keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Luin kaksi kirjaa ja mietin hämmästellen natseja, vanhoja ja varsinkin uusia




Fred Wander syntyi Itävallassa Wienissä vuonna 1917. Hän kulki nuoruudessaan Euroopan eri maissa ja hänet luovutettiin riippumattomasta ( ! ) Sveitsistä 21-vuotiaana Saksan alistamaan Ranskaan kahleissa, koska oli juutalainen. Ranskassa hän joutui kokoomaleiriin, josta alkoi hänen matkansa keskitysleireille. Hän ehti kokea monen leirin kauhut ennen sodan loppumista. Sodan jälkeen Wander työskenteli journalistina ja valokuvaajana. 
Der Siebente Brunnen julkaistiin DDR:ssä vuonna 1971 ja uudelleen Itävallassa 2005, jolloin se herätti kriitikkojen huomion ja käännettiin useille kielille. Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 2009 nimellä Seitsemäs kaivo. Tasokas suomennos on Raija Nylanderin.

Kannen liepeessä on sitaatti The Guardianin arvostelusta:
"Kaikista lukemistani natsileirien eloonjäämiskuvauksista harva pääsee edes lähelle Wanderin teosta mitä tulee kirjalliseen laatuun ja todistajalausunnon sivistyneisyyteen. Teoksen kuulas, selkeä kerronta luo poikkeuksellisen yhteyden ja läheisyyden lukijaan. Seitsemäs kaivo ei ole elämäkerta vaan taideteos."

Wander antaa kirjassaan erilaisten Hitler-Euroopan juutalaisten kertoa tarinoita elämästään. Lukija saa hänen tekstissään kokea läpileikkauksen Euroopan juutalaisväestöstä, joka joskus oli olemassa, mutta ei koskaan enää samanlaisena.
Päällimmäinen tunne kirjan kertojalla "saapasjalkaisten" pahuutta seuratessaan on ihmetys. Hän ei kuvaa pahimpia hirmutöitä eikä niiden tekijöitä tarkasti, tärkeämpää on vangittujen kuvaaminen.  Miksi tuo tenori on tuotu laulamaan tänne kylmään parakkiin? Miksi nuo kirjallisuudentutkijat väittelevät tuolla nurkassa eikä jossain Euroopan yliopistoista?  
Wanderin romaania lukiessa tunnen välillä olevani samalla tavalla mukana kuin olin katsoessani László Nemesin elokuvaa Son of Saul.
Yksi kokonainen luku kirjassa on omistettu leivälle. Nälkää näkeville yhteisesti jaetun leivän tarkka jako kaikille on elintärkeä toimenpide. Ravinto viivyttää kaiken aikaa vieressä väijyvää kuolemaa.

Viimeisessä luvussa ollaan Buchenwaldissa, jossa vankeja kootaan tilanteeseen nähden naurettavan suunnitellussa järjestyksessä ryhmä kerrallaan teloituksiin. Vapauttajat ovat jo tulossa, ja teloittajilla on kiire. Kertoja onnistuu piiloutumaan kerta toisensa jälkeen taka-alalle ja pakenee lopulta kentän perällä sijaitsevaan lasten parakkiin, jossa hän kohtaa  kuolleiden joukossa noin sataviisikymmentä elävää, pientä villi-ihmistä.
Kun aioin astua sisään parakkiin, joukko lapsia hyökkäsi kimppuuni. Mitä sinä täällä teet, ala kalppia! oli heidän viestinsä. Minä en ymmärtänyt juuri mitään, he puhuivat, huusivat barbaarisella sekoituksella venäjää, puolaa, jiddiä ja saksaa. Mitä näille lapsille oli tapahtunut? Minä pelkäsin, tunsin samanlaista paniikinomaista pelkoa kuin silloin Ranskassa, kun villit koirat hyökkäsivät maantiellä kimppuuni. Käännyin epätoivoisena ympäri ja näin saapasjalkaisten ajavan toisten parakkien luona vankeja nimenhuutopaikalle pistoolit ojossa. Päättäväisenä tunkeuduin takaisin lastenparakkiin.
Kertoja on sairastunut sairasparakkiin pyrkiessään pilkkutautiin ja seurailee nyt kuumehoureisena lasten elämää heistä muutamaan tutustuen. Amerikkalaisten panssarivaunut ovat saapuneet, mutta sitä on vaikea uskoa ja ymmärtää. Lapsille ainoa todellisuus on leiri. Kertoja vaipuu uneen ja huomaa herätessään Joshko-nimisen pojan tiputtavan häneltä varastamallaan tinalusikalla vettä sairaan pikkuveljensä Naftalin suuhun. Näin elämä voittaa. 

