Ajatuksia sunnuntaina 27.10.24

Olen lukenut sunnuntaipäiväni ratoksi Merete Mazzarellan kirjaa Syksystä syksyyn, jäänyt miettimään sen mieleeni nostamia asioita, tukenut flunssaoireista miestäni, käynyt kaupassa ja muistellut edelleen taannoista Istanbulin matkaa.
Kaikki kunnon kirjabloggajathan ovat nyt kirjamessuilla tai vähintäänkin katselevat striimejä. Heard It, Seen It, Done It - onko se jonkin albumi nimi - joskus vain kyllästyy. 

Mazzarella lainaa ensimmäisen koronavuoden aikana kirjoittamassaan kirjassa paljon muita henkilöitä. Poimin polveilevasta tekstistä seuraavan Henry Miller -sitaatin: "Matkan määränpää ei ole paikka, vaan uusi tapa suhtautua asioihin."

Istanbulin matkalla ihmisiä katsellessani aloin uskoa vahvemmin kuin ennen siihen tutkimustietoon, että Suomi on maailman onnellisin maa. Jo ties monennenko kerran - seitsemännen. 
Aluksihan me Suomessa naureskelimme sijoituksellemme, mekö mutrusuut muka, sitten aloimme järkeillä, että se onnellisuus taitaa tässä yhteydessä tarkoittaa paljolti onnekkuutta. Meillä on puitteet, joissa olisi syytä olla onnellinen; olemme onnekkaita, kun saamme syntyä hyvinvointivaltioon, jossa yhteiskunta pitää meistä huolen, on tilaa ja luontoa kaikille, esteettömiä virkistyspolkuja, ilmaiset marjatkin metsissä. Mikähän siinä on, että meillä on silti niin paljon tyytymättömiä?

Istanbulissa silmääni pistivät vanhat miehet töissä ja kerjäämässä. Oli roskien kuljettajia ja myös roskakorien penkojia, punnitsemista vaa'an kanssa tarjoavia, kenkien lankkaajia ja yhtä tai kahta tuotetta kauppaavia miehiä, nuorempiakin. Kauppatavaroina oli usein takki tai muovikoruja.
Jalkakäytävät olivat kuluneita ja toisin paikoin jalkakäytävää ei ollut nimeksikään. Piti katsoa jalkoihinsa tiilten ja kuoppien varalta. Mietin, miten liikuntarjoitteiset kulkevat, jäävät varmaan kotiin. 

Kuva: Ume

Minulla on joskus 90-luvulla rantalomalla Alanyassa itsestäni otattamani kuva, jossa seison vaa'alla näytellen kauhistunutta. Vieressä jalkakäytävällä istuu vaa'an vartija, pikkuinen söpö poika, olisko viisivuotias fetsi päässä. Silloin pidin kuvaa hauskana - voi minua.
Nuo fetsithän muuten kiellettiin Turkissa Atatürkin länsimaistamisuudistuksissa, kuten kaikki muukin perinteinen pukeutuminen. Silti jollain vanhalla miehellä oli vieläkin (vai uudelleenko) fetsi ja naisryhmässä yhdellä hiukset vapaana, toisella huivi niskasta solmittuna ja kolmannella kaikin puolin peittävä asu. 

  

Kuva: Ume

Kuva: Ume

  

Simit-rinkelit ovat Turkissa suosittu välipala ja myyntikärryt ovat
toiminnassa aamusta iltamyöhään.
Kuva: Ume

Katukoirat olivat tottuneita ihmisiin.
Kuva: Ume

Turistit ja matkainfluensserit kuvasivat ostamiaan tuotteita. 
Kuva: Ume

Hyvä tapa katsella kaupunkia on istua kahviloissa katselemassa mitä sisällä ja ulkona tapahtuu. 

Mielikahvilamme oli kolmikerroksinen konditoriakahvila, joka oli niin kapea, että ulos mahtui vain yksi pöytä, myyntitilaan ei yhtään ja kahdessa kerroksessa oli kummassakin tilaa yhdelle isommalle pöydälle ja pienelle kahden hengen pöydälle ikunan edessä. Perheyritys ilmeisesti, koska kahvilassa näyttivät hääräävän äiti ja isä ja tytär tuli koulun jälkeen viettämään sinne aikaansa. Äiti oli äärimmäisen nopea. Hän palveli kahta kolmea asiakasta yhtä aikaa, myi kahvin valmistuessa toiselle asiakkaalle leivonnaisia ja kääri kolmannen ostoksia. 

Teenmyyjät on yleinen näky Turkissa. Nämä myyjät,
yleensä kaikenikäisiä miehiä, puikkelehtivat taitavasti
mitä ahtaimmissa tiloissa. 

Betro Burger tarjoili todella maistuvia burgereita, aivan erilaisia
kuin kansainvälisissä ketjuravintoloissa, umpipiirakoita,
sisällä pihvi, jonka mausteena mm. tilliä. 
Kuva: Ume

Jaahas, eksyin näin pitkälle matkaelämyksiini. Nyt se matka lienee taputeltu (mikä sanonta!) ja lähden tästä pelistä pois. - Noin!

Basaarista poistumassa
Kuva: Ume

Ja mitä vielä?
Niin, Mazzarellan tuotannossa ihmettelen sitä, että hän on jo parikymmentä vuotta kirjoittanut omasta vanhenemisestaan ja vanhenemisesta yleensä. Ensimmäinen näitä teoksia oli vuonna 2000 julkaistu Då svänger sig sommaren kring sin axel: Om konsten att bli gammal, suomennos Kun kesä kääntyy: Vanhenemisen taidosta vuosi myöhemmin. Hän oli tuolloin vasta 55-vuotias. Syksystä syksyyn-kirjassa vuodelta 2021 hän kyllä sanoo, ettei tiennyt silloin vielä mitään vanhana olemisesta. 

Tässä yhtenä päivän koin yllättäen kaupassa lastenvaateosastolla haikean hetken. Tunsin kipeästi, miten hienoa olisi olla uudelleen nuori nainen ja synnyttää vauva - nyt kun on saatavilla näin suloisia vaatteitakin. Ostin lohdutuksekseni kirppikseltä Mark Levengoodin ja Unni Lindellin lasten kanssa käydyistä keskusteluista kokoaman kirjan Ystävä sä lapsien anna villoja. 

Anton, 6 v toteaa viisaasti: "Aikuiset tarvitsee lapsia siihen, että niillä olisi hauskempaa."

Ja Louise 7 v erittäin tarkkanäköisesti: "Aikuiset saavat syödä niin paljon karkkia kuin haluavat, valvoa niin myöhään kuin haluavat ja panna niin paljon meikkiä kuin haluavat. Mutta on ihan kamalaa, että ne eivät ikinä halua."

Hyvää sunnuntai-illan jatkoa - pitkää, muistittehan siirtää kellot, ne jotka eivät siirry automaattisesti. 
Minä olen kerran myöhästynyt bussista kesäajan takia keväällä, kun siirto on tunnilla eteenpäin. Oli niin hyvät keskustelut kyläillessä, että emme muistaneet moista pikkuasiaa. Valvoimmekin varmaan R:n kanssa niin myöhään kuin halusimme.

Pajtim Statovci, Lehmä synnyttää yöllä

Tiedämme että on laimeita kirjoja ja on väkeviä kirjoja. Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä on väkevä kirja.
Se on samalla tyylillä kirjoitettu romaani kuin hänen aiempansakin paitsi että tyyli on tässä hioutunut yhä ilmaisuvoimaisemmaksi.
Jotkut kohtaukset ovat kuin pyörremyrskyjä, jotka riepottelevat lukijan mukaansa. Nuo kohtaukset nousevat yhä uudelleen mieleeni kuin elokuvassa nähtyinä ja tiedän, että en unohda niitä koskaan. Ensimmäinen tällainen on heti aluksi, kun lehmä synnyttää ja kaikki ei mene kuten pitäisi. Lehmän poikimista ovat seuraamassa pieni poika ja hänen julma isoisänsä. 

