tiistai 19. syyskuuta 2017

Kulttuuriviikonlopun viettoa nuorten kanssa


Käsiohjelman kansi

Meillä oli kaksi teini-ikäistä lastenlasta viikonloppuvieraina. Lauantain ohjelmassa oli teatteria ja sunnuntaina kuvataidetta. 
Teini-ikä on ihan eri juttu kuin muu lapsuus, ja olimme mieheni kanssa täpinöissämme tapaamisesta.  
Huomaan, että meistä alkaa kehkeytyä "kulttuuria tarjoavia isovanhempia". Jossain lehtiartikkelissa oli isovanhempijaotteluja itsekkäistä menomummoista uhrautujiin. Mitä nykyään ei lokeroitaisi!  

Kotkan teatterin Häräntappoase oli hyvin toteutettu kuvaus 80-luvun nuorista. Näytelmä pohjautuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin, jonka hän kirjoitti 17-vuotiaana. Romaani sai J. H. Erkon palkinnon vuoden 1984 parhaana esikoisteoksena. 
Näytelmässä nuori Allu (Alpo Korva) joutuu sukulaistilalle maalle kesätöihin, tutustuu maalaisnuorten elämään, rakastuukin ja palaa, kun äiti käskee, vaikka sydän käskisi jäämään Kertun luo.
Näytelmässä on huumoria, mutta myös vakavaa asiaa. Talon oma poika Tauno häilyy mielenterveydeltään ja on syrjäytymisvaarassa, eikä muillakaan nuorilla ole kovin paljon valinnan mahdollisuuksia. Kaupungin ja maaseudun ero on suuri, mikä tuo myös ennakkoluuloa Allun ja muiden välille.
Käsiohjelman kansikuvassa juopotellaan, mikä olikin 80-luvun, tuon huonon maun vuosikymmenen, nuorilla yleisempää kuin nyt. Nuoruuden tunnot ja ongelmat ovat kuitenkin ajattomia. Pitäisi kasvaa, mutta pelottaa, ja jollakin saattaa olla lannistava vanhempi, tai ylisuojeleva vanhempi, joka ei antaisi kasvaa.
Hyvä näytelmä, meille isovanhemmille nostalginen ja nuorille uutta.


Oli kiinnostavaa tutustua Kouvolan taidemuseon näyttelyyn Sirpaleita suomalaisuudesta. Näyttelyn on kuratoinut Helsingin yliopiston lehtori Derek Fewster. Hän on  tutkinut suomalaisuuden myyttejä ja koonnut niitä murtavan näyttelyn, jossa on myös kiistanalaisia, harvoin nähtyjä ja aikanaan kohua nostattaneita teoksia. Teoksia on lainattu mm. Kansallisgalleriasta ja Tampereen Työväen yhdistykseltä.

Taidemuseomme on edelleen nimeltään Poikilo, valitettavasti. Vältän nimen käyttämistä, koska se on minusta aivan kauhea. Ai, mitä nimi tarkoittaa? Hyvä kysymys. Museossa oli kymmenisen vuotta sitten näyttely, jossa oli ripustettu katosta roikkumaan erikokoisia puupulikoita, pikkuruisista lähes ruumisarkun kokoisiin. Palikat veistänyt taiteilija oli kehitellyt tarinan, jonka mukaan nuoret miehet olisivat ennen muinoin vuolleet tällaisia puunkappaleita ihailemilleen neidoille ja kertoneet niillä rakkaudestaan. Siis puikeilla puunkappaleilla, joilla ei ole mitään käyttöä? Nimi haluttiin näyttelyn jälkeen museon nimeksi. Aina silloin tällöin joku edelleen kirjoittaa yleisönosastoon tai johonkin tekstaripalstalle - minäkin kerran - kyseenalaistaen tämän nimen, joka ei viittaa millään tavalla taiteeseen.
No, meillä on Kouvolassa nimihulluutta enemmänkin. Aivan hiljattain kunnanvaltuuston puheenjohtaja ehdotti ilmeisen tosissaan, että Kouvola-nimi vaihdettaisin Porukaksi. Kyllä, kaupunki nimeltä Porukka! Kaupunki laajeni kymmenen vuotta sitten siten että naapurikaupungit ja kylät yhdistettiin alueen suurimpaan kaupunkiin Kouvolaan. Että semmoinen porukka. Joku jo jatkoi nimen kehittelyä Kimpaksi. Me ennen kimpassa kuljettiin ... (Juicen Jyrki Boy).


