 |
| Kannen kuva: Irmeli Jung Kannen suunnittelu: Piia Aho |
Jos pitää valita, saako lukijan itkemään vai nauramaan, niin valitsen naurattamisen. Tietenkin on parempi, jos onnistuu molemmissa, mutta naurattaminen menee aina edelle.
Niinpä nuoruuden paha ahdistus ja itsemurhayritys tulee kuvatuksi näin:
Olen saanut jostain unilääkkeitä. Ne ovat vaatekaapissani. Siellä on myös spriihin säilötty päästäinen, jonka olen saanut biologiystävältäni. Näin sen hänen työpaikallaan ja sanoin, että minä haluaisin tuon. Siihen samaan purkkiin olen laittanut Seilin sairaalasaarelta löytyneen ison ruskean hampaan.
Uskon, että unilääkkeet, sprii ja hypotemia yhdessä riittävät. Lähden ulos vaaleanpunaisessa 50-luvun pitsiyöpuvussa, jonka olen ostanut Pelastusarmeijan kirpputorilta. Ajattelen, että tässä tämä seksitähti nyt umpihangessa tarpoo, näin tämä päättyy. Menen naapurin pieneen puuvajaan, kaivaudun sinne heinien ja lumen alle.
Kempeleläinen Anna-Leena Härkönen julkaisi 18-vuotiaana menestysromaanin Häräntappoase (1984), näytteli pääroolin Mikko Niskasen elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika ja pääsi ensi yrittämällä Helsingin Teatterikorkeakouluun. Kesäksi hän tuli töihin Ouluun ja tajusi syksyllä, ettei pysty palaamaan despoottimaisen Jouko Turkan oppilaaksi. Niinpä hän jäi kotiin Kempeleeseen käymään teatterikoulun vuoksi kesken jääneen lukion loppuun pitäen itseään maitojunalla kotiin palanneena luuserina, vaikka näytteli samalla Oulun kaupunginteatterissa ja kirjoitti toista romaaniaan. Hänellä oli myös jo odottamassa uusi opiskelupaikka Tampereen teatterikoulussa ja asiat selviämässä, kun romahdus tapahtui. Anna-Leena ei enää jaksanut.
Nuorelle ihmiselle tapahtui aivan liian paljon aivan liian nuorena. Se on helppo nähdä jälkeenpäin, mutta siinä tilanteessa eläneelle kaikki on ollut kaaosta. Muistan, miten lehdissä ylistettiin Häräntappoaseen kirjoittajaa ja kuvattiin, miten tämä tuli haastatteluihin laastari joka sormessa, koska oli purkanut ahdistustaan pureskelemalla kynsinauhojaan. Juttujen sävy oli "ah, voi miten söpöä".
Sitten tajuan, että en menekään tajuttomaksi, ei tule hypotermiaa. Kuulen edelleen kun ulkona huudellaan nimeäni, ja että pihaan ajaa autoja.
Yhtäkkiä nousen ylös ja menen ovelle.
Täällä mää oon, minä huudan.
Isä kahlaa hangen läpi, nostaa minut syliinsä ja kantaa poliisiauton ohi ambulanssiin.
Isä mää halusin kuolla, minä sanon.
Vaikka mun pitäis viimeisillä voimillani sut tämän elämän läpi kantaa niin mää en anna sun kuolla, isä vastaa.
Yhtäkkiä nousen ylös ja menen ovelle.
Täällä mää oon, minä huudan.
Isä kahlaa hangen läpi, nostaa minut syliinsä ja kantaa poliisiauton ohi ambulanssiin.
Isä mää halusin kuolla, minä sanon.
Vaikka mun pitäis viimeisillä voimillani sut tämän elämän läpi kantaa niin mää en anna sun kuolla, isä vastaa.
Pidän tätä kuvausta Katja Kallion kirjoittaman elämäkertateoksen avainkohtana. Nuoruuden rankka kokemus on vaikuttanut Anna-Leena Härkösen elämään ja asenteisiin, varmaan myös kirjoitustyylin valintaan. Hän pyytelee ikään kuin anteeksi olemalla hauska. Myös kuolemankaipuu on jäänyt elämään aiheena muiden joukossa, usein pelastavan huumorin kautta nähtynä. Härkönen kokee, että myös surua ja ahdistusta aiheuttavissa asioissa piilee yleensä jokin nurkka, jossa on komiikkaa, ja siihen hän tarttuu.