Katselin taannoin televisosta Paul Austerin haastattelun, jossa hän sanoi, että proosan rytmi on askelluksen rytmiä ja että hänellä on tapana nousta vähän väliä kirjoittamisen lomassa kävelemään ja niinpä hänen kirjoissaan on Auster-askelluksen rytmi. Tämä kuulostaa loogiselta.
Eikö voi siis myös ajatella, että lukija uppoutuu sellaiseen proosaan jonka rytmi/askellus käy yhteen hänen omansa kanssa. 
Minä luin Statovcin romaanin tekstiä niin vaivattomasti, etten edes huomannut kuin vasta sata sivua luettuani, että kirjassa on jopa parin sivun mittaisia virkkeitä ja pisteiden sijaan on pilkkuja. Hoksaaminen tapahtui, kun ajattelin, että tästä kohtaa otan blogijuttuuni sitaatin ja missäs se virkkeen alku onkaan. 
Kulttuuricocktail-ohjelmassa Statovcilta kysyttiin erikoisesta välimerkkien käytöstä ja hän sanoi, että se kertoo kaoottisesta tilanteesta jossa maahanmuuttaja elää, kodittomuudesta, jota hän tuntee kun ei kuulu enää sinne mutta ei tännekään. 

..., ei muka mitään kerrottavaa, äitini ärähtää, miksi pitää miettiä niin paljon, miksi pitää olla viesti, eikö riitä, että kirja kertoo esimerkiksi siitä että äiti ja poika matkustavat yhdessä kotimaahansa ja viettävät aikaa yhdessä, eikö sellaista kirjaa muka ole kukaan kirjoittanut, äitini ihmettelee, miksi et kirjoita lisää näistä ihmistä, no, miksi et, katso ympärillesi, typerys, katso keitä tuossa kaatuvassa talossa asuu, ja tuossa, ja tuossa, hän osoittelee kimmastuneena edessämme olevia rakennuksia, no, mitä, katso noita vinoja kattoja ja sortuneita seiniä,... 

Kirjassa on nykytaso ja muistelun taso. Nykytaso kulkee numeroiduin luvuin ja muistoteksteillä on otsikot. Päähenkilön nimi Kujtim merkitsee muistia. 
Muistot ovat vuodelta 1996, jolloin  Kujtim oli kahdeksanvuotias poika ja kolme vuotta myöhemmältä ajalta, jolloin hän jo tajusi vähän enemmän asioita.

Vanhemmat vievät perheen kesäksi isovanhempien luo Kosovoon ja kesäloman jälkeen taas Suomeen, jossa he asuvat pakolaisina. Molemmissa muistoissa on hurjia asioita, varhaislapsuudessa myös sellaista lähes unohtunutta, mikä vaivaa aikuista Kujtimia, aiheuttaa syyllisyyttä, häpeää ja itsetuhoisuutta.

Nykytasossa äiti ja kirjailijapoika ovat käymässä entisessä kotimaassa, jossa viha albaanien ja serbien välillä kytee edelleen. Kujtim yrittää selvittää, mitä hänelle on lapsena tapahtunut. Mikä on totta ja mikä kuviteltua?  Mielikuvitus on se, minkä avulla hän on kestänyt kaiken rujouden ja väkivallan, mutta se myös hämärtää muistoja.
   
Vastauksia etsiessään Kujtim alkaa kirjoittaa kirjeitä kuolleelle isälleen. Nämä kirjeet sisältävät isän ja pojan välillä vallinneen vihan tarkastelua ja rehellistä pohdintaa Kujtimista kirjailijana. Kirjallisuupohdinnat ovat kiinnostavia, mm. Kujtimin mielipiteet nykyään niin yleisestä omasta elämästä kirjoittamisesta ja monista odotuksista joita kirjailijalle asetetaan.    
Olisinko yhtä onneton kuin nyt olen, mietin usein, jos en kirjoittaisi sinua pois - sana kerrallaan tätä uhkaa, tätä pysyvää yötä loitommas.

Statovcin huumori syntyy karnevalisoivasta liioittelusta, joka myös terävöittää asioita. Oman äidin ja sukulaisten tietämättömyys, köyhän perheen ilkkuva kiittämättömyys hyväntekijöitään kohtaan, isän perusteeton rehvastelu sukulaisilleen perheenjäsenten saavutuksista Suomessa ja moukkamaisen opettajan islamkauhu on kuvattu niin hykerryttävästi, että lukijan on palattava lukemaan uudelleen parhaita paloja, mutta vasta kirjailijan vimmaiset haukkumiskirjeet kustantajalleen ja muutamille julkisuuden alan henkilöille saavat nauramaan ääneen.
Aloin kannustaa kirjailijaa puoliääneen:"Sillä lailla, anna palaa Pajtim!" Kujtim siis - mutta kyllä myös Pajtim.
Statovci on julkisessa käyttäytymisessään niin kohtelias ja hyvätapainen, teksteissään hän on rohkea ja kriittinen.
Ehkä tässä kohtaa on syytä mainita, että tämä kirja ei ole autofiktio. Sitä genreä Kujtim pitää pöyhkeänä ja vastenmielisenä ja kysyy, eivätkö kaikki kirjat ole kirjoittajansa omaelämäkertaa. Henkilökohtaisuuden painottaminen tekee vain kaikesta liian mustavalkoista ja yksinkertaista.

Statovci ansaitsisi tällä kirjallaan Finlandia-palkinnon.   

Vielä eräs tärkeä piirre, mitä aina etsin kirjoista, kauneus. Sitä Statovcilla on. 

Äitini ei vastaa mitään, ei edes liiku, mutta hän on hereilllä, painavana kuin vetovoima, ja kuuntelee, ja minä olen kevyt, pala avaruutta johon vierähdän vuoteeltani kuin heinäkasaan, lasillinen yön valtamerestä jossa uin läpi tajuntani unia, ja olen lapsi taas, ennen muistia ja mielikuvia, moitteeton ja kirkas ja viaton, ja niin nukahdan, ja kun herään, aamu on vielä kaukana, ja minä nousen levänneenä ylös ja näen äitini takaraivon ikkunasta, hän istuu terassilla ja itkee, ja hänellä on edessään pino papereita, kirjeet kuolleelle isälleni. 

Vielä linkkejä aiempiin Statovcin kirjoista kirjoittamiini juttuihin, pääset juttuun klikkaaamalla kirjan nimeä: 

Kissani Jugoslavia, Statovcin esikoinen ja HS:n esikoiskirjapalkinnon saaja vuonna 2014. Kirjoitin siitä aivan liian vähän, vallankin kun se on on tämän uusimman jälkeen tähän astinen suosikkini Statovcin kirjoista. 
Tiranan sydän, ilmestyi vuonna 2016. Vaikutuin aiheesta ja huikeasti kuvatuista tilanteista, mutta pidin rakennetta turhan koukeroisena. 
Bolla, 2019, taas tärkeitä teemoja ja kaunista kieltä, vaikkakin minua häiritsi muutama kömpelö lauserakenne (mielestäni, älköön kukaan toista mieltä oleva siis loukkaantuko - kokonaisuus ehjä ja koskettava).

24.10.

Olin lukenut jostain, että albanian kielessä 'kujtim' merkitsee muistia. Mieleeni juolahti tarkistaa, onko sanalla 'pajtim' myös merkitys, kyllä vain: sovinto. Muisti ja sovinto, nämä ovat esillä kaikissa Pajtim Statovcin tähän asti julkaistuissa teoksissa. 

Istanbul: kirjat

 

Istanbulissa oli pieniä kirjakauppoja runsaasti ja kaikissa niissä oli vain kirjoja, kuten myös suuressa kirjabasaarissa, turkinkielisiä ja englanninkielisiä eri genrejen kirjoja, varmaan myös muilla kielillä julkaistuja kirjoja, mutta en ehtinyt tarkastella tilannetta tarpeeksi, koraaneja oli myös arabiaksi. 
Suomessa kirjakaupat ovat joutuneet laajentamaan tarjontaansa niin paljon, että osa alkaa vaikuttaa entisiltä Tiimareilta, joita taas ei muutoin ole muualla kuin  - niin, meillä Kouvolassa. 

Olin lukenut etukäteen Orhan Pamukin perustamasta museosta nimeltä Masumiyet Müzesi, Viattomuuden museo. 
Kun Pamuk sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006, hänellä oli jo vuosia ollut tekeillä projekti, jonka hän saattoi toteuttaa haluamallaan tavalla tämän voiton turvin. Hän oli rakentamassa kirjaa ja museota rinnakkain ja oli hankkinut museota varten viisikerroksisen kapean talon Beyoğlun kaupunginosasta, aivan Istanbulin ydinkeskustasta. Hän oli myös keräillyt romaanin 1970-luvun maailmaan liittyvää esineistöä sieltä täältä. Romaani Viattomuuden museo ilmestyi 2008 ja samannimisen museon avajaisia vietettiin 2012. 
 
