maanantai 2. joulukuuta 2019

Hikikomori, salaryman ja psykopaatti, Milena Michiko Flašarin ja Ossi Nymanin mieshahmoja, ja mitä kaikkea mahtuu feminismiin



Sveitsiläinen Milena Michiko Flašar on kirjoittanut romaanin japanilaisesta ongelmasta, joka koskee poikia ja miehiä. Kirjailijan äiti on japanilainen, joten kulttuuri on hänelle äidin kautta tuttua.

Kaksikymppinen nuori mies on piileksinyt omassa huoneessaan parisen vuotta. Vanhemmat tuovat hänelle ruokaa ja puhtaita vaatteita oven taa ja hän palauttaa tarjottimen ja likapyykkinsä samaan paikkaan. Vanhempien työssä ollessa hän vaeltelee kotinsa sisällä ja käyttää vessaa ja suihkua. Vanhemmat ovat yrittäneet saada poikansa takaisin normaalielämään uhkaamalla, lahjomalla ja jopa väkivallalla, mutta  poika on pitänyt päänsä. Nyt hän on uskaltautunut ulos puistonpenkille, josta käsin tarkkailee päivittäin elämää ja ohikulkevia ihmisiä. Vastapäiselle penkille istuu virkamies solmioineen, salkkuineen ja eväsrasioineen, mutta hän ei vietä siinä vain ruokatuntiaan vaan koko päivän.  

Kaksi miestä, nuori ja keski-ikäinen ottavat kontaktia toisiinsa ensin nyökkäämällä, sitten jo esittäytymällä ja lopulta uskoutumalla. Sekä maailmasta luopunutta Taguchi Hiroa että työttömäksi joutumistaan salaavaa Ohara Tetsua vaivaa syyllisyys ja epäonnistumisen kokemukset joissain ihmissuhteissa. Syyllisyyttä ylläpitää ja estää käsittelemästä kulttuuri, jossa korostetaan pidättyväisyyttä ja kunniaa. Kasvojen menettäminen on asia, jota pelätään ja jonka vuoksi tehdään itsemurhia. 

Miehet kuuntelevat toisiaan ja löytävät toisistaan sielunkumppanuutta. Pitkien puistoistuntojen päätteeksi he löytävät kumpikin voimaa yrittää uutta alkua. 
Lukija nauttii tarinoiden melankolisesta, kauniista kielestä ja seuraa jännittyneenä, miten muutos onnistuu.

Aasialaisen kulttuurin kunnia-käsitettä on vaikea ymmärtää. Jos minä vaimona huomaisin mieheni teeskentelevän työhön lähtöä, niin tuskin olisin mukana valheessa pitkään. Ohara Tetsun vaimo Kyōto herää varhain laittamaan miehelleen lounaspaketin matkaan ja toivottaa hänet illalla kotiin raskaan työpäivän jälkeen. Hän ei halua loukata miehensä kunniaa.

Hikikomori (jap. 引き篭もり "eristyksiin vetäytyvä") on sana, jota käytetään japanilaisista nuorista miehistä, jotka eristäytyvät sosiaalisesti, jotkut muutamaksi kuukaudeksi, jotkut jopa yli kymmeneneksi vuodeksi. Syiksi on löydetty tiukan koulutusjärjestelmän ja työelämän aiheuttamat paineet, tapa asua kotona pitkään, työttömyys, digimaailmaan uppoamisen helppous ja houkutus (kaikki hikikomorit eivät kuitenkaan ole nörttejä) sekä perinteinen mietiskelyyn vetäytyminen ja häpeäkulttuuri. Hikikomorin koko perhe saattaa eristäytyä häpeän vuoksi, ja häpeä estää usein myös psyykkisen avun hakemisen lievän vetäytymisen muuttuessa sairaaksi tilaksi.  
Taguchi Hiron vanhemmat selittävät ensimmäisenä eristäytymisen vuonna, että heidän poikansa on lähtenyt Amerikkaan vaihto-oppilaaksi ja toisena, että tämä palautuu vaihdosta ja etsii suuntaansa. Tietysti läheisillä on epäilynsä, mutta niistähän vaietaan

My room was like a cave, as always. I had grown up here. I had essentially lost my innocence here. I mean growing up signifies a loss. You think you are winning. Really you are losing yourself. I mourned the child I had once been, whom I heard in rare moments pummeling wildly in my heart. 