Kirjan nimi Taskupainos tulee Härkösen pienestä koosta, tämän hellittelynimen hänelle on antanut kirjailija Antti Tuuri.
Kirjan nimi Taskupainos tulee Härkösen pienestä koosta, tämän hellittelynimen hänelle on antanut kirjailija Antti Tuuri.
Kirjaa on valmisteltu tunnin mittaisissa keskusteluissa, joiden välillä Härkönen on kirjannut muistikirjoihin mieleensä tulvivia muistojen sirpaleita.
Kallio oli kirjoittanut tekstinäytteet sekä minä- että hän-muodossa, ja huomannut että vain minä-muoto välittää Härkösen kokemukset aitoina. Härkönen oli tunnistanut tekstistä itsensä, joten minä-muoto tuli valituksi. Pidän tästä ratkaisusta, koska myös minusta tuntuu, että tekstissä on vahvasti Anna-Leenan ääni.
Millainen se ääni on? Se on suorasukainen, ultrarehellinen, ronski, hirtehishumoristinen, itseään säästelemätön ja hauska.
Härkönen ei ole koskaan yrittänyt olla jotain muuta kuin mitä on eikä ole pitänyt yllä roolia kulttuuripersoonana tai jonain silkkihansikkain käsiteltävänä poikkeuspersoonana. Hän kertoo rakastavansa lomailla yksin valmismatkoilla kaikkien tuntemiin lomakohteisiin ja kokata ystävilleen tavallista ruokaa.
Kallio oli kirjoittanut tekstinäytteet sekä minä- että hän-muodossa, ja huomannut että vain minä-muoto välittää Härkösen kokemukset aitoina. Härkönen oli tunnistanut tekstistä itsensä, joten minä-muoto tuli valituksi. Pidän tästä ratkaisusta, koska myös minusta tuntuu, että tekstissä on vahvasti Anna-Leenan ääni.
Millainen se ääni on? Se on suorasukainen, ultrarehellinen, ronski, hirtehishumoristinen, itseään säästelemätön ja hauska.
Härkönen ei ole koskaan yrittänyt olla jotain muuta kuin mitä on eikä ole pitänyt yllä roolia kulttuuripersoonana tai jonain silkkihansikkain käsiteltävänä poikkeuspersoonana. Hän kertoo rakastavansa lomailla yksin valmismatkoilla kaikkien tuntemiin lomakohteisiin ja kokata ystävilleen tavallista ruokaa.
Taskupainos on onnistunut yhdistelmä saumattomasta yhteistyöstä kuvaajan ja kuvattavan välillä.
Kirja alkaa mainiolla kuvauksella siitä, miten Härkönen lensi orkesterimonttuun Kotkan Kaupunginteatterissa vuonna 1985 mennessään lavalle kiittämään aplodeista, joita tuli paljon Häräntappoaseen esityksen jälkeen.
Kallio näkee tapahtumassa Liisan ihmemassa tippumassa kaninkoloon, mikä on hyvä alku kertomukselle taiteilijaelämästä kaikkine iloineen ja vaikeuksineen.
Veimme teini-ikäisiä lapsenlapsia katsomaan saman näytelmän samaiseen teatteriin 2010-luvulla. Hyvä kirja ei vanhene.
Kallio näkee tapahtumassa Liisan ihmemassa tippumassa kaninkoloon, mikä on hyvä alku kertomukselle taiteilijaelämästä kaikkine iloineen ja vaikeuksineen.
Veimme teini-ikäisiä lapsenlapsia katsomaan saman näytelmän samaiseen teatteriin 2010-luvulla. Hyvä kirja ei vanhene.
Kirjan lopussa on monen sivun lista Härkösen tuotannosta ja urasta: proosaa, käsikirjoituksia, dramatisoituja teoksia, elokuvarooleja, Tv-sarjarooleja, näytelmärooleja, julkaistuja sanoituksia ja palkintoja.
Keskellä on 16 sivua valokuvia, kuvat ovat pääasiassa Anna-Leena Härkösen kotialbumeista.
Keskellä on 16 sivua valokuvia, kuvat ovat pääasiassa Anna-Leena Härkösen kotialbumeista.
 |
| Anna-Leena Härkönen ja Katja Kallio Kuva: Sabrina Bqain |
Voi, tätä kirjaa odotan! Kirjastosta tulikin jo viesti, että kirja on hankinnassa, piti tietysti taas laittaa ostopyyntö kun eiväthän ne muuten näitä suomalaisia kirjahelmiä ymmärrä ostaa...