Museo on ainutlaatuinen maailmassa, koska se perustuu fiktiiviseen teokseen.
Romaani toimii ikään kuin museon esittelynä ja museo romaanin maailman kuvittajana. 

Kirjassa mies nimeltä Kemal poikkeaa kihlajaistensa alla kauppaan ostamaan käsilaukkua, johon tuleva morsian Sibel on ihastunut. Kaupassa on myyjänä nuori Füsun, johon Kemal rakastuu. Paitsi että Kemal on lupautunut Sibelille, niin uuden rakkauden esteenä on myös luokkaero. Kemal ja Sibel kuuluvat vauraaseen, länsimaistuneeseen yläluokkaan ja Füsun on työläistyttö. Kemal alkaa vierailla Füsunin luona aluksi kaukainen sukulaisuus verukkeenaan ja kun rakkaussuhteella ei ole toteutumisen mahdollisuutta Füsun avioituu toisen miehen kanssa ja muuttaa pois asunnosta. Kemal on pakkomielteisen kaipuunsa vuoksi varastanut joka kerta Füsunin luona käydessään jonkin pikkuesineen muistoksi, neuloja, sakset, soodapullon, suklaalevyn kääreen, pääsylippuja, jopa Füsunin tupakantumppeja. Hän käy myöhemmin tapaamassa kaipuunsa kohdetta myös tämän uudessa kodissa Istanbulin laidoilla ja näpistää niilläkin käynneillään jotakin. 
Museossa on vitriinejä, joihin Pamuk on sijoittanut esineitä samassa järjestyksessä kuin ne esiintyvät kirjan luvuissa, sekä Füsunin esineitä että omasta elämästään kertovia. Kuvat on varustettu teksteillä kuten "Odottamisen tuska", "Turkin ensimmäinen hedelmälimsa", "Loman antama lohtu" jne., jotkut teksteistä ovat vain selittäviä, jotkut runollisia. 
Kiinnostavalla tavalla näistä esineistä muodostuu myös epookin kuvaus, kuva 1970-luvusta, Pamukin oman nuoruuden ajasta. 

Jotkut Pamuk-fanit kulkivat hitaasti kirja kädessä ja etsivät kirjasta kunkin vitriinin esineisiin liittyviä tekstejä. Vitriinejä on 82 kirjan lukujen mukaan.
Minä olin aivan innoissani, vaikka en ollut kirjaa lukenutkaan. Miestäni museo taas ei jostain syystä vetänyt puoleensa. Hän käveli sen nopeasti läpi, vilkaisi vitriinikaappeihin ja lähti ulos kuvaamaan kissoja. 

Eräälle seinälle on kerätty kymmeniä kappaleita Viattomuuden museon erikielisiä käännöksiä mitä erilaisimpine kansineen. 
Museon ylimmässä kerroksessa on seinällä kirjan käsikirjoituksia, piirroshahmotelmia huoneista ja muuta kirjailijan kesken työskentelynsä piirtelemää. Erittäin kiinnostavaa!
Pamuk kirjoittaa kaikki kirjansa aluksi käsin, ja ne ovat laajoja, tämäkin teos englanninkielisenä 728 sivuinen + kuusisivuinen henkilöliite. Ylin kerros on myös kirjailijan luoman fiktion asunto, jossa hän, Orhan Pamuk, olisi haastatellut Kemal Basmacia vuosina 2000-2007. Pamuk on siis omassa romaanissaan cameo-roolissa. 

Kellarikerroksessa on kauppa, jossa oli erikielisiä Pamukin teoksia. The Museum of Innocence lähti mukaani. Takakannessa Financial Timesin arvostelija vertaa kirjaa romanttisen rakkauden kuvauksena Madame Bovaryyn ja Anna Kareninaan. 

Ensimmäisenä museoon tullessa museovieras kohtaa taulun, johon on kiinnitetty satoja tupakantumppeja tarkkoine aikamerkintöineen, ne Füsunin huulten välissä sauhunneet savukkeet. Teos muistuttaa perhoskeräilijöiden huolella rakennettuja tauluja. 

Taulu, josta tämä kuva on vain pieni osa,
on otsikoitu "4213 tupakantumppia".

Miettikää, mikä mahtava markkinointikikka tällainen museohanke kirjailijalle onkaan!

Pamuk sai myös museon kautta suosionsa takaisin. Häntä ei juhlittu Turkissa Nobelin johdosta, koska hän oli tukenut kurdien poliittisia oikeuksia ja arvostellut maataan armenialaisten kansanmurhasta. Hän muuttikin Yhdysvaltoihin vierailevaksi tutkijaksi Columbian yliopistoon saatuaan syytteen epäisänmaallisuudestaan ja sakkotuomion ohella myös tappouhkauksen.
Pamuk on ihmetellyt, miksi useampi ei nosta näitä rikkomuksia esiin. 

 

Olen kirjoittanut Orhan Pamukin kirjasta Kummallinen mieleni kirjoituksessani (täällä) ja samassa yhteydessä hieman myös 12 vuoden takaisesta Istanbulin matkastani.
Mainitsen jutussa Ayşe Kulinin, jonka kirjoista myös pidän paljon. 
En ollut silloin vielä kovin vaikuttunut Pamukista, mutta arvostukseni on noussut luettuani Punatukkaisen naisen ja Istanbulin kaupungille omistetun kirjan Istanbul - Muistot ja kaupunki. Istanbulhan on Pamukille samaa kuin New York on Woody Allenille. 

Kun valitsin edellisellä Istanbulin matkallani kirjakaupan hyllystä Ayşe Kulinin kirjoja, kirjakauppias nosti esiin Irfan Organ vuonna 1950 julkaistun teoksen Portrait of a Turkish Family ja sanoi, että se minun pitäisi lukea. Hän oli oikeassa: lumouduin kirjasta, jossa historia puhuu yhden perheen vaiheiden kautta voimakkaasti. Joskus yksi maailma muuttuu toiseksi kuin leikaten.
Orga kertoo, mitä tapahtui ottomaanien ajan rikkaalle perheelle modernin ajan koittaessa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ylhäisörouva, joka ei ollut edes koskaan itse kammannut hiuksiaan joutui tottumaan elämään ilman palvelijoita ja pitämään huolen omasta kodistaan. Irfan Orga on tämän rouvan lapsenlapsi. Hän kirjoitti kirjan muutettuaan Lontooseen. Kirjan jälkisanat on kirjoittanut Irfan Organ poika Ateş Orga, musiikkialan toimija sekä myös kirjailija, jonka elämä on taas paljon erilaisempaa kuin maahanmuuttajaisänsä. 

Istanbul: kuvataiteesta, moskeijoista, hautausmaista ja herkuista

Heti  ensimmäisenä matkapäivänämme menimme tutustumaan Sanat Müzesiin, Istanbulin merkittävimpään modernin taiteen museoon, jossa on sekä turkkilaista taidetta että kansainvälisiä näyttelyitä.

Suurimman vaikutuksen teki valokuvaaja Ozan Sağdıçin laaja näyttely, joka oli nimetty Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı eli valokuvaajan testamentiksi.
Sağdıç on 90-vuotias ja on kuvannut 50-luvulta alkaen tähän päivään; 70 vuoden ura, johon kuuluu viisikymmentä omaa näyttelyä kotimaassa ja ulkomailla.
Sağdıçin kuvista osa on dokumentaarisia kuvia ihmisten elämästä, osa muotokuvia politiikan, taiteen ja kirjallisuuden vaikuttajista. Hän toimi vuodesta 1956 viikottain ilmestyvän Hayat-lehden fotojournalistina ja on taltioinut kuviinsa tässä tehtävässä isoja tapahtumia Istanbulissa ja Ankarassa. Kuvissa on sekä mustavalko- että värikuvia.
Oli kiinnostavaa nähdä Turkin historiaa ja muutoksia ihmisten elämässä ruohonjuuritasolta tarkasteltuina. Joissain kuvissa oli lempeää huumoria, kuten esim. vuoristotietä ajelevassa hääseurueessa, auto pakattuna niin täyteen, että osa ihmisistä riippui auton ulkopuolella. 
Mieheni innostui valtavasti, koska kuvaa itsekin juuri ihmisiä arjessaan eikä ollut koskaan kuullut tästä kuvaajasta, joka on laajalti tunnustettu myös kansainvälisesti. Onkohan hänen näyttelyitään ollut Suomessa?

Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı

Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı 

                                                       

Ozan Sağdıç: Fotoğrafçının Tanıklığı 

Kaikki yllä olevat kuvat ovat 50- ja 60-luvulta, minkä voi myös päätellä, jos on elänyt noita aikoja.

Turkki on muslimienemmistöinen valtio, mutta vapaamielinen ja monikulttuurinen. Ihmisen kuvaaminen ei ole kiellettyä ja mainoksissa on kaunottaria alusvaatteisillaan. Vanhassa taiteessa on kuitenkin ornamentiikka pääosassa. Ornamentteja on seinissä, lattioissa, katossa, kankaissa, astioissa, kaikkialla. 

Rüstem Paşa Camii, Kuva: Ume

  

Rüstem Paşa Camii, Kuva: Ume

Mimar Sinanin vuonna 1561 suunnittelema moskeija Rüstem Pasa Camii vuodelta 1561 on kuuluisa mitä hienoimmasta osmanien ornamentiikasta kasviaiheineen ja geometrisine kuvioineen. Keramiikkalaattojen siniset sävyt ovat hurmaavia.

Sakirin Camii, Kuva: Ume

Myös tässä, Istanbulin suurista moskeijoista uusimmassa, vuonna 2009 rakennetussa Sakirin moskeijassa on upea väritys, jalokivimäinen tumma turkoosi. Tämä moskeija on merkittävä, koska se on ensimmäinen maailmassa, jonka sisätilat on suunnitellut naisarkkitehti, Zeynep Fadillioglu. Ornamenttia on maton raidoissa, mikä ei kuvassa erotu. Kengille on lokerot sisällä ja myös puhdistautumishuone on sisällä, kun vanhoissa moskeijoissa on ulkoaltaat ja kengät jätetään oven ulkopuolelle.
Suhtaudumme arasti sellaisten tilanteiden kuvaamiseen, joissa ihmiset harjoittavat uskontoa, mutta meitä oikein kehotettiin ottamaan kuvia. Sama on tapahtunut aiemminkin Turkissa. Ihmiset ovat mutkattomia ja vieraanvaraisia.  

Käymme aina matkoilla hautausmailla, niin nytkin. 
Sakirin moskeijan läheisyydessä on iso hautausmaa Karacaahmet Mezarlığı, jonka käytävien varsilla on kauniita kivipaasia, pylväitä ja pesupaikkoja. Turkkilaisilla haudoilla hautakivet ovat tärkeämpiä kuin kukat. Näin vain muutamalla haudalla kukkia. 

 

Paitsi moskeijaan mennessä, niin myös hautausmaalla pestään kädet kyynärpäitä myöten, kasvot, niska ja jalat ennen kuin mennään läheisen haudalle. Vain yhdessä monista pesupaikoista huomasin letkun, jolla suihkun voi ohjata jalkoihin; aikamoista notkeutta vaaditaan vanhuksilta, että saavat nostetuksi jalkansa altaaseen. 

Istanbulissa on myös kristittyjen kirkkoja ja synagogia, mutta kävimme nyt vain näissä parissa moskeijassa taiteen vuoksi. 

Vielä muutama kuva herkkujen asettelusta, jota olen ennenkin Turkin matkoilla ihaillut ruoka-annosten ulkonäössä, maustekekojen väriskaalassa ja kahviloiden sekä makeiskauppojen ikkunoiden esteettisessä järjestelyssä. Kuvataidetta tämäkin. 

 

Tässä kahvilassa söimme usein päivällä pikkulounaaksi suolaisen piirakan, börekin ja jotain
makeaa päälle supermaukkaan kahvin kera. 

Hunajaa tihkuvia baklava-leivonnaisia ja lokumeita eli turkkilaisia makeisia, joita kutsutaan myös nimellä Turkish delight

Samoja irtokarkkeja, mitä meilläkin on kauppojen karkkilaareissa, mutta mikä asettelu!

Maukasta viikonloppua! Seuraavassa raportissa on aiheena Istanbul:kirjat. 

Vain kolme kuvaa - l niin kuin lokakuu, matkajuttuja

Istanbulin modernin taiteen museon ylimmästä kerroksesta avautuu näkymä kaupunkiin. 
Kuva: Ume  

Istanbulin reissu takana, lievä matkalla puhjennut flunssa menossa (onneksi ei covidia, kuten Pohjois-Kyproksen reissulla pari vuotta sitten), pyykit pesty ja kuvat laitettu koneelle.
Aloitan matkaraportointini kolmella l-sanalla. Tämä on Kristiina K:n alullepanema kiva tehtävä/haaste, jossa kunakin kuukautena kerrotaan kuvin ja sanoin sen kuukauden nimen alkukirjaimella alkavasta kolmesta asiasta. Minua houkuttaisi aina laittaa enemmänkin kuvia ja kirjoittaa pitkästi. Yritän olla niukahko, koska suunnitelmissani on vielä monta fiilistelyä matkan elämyksistä. 

1. LOMA

Istanbulin suuren basaarin vieressä sijaitsee laaja kirjakortteli, jonka viehättävässä ympäristössä
tuli vietetyksi aikaa jonkin verran. Kuvasta puuttuu teenmyyjä, joka yleensä ilmaantui paikalle
heti kun istahti lepuuttamaan jalkojaan. Turkkilainen tee ja kahvi ovat molemmat maukkaita. 
Kuva: Ume
 

Jokainen ihminen kaipaa lomaa.
Ymmärrän lomaksi kaikki pienet ja isot irtiotot tutusta arjesta uudessa ympäristössä. 
Mitä erilaisempaa, sen suurempi virkistävä vaikutus lomalla on, ainakin minulle. On elähdyttävää kulkea kuin pikkulapsi kaiken aikaa uutta kohdaten. 
Eläkeläisenä meille on tullut mieheni kanssa tavaksi reissata syksyllä jonnekin pitemmälle lomalle. Tämä oli poikkeuksellisesti lyhyt kaupunkiloma.
Emme käyneet missään "pakollisissa" turistikohteissa, kuten Sininen moskeija, Hagia Sofia ja Topkapin palatsi, koska ne olimme nähneet jo edellisellä käynnillä toistakymmentä vuotta sitten. Katselimme arkielämää ja vertailimme tunnelmia aiempaan. Atatürkin kuvia ei näkynyt yhtä paljon kuin silloin, useampi nuori nainen käytti huivia ja ikään kuin köyhyys olisi näkynyt enemmän, vai osasimmeko vain nähdä sen. 



2. LAMPAANPÄÄT

Kysymyksiä herättävä kuva? Mikä toislajisista on lemmikki, mikä meidän ruokaamme?
Kuva: Ume

Istanbulin lihakaupoissa lihan alkuperä oli näkyvissä päinä ja sorkkina. Minua tämä ei hätkähdyttänyt, koska olen maalaistalon lapsi ja nähnyt lahdatun sian kalttaamisen ja sen osia suolattuina saavissa. Olen nähnyt myös rajuja tilanteita kotieläinten pidossa, kuten lehmän astutuksen, vasikan syntymisen ja eläinten ohjaamisen teurastamon autoon.
Kun kaupan kuulutuksessa mainostetaan possureseptiä, niin se kuulostaa jotenkin eufemistiselta, ikään kuin kyseessä olisi jotain muuta kuin eläimen liha. On myös kieliä, joissa eläimelle ja lihalle on eri sana. 
No, turkkilainen keittiö on yksi herkullisimmista mitä tiedän runsaine alkupaloineen (meze). Jokaisen aterian voi koostaa halutessaan vaikka pelkistä mezeistä, pikkuannoksista, jotka sisältävät vihanneksia, juureksia, hunajaa, jukurttia ja ihania mausteita. Samasta buffet-pöydästä löytyy runsaasti syötävää eri ruokavalioihin. Jälkiruuat ne vasta herkullisia ovatkin. On arveltu, että ne ovat kehittyneet täydellisyyteensä, kun kokit ovat kilpailleet sulttaanien suosiosta. 



