Hei, tämä riittää jo Édouard Louis!

 

On kirjailijoita, jotka eivät ymmärrä lopettaa, vaan kääntävät kaikki kivet ja kannot ja vähän enemmänkin, toistavat ja kertaavat yhden ja saman aiheen parissa, joka on oma itse ja lähimmät ihmiset. 

Tämä valinta voi toimia hyvin ja tuottaa tasokasta luettavaa, mutta joskus käy myös niin, että ei vain osata lopettaa, vallankin, jos avautuminen on myynyt hyvin. 

Édouard Louis kirjoitti raikkaan ja yllättävän omaelämäkerrallisen esikoisromaaninsa En finir avec Eddy Bellegueule (Ei enää Eddy) 21-vuotiaana  vuonna 2014. Kirja yllätti, koska ei uskottu, että Ranskassa olisi enää siinä kuvatun kaltaista köyhyyttä.
Louis kuvaa rehellisesti kotiympäristönsä paitsi fyysistä myös henkistä köyhyyttä, huonoja elintapoja, tahdonvoiman puutetta, väkivaltaa, homofobiaa ja naisvihamielisyyttä.
Hänet nähtiin lupaavana uutena työläiskirjailijana. 
Sosiologian opiskelijalle oma tausta tarjosi pohdiskeltavaa. 

Esikoisen jälkeen Louisilta on ilmestynyt viisi romaania, joissa kaikissa hän yhdistää henkilökohtaisen autofiktiivisen tarinan ja esseemäisen yhteiskunnallisen tarkastelun.
Toisen kirjan aiheena oli kirjailijan kokema seksuaalinen väkivalta, seuraavaksi ilmestyi isän elämästä kertova kirja, jossa hän on isää kohtaan armollisempi kuin esikoisteoksessa, neljäs kirja on rakkaudenosoitus äidille, joka kokee sosiaalisen nousun kirjoillaan rikastuneen pojan avulla, viidennessä kirjassaan Louis pohtii omaa luokkanousuaan palkituksi kirjailijaksi ja ranskalaisen kulttuurieliitin arvostetuksi jäseneksi. 

Viimeisin Louisilta ilmestynyt romaani on lisäosa äidin tarinaan. Hänellä oli tekeillä kirja viinaan kuolleesta veljestä, mutta hän siirsi sen syrjään, kun äiti sanoi muuttuneensa niin paljon, että uusi kirja olisi paikallaan. Näin syntyi Monique S'evade. Le prix de la liberté (2024), Monique pakenee (2025). Lyhyt hieman viimeistelemättömän oloinen teos, jossa on omituinen kursiivin käyttö.
Valmistautuessaan paon jälkeiseen elämään äiti vaati muutaman päivän ajan totaalista huolenpitoa. Kaiken kokemansa jälkeen hänellä oli mielestään oikeus levätä ja saada perusteellista tukea... 

Äiti oli erottuaan ja Pariisin muutettuaan ensin tuntenut iloa ja ylpeyttä hienoksi rouvaksi muuttumisestaan, mutta kokenut pian myös yksinäisyyttä ja vaikeutta päästä ympäristönsä porvarisrouvien seurapiiriin. Sitten hän oli ryhtynyt parisuhteeseen, joka oli yhtä huono kuin ensimmäinenkin. 
Seuraa uusi irtiotto. Édouard auttaa Ateenan kirjoitusresidenssistä käsin äitiään paossa. Kaikki järjestyy rahan avulla. Äiti saa taas elämänsä takaisin.

Voisin muotoilla asian myös näin: juuri siksi että olin kärsinyt lapsuudessani ja kirjoittanut kirjoja, joiden takia olin riitaantunut perheeni kanssa, saatoin nyt, hassua sinänsä, auttaa äitiäni pakenemaan ja rakentamaan uuden elämän.
   Voisin väittää:
   Ei lapsuuden kärsimystä = ei julkaistuja kirjoja = ei rahaa = ei vapautta.