Kirjan alussa on ote vuonna 1609 kuolleen rabbi Löwin jiddinkielisestä runosta Die Sieben Brunnenkranze.

Seitsemäs kaivo - vilpittömyyden vesi,
kaikesta saasteesta vapaa,
suojassa lialta ja sameudelta, täydellisen läpikuultava;
valmiina tulevien sukupolvien
kohota pimeydestä
kirkkain silmin, kahleettomin sydämin.


Tulevien sukupolvien kohota pimeydestä...?



Heti Wanderin holokaustiromaanin perään luin kirjailija Khaled Hosseinin ja kuvittaja Dan Williamsin kirjan Meren rukous (2018). Kuvittajan akvarellit kertovat tässä kirjassa yhtä paljon kuin Hosseinin proosarunon muotoon rakentama teksti. 
Syyrialainen isä juttelee sylissään nukkuvalle pojalleen kuun valaisemalla meren rannalla. He odottavat laivaa, jonka on tarkoitus kuljettaa heidät pakolaisiksi Eurooppaan. Kotikaupunki Homsi on raunioina ja äiti jossain surmansa saaneena. 
Puhutteleva kirja, jonka tekijänpalkkion Hosseini on luovuttanut YK:n pakolaisjärjestölle ja Khaled Hosseini Foundationille pakolaisten hyväksi tehtävään työhön.

Äitisi on tänään kanssamme, Marwan,
tällä kylmällä rannalla jota kuu valaisee, 
täällä missä vauvat itkevät
ja naiset puhuvat huolistaan
kielillä, joita me emme ymmärrä.
Afgaanit, somalit, irakilaiset, 
eritrealaiset, syyrialaiset, 
kaikki me odotamme kärsimättöminä
että aurinko nousisi, 
kaikki me pelkäämme sitä.
Kaikki me etsimme kotia. 



Isä toivoo, että hänen poikansa muistaisi hyvät ajat, luontoretket ja kaupungin, jossa moskeija ja kirkko kohosivat rinnatusten, mutta hän oli silloin liian pieni muistaakseen. Sen sijaan hän muistaa pommit, nälänhädän ja hautajaiset.
Hän on oppinut, että pommin jättämään kuoppaan kertyy vettä, jossa voi pulikoida ja että tumma veri ei ole niin huolestuttavaa kuin kirkkaanpunainen. Hän on oppinut myös, että äiti, sisko tai luokkakaveri saattaa löytyä romahtaneiden rakennusten alta. 





Wanderin teosta lukiessa pysähdyin monta kertaa miettimään, miten käsittämätöntä natsien aika olikaan. Ihmettelin ja ihmettelen kuten Wander eläessään kaiken sen keskellä ja vuosikymmeniä myöhemmin traumaansa tekstiksi jalostaessaan. 

Hosseinin kirja taas sai minut ihmettelemään uusnatseja. Nämä kirjat alkoivat keskustella päässäni.
Buchenwaldin lapset... ja Homsin lapset, joita ei haluta häiritsemään.
Olen kuullut sanottavan, että me tulimme kutsumatta. 
Että emme ole tervetulleita. 
Että meidän pitäisi viedä epäonnemme pois täältä.

Miten natsisimi on edes mahdollista nykypäivän hyvinvoivassa Euroopassa? Onko historia unohtunut? Mitä ne oikein haluavat?
Kun uusnatsien viha usein kohdistuu lukuisten muiden kohteiden ohella turvattomiin pakolaisiin, joiden kanssa heillä ei ole koskaan ollut edes mitään tekemistä, alkaa hämmentynyt epäusko horjuttaa turvallisuudentunnettani.

Minusta EU:n pitäisi tehdä kunnollinen suunnitelma natsismin kitkemiseksi. Enää ei näemmä riitä, että kouluissa käydään läpi holokaustia ja tutustutaan keskitysleirimuseoihin siellä missä sellaisia on.