I didn't want to be a man who thinks he is winning. Didn't want to fit in any suit. Not to be a father who tells his son:You must work. Father's voice. Mechanical. 

Hikikomoreita on joidenkin tilastojen mukaan Japanissa jopa satojatuhansia. Samantyylistä käyttäytymistä on todettu muuallakin, varsinkin Aasian maissa. 
Jotain on vialla yhteiskunnan miehille asettamissa vaatimuksissa, jos oma huone ja mykkyys, lapsuuteen jämähtäminen, on pojalle mieluisampaa kuin eläminen aikuisena miehenä maailmassa toisten ihmisten kanssa. 

Onko poikien paossa omaan loukkoonsa jotain samaa kuin joskus tytöillä anoreksiassa, oman itsensä menettämisen pelko kasvamisen myötä? 




Ossi Nymanin Patriarkka antaa kuvan psykopaatista, Maurista, joka kiduttaa, raiskaa ja tappaa huvikseen naisia. Kirja koostuu kolmesta osasta, joissa Mauri kertoo minä-muodossa elämästään ja ajatuksistaan kymmenen vuoden välein, 1997, 2007 ja 2017. 

Lapsena olin usein haaveillut, että pääsisin yksin yöksi Koskikadun ja Rovakadun kulmassa sijaitsevaan Palikka-nimiseen lelukauppaan. Tuossa kuvitelmassani avasin kaikki hyllyjen pakkaukset ja leikin leluilla vain sen aikaa kuin minua huvitti ja heitin ne sitten tylysti pois. Kun nyt ajattelen tuota kuvitelmaa, on minun myönnettävä, että suurinta iloa minulle tuotti juuri tuo aiheuttamani tuho, ja se että lelu oli minun jäljiltäni käyttökelvoton, eikä kelvannut enää myyntiin.

Samalla tavalla kuin Mauri on halunnut lapsena kohdella leluja, hän aikuisena leikkii elävillä naisilla. Hänen jälkeensä naisesta ei ole mitään jäljellä. Hän jopa paistaa ja syö osan naisesta rituaalinomaisesti paistettuna, koska keitoksi valmistaminen olisi epäkunnioittavaa. Psykopaatilla on omanlaisensa kunniakäsitys. 
Mauri suunnittelee tekonsa niin, että hänen jäljilleen on vaikea päästä. Lapsuudestakin löytyy yksi pikkutytön tappo.
Minulla oli jo silloin ollut syylliset kasvot ja kun minulta oli kysytty mitä Sonjalle oli tapahtunut, minä olin ollut niin hermostunut, että olin alkanut nauraa. Arton ja Sonjan isäkin oli laskenut katseensa maahan, ja häntä oli ollut ikävä katsella sen jälkeen, kun Sonja oli löytynyt. Heidän perheensä oli kulkenut pitkään naama vakavana ja toisissaan kiinni, ja tuntui helpottavalta, kun he viimein muuttivat pois.

Kai syyllisyys oli samanlainen asia kuin ihmisoikeudet, joita ei oikeastaan ollut olemassa, vaan jotka oli keksitty ja painettu paperille ja niistä oli tullut sillä tavalla totta. 

Psykopaattisen naisvihaajan kuvaus on uskottavan tuntuista. Ennen kuin alkaa suunnitellun kidutussessionsa ruotsinlaivalla Mauri pyyhkii vessassa takapuolensa naiskirjailijan kirjan lehdillä ja katselee inhoten tax free -myymälässä kulkevia naisia.
Huomasin heitä katsoessani, että sorkkamaiset korkokengät ja ylöspäin paksunevat jalat saivat naiset näyttämään lätissään säpiseviltä sioilta. 

