tiistai 6. syyskuuta 2022

Kari Hotakainen, Opetuslapsi

 



Kari Hotakaisen kirjailijaura täyttää tänä vuonna pyöreät 40 vuotta.
Hänen usein toistuva teemansa osattomuus ja "hyvien ihmisten" tylyys saa huipennuksensa häneltä juuri julkaistussa romaanissa Opetuslapsi, josta voi perustellusti käyttää kirjakehuissa kliseiseksi kulutettua termiä vimmainen.
 
Kliseet on yksi niistä asioista, joita vastaan Hotakainen hyökkää. Hän näkee kliseitä käytettävän paljon tyhjässä auttamispuheessa, jolla ei ole todellisuuspohjaa ja sisällyksettömässä kulttuuripuheessa, jota varakkaat henkilöt ja heidän palvelemansa kulttuurin tuottajat käyttävät.
Hotakaisen romaanissa kliseiden paljastaja on kolhituksi joutunut, yhteiskunnan reunalle pudonnut Maria, joka käy kostotoimiin saadakseen valitsemansa henkilöt tajuamaan oman elämäntyylinsä ulkopuolista elämää ja löytääkseen itse takaisin yhteyden muihin ihmisiin. 

Kirjassa on kaksi minäkertojaa ja lisäksi lukujen välillä pääkertojan, Marian, salaisen Yökirjan rukousmuotoisia ajatelmia.
Toinen kertoja on rikostutkija Taktinen, joka yrittää päästä Marian pään sisälle estääkseen ylikierroksilla käyvää Mariaa ryhtymästä henkirikoksiin. Maria on siepannut väkivaltaisesti kolme itselleen tuntematonta ihmistä hylätylle huoltoasemalle. Tätä ennen hän on jo selvittänyt välejään loukkaavasti käyttäytyneen maanviljelijän kanssa, jonka mansikkapelloilla on ollut nuorena töissä ja kasvattivanhempiensa kanssa, jotka ovat evänneet rakkautensa lapselta, joka ei sopinut heidän määräämäänsä muottiin.
Koko operaatio kestää kolmisen päivää, mutta Marian ajatusten mukana pääsemme mukaan taustatekijöihin, jotka johtivat tähän tilanteeseen.  

Puristan nyrkissäni muistitikkua, jolle Läski pyynnöstäni tallensi kaikki sijaisisäni Laurin podcastit. Olen kuunnelut ne nyt vuosien jälkeen uudelleen ja tajunnut, että minusta on ollut moneksi, myös nukeksi.
Kaikki alkoi, kun hän kirjoitti minusta kolumnin Parempi vanhemmuus -lehteen. Siinä hän kertoi, että olin tuonut hänen elämäänsä uuden ulottuvuuden. Olin siis hänelle uusi ulottuvuus. Se tuntui paitsi oudolta myös pahalta. Hän käytti minua korostaakseen humaanisuuttaan. Olin tuona hetkenä 17-vuotias ja aavistelin, että tulen joskus laittamaan hänet vastuuseen sanoistaan. Mutta voiko sanoista laittaa vastuuseen, varsinkin jos sanat ovat kaikkien muiden mielestä ihania ja humaaneja? ( - - - ) Ovatko hyvät sokeita siksi, ettei kukaan kyseenalaista heidän näkökykyään?

Maria on valinnut kasvatettavakseen ihmiset, jotka edustavat hänelle köyhiä kanssaihmisiä halveksivia tyyppejä, Purjehtijan, Syöjän ja Näyttelijän. Purjehtija on vakuutuslääkäri, joka kieltää potilailta sairauseläkkeen heitä näkemättä, Syöjä on ravintolakriitikko, joka käy syömässä hienoissa ravintoloissa ja kirjoittaa ruokajutuissaan ylimielisesti vähävaraisten ihmisten huonoista ruokavalinnoista. Maria on katsellut Syöjän ateriakuvia lämmittäessään kolmatta päivää samaa ruokaa ystävänsä Läskin (oikeasti ruipelon) kanssa ja ajatellut, että sanoilla on oltava seurauksensa. Näyttelijän synti on tekopyhyys. Hän on paasannut medioissa tarkoin harkitussa rennolta näyttävässä lookissaan siitä, miten sivistys sivistää ja taide lisää ihmisten hyvinvointia. Marialle kaikki sijaiskodissa tuputettu taidepuhe eheyttävänä ja terveellisenä mielen ravintona on vain lisännyt ahdistusta. Hänen makunsa ja mielipiteensä on aina ohitettu tai todettu vääriksi.    