3. LIIKENNE

Puolitoista kilometriä pitkän Istiklal Caddesi -kävelykadun keskellä
kulkee vanha raitiovaunu, johon käy sama kätevä ja halpa
automaatista ladattava matkakortti kuin muihinkin kulkuvälineisiin.
Kuvan vasemmassa laidassa katuelämää tarkkaileee bloggari M
mielissään siitä, että sai istumapaikan käveltyään sinäkin päivänä
lähes kymmenen kilometriä.
Kuva: Ume

Istanbulin liikenne on kaoottinen, kuten monessa muussakin metropolissa. Kaupungin väkiluku on noin 16 miljoonaa ja se näkyy. Siihen vielä tietysti turistit päälle. Ja kaduilla rentoina makoilevat koirat, joita joutuu väistelemään.
Kaupungissa on hyvä raitiovaunu- ja bussireitti ja melko uusi metro. Karaköyn ja Beyoğlun kaupunginosien välillä kulkee 550 metriä pitkää tunnelia pitkin funikulaarijuna Tünel, joka on kätevä aikamoisen korkeuseron vuoksi.
Istanbul on kaupunki, josta osa on Eurooppaa, osa Aasiaa. Euroopan ja Aasian välillä liikennöi useita lauttoja eri kaupunginosien välillä. Lautta on ehdottomasti mukavampi kuin bussi, koska sillat ovat aina ruuhkaisia. Auto kannattaa jättää keskustan ulkopuolelle. Matkustimme taksilla lentokentälle onneksi vähemmän ruuhkaiseen aikaan. Taksi on halpa, lähes tunnin matka maksoi 1500 Turkin liiraa, noin 40 euroa. Üsküdarin (Aasian) puolella varttitunnin matka maksoi 2 TL eli noin 5 e. Kävely oli parasta, ja sitä harrastimme paljon. Onneksi jalat toimivat, ja flunssakin oli vasta alkuvaiheessa.  
Bosporin salmelle ja Kultaiseen sarveen järjestetään laivaristelyjä, joilla kaupungin näkee uudesta kulmasta. Aivan rannassa on upeita palatseja, joita ei muualta näekään kuin vedestä.
 

Lisää matkatarinaa tulossa myöhemmin, ainakin kuvataiteesta ja kirjallisuudesta, köyhyydestä, tunnelmista hautausmaalla ja Sabiha Gökçenin lentoasemasta versus Helsinki-Vantaa. Kissoistakin. Ja siitä yhdestä kivasta kahvilasta, jonka yläkerrasta katselimme elämää kadulla.

Kielestä, luetuista ja lukemaan valituista

Hyvän kielikorvan omaava ystäväni Leena kertoi harmistuneensa mediassa ja muualla huomaamistaan kömpelyyksistä ja omituisuuksista.
Iltapäivälehden otsikko "Maailman suurin risteilyalus meni rikki" kuulosti hänen korvaansa lasten kieleltä. Niin minunkin. Lelut menevät rikki, mutta alus vaurioituu tai vioittuu. 
Entä se, että liikkeelle lähtemisen sijasta lähdetään liikenteeseen, vaikka lähtisi vain lähikauppaan ja jotain tehdään kaksi eri kertaa. Mitä virkaa eri-sanalla tässä on? Kaksi kertaa tai kahdesti, eikö niin?
Aloin miettiä omia viime aikoina huomaamiani outouksia kielen käytössä.
Miksi nykyään mielikuvitellaan? Olen kuullut tämän muutaman kerran mm. poliitikkojen haastatteluissa. Kuvitteleminen on mielikuvituksen käyttöä, ei siinä mitään vahvistussanaa tarvita.
Ikiärsykkini "juurikin niin" on yhä vaan voimissaan. Onko se jotenkin vahvempi kuin "juuri niin"? No, se on varmaan tarkoitettu leikkisäksi ja lienee saanut alkunsa vitsinä, kuten myös tuo "lähteä liikenteeseen". 

Alla kuvassa kolme viimeksi lukemaani kirjaa.

 

Luin Paul Austerin suomenkielisen Baumgartnerin (2024) ensin kokonaan ja sitten sieltä täältä alkukielistä kirjaa (2023). Eikö olekin valloittava tuo suomalaisen painoksen kansikuva näppäimistöineen? Sen on laatinut graafikko, kuvittaja Jussi Kaakinen.

Austerilla on upeaa kieltä, ja niin on myös hänen suomentajallaan Arto Schroderuksella.
 
Tässä kirjassa Auster kuvaa seitsenkymppistä Sy Baumgartneria käpsehtimässä jotenkin päämäärättömänä yksinäisen vanhenevan miehen elämässään. Hänen mielensä askartelee muistoissa ja arkipäivän tehtävissä. Miksi muistamme tietyt hetket niin kirkkaasti ja unohdamme toiset?
Kirjailijalla on kirja viimeisteltävänä ja vaimon julkaisemattomat runot pitäisi toimittaa kirjaksi, kun vain jaksaisi. Kirjassa on Baumgartneria liikuttavia otteita vaimon päiväkirjoista ja harvinaisen lumoava esseeteksti "Stanislavin sudet", jonka kirjoittamiseen Baumgartner kokee äkillisen tarpeen ja jota kirjoittaessaan hän elää muistonsa uudelleen niin elävänä, että lukijakin kokee vahvan elämyksen ja jää miettimään kirjailijan esittämää kysymystä tarinoiden totuudesta pitkäksi aikaa. 
 
Tämä kirja kuulostaa hyväksijätöltä, ja sitähän se onkin.
Auster sairasti keuhkosyöpää ja kuoli viime huhtikuussa. Pari vuotta aiemmin hänen poikansa oli kuollut huumeiden yliannostukseen, taustalla tuomio oman lapsen kuoleman aiheuttamisesta. Puolivuotias vauva oli kuollut isänsä hoidossa saatuaan elimistöönsä heroiinia. Ei ihme, että kaiken tämän keskellä kirjoitetussa kirjassa on surumielisyys ja luopuminen läsnä koko ajan.

Kirjailija tarkkailee hahmonsa historiaa ja väsyneitä pyrkimyksiä ajoittaisine innostumisineen jotenkin huvittuneesti myötäeläen.  

    Ja niin käy, että Baumgarner löytää uudelleen liikkumisen virkistävät, oman kehon hahmottamiseen liittyvät ilot; hän panee yksinkertaisesti jalkaa toisen eteen ja liikuttaa itseään avaruuden läpi siten, että koko keho seuraa rinnakkaisrytmejään: jyskyttävää sydäntä, laajenevia ja supistuvia keuhkoja, jalkojen tasaista liikettä, vasen-oikea-vasen-oikeaa, ja kun hän seuraavana päivänä toden teolla alkaa päästä vauhtiin, hänen itseluottamuksensa vain kasvaa kasvamistaan, kun hän jatkaa taivaltaan eteensä avautuvalla valtaisalla sisäisellä niityllä. 

Ninni Schulmanin Viimeiset leikit on kelpo dekkari, jossa lukijaa johdatellaan milloin minnekin ja utelias pikkupoika saa maksaa salapoliisileikeistään. Taalainmaalainen idyllinen pikkukylä ja 80-luku päälleäänitettävine kasetteineen, uunimakkaroineen ja smurfffeineen on kuvattu taitavasti.
Suomentaja Sirpa Hietanen on tehnyt hyvää työtä. Kirja sisältää paljon dialogia ja se kuulostaa hyvin aidolta. 
Eläydyin ja jännitin lukiessa. Lopussa itketti.

Alla olevat kolme kirjaa odottavat matkalaukun päällä päästäkseen sen sisäpuolelle matkalukemiseksi pian alkavalle Istanbulin reissulle.

Marguerite Durasin kirja on niin ohut, että se tulee luetuksi varmaan jo lentoasemalla. Nykyään asemille pitää mennä niin aikaisin, että siinä jää aikaa paitsi toisten matkoille lähtevien katseluun niin myös kirjaan upoutumiseeen. 

Edellinen Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen kirja Sinä riität minulla oli viime syksynä Espanjan reissullani. Ilahduin kun huomasin että heiltä on tullut uusi samalla tyylillä tehty ajan ilmiöitä purevasti tarkasteleva teos.  
Takakannen teksti kertoo, että kirjoittajat kysyvät muun ohessa, onko mikään kokemus liian pieni lapsuuden traumaksi ja miten kirjoitetaan essee sanomatta mitään. Kuulostaa lupaavalta. 

Jokha Alharthi on ensimmäinen omanilainen naiskirjailija, jonka romaani on käännetty englannin kielelle. Kirja voitti vuoden 2019 Man Booker International -palkinnon ja teki siinäkin historiaa, se on ensimmäinen arabiasta käännetty kirja, jolle on myönnetty tämä palkinto.  

Ihailin eilen kävelylenkilläni kesän ja syksyn 
päällekkäisyyttä. Kissankelloja ja päivänkakkaroitakin
vielä. Punaista yhä enemmän puissa ja maassa.
Kaunis syksy. 