Vai kuljettiinko, kimpassa? Palailen näyttelyyn. Tämä on Pekka Jylhän tähän näyttelyyn laatima installaaatio nimeltään Tämä viha. Niin kuin suolampi: musta, kylmä, syvä ja samea. Teosta varten kerättiin kouvolalaisilta lasiastioita. Jokainen astia vastaa sisällissotamme aikana surmattua ihmistä, punaista ja valkoista. Nimessä viitataan Väinö Linnan romaaniin Täällä Pohjantähden alla ja muistutetaan siitä että viha on täällä taas.


Hennalan vankileirillä, I,
1931 - 1933

Paleleva punakaartilainen, 1931 - 1933

Henry Ericssonin grafiikka kosketti. Hän oli valkoisten puolella leirinvartijana ja palasi muistoihinsa 1930-luvun töissään.
Sodanjälkeiset vankileirit ja voittajien julmuus ovat yksi sirpale suomalaisuutta. Myöhemmät talvi- ja jatkosota yhdistivät kansaa.

Nykyään saa yleensä näyttelyissä kuvata. Tässä näyttelyssä poikkeuksena oli Ilja Glazunovin maalaus Urho Kekkonen, 1973. Se oli aikanaan tilaustyö naistenlehti Jaanan kanteen. Ajatelkaa, miten lehtien kannet ovat muuttuneet. Nykyään naistenlehtien kannet ovat täynnä juttujen otsikoita ja kuvana on yleensä joko nainen tai ruokaa. Glazunovin muotokuvia pidettiin keskinkertaisena näköistaiteena. mutta jostain syystä hän oli suosittu ja sai paljon tilaustöitä. Kuvasin Glazunovin Kekkos-työn taidemuseomme esitteestä. Onhan tämä aika hengetön työ.




Harro Koskisen Sikamessias oli esillä nuorten näyttelyssä 1969. Se shokeerasi aiheellaan. Kokeileva pop-taide oli myös tyylinä uutta. Teoksesta nostettiin jumalanpilkkasyyte ja sakot napsahtivat sekä taitelijalle että jurylle.  Maalaus on todella iso. Sitä piti katsoa pää kenossa.       .
Mietimme  maalauksen tarkoitusta. Nykynuori näki tässä eläinten suojelua. Minä arvelen, että aikanaan tämän tarkoitus oli materialismin tuomitseminen.




Pekka ja Taija Isorättyän kantaaottava työ Invalid Robot C2 Bärbel, 2010, on yhteisöllisesti Saksassa rakennettu teos, jota valmistamassa on ollut mm. nuorisotyöttömiä. Bärbelin rintaan on kytketty lamppu, joka syttyy sykkimään sydämenä aika ajoin. Se ( hän ) on muun esillä olonsa ohessa esittänyt isoäitiä Rosa Liksomin näytelmässä Rikos 2014. 
Taustalla näkyy mm. Rakel Kuukan valokuvateos suomalais-ghanalaisesta tyttärestään Rebekasta, jota hän on kuvannut paljon.



Suomalaisuudesta löytyy tässä laajassa näyttelyssä erilaisia puolia, mm. muinainen, uskova, kapinoiva, sivistyvä ja uusiutuva.
Tässä koosteessani on vain vähän maistiaisia.