Ja juuri näitä asioita illalla ajateltuani luen aamun Helsingin Sanomista, että pienen itävaltalaiskaupungin Braunaun apulaiskaupunginjohtaja on laatinut maahanmuuttovastaisen puolueensa paikallislehteen syvästi rasistisen pilkkarunon pakolaisista ja erotettu tekonsa vuoksi virastaan. Runo muistuttaa kovasti natsiajan juutalaisia vastaan laadittuja riimittelyjä ja on nimeltään Kaupunkirotta. Sen maalitauluna ovat sekä maahanmuuttajat että heihin ystävällisesti suhtautuvat ihmiset. 
Hyvä, että teko on tuomittu. Teko tuomittiin, koska mies oli näyttävässä virassa ja kaupunki on Hitlerin syntymäkaupunkina muutoinkin yrittänyt päästä eroon Hitler-leimastaan.  
Apulaiskaupunginjohtaja on sanonut halunneensa provosoida, ei tullut ajatelleeksi rottiin liittyvää historiallista painolastia (eipä tietenkään!) ja hän kirjoitti mielestään hienon runon. 
Onhan näitä nähty. Ne jotka haluavat loukata kutsuvat tyylittömiä rienaamisiaan sarkasmiksi ja parodioiksi, joita kaikki eivät ymmärrä. 
Sanokaa minun sanoneen, että jo nyt erinäisillä sosiaalisen median kanavilla paahdetaan sananvapaudesta. Että voi voi, kun Herr Schilcher sai turhaan sapiskaa viattomasta leikinlaskusta. 


P.S. Jiddin kieli on muuten ihan oikein kirjoitettu näin ilman lopun hattuässää.
    Piti ihan tarkistaa Kielikellosta, kun sitaatissa on käytetty muotoa jiddi. 

13 kommenttia:

  1. Suomessa on ollut koko ajan uusnatseja, ja kuten kirjoitit otsakkeessa hämmästeleväsi heitä, niin teen minäkin. Suvaitsemattomuus on kasvanut ja levinnyt kulovalkean tavoin. Terveen järjen käyttö on piilotettu ja moraalikäsityksiltä ummistettu korvat. Ei ajatella seurauksia, vain tekoja. Puhutaan mitä sylki suuhun tuo. Se tiedetään mihin etninen puhdistus johtaa, mutta koska se ei kosketa itseä, niin omatunto hiljennetään. Hurmoshenkisyys on vaarallista kaikille. Toivon, että järjen ääni herää, sillä maapallon katastrofaalinen tilanne vaatii yhteistä ponnistusta ilmaston ja puhtaan luonnon ja vesistöjen puolesta. Siihen tarvitaan jokaista ihmistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti näin. Olisi tärkeää keskittyä olennaiseen yhdessä kaikella sillä älyllä, energialla ja voimavaroilla, mitä ihmiskunnasta löytyy.
      Ei todellakaan ajatella vihapuheen seurauksia eikä ymmärretä, että ihmisiä niputtava ja solvaava puhe on jo osa tekoja.
      Uusnatseja on ollut, mutta vielä muutama vuosi sitten he olivat marginaalissa. Nyt heitä on ollut pyrkimässä eduskuntaan.

