Karin Fossum, mielidekkaristini

Norjalainen Karin Fossum aloitti kirjailijana runoilla kuten moni muukin, siirtyi novelleihin ja kokeili lopulta myös pitempää proosaa.
Romaani Evas öye ilmestyi 1995 ja suomennettiin pari vuotta myöhemmin nimellä Evan katse. Kirjassa tapahtuu murha, jota ratkoo sympaattinen rikoskomisario Konrad Sejer, joten rikosromaanihan se on. Fossumista tuli dekkaristi. Hän kirjoitti Konrad Sejer -sarjaa vuoteen 2016 asti, jolloin ilmestyi Hviskeren (suom. Kuiskaaja 2024). Sejer-sarjan ohessa Fossum kirjoitti viisi muuta romaania, jotka nekin kuvaavat ihmisen mielen pimeitä puolia.
Fossumia on luonnehdittu psykologisen jännityksen mestariksi ja hän on saanut lukuisia palkintoja, mm Suomen Dekkariseuran Ulkomaisen Kirjallisuuden Kunniakirjan. 

Tavallista pitemmän tauon jälkeen Fossum on kirjoittanut muutaman uuden dekkarin, joista on suomennettu Drepende drage, angrende hund 2021, suomeksi Paha äiti 2022. Tässä kirjassa Sejerin tilalla onkin uusi rikostutkija Eddie Feber, joka on monella tapaa Konrad Sejerin vastakohta. Siinä missä pehmeä tuumailija Sejer toimii hitaasti, tutustuu kuulusteltavaansa ja asettuu hänen puolelleen Feber lörpöttelee, hermostuttaa kuulusteltavan puheliaisuudellaan ja saa tämän varuilleen ohimennen lausumillaan vihjauksilla. 

Olin lukenut muut Fossumin suomennetut kirjat paitsi nämä kaksi viimeksi suomennettua ja olen oikein odottanut, että häneltä tulisi jotain uutta. 
Ensimmäinen Fossumin kirja, jonka luin on Sejer- sarjan Rakas Poona. Se on niitä kirjoja, jonka lopussa on pakko itkeä. Hyvät ihmiset, hellä rakkaustarina, täysin turha murha ja psykologisesti taitava, niin uhreja kuin rikoksen tekijöitäkin ymmärtävä rikostutkija. Rakastettava kirja. 

Fossum menee dekkareissaan syvälle ihmismieleen. Missään hänen kirjoissaan ei ole mustavalkoista asetelmaa. Rikos ei ole pahuuden tulos vaan usein sairaan mielen, pelon ja osattomuuden aikaansaama erehdys.

Kuiskaaja perustuu kahden henkilön tapaamisiin, vangitun naisen Ragnan ja kuulustelija Sejerin. Kolmantena, yhtä tärkeänä, on kirjeiden kautta Ragnarin ulkomaille muuttanut poika Rikard Josef, joka on pitänyt etäisyyttä äitiinsä. 
Lukija on pitkään tietämätön, mitä Ragna on tehnyt. Ragnahan pitää itseään rikoksen uhrina, ja sellaisena lukijakin hänet näkee. 
Sejerin rauhallinen tahti antaa sävyn koko teokselle. Hänellä on aikaa ja hän antaa Ragnalle mahdollisuuden lähestyä totuutta arvokkuutensa säilyttäen. 

Paha äiti -nimi on mielestäni todella huono tälle kirjalle. Alkuperäinen salaperäisen kuuloinen nimi on suomennettuna 'tappava lohikäärme, katuva koira'. Molemmat eläinvertaukset löytyvät tekstistä.
Aksel Adelson, keski-ikäinen toimittaja auttaa leskeksi jäänyttä vanhaa äitiään  velvollisuudentunnosta samalla tätä vihaten ja tylyttäen. "Äidin pehmeä, pastellinvärinen ulkokuori peitti alleen lohikäärmeen."
Aivan lopussa Aksel käyttää itsestään nimeä Katuva Koira. En ole kylläkään aivan varma katuuko Aksel oikeasti, osaako hän katua, vai oliko lause ironinen ja marttyyrimäinen, mihin asenteeseen hän on jäänyt kiinni ja mitä ruokkinut läpi elämänsä sairaan siskonsa Ellinorin lietsoessa heidän yhteistä katkeruuttaan yhä voimakkaammaksi. 
Pitää mainita, että norjankielinen nimi ei paljasta kirjan rikosta sillä tavalla kuin tästä asetelmasta voisi päätellä.