Arvelen, että  Nymanin kirja pitäisi lukea feministisesti: tällaista sitä sattuu naisille miesten hallitsemassa maailmassa. Mistäkö näin päättelen? No, kirjan nimestä ja siitä että Nyman on feministisen puolueen jäsen. Tekstistä en tätä näkökulmaa löydä. Mauri ei kehity ajatuksissaan eikä teoissaan. Psykopaatti iskee yhä uudestaan. 
Kirjan lopussa Nyman kirjoittaa erään henkilön suuhun sellaisen ajatuksen, että me elämme aikaa, jossa mieskirjailijan on tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja, koska muuten tätä syytettäisiin naisvihasta. Tämän kuullessaan Mauri pohdiskelee, ettei sitä siltikään olisi turvassa, koska ihmisten olisi helppo uskoa, että kirjailija olisi itse oikeasti murhannut ja paloitellut jonkun. Tässä menee tietysti Mauri ja Ossi Nyman päällekkäin. Mutta eikö tämä kuulosta pikemminkin me too -kampanjan arvostelulta? Mies on kuvattava saatanaksi, vähempi ei naisille riitä.  

Pidin kirjan alusta, jossa tyhjäntoimittajan oloinen pornon suurkuluttaja Mauri lorvehtii armeijasta kiirehtimättä kotiinsa. Sitten jysähti, Maurilla oli toiset kasvot. Niitä kasvoja sai katsella pitkään. Olisin toivonut jotain lisää juonikuvioon, se psykopaatin kuva tuli jo hyvin selväksi.

Taas ärsytti Nymanin kielessä pluskvamperfektin ja persoonapronominien runsas käyttö, kuten hänen edellisessäkin romaanissaan Röyhkeys. Aloin odottaa milloin seuraava liiallinen pronominien käyttö tulee vastaan. Suomen kielessä pronominisubjekti näkyy verbimuodossa, joten sitä ei aina tarvitse mainita. Erikoinen aikamuoto ja persoonapronominien toistaminen tuo mieleen lasten käyttämän kirjoitustyylin. Esimerkki tästä: "Hän oli lopulta saanut olutta väärään kurkkuun ja hän oli  yskinyt pitkään ja olutta oli valunut hänen leukaansa pitkin hänen paidalleen." 
Kai kyseessä on tyyliseikka, mutta en keksi, miksi Mauri kertoo asioista näin ja mitä tällä tyylillä halutaan kertoa. 

Toinen harmitus minulle on kirjailija Miina Supiselle kuittailu. Siis se kirjan käyttö vessapaperina. Kirjamessuilla Nyman vastasi tästä asiasta tiedustelevalle haastattelijalle, että kyseessä ei ole naiskirjailijoiden halveksiminen yleensä, vaan vastaus Miina Supiselle, joka ei Imagen kirjoituksessaan arvostanut tarpeeksi Nymanin esikoista. Minusta romaanin käyttäminen tällaisiin kuittailuihin on romaanin halveksimista ja pikkumaista. 
Sitäpaitsi, ei se Supisen kirjoitus ole huono, ja kirjailijan pitää osata ottaa vastaan ruusut ja risut. Lukijan lukukokemus on aina oikea, kuuntele häntä kirjailija!  

------

Kun nyt Ossi Nymanin yhteydessä mietin feminismiä, niin luin uutisista, että Keskustaopiskelijoiden puheenjohtaja Miriam Putula on huolissaan siitä, että nuoret naiset muuttavat pois maaseudulta ja sanoo, että tarvitsemme asian korjaamiseksi feminististä aluepolitiikkaa. Jaa, tämä tuo mieleen Timo Hännikäisen Ilman-pamfletin, älkää tytöt jättäkö poikia peräkamareihin. 

Mitä kaikkea intersektionaalinen feminismi pitääkään sisällään? Kaiken? Jos ollaan ajamassa kaikkia epäkohtia, niin onko enää kyse feminismistä?