VastaaPoistaHärkönen on yksi lempikirjailijoistani ja myös yksi niistä harvoista, jonka teoksia luen aina uudestaan. Esimerkiksi "Loppuunkäsitelty" siskon itsemurhasta on taidonnäyte siitä, miten taitavasti Härkönen osaa yhdistää komiikan ja tragiikan. Teatteritausta näkyy monessa kohtaa ja dialogin kirjoittajanahan Härkönen on Suomen huippuja. Ja nuo siteeramasi isän sanat tytärtään kantaessa... kyyneleet tulivat silmiin. Harva kirjailija saa minut liikuttumaan ja nauramaan kuten Härkönen.
Härkösen dialogi on todella elävää. Tämän kirjan lopussa on mainio keskustelu bussipysäkillä laitapuolen kulkijan kanssa, juuri sellainen jossa komiikka ja tragiikka limittyy.
PoistaTunnen sielunsukulaisuutta Härköseen monessakin mielessä, mutta en halunnut mainita siitä tuolla kirjoituksessani, koska olen tullut entistä ujommaksi ja vaatimattomammaksi henkilökohtaisten asioiden esille ottamisessa täällä somemaailmassa.
Aika hyvinhän sinä saat suomalaisia kirjoja sieltä Ruotsin kirjastosta. Bra!
Sain tämän kirjan juuri luettua, hotkaisin sen melkein yhdellä istumalla.
VastaaPoistaKatja Kallio on loistava tarinan kirjoittajana, Anna-Leenan oma ääni ja persoona tulevat hyvin esiin, eikä vain siksi, että teksti on kirjoitettu minämuodossa. Luin aikanaan Katja Kallion romaanin Kuutamolla, ja mielestäni hänen kirjoitustyylissään ja huumorissaan oli jotain samaa kuin Härkösellä.
Anna-Leenan tarina on tavattoman mielenkiintoinen. Pidin erityisesti niistä kohdista, joissa kuvailtiin työtä kirjailijana ja näyttelijänä, molemmat ammatteja joita suuresti ihailen. Ei muuten tule mieleen toista ihmistä, joka on yhtä suvereeni molemmissa ammateissa. Iltapäivälehdet odotetusti tarttuivat ahdistelutapauksiin(Mikko Niskanen ja Spede Pasanen.)
Niitä oli kirjassa käsitelty hienolla tavalla, tekemättä asiasta sensaatiota mutta toteamalla se tosiasia, että miehet (vanhat äijät) ovat toimineet ehdottoman väärin. Se, miten miehet törkeästi käyttivät valta-asemaansa nuoriin ja varsinkin nuoriin naisiin pisti vihaksi. Onneksi ajat ovat muuttuneet. ( Ovathan?)
Paljon on Anna-Leena joutunut kokemaan jo hyvin nuorena, oikeastaan lapsena vasta. Siitäkö ehkä kumpuaa tarkkanäköisyys ja huikea huumori, jolla hän maailmaa havannoi? -Selja
Selailin, mitä olen kirjoittanut Anna-Leena Härkösestä aiemmin. Olen usein viitannut hänen itseironiseen tyyliinsä ja kolumnien (niin niitäkin hänellä on paljon ja niistä toimitettuja kirjoja) kivaan rupattelutyyliin, mutta en ole kirjoittanut hänen kahdesta romaanistaan, jotka ovat vaikuttaneet minuun eniten, Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty.
PoistaKatja Kallio on myös hyvä kirjoittaja. Olen lukenut häneltä ainakin romaanin Yön kantaja, ehkä muutakin.
Härkönen on tosiaan hyvä sekä kirjailijana että näyttelijänä ja hän on pitänyt molempia ammattejaan yllä nuoresta asti.
Muistan elävästi, miten upeasti hän toteutti Anna Liisan roolin Tv-elokuvassa. Rooli on vaikea, koska Anna Liisa vaikenee isosta asiasta ja tuska näkyy kasvoissa.
Totta, tämä ei ole mikään paljastelukirja, vaikka media (taas kerran) nosti esiin vain nämä tilanteet, joissa miehet ovat käyttäytyneet huonosti. Härkösen tyylihän on kertoa kaikesta oman kokemansa kautta koettaen ymmärtää itseään ja niin pitkälle kuin voi myös muita. Kaikkea ei voi ymmärtää eikä hyväksyä, esim. Turkan metodeita, jotka ovat murtaneet nuoria näyttelijöitä.