Karin Smirnoff, Sokerikäärme

 

Olen lukenut ruotsalaisen Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian, joten osasin odottaa rujon elämän kuvausta myös hänen uusimmassa romaanissaan Sokerikäärme. Jana Kipon ympäristö on Pohjois-Ruotsi, Sokerikärmeen lasten teollisuuskaupunki Södertälje 80-luvulla. Kaupungissa on paljon työn perässä maahan muuttaneita, myös suomalaisia. 

Olen joutunut mukautumaan kaikkeen koska olen pieni. Lapsi jota kukaan ei ole toivonut vaan joka on vain putkahtanut Anita-äidin mahasta kaikkien riesaksi. Ja kuitenkin olen selvinnyt hengissä. Siinä minua on auttanut musiikki. Maailmassa olemalla olen pitänyt itseni elävien kirjoissa ja nyt soitan henkeni edestä. Kaiken mikä on ollut ja mikä on tuleva soitan Matteukselle ja Kristianille. Miikalle Leidelle ja vielä Ujo-Linallekin minä soitan ja rotalle ja norsulle. 

Agnes on musikaalinen ihmelapsi, joka soittaa jo parivuotiaana pianoa ilmiömäisesti. Agneksen järkkynyt äiti yrittää erottaa tytön musiikista, koska hänen piti olla se joka loistaisi estradeilla, mutta hyväntekijä Frank Leide, entinen muusikko hänkin, huomaa tytön lahjakkuuden ja saa huijatuksi Agneksen tunneilleen. Vähän aikaa Agneksella on myös hänen puoliaan pitävä isäpuoli ja rakas pikkuveli Matteus, mutta hän menettää molemmat.
Leide kerää ympärilleen pari muutakin hoivaa ja kannustusta tarvitsevaa päiväkotilasta, sellisti Kristianin ja viulua harjoittelevan Miikan, muodostaa heistä lapsiyhtyeen ja vie lapset jopa ulkomaille esiintymään. Mutta ovatko Leiden motiivit vain hyväntekijän? Viimeisenä ryhmään liittynyt Miika tajuaa enemmän kuin muut. Lapset kasvavat Leiden kanssa muutaman vuoden ikäisestä lähelle murrosikää. 

    Kun hän itse oli lapsi. Äiditön lapsi isänsä vallassa. Hän ei toivonut mitään niin paljon kuin suojelijaa. Aikuista joka olisi illalla laskenut lämpimän kätensä hänen päälaelleen ja vakuuttanut että kaikki menee hyvin.
    Kaikki menee hyvin, hän kuiskaa, Hyss. Kaikki menee hyvin minä lupaan teille. 
    Miika on potkinut peiton päältään. Toinen jalka nykii unessa. Frank pitää kättään reidellä ja nykiminen lakkaa. Ooh mikä lapsen iho. Sileä kuin vaginan sisäpuoli. Hän hyväilee reittä niin hitaasti ettei poika herää. Kevyt liikahdus. Poika kääntyy kyljelleen. 

Smirnoffin kieli on täysin omanlaistaan.
Hän käyttää välimerkeistä vain isoa alkukirjainta ja pistettä eikä merkitse dialogia millään tavalla. Kummallista, se ei tunnu yhtään oudolta. Minäkertojat liiittyvät kerrontaan ja vaihtuvat kesken kaiken riippuen siitä kenen tarinaa kerrotaan, lukijalle on aivan selvää kuka milloinkin puhuu. Jana Kippo -kirjoissa kielessä oli ehkä liikaa erikoisuutta, nyt ei enää. 
Uppoan täysillä Smirnoffin kielen vietäväksi. 

Pienen Agneksen lauseet ovat lyhyitä. Eihän hänellä ole vielä oikein sanojakaan. Taapero selviää äidin pahimpien aikojen yli syömällä lattialta muruja kilpaa rotan kanssa. Välillä kerronnassa on hurjaa maagisuutta. Agnes puhuu norsujen kieltä ja säveltää itsemurhaa hautovan Kristianin kanssa sinfoniaa Pojan kuolema.

Lapset pärjäävät pitkälle neuvokkuudellaan ja tukemalla toisiaan.
He ovat samanlaisia aikuismaisia pikku sotureita ja neroja kuin lapset belgialaisen Amélie Nothombin kirjoissa. He ajattelevat isoja asioita ja ovat ikäistään vahvempia, mutta luottavat liikaa ihmisiin eivätkä tunne elämän pimeitä puolia. 
Välillä lukijalla on sydän kurkussa jännittäessään lasten puolesta. Voi lapset, älkää nyt ainakaan sinne arabiprinssin naamiojuhliin menkö! 

    Kuin kiertävä orkesteriseurue me kannamme soittimemme hotelliin. Se on ylämäessä. Ulko-oven edustalla istuu kissa.
    Hei sanon sille hei se vastaa.
    Bonjour sanoo vastaanottosetä.
    Bonjour Leide vastaa.
    Rahaa ei ole loputtomasti hän sanoo. Joten otin meille yhteisen huoneen. 

Lopuksi kaikki maagisuus on poissa ja palataan arkisempaan maailmaan, jossa lapset saavat olla lapsia. Kansankoti tulee apuun.
Minulle tulee mieleen Uzodinma Iwealan lapsisotilaan elämästä kertova kirja Beasts of No Nation/ Ei kenenkään lapset, jonka lopuksi paljon pahaa nähnyt ja pahaan opetettu lapsi toteaa, että oli hänelläkin äiti kerran.    

Viimeinen luku on niin ihokarvoja nostattavan kaunis, että haluan tallentaa sen tänne kokonaan. 

Olin ihmelapsi. Nyt olen tavallinen lapsi. Niin on helpointa.
   Musiikki on vaiennut.
   Jos en osaa soittaa mikään muukaan ei ole todellista.
   Paitsi Kristian.
   Niin kauan kuin tunnen hänet tiedän että hän elää. Vaikka en tiedä mistä etsisin häntä. 
   Kivillä on pulssi. Kaisloilla sävel. Hiekalla rytmi ja muistilla laulu. 
   Me olimme vain lapsia.
   Jonain päivänä olemme aikuisia. 

Kävin jokin aika sitten kirjaston elokuvanäytöksessä katsomassa tosielämästä inspiraationsa saaneen elokuvan May December. Se vaivaa minua yhä. "May December" on sanonta jolla kuvataan parisuhdetta, jossa ikäero on suuri. 
Tosielämän pari oli 34-vuotias seattlelainen perheenäiti ja opettaja Mary Letourneau ja hänen 12-vuotias oppilaansa Vili Fualaau. Siis 12, luit oikein. Seksisuhteen paljastuttua Mary joutuu vankilaan ja synnyttää siellä heidän ensimmäisen yhteisen lapsensa. Pari jatkaa tapailemista lähestymiskiellosta huolimatta ja toinen tytär syntyy jo, kun Vili on 15-vuotias. 
Kun Vili Fualaau tulee täysi-ikäiseksi he menevät naimisiin ja elävät yhdessä parikymmentä vuotta, kunnes Fualaau hakee eroa. 

Elokuvassa parin elämästä ollaan tekemässä elokuvaa ja näyttelijä, joka tekee alaikäiseen rakastuneen naisen roolin tulee tutustumaan perheeseen, jossa on kolme lasta, kaikki jo lähdössä opiskelumaailmaan. 
Elokuvan nuori mies, korealaisamerikkalainen Joe Yoo, on sellainen rauhallinen ja tyyni isokokoinen mies, ehkä jo poikana varhaiskypsä, johon voi hyvin kuvitella rakastuvansa, mutta ei vielä 12-vuotiaaseen sentään! Lapseen!
Oikean elämän Vili Fualaau on etniseltä taustaltaan samoalainen. Hän oli samalla luokalla kuin yksi Mary Letourneaun neljästä lapsesta. 
Onko helpompi rakastua epätavallisesti, jos toinen osapuoli on jotenkin eksoottinen?  

Onko seksuaalinen hyväksikäyttö erilaista riippuen hyväksikäyttäjän sukupuolesta?

Näyttelijän saapuminen ja kysymykset saavat varsinkin Joen miettimään suhteen alkua. Kuka johti? Saiko hän oikeasti valita? Eihän hän siinä iässä pystynyt oikeasti valitsemaan. 
Joe kasvattaa toukista harvinaisia perhosia ja päästää ne kuoriuduttuaan vapauteen. Ovatko perhoset hänelle selviytymiskeino kuten musiikki Södertäljen epätavallisissa oloissa kasvaville lapsille?