      Poista
  2. Kiitos näistä kirjavinkeistä. Molemmat ovat menneet minulta ihan ohi, vaikka olen lukenut kaikki aiemmat Hosseinit ja "keskitysleirikirjallisuuttakin" ison pinon, viimeisinpänä Göran Rosenbergin teoksen Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista. Sekin oli hieman perinteisestä poikkeava kuvaus keskitysleiritraumoista nykyisen kansankotilaisen näkökulmasta. Olen pitänyt pientä taukoa näistä aiheista, koska nykymaailman pahuus on tullut omassa arkielämässä vähän liian lähelle.
    Olen myös todella huolestunut antisemitismin noususta (jopa Suomessa) ja muukalaisvihan päivittäisistä seurauksista. Kun olin lapsi, pelattiin "kuka pelkää mustaa miestä"-peliä ja yhteiskunnassa oli paljon piilorasismia, vanhaa tottumusta. Nykyään ei pelata moisia pelejä, mutta mm. somen myötä vihapuhe ja (pakolaisongelmasta ja taloushuolista johtuva?) avoin rasismi ovat muuttaneet yhteiskunnalliset olot huolestuttavaan suuntaan. Yllättävän monella on äärioikeistolaista ajattelua sisuksissaan, mutta sitä ei vain tuoda välttämättä esille. Huomaan, että alitajuinen pelko on jo muokannut meidän perheen suunnitelmia ja tekemisiä. Synagogassa ei käydä enää yhtä usein kuin joskus 20 vuotta sitten. Sille on muitakin syitä kuin perinteiden noudattamisen hälveneminen.
    Silti toivo elää, että jonain päivänä vielä elämme suvaitsevaisemmassa maailmassa, jossa jokaiselle uskonnolle ja kansakunnalle on paikkansa - siellä missä ihminen itsee toivoo voivansa elää onnellista elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä Hosseinin kirja on pieni hänen oman säätiönsä puitteissa julkaistu teos, joka on ensin julkaistu Guardianin nettisivuilla. Se osui silmiini kirjaston teemapöydässä.

      Minulla on tuo Rosenberg lukematta. Pistän muistiin. Kai tällaisten keskitysleirikirjojen lukeminen on yritystä käsittää käsittämätöntä.

      Onpa todella ikävää, että antisemitismin nousu koskee sinua henkilökohtaisesti.
      Se on totta, mitä sanot, että ennen rasimi oli, meillä Suomessa varsinkin, vanhaa tottumusta, ajattelemattomuutta (mustat pekat ja lakupekat) ja sellaisena vaaratonta toisin kuin nykyinen äärioikeistolaisen vihan toisaalta kihinä toisaalta avoin osoittaminen. Erityisen pahaa on se, että meitä totutetaan vihapuheeseen sillä, että jotkut ovat näkevinään pahassa hyvää ja saivartelevat rasistisen puheen ympärillä sitä selitellen sen sijaan, että kaikki yhdessä sanoisimme:"Tuo on jo nähty! Stop!"
      Olen iloinen siitä, että tuossa mainitsemassani itävaltalaisen kaupunginjohtajan tapauksessa toimittiin näin. Kaikki puolueet sanoutuivat irti hänen retoriikastaan ja hänet erotettiin myös puolueestaan.

      Wanderin kirjan ostin jostain tienvarsimyymälästä jo muutama vuosi sitten. En ole nähnyt sitä missään mainostettavan.
      Nyt kun minulla on parikymmentä kirjalainaa ja palautuspäivä lähellä, kiinnostuinkin tästä oman hyllyn kirjasta. Se on hyvin vaikuttava yksinkertaisessa tyylikkyydessään. Se antaa äänen eri yhteiskuntaluokista ja eri maista tulleille ihmisille ennen kuin he lyyhistyvät tarpoessaan leiriltä toiselle ja jäävät tien sivuun ammuttavaksi.

      Esmeralda, pakko on uskoa näin, sivistys ja suvaitsevaisuus ovat ennenkin voittaneet.

      Poista
  3. Jos minä saan sanoa jotakin? Sanon vaikka en saisi.

    Ei minusta uusnatsit tms. ole yhteiskunnallinen ongelma, oikeasti. Pieniä huraa-juttuja tulee ja menee.

    Totalitaarisen komennon haikailu sen sijaan on todellinen ongelma, jota juuri kukaan ei huomaa. Fasismi oli sosiaalisen paineen toteutuma. Ja ihanne. Euroopan älymöstö kaipasi kaiken hoitavaa ohjelmaa, ja diktaattorit antoivat sen. Hämmästyttävän monet älypäät uskoivat fasismin ideaan, Suomessa mm. Georg Henrik von Wright. (Tätähän kukaan ei halua nostaa esille.)

    Natsimi, jos sitä haluaa etsiä, siis totaalitaarisen ajattelun uhka on nykyään toisaalla, ei uusnatsien höperöinnissä.

    Uusi totalitaarinen ajatus - siis ihmisen ajattelun kahlitseminen - tulee esille esim. Ruotsissa missä lentolipun ostaneita paljastetaan netissä, laitetaan syntipaaluun. Toverituomioistumet olivat totalitaarisen itäblokin ja Neuvostoliiton arkipäivää - nyt ne näköjään tulevat muka "liberaaliin"Pohjoismaihin.