Kirjassa on myös paljon yhteistyöstä kivojen miesten kanssa, mm. jo Oulun nuorisoteatterin ajalta tutun Martti Suosalon ja Veskun, johon Härkönen on tutustunut elokuvan teon yhteydessä. Naurattaa se eräs tietty keskustelu Julia Kristevan kirjasta.
"Onko mulla päässä vikaa kun mä en tajua tätä tekstiä, kysyin.
Vesku luki muutaman lauseen ja heitti kirjan kaaressa pöydälle.
Tää muijahan vittuilee, hän sanoi."
Kohtalaisen paljon lienee tutkittu sitä, miten naisiksi luokitettujen huumori poikkeaa miehiksi luokitettujen huumorista. Mutulla väitän, että naishuumorissa on enemmän itsereflektiota ja ulkopuolisen katsetta, sisäistetty male gaze. "Ajattelen, että tässä tämä seksitähti nyt umpihangessa tarpoo, näin tämä päättyy."
VastaaPoistaNoin yleisesti ottaen kyllä inhoan sukupuolittamista kaikessa tutkimuksessa.
Nuori Härkönenhän esiteltiin suomalaiselle yleisölle nimenomaan sukupuolensa kautta, tytöteltiin ja taskupainostettiin. Minuunkin se asenne tarttui. Kun aloitin yliopisto-opintoni, muuan intellektuelli kertoi, että on laatukirjallisuutta ja sitten on tämä härkössarja. Nuoreen ihmiseen sellainen näkemys vaikuttaa häkellyttävän vahvasti. Nyt tuli tunne, että pitäisi oikeastaan perehtyä kunnolla Härkösen tuotantoon. Häräntappoaseesta ehdin spontaanisti pitää, ennen kuin tutustuin intellektuelliin jos toiseenkin.
Ohho, noinko on luokiteltu! Intellektuellit hiiteen jaotteluineen.
PoistaTosiaan - Härkönen kertoo, että häntä nippa nappa 18 täyttänyttä esikoiskirjailijaa arvosteltiin siitä, että ei ollut lukenut Sinuhea ja Rikosta ja rangaistusta. Arvostelu tuli varmaan intellektuellien taholta.
Minä en ole koskaan jaotellut naisten ja miesten huumoria tai mitä lukevat tai kirjoittavat. Kun blogeissa on laskettu kumpaa on lukenut enemmän, naisten vai miesten kirjoittamaa, niin kerran innostuin itsekin laskemaan ja se meni aikalailla fifty-fifty.
Itseironinen seksitähti-viittaus liittyy elokuvaan Mona ja palavan rakkauden aika. Nuorelle tytölle on ollut rankkaa, kun elokuvassa on näytetty enemmän alastomuutta kuin oli sovittu.
Taskupainos-nimi ei varmaan ole ollenkaan vähättelevä, vaan kollegoiden kesken lempeästi käytetty termi. En kokenut lukiessa että Härkönen tai Kallio näkisivät tässä termissä mitään negatiivista.
"Taskupainos" viittaa kuitenkin fyysiseen kokoon. Vaikea uskoa, että jostakusta lyhyestä miespuolisesta kirjailijasta käytettäisiin sellaista hellittelynimeä. Sukupuolittamisen kitkemisessä on se vaikeus, että jotkin sukupuolittamisen käytännöistä ilahduttavat kohdettaan, toiset taas eivät. Hellittely on vähättelyn hyväilymuoto.
PoistaIntellektuelli on minun kielenkäytössäni häijy nimitys. En silti usko kuuluvani ihmiskunnan vähemmistöön, kun 19-vuotiaana omaksuin ihailemieni opettajien ja rakastajien asenteita. Eihän se tietoista ole. "Omat" mielipiteet ovat yleensä heijastusta toisaalta.
Pitääkö kaikki sukupuolittaminen lopettaa? Tai hellittely?
PoistaYmmärrän jos sillä halveksitaan tai väheksytään toista, mutta kaikenkaikkiaan tämä tasapäistäminen on mennyt jo överiksi.-K
Juu en tiedä. Siitä, mitä tehdään, ei voine johtaa sitä, mitä pitäisi tehdä. Noissa pitäisi-näkemyksissä ollaan lopulta politiikan ja uskontojen hyllyvällä hetteiköllä.
PoistaJaa-a, eikös se riipu ihan tilanteesta, miten mikin sana koetaan.