PS Outi Mennalle isosti kiitoksia Smirnoffin kirjojen upeasta suomentamisesta! 

Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa 2 : ruoka kirjallisuudessa ja mitä naparetkillä syötiin

A. A. Milne, Pienten oma Nalle Puh,
kuvitus Andrew Grey
Nalle Puhille kyläilyssä tärkeintä on hunaja ja hillo.

Kirjailija Leena Parkkinen piti Joensuun kirjallisuustapahtumassa alustuksen, joka oli nimetty "Madeleine-leivoksista joka maun rakeisiin - mitä ruoka edustaa kirjallisuudessa".

Etukäteen mietin, että ruoka merkitsee ainakin rakkautta. Vauvan ja äidin imetystuokio on rakkauden välittämistä ravinnon muodossa eikä ihme, että vielä aikuisenakin äidinmaidon makua muistuttavat makeat vaniljaiset jälkiruuat kuten vanukkaat ja pehmisjäätelö antavat lapsenomaista mielihyvää.
 
Parkkinen kertoi, että lastenkirjallisuudessa syömisellä on sama merkitys kuin aikuisten kirjallisuudessa rakkauskohtauksilla. On myös tutkittu, että samat aivojen osat aktivoituvat lasten herkkuhetkissä kuin aikuisilla erotiikassa. On paljon lastenkirjoja, joissa kuvataan lasten syntymäpäiväkemuja ja riehaantumista herkkujen äärellä, eväsretkien yltäkylläisyyttä ja muita unelmien herkutteluhetkiä. 

Aikoina jolloin erotiikan kuvaus kirjallisuudessa oli kiellettyä, homoerotiikan varsinkin, yhteisen syömisen kuvaukset korvasivat sen, mitä ei saanut osoittaa tai mistä ei ainakaan voinut suoraan kirjoittaa.  

Ruualla voi kuvata kirjallisuudessa monenlaista:
- yhteiskuntaluokkaa
- vapautta
- yltäkylläisyyttä
- turmiota
- kansallisuutta
- etnistä taustaa
- epookkia
- henkilöä tai miljöötä
- ?  

Ruualla on iso merkitys esimerkiksi Satyriconissa, erityisesti sen osassa Trimalchion pidot, Karen Blixenin novellissa Babetten pidot (kokoelmasta Kohtalotarinoita), Marcel Proustin romaanisarjassa Kadonnutta aikaa etsimässä, Veikko Huovisen romaanissa Hamsterit ja Sofi Oksasen romaanissa Stalinin lehmät. 
On kiinnostavaa pohtia, mitä kaikkea se näissä kussakin merkitsee.

Stalinin lehmissä ruoka edustaa usein turvallisuutta ja siitä kieltäytyminen vallankäyttöä itseä kohtaan.
Syömähäiriöt ja niistä kirjoitettu kirjallisuus olisi myös ollut kiinnostava aihe tässä yhteydessä, mutta siihen ei ehditty enkä hoksannut nostaa esiin yleisön puheenvuoroissa. En yleensäkään keksi mitään kysyttävää luentotilaisuuksissa, vasta jälkeenpäin tulee mieleen uusia näkökulmia.

Aloin pohtia Satu Taskisen romaania Täydellinen paisti. Siinä ulkomainen miniä koittaa saada aikaan anoppia ja muita miehen sukulaisia miellyttävän aterian. Ruualla ilmaistaan tässä monenlaisia tasoja, ainakin miellyttämistä, valtakysymyksiä ja vierautta. 

Jyrki Siukonen, kuvataiteilija ja tutkija, piti mielenkiintoisen esitelmän "Nytkö tuli raja vastaan?", jossa tarkasteli Nansenin naparetkellä 1800-luvun lopulla esiin tulleita ruokaan liittyviä tabuja. Retkellä kalskahtelivat yhteen kolmenlaiset kulttuurit, norjalaisten, saamelaisten ja Grönlannin inuiittien. Sekä Nansen että saamelainen Samuel Paltto ovat kirjoittaneet samasta naparetkestä, mutta Palton kirja on jäänyt vähälle huomiolle, koska sen kielenä on vähemmistökieli saame eikä kirjaa ole käännetty muille kielille.

Herkullinen asetelma, kaksi henkilöä eri kulttuureista kirjoittaa samasta tilanteesta. Fiktiossa tätä metodia käytetään paljon, mutta harvemmin asiateoksissa. 

Nansen oli terveysintoilija ja kaiken alkuperäisen kannattaja. Yllättävää on, että retkikunnan norjalaiset söivät raakaa eläinten lihaa, jolle saamelaiset käänsivät inhoten selkänsä. Siinä missä Nansen hamuili liha-aterian jälkeen marjoja suuhunsa mahallaan varvikossa, saamelaiset nauttivat keksejä ja marmelaadia. 
Inuiittien elintavoissa riitti ihmeteltävää, esimerkiksi peseytyminen virtsalla on mahtanut tuntua oudolta.

Siukoselta on tulossa kirja Nälkä ja vilu, josta voi lukea lisää retkikuntalaisten syömingeistä.

Sven Nordqvist, Viirun syntymäpäivät
Viiru ja Pesonen valmistautuvat
mässäilemään kerrospannukakulla.

Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa 1: hyvää makua ja ystävyyttä

Viikonloppuretki Joensuuhun sattui hyvään aikaan jo siksikin, että Pohjois-Karjalassa ainoana alueena Suomessa oli lähes helle. Tietenkin olin varautunut villasukin ja pashminahuivein ja kesämekot olin jättänyt kotiin, mutta ei se mitään. Voi miten antoisa viikonloppu! 

Olen käynyt monta kertaa Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jota on järjestetty jo vuodesta 2000.
Tapahtumalla on joka vuosi kiinnostava teema. Mieleeni ovat jääneet teemat rakas, nauru, tosi, vieras, minä, kuolema ja työ. Tämän vuoden teema oli MAKU. 
Vuoden teemaa käsitellään paitsi kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa niin myös tieteissä.
Yleensä olen mennyt junalla ja majoittunut erään ystäväni/ystävämme luo, mutta tänä vuonna mieheni lähti mukaan autoilemaan, yövyimme hotellissa ja yhdistimme reissuun myös käynnin Tuupovaarassa, joka on meidän yhteisen elämämme ensimmäinen etappi.
Tapahtuma on kolmipäiväinen. Ensimmäisen päivän paikalliskulttuurin ja runojen osuus jäi meiltä kokematta.
Toisen ja kolmannen päivän annista on niistäkin niin paljon kertomista, että kirjoitan aatoksistani kaksi raporttia. 

Kirjailija Laura Gustafsson kertoi toisenlajisista eläimistä ympärillämme ja sisällämme ja pohti lajirajoja. 

Missä menee raja ihmisen ja eläimen välillä? Entä kasvin ja eläimen?
Ei ole olemassa yleiseläintä, me vain niputamme eläimet yhdeksi ja samaksi ihmisen vastakohdaksi ja kaukana ihmisestä olevaksi. 

Mikä on kasvin ja eläimen viimeinen yhteinen esivanhempi? Antiikin maailmassa palvelija pyyhki vessakäynneillä isäntäväen takapuolen märällä pesusienellä eli eläimellä.
Kun me syömme mieluiten ylempiä eläimiä, niin eikö ihmisen liha olisi meille puhtainta ravintoa? 

Nisäkkäiden biomassasta maapallolla 36% on ihmisiä ja 60 % nautoja ja muita kotieläimiä, yhteensä siis 96 %. Linnuista 70 % on hyötyeläimiä. Vapaita eläimiä on melko vähän. 

Tappaminen raaistaa ihmistä. Entä jos kaikilla elävillä olennoilla olisi itseisarvo?
Kun Darwin määritteli ihmisen eläimeksi, katsoiko ihminen sen jälkeen, että hänellä on lupa olla moraaliton ja eläimellinen?

Niin paljon  häiritseviä kysymyksiä. 