Onko se feminismin ideologian mukaista, että fantasia-alusvaatemuotinäytöstä Victoria's Secret ei enää järjestetä? 
Olen katsonut noita näytöksiä televisiosta ja nauttinut niihin luoduista satumaisista maailmoista. Syynä epäsuosioon joutumiseen on kai ollut se, että ei ole reagoitu tarpeeksi nopeasti vaatimukseen vaihtaa maailman kauneimmat mallit tavallisiin pulskiin naisiin. Transnainen oli ymmärretty valita mukaan, mutta se ei riittänyt. 
Haloo, muotinäytökset ovat taidetta, josta sensuuri saisi pysytellä kaukana! En minä ainakaan halua nähdä malleina taviksia. Eikö feministisessä ajattelussa pitäisi hyväksyä kaikki naiset, myös kauniit? 
Bodyshaming-näkökulman lisäksi olen kuullut myös sellaista kritiikkiä, että tytöt saavat huonon esimerkin, kun näkevät catwalkilla laihoja malleja. Hui hai! Kyllä tytöt tajuavat, että mallitytöillä on pitkät sirot luut. Ei kukaan saa sellaisia laihduttamalla. Anoreksian syyt ovat aivan muualla kuin siinä, että saa nähdä kauniita ihmisiä. 
Miksi kaiken pitää olla niin arkista!

------

Loppukaneetti: Poukkoilin - näennäisesti -  kyllä nämä kirjoitukseni eri osat liittyvät kaikki toisiinsa. Kaikissa niissä mietitään sukupuolta ja kysytään, miten olla onnellinen omassa sukupuolessaan.  



16 kommenttia:

  1. Juttusi tarjoaa näkymiä sellaisiin teksteihin, joita en itse olisi tullut löytäneeksi. Kiitos! Pohdintasi onnellisuuden tavoittelusta on sen verran jykevä, että se riittää minulle. Taidanpa siis jättää tarttumatta mainitsemiisi kirjoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lissu, nämä molemmat pistävät miettimään onnellisuuden esteitä, yhteiskunnan ja perinteen tai oman psyyken asettamia.
      Nymanin kirja on varmaan tarkoitettu parodiseksikin, koska miksi siinä muutoin olisi mottona Laura Huhtasaaren suurenmoinen (nyt minä olen sarkastinen) ajatus "Pukeudu mekkoon vaikka joka päivä, mutta minun ei tarvitse pitää sitä miehekkäänä".

      Poista
  2. Japanilaisessa kulttuurissa vaikuttaa sielläkin olevan paljon pielessä, kun tuo hikikomori on kasvanut ilmiöksi. Tuo kunnia/häpeä on suomalaiselle, ainakin minulle, niin vieras käsite. Tuleeko se yhteisön paine isoksi juuri noissa väestörikkaissa maissa, harvaan asutussa ihmisillä on helpompi olla omia itsejään.

    Ossi Nyman vaikuttaa kaunokirjalliselta kumppanilta Timo Hännikäiselle. Huh, en aio yrittää ymmärtää. Luen Hassan Blasimia, voi että tykkään kirjailijasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, tila antaa mahdollisuuden olla mukautumatta.
      Varmaan hikikomoriudessa on myös mallikäyttäytymistä, kuten meillä oli 90-luvulla itsemurha-aaltoja.

      Ossi Nyman olisi hyvä kirjailija, jos jättäisi turhan provosoinnin. Kun messuilla kysyttiin, miksi hän kirjoitti romaaninsa sisälle esseemäisen elokuvajutun, niin hän sanoi, että siksi kun niin ei saa tehdä ja niinhän Knausgårdkin kirjoitti. Mikä perustelu tuollainen nyt on? Minusta se elokuvajuttu oli kyllä ihan hyvä, se oli Maurin tulkinta Hitchcockin Vertigosta.

      Poista
    2. Niin ja eihän se hikikomorina eläminen ole mahdollista kuin hyvinvointiyhteiskunnissa ja niissäkin "paremmissa perheissä", joissa on ehkä vain yksi lapsi.
      Köyhät potkivat "loisijan" pihalle, kouluun tai töihin.

