 |
| Kuva on vuodelta 2013 vähän ennen itsenäisyyspäivää. Lastenlasten kyläillessä sattui satamaan nuoskalunta, siitä muovailtiin perinteinen lumiukko. Tänä vuonna alkutalvi on ollut hyvin leuto. Kuva: Ume |
Myöhemmin samana päivänä esittelen mummolle asuntoni ikkunasta avautuvaa talvimaisemaa, katso bibi tätä, katso miten puhdas ja valkoinen Suomi on. Katso, miten kaunis, puhdas, kaunis ja puhdas. Toistan itseäni, tunnen olevani kuin lapsi, joka ensimmäistä kertaa näkee uuden paikan tai lelun.
Katso, miten taivas on pehmeän sininen.
Vesikin on puhdasta, juomakelpoista melkein kaikkialla. En ole vuosiin ostanut vettä, vaan täytän juomapullon kotona ennen uloslähtöä.
Puhdasta vettä suoraan hanasta, avaan hanan ja annan veden kulkea, eivätkä suomalaiset edes tajua, mikä paratiisi lepää heidän käsissään.
Ja katso tätä asuntoa, katso näitä kaappeja, katso miten sähköt menevät päälle.
Sormeni käyvät valokytkimellä edestakaisin, se naksuu päälle, ja taas pois päältä.
Tällaisen maan puolesta voisi kuollakin, jatkan.
Sitaatti on Sara Al Husainin romaanista Kenelle maa kuuluu.
Mustafa, yksin teini-ikäisenä Suomeen Irakista tullut mies, soittaa videopuheluita kotiin harvoille elossa oleville perheenjäsenilleen ja hänelle valitulle morsiamelle, lapsuudenystävälleen, jota odottaa Suomeen.
Hän suuntaa puhelintaan kaikkeen, mikä on parempaa kuin taakse jääneessä kotimaassa, koska haluaa vakuuttaa miten hyvin hänellä on asiat, mikä ei ole aivan totta. Masentunut terapiassa käyvä nuorukainen ikävöi entistä elämäänsä, sen ihmisiä ja luontoa. jopa kaikkialle työntyvää hiekkaa ja armotonta kuumuutta.
Eivätkä suomalaiset edes tajua.
Me vanhemmat ihmiset tajuamme, koska mukavuudet ovat tulleet meistä monelle meidän aikanamme. Muistan miten ihanaa oli muuttaa opiskelija-asuntolaan, jossa oli sähköhella, sisävessa ja suihku.
Tänä itsenäisyyspäivänä ajattelen, että totta se on: minä olen onnellinen suomalainen. Minulla on kaikkea tarvitsemaani. Tarpeeksi.
Kirjoitin äskeisen jo eilen. Yöllä huomasin, että nythän minulla on jotain, mitä en haluaisi, kurkku kipeä ja flunssa tulossa.
Pitää muuttaa suunnitelmia. Piti lähteä ajelemaan toiselle paikkakunnalle tutustumaan yläkouluun, jossa vanhin poika on rehtorina ja samalla vaihtamaan joululahjoja. Siirrämme sen toiseen ajankohtaan, ei hätää.
Heti tuli mieleen, että onneksi ei ole kutsua Linnan juhliin. Onni onnettomuudessa -ajattelu, huonompaan vaihtoehtoon vertaaminen, on automaattisesti tapahtuva reagointitapa, jolla harmitus häipyy.
Linnan juhlissa on tänä vuonna tuttuja, opettajakollega, vuoden kotitalousopettajaksikin valittu, Pia Harjula Inkeroisten yhtenäiskoulusta ja kulttuuritalo Reuna-kustantamon ja -kirjakaupan yrittäjäpariskunta Tarja ja Göran Tornaeus. Nostan heille glögimukini sohvalla aivastelujen välissä.