He puhuivat lapsuudestaan, ajasta ennen kuin tiesivät toisenlaisista vanhemmista tai siitä millaista muilla lapsilla oli kotona. Sitten he kasvoivat ja oppivat havainnoimaan, tekemään johtopäätöksiä ja vertailemaan toisten elämää omaansa. Ystävien ja luokkatovereiden luona he näkivät erilaisia vanhempia, sellaisia joita olivat siihen asti nähneet ainoastaan elokuvissa tai joista olivat lukeneet kirjoista. Aikuisia, jotka hassuttelivat ja nauroivat, jotka painivat leikillään lastensa kanssa, heittivät lapsia ilmaan ja nappasivat vahvoille käsivarsilleen. Sellaisia vanhempia oli oikeasti olemassa!

Aksel ja Ellinor kokevat olevansa tunnekylmän lapsuutensa jäljiltä kolmannen asteen palovammojen peitossa eikä se pieni määrä tervettä ihoa riitä onnelliseen elämään. Heitä on komenneltu, väheksytty ja ohitettu. Heiltä on vaadittu kiitollisuutta ja moitteettomuutta korvaamaan vanhempien raadantaa ja pitämään yllä hyvää kuvaa naapureitten silmissä.
Ellinorista äiti on luovuttanut otteensa, mutta Akselin pitää aikuisenakin näytellä moitteetonta poikaa, koska muutoin naapurit ihmettelevät.
Näin siis Aksel kokee. Kun tarina etenee lukijalle tulee pysähtymisen hetki, ainakin minulle tuli. Aloin miettiä, miksi Aksel ei elä omaa elämäänsä täydesti. Miksi hän käy niin usein äitinsä luona, ellei halua? Onko kaikki äidin vika?
Akselin työkaverin kautta saamme ulkopuolisen mielipiteen tämän oudosta suhtautumisesta äitiinsä. Juuri oman äitinsä menettänyt Frede muistuttaa, että Akselin äitihän on vanha ja tarvitsee huolenpitoa. 

Minä en voi antaa hänelle mitään sellaista, mitä en ole itsekään saanut, Aksel sanoi. Pitäisikö minun antaa hänelle anteeksi, koska näen hänet niin selvästi? Pitäisikö automaattisesti antaa anteeksi kaikki se minkä pystyy ymmärtämään? 

Kyllä Aksel, kyllä pitää! Niin se menee. Jos ymmärtää syyn vanhempiensa puutteisiin, niin pitää lauhtua ja lakata selittämästä omaa tylsää elämäänsä huonolla lapsuudella. Kyllä voi vähän teeskennelläkin odottaessaan anteeksiannon kehittymistä omassa mielessä.
Tässä voi nyt olla toisilla kirjan lukijoilla eri mielipide. Minusta ihminen tekee vain pahaa myös itselleen irtisanoessaan omat vanhempansa, ellei jotain aivan kauheaa ole tapahtunut.  
Huonot vanhemmat on usein tekosyy, nuoremmilla ihmisillä varsinkin, eikä se niin mene, että ihminen pystyy antamaan vain sen mitä on vanhemmiltaan saanut. Me saamme paljon myös muualta kuin kotoa ja sen jälkeen kun olemme lähteneet kotoa - jos osaamme lähteä sieltä myös henkisesti. 

Rikostutkija Eddie Feber tulee mukaan kertomukseen vasta aivan lopussa. Hän porhaltaa paikalle kuin iloinen pojanviikari, mutta mitä tietoa ja oivallusta hänellä onkaan siellä kevyeksi naamioidun olemuksensa alla. Pätevä tyyppi.
En ole varma, kummasta komisariosta pidän enemmän. Ilmeisesti Feber esiintyy vielä suomentamattomissa Fossumin 2020-luvun kirjoissa. Jospa niihinkin pääsee pian tutustumaan. 

Molemmat esittelemäni kirjat on suomentanut Tarja Teva, joka on suomentanut ansioituneesti monen norjalaisen kirjailijan teoksia.