      Poista
  3. Ossi Nymanin romaania en taida aiheen vuoksi pystyä lukemaan. Tuo japanilainen kirja kuulostaa kiinnostavalta. Onhan meidänkin perheissämme salaisuuksia, eikä lasten ongelmista tai puolison työttömyydestä ole helppo puhua kun "kaikki" muut ovat niin menestyneitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heidi, kyllä sen pystyy lukemaan. Kidutukset on kuvattu jotenkin arkisen koomisesti.
      Aloin vielä miettiä, tappaako Mauri naisia tappaessaan feminiinistä puolta itsessään. Armeijassa hän on saanut nimen Mauritania, jonka monet vääntävät ilkeillen Mauri-Tanjaksi. Hän on myös tyytyväinen laihtumisestaan, koska rinnat ovat pienentyneet. Mauri haluaisi ehkä olla sekä Mauri että Tanja, mutta yhteisö hyväksyy vain tosimies Maurin. Näin se varmaan on. Lopussa hän kohtaakin Tanjan ja siellä on lyyrinen kohtaus "tanjasta" Maurissa, mikä tukee tätä päättelyäni. Minulla näyttää lamppuja syttyvän kommenttien ansiosta.

      Kyllä, on meilläkin tätä, mutta ei niin tiukkana moraalikoodina kuin esim. Japanissa. Muistan juttuja siltä ajalta, kun työttömyys oli vielä harvinaista, miten jotkut olivat salailleet potkujaan tämän kirjan salkkumiehen tavoin.

      Poista
    2. Harmi, että lamput syttyivät vasta kommenttiosiossa. Ehkä ensi kerralla kannattaa miettiä ensin ja kirjoittaa sitten.

      Kirjamessuilla en puhunut sanaakaan Miina Supisesta, niin kuin kirjoituksessasi väität. Olen kyllä selittänyt netissä jollekin toiselle Supis-viittauksestani herneen nenäänsä vetäneelle bloggarille, etten pitänyt Supisen Röyhkeys-aiheisesta kolumnista, jossa hän jäi kaipaamaan Röyhkeyteen vihaa ja intohimoa. Supinen vaikutti minusta tuohtuneen siitä, että Röyhkeydessä ujo ja arka mies katselee naisten takapuolia, ja siksi lasken hänet, kuten myös Laura Huhtasaaren, niihin naisiin jotka eivät tunnusta, että myös nyhveröillä miehillä on oikeus (hetero)seksuaalisuuteen. He edustavat minulle siis sitä patriarkaattia, jolta romaanini lainaa nimensä.

      Ymmärrän kyllä myös sen, että olet amatööri ja että elämme sellaista uusmoralismin aikaa, jolloin jokaisen sivistyneen ja oikeamielisen ihmisen sädekehää tavoittelevan henkilön tulee pitää Patriarkaattia vähintäänkin epäilyttävänä romaanina. Julkisia tekstejä tuottavana ihmisenä sinun tulisi kuitenkin miettiä sanasi tarkkaan ennen kuin lähdet arvostelemaan toisen ihmisen työtä tai vääristelemään hänen sanojaan, kuten teit väittäessäsi minun viitanneen Patriarkaatissa Supiseen, koska hän ei arvostanut romaaniani tarpeeksi.

      Poista
    3. Hyvä Ossi Nyman, onko lukijoissa siis muitakin kuin amatöörejä? Pitääkö suorittaa jokin lukijan tutkinto?
      Minä katson, että lukijat ovat samalla viivalla ja jos on lukenut vaikka noin 5000 kirjaa eri genreistä, niin voi jo pitää itseään aika pätevänä lukijana.
      Ei kai sinusta tunnu siltä, että kaikki kirjastasi negatiivista sanottavaa löytävät ovat amatöörejä ja pelkkää kehua antavat "ammattilaislukijoita"?

      Kirjaasi on vaikea ymmärtää. Otetaan vaikka tuo 'kirja vessapaperina' -kohta. Sinähän kirjoitat, että vessassa ei ollut paperia, mutta onneksi oli Miina Supisen kirja. Miten tuon nyt tulkitsee - naisvihana tietenkin. Kyllä kirjaa pitäisi pystyä lukemaan ilman selityksiä. Varmaan onkin niin, että olet antanut sen selityksen jossain blogissa, sinähän sen tiedät, minulla ei ole messumuistiinpanoja tallella ja muistin väärin. Mutta onko tuo niin iso juttu, m i s s ä olet selittänyt. Pointti on se, että tämä asia ei selviä kirjasta! Jos kirjassa on tällaista pikkumaista, ajankohtaan sidottua, ilkeilevää vihjaamista hyvän proosan joukossa, niin tulee tunne, että sitä ei ole edes tarkoitettu kestämään aikaa.