PoistaTeepussi, hellittelysanat eivät ole vähättelyä, vaan rakkautta.
Minä kavahdin Jari Järvelän biofiktiota Aino A. , jossa hän keksi, että Aino Aalto on kokenut pilkaksi sen, että hänen miehensä Alvar Aalto on aloittanut rakkauskirjeensä "Rakas pikku Aino". Miksi hän niin päätteli... koska tämä tulkinta on ajan hengen mukainen.
"Pikku/pikkuinen" on (on ainakin ollut) hellittelynimi naiselle siinä missä joku "adonis" tai "komistus" miehelle. Samoihin aikoihin Järvelän kirjan kanssa Aaltojen tyttärenpoika julkaisi kirjan isovanhempiensa kirjeenvaihdosta ja kyllä siellä on hellittelyt arvossaan, ihania rakkauskirjeitä. Jyväskylän Aalto-museossa on esillä tämä kirja ja muita, mutta ei Järvelän romaania.
Ja vielä: Teepussi, sanot, että on vaikea uskoa, että lyhyestä miespuolisesta kirjailijasta käytettäisiin samaa hellittelynimeä kuin naisesta. Ei tietenkään! Eihän naistakaan hellitellä raamikkaita miehiä kuvaavilla termeillä.
PoistaMiksi pitäisi olla kaikista samat termit - tylsää!
Minua kiinnostaa tämä, miten niin moni asia nähdään naisten sortamisena.
PoistaKun kirjoitin, että media ei nähnyt nuoren esikoiskirjailijan ahdinkoa, vaan piti sitä jopa jotenkin herttaisena, niin siinä ei ollut kyse sukupuolesta, vaan ymmärtämättömyydestä mielenterveysasioihin ja nuoruuteen. Yhtä lailla olisi vähätelty jonkun "runopojan" ahdistusta, niin kuin muuten tapahtuikin, ja jopa nykypäivänä, Miki Liukkoselle.
Minä en edes haluaisi tutustua intellektuelleihin. En ainakaan anna heidän mielipiteensä vaikuttaa omiini.- K.
VastaaPoistaKuka oikeastaan on intellektuelli? Minulle tulee mieleen semmoinen "pikkusormi pystyssä" -nirsoilu.
PoistaMuistan miten slovakialaissyntyinen kirjailija Alexandra Salmela kertoi haastattelussa, että hänen vanhempansa ovat intellektuelleja. Sanalla on varmaan hänen äidinkielessään erilaien sävy kuin suomessa.
Tuntuu hyvältä lukea esittelysi Härkösen ja Kallion yhteistyönä luodusta Taskupainoksesta. Ei näitä naisia alisteta!
VastaaPoistaMyös kommentit tuntuvat osuvilta.
Ei todellakaan. Molemmat ovat menestyneitä naisia.
PoistaHärkönen on muuten täyttänyt viime kuussa 60v. Kirja ilmestyi juuri ennen syntymäpäivää.
Kirjassa on jonkin verran kuolemaan liittyviä ajatuksia, siitä näkökulmasta, että onneksi elämä on rajallista. Anna-Leena ei usko koskaan ajattelevansa, että voi kun tätä saisi vielä vähän lisää. Hämmästyttävä asenne.
härkösen huumori perustuu vissiin vivahteiden tajuun ja tarkkanäköiseen tapaan käsitellä ihmiselämän kiemuroita. sen suurempaa viestiä ihmiskunnalle ei kirjassa tarvitse olla.
VastaaPoistajoku naispuolinen stand dup -koomikko sanoi, että naishuumorin ja mieshuumorin ero on siinä, että naiset kertovat itselleen sattuneista mokista, miehet kertovat siitä, miten muut ovat mokanneet. että mestariruttaajat ovat yleensä miehiä. minulla on kasapäin kokemuksia hyvästä miesironiasta. ehkä se ei sittenkään olekaan mikään sukupuolikysymys, vaan sama aaltopituus, joka yhdistää.
Meri, heti tulee mieleeni kaksi itseironian mestaria, miestä, elämäkertakirjoissaan: Claes Andersson ja Stephen Fry.
PoistaJa molemmista sukupuolista löytyy myös omasta persoonastaan tärkeitä tosikkoja.
Härkönen on tosiaan pienten arkisten tilanteiden kuvauksen mestari. On taito nähdä koominen traagisessakin, ja myös keino jaksaa tätä elämää, lusia tämä loppuun, kuten Härkönen asian ilmaisee.