Mietin, että jos me emme enää tappaisi eläimiä vaan antaisimme myös luonnossa elävien eläinten lisääntyä vapaasti, niin mehän jäisimme alakynteen. Tallustaisiko silloin meidän kaduillamme karhuja ja kotimme ovesta kopsottelisi sisään hirvi?
Kyllähän eläimetkin ryhmittyvät lajitovereittensa kanssa hyökkääjiä vastaan ja syövät toisia lajeja, puolustuskyvyttömiä.  
Massalihantuotannossa tapahtuu kauheita asioita. En edes uskalla ajatella sitä. Olen nähnyt televisiossa amerikkalaisia "pihvipeltoja", härkälaumoja mailikaupalla silmänkantamattomiin ja lukenut, että autolla ohiajaessa haju on kuvottava eikä molemmin puolin tietä seisovat eläimet näytä painajaismaisesti loppuvan koskaan. Olen lukenut sioista, joita pidetään niin ahtaasti, että ne eivät pysty menemään makuulle edes synnyttäessään ja kalkkunoista, jotka elävät koko elämänsä sisällä pakotettuna lihomaan nopeaan tahtiin joulupöytään.   

Kirjailija Kirsti Manninen kertoi havainnollisin kuvin maun historiasta ja siitä, miten kulloinenkin arvossapidetty tyyli on levinnyt nopeasti paikasta toiseen. Vasen muotokuva on Ranskan hovista, jonka "trendisetterit" pitkään sanelivat Euroopassa mikä on tyylikästä ja oikea ruotsalaisen ylhäisönaisen vastaavasta lookista vähän myöhemmin. Kun tietyt asut kävivät vanhanaikaisiksi niitä nähtiin vielä pitkään alemmissa yhteiskuntaluokissa.
Mannisen ryijykatsaus oli erittäin kiinnostava. Se mikä oli vähän aikaa sitten moukkamaista, saattaa olla kohta muodikasta, joten älkää hävittäkö perintöryijyjä ja muita kalleuksia, jotka juuri nyt eivät sovi sisustukseen. Itselläni on varastossa rullalla suvussa kulkenut 1800-luvun alkupuolelta peräisin oleva kasviväreillä värjätty ryijy, jonka reunaan on ikuistettu mystiset nimikirjaimet ja päivämäärä sekä joitain kuvioita, joiden ehkä uskottiin suojelevan pahalta. 

Muodin tutkimuksen professori Annamari Vänskä Aalto-yliopistosta selvitti, kuka päättää sen mistä me tykkäämme. Henkilökohtainen maku on illuusio, vaikka luulet olevasi ympäristöstäsi piittaamaton itsenäinen kulkija. Kaikki mitä ostat, tilaat tai vain selailet netissä vaikuttaa siihen mitä sinulle tarjotaan omana makunasi.  

Aiemmin maku valui ylhäältä alaspäin, suurten muotitalojen haute couture -asuista kaavalehtien kautta kotiompelijoille ja ompelimoista kauppoihin. Pian kuitenkin tapahtui myös toisinpäin. Mary Quant, Jean-Paul Gaultier ja moni muu arvostettu suunnittelija ottikin mallia katumuodista. Nykyään vaikutusta tapahtuu joka suuntaan.
 

Digitalisaatio on tuonut uusina mauntekijöinä 2000-luvulla bloggaajat ja 2010-luvulla someinfluensserit, jotka nostavat omat valintansa ja elämänsä päivityksissään esikuviksi kymmenilletuhansille seuraajilleen.
Näyttää siltä, että aivan viime aikoina on alettu kaivata perinteisiä muotilehtiä tavisinfluenssereiden sijaan tai rinnalle.  

Sinun makusi ei ole sinun. Siihen vaikuttaa monia tekijöitä: sosiaalinen luokka, ryhmä johon identifioidut, ammatti, moraaliset kysymykset, ympäristö ja aika.
Yksi ajan ilmiö on myös nuo meistä tietoa keräävät algoritmit.
Hei, huijaa niitä, selaile vähän kaikkea tai älä mitään, jos haluat saada makusi enemmän omaksesi (tämä siis oma aivoitukseni).  

Ystävykset. Mitä tyyli kertoo?
Kumpi heistä on afrikkalaisen kirjallisuuden
tutkija emerita ja kumpi vuonna 2010 eläkkeelle jäänyt
kieltenopettaja?

Seminaarin ohessa vietin aikaa muutamien ystävieni, eritoten kuvassa kanssani kävelevän Raisan kanssa. Mikään ei virkistä kuten hyvien ystävien seura! Eläköön pitkät ystävyyssuhteet!
Keskustelimme päivien annista, oman elämän tapahtumista, ilmiöistä ja kulttuurista.  

Kävimme myös katsomassa elokuvan Finding the Money, joka oli erittäin kiinnostava. Mitä on valtion velka? Onko meillä syytä huoleen? Mitä raha on?
Suuri osa meni minulta ohi, koska en todellakaan hallitse taloustermejä, mutta juuri tällainen haastava tieto vasta onkin kiinnostavaa. 

Paluumatkalla ajelimme Tuupovaaran kautta ja kävimme katsomassa taloa, jossa asuimme parisen vuotta, 1975 - 1977. Olimme vuorovuosin töissä ja auskultoimassa eli pätevöitymässä opettajiksi Joensuun yliopistossa.
Koulu, jossa työskentelin äitiysvapaani molemmin puolin (esikoinen syntyi Tuupovaarassa), oli purettu ja vähän kauemmas tiestä oli rakennettu pieni päiväkodin ja alakoulun luokat käsittävä koulurakennus upeine leikkipihoineen. En ole missään nähnyt niin suurta ja niin hyvin varustettua piha-aluetta lapsille. Sillä pihalla ei tarvitse kilpailla siitä, kuka ehtii keinuun tai kiipeilemään.  

Pohjois-Karjalan korkeudella on jo vaaramaisemia

Saman auringon alla

 

Kävelyreittini varrelta Myllykosken Koivusaaresta

Olen lueskellut uudelleen sieltä täältä joskus antikvariaatista ostamaani Mika Waltarin vuonna 1948 ilmestynyttä matkakirjaa Lähdin Istanbuliin. Waltari kirjoittaa kiehtovasti sodanjälkeisestä Euroopasta ja silloisen matkustamisen hankaluuksista. Kirja on harvinaisen upeaa, pohdiskelevaa kulttuurireportaasia ja aika on tehnyt siitä myös historiallisesti arvokkaan. 

Kaiken värikkään ja elämyksellisen ohessa matkailija Waltari lepää välillä puistoissa, katselee ohikulkevia ihmisiä ja kirjoittaa runoja plataanien kuoriin. 
Hän tulee myös verranneeksi katselemaansa itämaista elämää omaan länsimaiseen, mikä minusta on erityisen kiinnostavaa, koska hänen kuvaamaansa itämaista verkkaisuuttahan ei kovin paljon enää Turkista löydä.

Leikki leikkinä, mutta ajatteleva ihminen ei voi välttää epäilystä, että länsimainen teknillinen ja sosiaalinen kehitys on johtanut ihmisen tiettyyn epämukavuuden ja pakonalaisuuden tuntoon suhteessa työhön ja yhteiskuntaan. Ruotsi on työtehon ja teknillisen edistyksen johtavia maita Euroopassa, mutta tuloksena on tuskaneuroosin hallitseva asema 40-luvun nuoren kirjailijapolven aiheiden valinnassa. Jo kysymys siitä, että vapaa-aikojen vietosta on tullut sosiaalinen ongelma, johon keksitään erilaisia ratkaisuja, osoittaa, että joko ihmisessä tai järjestelmässä on jotakin vikaa.

Pakostakin tulee mieleen Jerusalemin kuningas Salomonin pohdiskelut Vanhan Testamentin Saarnaajan kirjassa.
Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos jotakin on, josta sanotaan: "Katso, tämä on uutta", niin on sitä kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä. 

Niin. 

Mikä mahtaakaan olla suosituimpia aiheita meidän aikamme nuorten kirjailijoiden romaaneissa? Mututuntumalla sanoisin, että paha olo. Entä HS:n Lauantai-liitteessä? Veikkaan ruokaohjeiden ohella mielenterveyden häiriöitä. 

Mikä määrä sääntelyä ja ohjausta on ihmiselle hyväksi? Milloin hän menettää yksilöllisen vastuullisuuden tunteen ja muuttuu laumaihmiseksi?
Ja milloin ohjantaa on liian vähän, niin että ihmiset alkavat käsitellä pelottavaa vapauttaan ja orpouden tunnettaan asettamalla toisilleen tiukkoja sopivaisuuden rajoja - ja taas ollaan laumoissa, joita nykyään myös kupliksi kutsutaan. 

Mökin keittiön pitsiverho on ollut ikkunassa
jo 60-luvulla. En vaihda sitä mihinkään
modernimpaan.