttujen tekeminen Israelista on kuin lasten kasvatus. Oikein ei voi mennä. Teet niin tai näin, niin väärin teet.

Kirjassa on lukujen alussa jokin sisältöön viittaava Raamatun jae. Kukin luku kertoo yhdestä päivästä. Naisia seurataan yksitoista päivää, mikä on myös Anun matkan kesto. Susannan matkan lopusta emme tiedä. Hänen työnsä tuntuu olevan kesken. 
Kunkin luvun lopussa on proosaruno, jossa näitä kahta naista varjelemaan lähetetty suojelusenkeli puhuu. Välillä enkeli haluaisi tehdä enemmänkin, silittää otsaa, lähettää toisen heistä kotiin, estää ja hillitä. 

Tänä yönä kun katson heitä, 
tunnen vierestäkatsojan kipua. 

Terhi Törmälehto on kirjoittanut aiemmin kaksi muuta merkittävää romaania.

Taavi on todellisuuteen pohjautuva sotaromaani ja Vaikka vuoret järkkyisivät helluntailaisen nuoren naisen uskoa ja epäilyä käsittelevä teos, joka laajenee käsittelemään aihetta myös yleisemmin. 
He ovat suolaa ja valoa sai minut jo kesken lukemisen varaamaan kirjastosta nämä muut Törmälehdon teokset. 

Kirjan kansi on Piia Ahon suunnittelema. Se tuo mieleeni lapsuudenkotini kuvaraamatun pelottavat maailmanlopun kuvat.

PS
Samasta aiheesta kiinnostavasti myös Akanvirtaa-blogissa täällä. 
Lissu esittelee Timo R. Stewartin karttakirjan, jossa Palestiinan alueen ja Israelin historiaa esitellään usein muuttuneiden  karttojen avulla.
Varasin tämän kirjan kirjastosta ja hain saman kirjailijan teoksen Luvatun maan lumo: Israelin kristityt ystävät Suomessa.