      Uusmoralismin ajasta olen kanssasi samaa mieltä ja olen siitä paljon kirjoittanut ja keskustellut.
      Itse väitän lukevani avoimin silmin enkä pidä mitään kulttuurituotetta epäilyttävänä ennen kuin olen itse siihen perehtynyt.

      Pidän kirjaasi kiinnostavana, koska tietynlainen vaikeaselkoisuus kiehtoo minua.
      Olen huomannut, että sinulta on tulossa uusi romaani nimellä Raskaus. Aion lukea senkin ja luulen, että kirjoitan siitä amatöörimäisen kirjoitukseni. Ehkä opin lukemaan sinun tyyliäsi ja ehkä sinä opit kirjoittamaan helpommin aukeavaa tekstiä.

      Tässä kun nyt tulit kommentoimaan, niin voisin kysyä noista pronominien käytöistä ja pluskvamperfekteistä. Onko niissäkin jokin kompa? Mutta ei tarvitse vastata, ei ainakaan ilkeästi, kiitos.
      Minusta tuntuu, että sinä vedät helposti herneen nenään. Tuossa kommentissasi on sellainen sävy.

      Poista
    4. Sanot, että "myös nyhveröillä miehillä on oikeus (hetero)seksuaalisuuteen". Jokaisella on oikeus siihen seksuaalisuuteen, mitä tarvitsee, ellei siinä vahingoita ketään, mutta heteroseksuaalisessa suhteessa myös naisella on päätäntävalta. Jos näin ei olisi niin me todella eläisimme patriarkaatissa.

      Googlailin vielä Miina Supisen kolumnin. Kyllä siinä on minusta ihan asiaa.

      Poista
  4. Olen tuon Flasarin kirjan lukenut (ja se on suomeksi ilmestynyt, Kutsuin häntä solmioksi), ja kun noihin kulttuuri-ilmiöihin olin jo tutustunut muualla niin se jäi vähän tylsäksi, mutta sinänsä hyvin ne oli esitetty.
    Ja joo, ilmeisesti joitain tyttöjäkin päätyy hikikomoreiksi mutta pääasiassa poikia, ja kulttuurissa on tosiaan sen verran vahva pärjäämisen painostus että moni sen kokee ahdistavana (ja ilmeisesti Etelä-Korea on vielä pahempi), muutenkin erityisesti populaarikulttuurissa tuntuu kukoistavan eskapismi...
    Ja ilmiön sukupuolittuminen liittyy siihen että naisten odotetaan käyvän työssä vain siihen saakka kunnes menevät naimisiin, joten urapaineet ovat nollassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa takaisin bloggailemaan, Gregorius!

      Kun olin nuorena USA:ssa, niin poikakaverin sisko opiskeli alakoulun opettajaksi täysin vailla motivaatiota, koska suunnitteli yhtä aikaa häitään eikä ilmeisesti aikonut mennä töihin ollenkaan. Minuakin pyydettiin auttamaan häntä projektityössä, joka oli kuvakirjan tekeminen. Siellä tytöt menivät perinteisesti opiskelemaan löytääkseen aviomiehen ja alkoivat sitten käydä työssä ja kustantaa aviomiehen opiskeluja siihen asti, kun saivat lapsen. Helppoa, mutta turhauttavaa.
      Eikös juuri Japanissa olekin nykyään nuorissa ihmisissä paljon yksineläjiä, niin naisia kuin miehiäkin. He eivät enää jaksa parisuhdetta. Naisetkin haluavat mieluummin uran eivätkä osaa yhdistää avioliiton palveluasennetta ja lapsia siihen.