Hotakainen selittää Marian hahmossa selkeästi, miten katkeroituminen ja radikalisoitumien syntyy, kun eriarvoisuus kasvaa. 
Parempiosaiset paasaavat oikeista valinnoista, kun köyhillä ei ole vaihtoehtoja. Maria on lukenut haastattelun, jossa Näyttelijä kertoo ostaneensa työajokikseen sähköpyörän koska haluaa säästää luontoa, mikä vahvistaa Marialla sitä huomiota, että eko-termiä käytetään usein niin että se on omahyväisyydessään loukkaus.
Miksi hän ei aja niitä säälittäviä kuuden kilometrin matkoja teatterille tavallisella pyörällä? Miksi hän valitsi nikkeliä nakertavan turhakkeen ja miksi hän ylipäätään kertoi tästä nolosta ostoksesta? Olisiko ollut ekologisempaa jättää tämänkaltainen ilmaa pilaava ilmoitusasia kertomatta? 

Välillä Marian purkaukset tuntuvat melkoiselta paukuttamiselta, mutta hyväksyn tyylin, koska Maria on euforisessa tilassa ja - kerran näinkin päin, ähäkutti. 
Maria on älykäs ja hoksaava ihminen, koulutustakin saanut, mutta ehdottomuutensa ja herkkyytensä vuoksi vaikeuksiin joutunut. Hän tarkastelee elämää sekä läheltä että maailman mittakaavassa, jolloin vertailun tulos on tietenkin vielä rajumpi kuin oman maan sisällä tehtynä. 

Kaikki vanhat iljettävinä pidetyt dieselautot ovat kolmannen maailman ihmisten mielestä aarteita, jollaisia he eivät ole koskaan nähneet. He haluavat ylittää  vaikeakulkuiset aavikot meidän hylkäämillämme rotiskoilla, jotka ovat heille täysin käyttökelpoisia kulkuvälineitä, eivät he voi ymmärtää sinun omahyväistä ilmettäsi, kun ujutat letkun äänettömästi autosi perseeseen ja annat lausunnon lehteen, sanot valinneesi vihreyden, ekologisuuden, paremmuuden, koska sinulla on varaa valita, sinulla on vaihtoehtoja, heillä ei ole edes kunnon kenkiä, sinä  harrastat viherpesua samaan aikaan kun heillä ei ole edes vettä, sinun äänetön autosi ei pelasta maailmaa, koska nikkeliä on kaivettava maasta sinun akkuihisi, laskeudu itse kaivokseen sitä louhimaan, lopeta kaunopuhe ja tunnusta, että olet ristiriidan ytimessä, synnin keskiössä, vaikka mitä selittäisit.  

Tunnustaminen on avainsana. Rehellinen tunnustaminen ja sen kautta yhteys ja mahdollisuus vuorovaikutukseen ja toimintaan, jolla on oikeasti merkitystä. Näin Maria kokee, maailmanparantaja hänkin rikollisesta teostaan huolimatta. 
Mietin kirjan nimeä ja Marian nimeä. 
Opetuslapsi kantaa kirjassa sekä Raamatun merkitystä että ironista kuvaa sijoituslapsi Mariasta kasvatustoimenpiteiden kohteena. Maria oli Jeesukselle rakkain opetuslapsi, jonka kirjoituksia ei ole julkaistu. Ovatko kirkolliskokoukset nähneet  paremmaksi valita miesten kirjoituksia? Oliko Marian rakkauden sanomassa liian paljon rakkautta? 

Näytän törmäävän nyt kaiken aikaa Raamattu-vertauksiin.
Viimeksi kirjoitin J. M. Coetzeen Davidista, joka oli paitsi pakolaispoika David, niin myös tämän ajan Jeesus.
Hiljattain katsoin jo toisen kerran libanonilaisen Nadine Labakin ohjaaman elokuvan Kapernaum - kaaoksen lapset (löytyy Yle Areenasta). Tässä elokuvassa Beirutin slummialaue vertautuu tuhottuun Kapernaumiin, ja eikös vain neuvokas esiteini-ikäinen poika Zain, paperiton lapsi, toimikin kuin Kapernaumissa elänyt Jeesus-lapsi paljastaen yhteiskunnan mätäpaiseita. Suosittelen vahvasti tätä elokuvaa, kuten myös Hotakaisen romaania. 

Hotakaiselle tyypillinen pisteliäs ja synkkä huumori sekä nokkelat kielikuvat ovat tärkeässä asemassa tässä romaanissa, kuten hänen aiemmissaankin, tässä ehkä  synkempinä kuin ennen. 
Ovatko yksilöllisys ja liberalismi arvoja vaiko vain vaurauden mukanaan tuomia torkkupeittoja? Onko vihreä Näyttelijä vihreä vain kateudesta paremmin esiin päässyttä kollegaa kohtaan? Onko luonnon suojeleminen sitä, että klikataan sosiaalisessa mediassa puun kuvaa? Takaako älykellosta pilvipalveluun lähetty varmuuskopio jopa taivaspaikan, kun tiedosto kehon tapahtumista on jo etukäteen
lähetetty matkaan?
Arvot tekevät kipeää, kun niitä testaa, ei vain klikkaa.  