    Historia ei toistu. Luulen. Totalitaarinen unelma elää. Ja kannattaa muistaa että se on aina kiehtonut eliittiä, tiedemiehiä ja taiteilijoita.

    Rahvas ei ole ehkä sittenkään syyllinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti, tottakai saat sanoa.

      Olet ihan oikeassa, tuo kuvaamaasi vahtiminen ja oikean ihmisen ideaan sopeutumattomien paljastaminen on se toinen aikamme ongelma. Siinä on samaa ehdottomuutta kuin natseilla, ja molemmissa joukoissa on älyköitä johdossa - harkitusti höperöimässä.

      On jo tavallista, että ihmiset arkikeskusteluissa kilpailevat keskenään hiilijalanjälkiensä pienuudesta, mutta on olemassa myös militantimpaa ihmisiä jaottelevaa porukkaa, kuten nuo ruotsalaiset toisten lentoja ilmiantavat tyypit.
      Sanastokin on näillä eri "hyvä ihminen päämääränä" yliponnistelevilla totalitaristeilla taistelusanastoa. Kun eräässä tv-keskustelussa oli aiheena metoo-liikehdinnän ylilyönnit ja virheelliset syytökset, eräs keskustelija sanoi, että oheisvahingot ovat ymmärrettäviä. Vietnamin sodassa kutsuttiin siviilien tappamista eufemistisesti välttämättömiksi oheisvanhingoiksi, ja nyt siis väärien tai ylimitoitettujen todistelujen vuoksi maineensa menettänyt ja itsemurhaan ajautunut mies oli oheisvahinko!
      Tarkoitus pyhittää keinot ei ole ollut koskaan hyvä menetelmä. Miksi ei oteta oppia historiasta?

      Totalitaarisuutta ja turvaa siis kaivataan ja siksi tehdään omituista jaottelua.
      Tähän jaotteluun liittyy myös Koko Hubaran laatima lista "ruskeista kansanedustajaehdokkaista", joita pitäisi äänestää heidän taustansa vuoksi. Listalla oli ihmisiä, joista ei todellakaan tule ensimmäiseksi tai ollenkaan mieleen etninen tausta, vaan aivan muut heidän aikaansaannoksensa, esim. Sari Essayah (marokkolainen isä) ja Ben Zyskowicz (juutalaisuus). Jotkut itsensä listalta löytäneet, esim. Seida Sohrabi, ilmoittivat heti, että eivät halua olla moisen etnisen profiloinnin kohteena ja ajavat aivan muita tärkeitä asioita kuin ihmisten jaottamista ihonvärin ja sen asteiden perusteella.

      Seurataan silmät avoinna, mitä tapahtuu. Kaikenlaisia omituisuuksia kyllä on ajassamme. Rahvas seuraa johtajia, kuten aina, ja monet kritiikittä.

      Palaan vielä tuohon alkuun, mitä saa sanoa. Kyllä se tulee mieleen nykyään.
      Sain lääkärillä tehostusta astmalääkitykseen. Selitin, että pieni lentomatkakin on tulossa ja minulla kroonistunut yskä. Kiirehdin heti lisäämään leikillisesti, että eihän nyt tietenkään muutoinkaan saisi matkustaa. Onko pian meilläkin aika, että tällainen keskustelu on mahdoton, koska toiseen ei voi luottaa.
      Minut on diskattu ihmetyksekseni kahden blogin keskusteluissa, koska en ollut valitun - lukkoonlyödyn - linjan mukainen.
      Vakuutan, että minun blogissani saa olla samaa mieltä ja eri mieltä. Sitä kutsutaan keskusteluksi.
      Asiattomuudet on ihan eri juttu. Sitä ei ole esiintynyt.

      Poista
    2. Tarkennan noita mainitsemiani tilanteita, joissa olen tullut hylätyksi. Kyse on ollut kirjallisuudesta. En ole ymmärtänyt, että uuden näkökulman, mielipiteen tai faktan esittäminen kirjakeskustelussa voisi olla ketään loukkaavaa, enkä aio edelleenkään ymmärtää.
      Jos vaaditaan, että kommenteissa on oltava aina vain yhtä mieltä, eikä niissä saa ottaa esiin mitään uutta, niin se on minusta paitsi ajattelua kahlitsevaaa niin myös robottimaisen tylsää.