Kirjassa on kohtaus, jossa Édouard on haastateltavana esikoisteoksestaan pariisilaisessa kirjakaupassa eikä huomaa, että äiti on yleisön joukossa. Äiti ei vielä silloin asunut Pariisissa, mutta oli tullut varta vasten paikalle. Poika pelästyy ja häpeää. Tilaisuuden jälkeen raivostunut äiti kysyy, miksi poika kirjoittaa sellaisesta väkivallasta, jota ei ollut ja miksi hän sanoo, että kärsittiin köyhyydestä, koska eihän teiltä kersoilta puuttunut mitään. 
"En ole ikinä laiminlyönyt lapsiani."
"Se on eri asia."
"Olen aina suojellut lapsiani."
"Ei pidä paikkaansa."

Aiemmassa kirjassa, Väkivallan historiassa, Édouard on toipumassa sisarensa luona raiskauksesta ja kuuntelee salaa sisartaan keskustelemassa  miehensä kanssa. Sisar sanoo, että Eddyä harmittaa, kun kotiväki ei ole hylännyt häntä homouden vuoksi ja hän on jäänyt vaille dramaattista materiaalia parjauskirjoihinsa.  

Ei ole helppoa, kun oman  perheen surkeus paljastetaan kaikille. Voisiko Monique enää asuakaan entisillä kotikulmilla ylpeilemässä naapuruston naisille menestyneestä pojastaan? 

Olisivatko Louisin kirjat myyneet yhtä hyvin, jos ne olisivat olleet täyttä fiktiota, jossa tarkastelun alla olisi keksitty perhe? Tuskin.
Oikeiden henkilöiden käyttäminen kirjassa myy, vallankin jos he tulevat esiin ja alkavat rimpuilla maineensa puolesta mediassa. Ihmiset saavat seurata draamaa kirjasta kirjaan ja lehtijutusta toiseen kuin tositv-ohjelmaa. 

Minä olen pitänyt Louisin kirjoista, mutta nyt tuntuu, että riittää. En haluaisi hänen kirjoittavan velisuhteestaan ja tämän alkoholismista.

Édouard Louis on pitänyt esikuvanaan Annie Ernauxia. He kirjoittavat samalla tavalla: yhteiskunnallisista aiheista, yksityisellä yleisempää valaisten, omaa elämäänsä käyttäen, lyhyesti.
Minulla tapahtui Ernauxia lukiessa ihan sama kuin nyt Louisin kanssa. Hänen tuotannostaan on suomennettu vain muutama, mutta kun luin viimeisintä vuonna  2022 ilmestynyttä Nuori mies (Le jeune homme), niin olin jo aivan kyllästynyt. Aina tätä samaa, riittää jo. Julkaistaisiinko jokin näin itsestäänselvä ja mitäänsanomaton teksti vähemmän julkisuutta saaneelta kirjailijalta? Ei todellakaan.  

Minä en pystyisi enää kirjoittamaan muistelmia, joissa olisin armoton omia läheisiäni kohtaan. Nuorempana se olisi kyllä onnistunut.
Löysin tälle ilmiölle selityksenkin. Helsingin Sanomien tiedesivuilla oli toissapäivänä artikkeli Länsi-Australian yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jossa selvitettiin ikääntyneiden aivojen toimintaa. Tutkimuksessa saatiin selville, että monet ominaisuudet saavuttivat huippunsa myöhäisellä iällä, varsinkin tunneäly.
Kävi ilmi, että sen huippu saavutetaan keskimäärin 75 vuoden iässä (heh)!
Olisi siis pitänyt kirjoittaa aiemmin.
    

Linkkejä aiempiin kirjoituksiini Édouard Louisin kirjoista: 
Ei enää Eddy (pitkässä jutussa muun ohessa)
Väkivallan historiasta ja isä-kirjasta
Ensimmäisestä äiti-kirjasta