10 kommenttia:

  1. Hmm, vaikuttaapa kiinnostavalta. Olen lukenut Hotakaiselta vain kaksi romaania, joista toinen (Juoksuhaudantie) ei suuremmin vaikutusta tehnyt. Toinen (Iisakin kirkko) miellytti taasen kovin. Sittemmin jostain syystä hylkäsin Hotakaisen, mutta voisin palata häneen Opetuslapsen tiimoilta. Teema on hyvin ajankohtainen! On tosiaan helppo tukea eri asioita nappia painamalla, mutta kannattaisi kyllä pysähtyä miettimään, mitä tekee itse ihan konkreettisesti. Moni ei vaan halua silmiään avata, koska näky voisi olla liian kauhea.

    Todella houkuttelevat lainaukset olet valinnut kirjoitukseesi! Tuli oikein syyhy päästä tämä lukemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli vaikea valita mitä sitaatteja ottaisi, kun kirja on täynnä toinen toistaan herkullisempia lausevyöryjä sellaisesta ylimielisestä toisten ihmisten neuvomisesta, jossa loukataan tajuamatta, miten paljon ja raskaasti.
      Osuva huomio on esim. se, miten tyyligurut ohjeistavat ostamaan laatua ja katsovat osaamattomuudeksi ja huonoksi mauksi sen, että rahvas tyytyy halpakaupan rytkyihin.

      Minustakaan Juoksuhaudantie ei ole Hotakaisen parhaita (eikä muistaakseni hänen omasta mielestäänkään, olen jostain lukenut). Sen sijaan Henkireikä ja Ihmisen osa ovat väkeviä kirjoja. Ihmisen osan pohjalta tehty elokuvakin on tasokas.
      Meille on mökille kertynyt pieni "sivukirjasto". Siellä huomasin kirjan Huolimattomat, joka oli tarttunut mukaani kirjaston poistohyllystä erikoisen kansikuvansa vuoksi. Luin kirjan ja pidin kovasti. Siitä oli tarkoitus tehdä blogikirjoitus, mutta jäi, kun tuli jotain muuta kesäistä menoa.

      Poista
  2. Sama kuin Elegialla, sitaatit innostavat lukemaan! Minäkin olen Juoksuhaudantien lukenut, joka oli ok ja Ihmisen osan, josta en muista enää oikein mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmisen osa on hyvä, kertojana vanha, paljon elämässään kokenut nainen Salme Malmikunnas.
      Etsin postauksiani Hotakaisesta, mutta en näytä kirjoittaneen Ihmisen osasta, luin sen varmaan ennen blogiaikaa. Olen kirjoittanut Tarinasta ja Luonnonlaista, jonka Hotakainen kirjoitti sen jälkeen kun hänet oli paikkailtu kokoon liikenneonnettomuuden jälkeen. Kirja on täyttä fiktiota, kuten kaikki Hotakaisen kirjat, vaikka sen syntyyn on varmaan vaikuttanut Hotakaisen kiitollisuus hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamaa terveydenhoitoa kohtaan,

      Poista

  3. marjatta

    hieno ruodinta opetuslapsesta, kiitos! kuulostaa siltä, että kirja sisältää kaikki hotakaisuuden lajit ja lainalaisuudet. itseäni nämä vieraantumisen, osattomuuden ja kahtia jakautuneen maailman kuvaukset kiinnostavat hurjasti.

    ps. naispuolinen ystäväni lukee kirjaa parhaillaan ja hän kertoi saavansa marian ylikierroksista isoja kiksejä.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Meri!
      Kyllä tästä Hotakaisen tunnistaa heti ytimekkäästä alusta "On vaikea kaivertaa hedelmäveitsellä sydäntä otsaan, jos ihminen koko ajan sätkii ja rimpuilee" aina lähes sata sanaa pitkään polveilevaan, mutta hyvin koossa pysyvään loppuvirkkeeseen.

      Itseäni hyväosaisena ihmisenä tämä ravisteli sillä tavalla, että pyrin kuuntelemaan ihmisiä tarkemmin ja pitkään ja välttämään päälle puhumista. Taustani on vaatimaton ja läheisissäni on niitä, joilla elämä ei ole mennyt yhtä hyvin kuin itsellä, joten osaan kyllä olla kiitollinen, mutta sitä kuuntelua pitää tehostaa.

      Poista
  4. Moi! Haluan tämän Hotakaisen matkalukemiseksi, kun nousen sinivalkoisille siiville kohti Seattlea. Odotan että ilmestyy e- kirjana bookbeatiin. Kerron sitten mitä tykkäsin. Riitta

    VastaaPoista

Kuhanhäntäjottae

Ai että mitä siansaksaa tuo otsikko on? Etkö tunne suomen murteita, se on kaenuulaenen tapa ilimasta jotta kunhan jotain . Minulla on kaiken...