      Poista
    3. Ällistyttävää että kirjablogimaailmassakin on some-kiusaamista, sellaiselta tuo kuulostaa. Ei me sitten ollakaan sen suvaitsevampia tai avarakatseisempia, niinkuin luulisi.

      Poista
    4. Ilmeisesti minut - minut! - on nähty kiusaajana, kun en ole a) kompannut jotain uusien feminististen näkemysten mukaista vanhan kirjan tulkintaa tai b) kun olen mennyt siteeraamaan esim. Teemu Keskisarjaa, joka on nähnyt Aleksis Kivessä hulivilin ja joillekin herkille Kivi on pyhä.
      Tämä on sellaista kupliutumista, sama ilmiö kuin se, että valitaan oman mielen mukainen uutiskanava ja rajataan tarkasti se, mitä asioita ja miten tulkittuna otetaan vastaan.
      Tämä ei ole kivaa!
      Mutta onneksi kuitenkin avarakatseisuus vallitsee - ainakin vielä.

      Poista
  4. "kiirehdin heti lisäämään leikillisesti, että eihän nyt tietenkään muutoinkaan saisi matkustaa. onko pian meilläkin aika, että tällainen keskustelu on mahdoton, koska toiseen ei voi luottaa."

    hyvä huomio! joku just radiossa sanoi että lentämisestä on tullut ekomoralistin hitler-kortti. ihmiset pohtivat kehtaavatko postata kuvan kaukomailta.

    ilmastosyyllisyys halvaannuttaa. tänään kotipihaan kääntyessäni katse osui saunan savupiipusta tupruavaan vaaleanharmaaseen savupilveen. mea culpa! syntilista piteni, kun tajusin että pyykkikone on pyörinyt vajaatäytöllä.

    yhdessä vaiheessa jouduin delegoimaan ruokakaupassa käynnin p:lle, koska en jaksanut enää lukea tuoteselosteita.

    elämä on täynnä oikeita ja vääriä valintoja. kaipaan aikaa, kun ei tarvinnut miettiä kahvipapujen eettisyyttä tai tomaattien logistiikkaa.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole omissa kulutustottumuksissani tarkka enkä tunne syyllisyyttä, koska tiedän, että isoissa asioissa tarvitaan isoja tekoja. En ole koskaan tottunut mihinkään liialliseen, joten ei ole edes paljon sellaista mistä minut voisi tuomita jalkapuuhun.

      Poista
  5. Marjatta, jos sallit, kommentoin ihan lyhyesti tuota häpeällistä antisemitismin nousua Euroopassa. Ikävintä on, että se on voimistunut usealla taholla. Vainoa, ilkivaltaa ja erilaisia lievempiä syrjinnän muotoa juutalaiset kertovat kokeneensa kolmelta taholta ja tämä oli järjestys: äärimuslimien, laitavasemmiston ja äärioikeiston taholta. Ruotsissa ja Ranskassa tiettyjen alueiden juutalaisia on häiritty niin että he ovat katsoneet parhaaksi lähteä. Euroopassa on todella monia uhkaavia ja huolestuttavia ilmiöitä yhtä aikaa menossa. Siksi esimerkiksi antisemitismin nousun selittäminen uusnatseista johtuvaksi ei anna hyvää kokonaiskuvaa, koska he ovat vainoajaporukasta määrällisesti pienin - toki sekin on väärin ja liikaa!

    Tässä Hesarin laaja juttu aiheesta:
    https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005927880.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki nyt kysyvät, sallinko. Sallin.

      Kaikilta tahoilta tuleva antisemitismi on aivan yhtä väärin.
      Jotkut taitavat sekoittaa Euroopan juutalaiset ja Lähi-Idän tilanteen. Tosi kaukaa haettua, tosi pahaa.

      En saa tuota linkkiä kännykällä auki. Olen sukulaisreissulla Turussa, huomeniltana pääsen taas tietikoneelleni ja katson sitten.

      Poista

Vapaa kuin taivaan lintu

Meidän pihan juhannusruusu on riehaantunut Onko taivaan lintu vapaa? Se näyttää meidän silmiimme vapaalta suihkiessaan taivaalla, mutt...