      Poista
  5. Ehdin nyt ennen töihin lähtöä lukea vain ekan osion eli Hikikomorin. Mitä mielenkiintoisin ilmiö! Tulee mieleen amerikkalaisen TV-psykologin jaksot, joissa teemana oli perheen kotona loisiva esim. 3-kymppinen aikamiespoika. Dr Phil puhui nuoren miehen jos toisenkin itsenäistymään vetoamalla ennen kaikkea heidän kunniaansa, omanarvontuntoonsa ja miehuuteensa. Seuranta osoitti myöhemmin että miehet olivat kunnostautuneet.

    Outo juttu tuo kunniakäsite ja mitä se kenellekin merkitsee. Sitä ja itsenäisyyttä voi pohtia tässä lähipäivinä. 🇫🇮 🙂 🌹

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sopivat hyvin yhteen itsenäisyys ja itsenäistyminen.

      Jotkut aasialaiset yhteiskunnat ovat ilmeisesti kauhean ankaria nuorille, sitä joko menestyy tai luopuu. Meillä saa ottaa rennommin, paljon lasketaan murrosiän piikkiin, odotetaan ja kannustetaan.
      Kiinassahan on niitä peliluoliin hukkuneita teinejä, joita raahataan kylmästi leireille oppimaan pois addiktiosta.

      Hyvää itsenäisyyspäivää, Rita! ♥

      Poista
  6. Näistä kirjoista ei kumpikaan ole "minun kirjojani", mutta hyvin esittelit ne ja sinänsä erittäin mielenkiintoisia. Varmasti molemmissa aihe on aivan tätä aikaa. Paljon myöhäisemmäksi on täälläkin jo yleensä lasten kotoamuuttaminen. Aikaisemmin lapset häippäsivät omilleen heti rippikoulut käytyään ja mututuntumalla luulen, ettei ongelmia ollut yhtään enempää kuin nykynuorillakaan. Peräkammarilaisia on nykyään enenevästi.
    Naisiin kohdistuvat väkivallan teot on nykyään jokapäiväsiä myös lehtiuutisissa, vasta on Ruotsissa tapettu ja pilkottu nuori nainen. Joku "muoti"vimma paloitella uhrinsa, niin ja sitten syömällä sitä.
    Huh, huh, missä oikein maailma menee?
    Kutenkin hyvää itsenäisyyspäivää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin sinulle, aimarii, niissä ihanissa maisemissa!
      Meillä oli muutaman päivän lunta ja valoa, mutta nyt on taas muutama lämpöaste, pilvistä ja märkää.
      Meille tulee nuorempaa sukupolvea, joten en tule seuranneksi kovin paljon itsenäisyyspäivän tapahtumia. Linnan kättelyt tallennan ja katson myöhemmin. Pelkään kovasti, että äärioikeistolaiset, minkä nimen alla nyt sitten kulkevatkin, aiheuttavat häiriötä ja pilaavat päivän tunnelman. Pelkään myös, että meillä ollaan menossa yhä epädemokraattisempaan suuntaan. Miten voi olla, että vapautta rakastavat poliitikot eivät asetu voimakkaammin tätä suuntausta vastaan kaikki voimansa yhdistäen. Onko meidän pakko menettää oikea isänmaallisuutemme ja alistua äärinationalistien hallitsemaksi valtioksi!?

      Kummallisia ilmiöitä tosiaan nämä vihapuheet ja vihateot. Ihan kuin ei nähtäisi iloa hyvän tekemisessä ja asioiden edistämisessä, kun halutaan hyvän elämän sijaan joko eristäytyä tai tuhota.
      Se ei ainakaan ole hyvä, että lapsille ja nuorille annetaan sellainen maailmankuva, että maailma on tuhon partaalla, ei kannata opiskella ja töitä ei ole.

      Poista

Hikikomori, salaryman ja psykopaatti, Milena Michiko Flašarin ja Ossi Nymanin mieshahmoja, ja mitä kaikkea mahtuu feminismiin

Sveitsiläinen Milena Michiko Fla š ar on kirjoittanut romaanin japanilaisesta ongelmasta, joka koskee poikia ja miehiä. Kirjailijan äi...