Pienessä Kouta-galleriassa (tällä osalla vanha hieno kalevalainen nimi) esitellään paikallisten uusien tekijöiden töitä. 
Pysähdyimme pitkäksi aikaa katsomaan Manja Riihelän töitä Olen itselleni outo tänään  1 - 5.
Outous tulee siitä, että eläimellinen ihminen tai ihmismäinen eläin oli asetettu muotikuvien asentoihin ja vaatteisiin. Mietin yhä noita töitä. Niissä oli jotain ihmeellistä. 



Ehdimme tehdä lasten kanssa monenlaista: pelata frisbeegolfia Koivusaaren puistossa (valittiin juuri sadan parhaan suomalaisen puiston joukkoon, minkä ylpeänä ilmoitan), viettää kiva elokuvailta, pelailla sanapelejä ja tavata pieni serkku, joka opettelee juuri puhumaan. 

Jokainen ikäkausi on ihmisen elämässä niin ainutlaatuinen. 

Mieheni vanha kummitäti sanoi muutama vuosi sitten, että lääkäri oli määrännyt hänelle piristyslääkkeeksi nuorten seuraa. Hyvä neuvo. 
Hän oli iloinen meidän tapaamisestamme, koska piti alle seitsenkymppisiä nuorina.


9 kommenttia:

  1. Mukavaa kuulla selostusta Häräntappoaseesta. Tarina ei minulle lainkaan tuttu, mutta tuo nimi on jostain jäänyt päähän. Mikähän se ase sitten oli? Ja miten kirjailijan nimessäkin on härkä? 😀Hyvältä kuulostaa teidän ja teinien yhdessä hengailu.

    Hih, poikilo 🙂Mieleen nousee teoria: Lahjaksi annetut puunkappaleet. joilla ei ollut mitään käyttöä... Hmmm... Kun sellaista katselee ja pitelee käsissään voi kokea taide-elämyksen. Väitetään että taide ei avaudu kaikille. Jos joku sanoo näkevänsä taidetta puupalassa tai puikulaperunassa emme voi väittää vastaan 😎

    Tutustuin nykytaiteeseen 1990-luvulla Ateneumin ARS-näyttelyn pohjalta ja kiinnostuin valtavasti. Sitä ennen olin ennakkoluuloisesti pitänyt sitä roskana. Installaatiot ja muut teokset avautuivatkin minulle kannanottoina ja keskusteluna taideyhteisön ja yleisön kanssa. Mahtavaa. Sikamessias on kauhea. Ristiinnaulitseminen järkyttää jo muutenkin, saati sitten että hinataan ristille sika, mikä takuuvarmasti loukkaa uskovia. Minulle tulee possunystävänä mieleen myös tuo eläintensuojelu minkä teidän nuoretkin mainitsivat.

    Tosiaan. lehtien kannet ovat muuttuneet... tulipa taas ajateltavaa !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, en huomannutkaan, tosiaan Härkönen!
      Kirjassa ja näytelmässä häräntappoase mainitaan sellaisessa tilanteessa, jossa pojat rehvastelevat seksikokemuksillaan, joita heillä ei ole ollut, ja joku kiusoittelee toista, että sullahan onkin oikea häräntappoase. Penisten mittailua, siis, poikamaista sarvien kalistelua.

      No, tuossa sinun selityksessäsi on kyllä järkeä. Kukaan ei ole poikiloa näin selittänyt. Taide on juuri tätä, fiktiota, ellei ole käyttötaidetta. Minusta olisi voinut valita nimeksi jonkin oikean sanan kansanperinteestä, kuten Vapriikki, Pukstaavi jne tai yksinkertaisen lyhenteestä muodostetun kuten Emma Espoossa, MoMA Nykissä tai Kumu Tallinnassa. En myöskään jostain syystä pidä tämän sanan äänneasusta. Olen herkkä nimien kanssa. Minusta Helsingin uuden keskuskirjaston nimi on myös tosi huono, Oodi. Se työnimi Lastu oli hyvä. Oodi sopisi musiikkitalolle, mutta voihan siitä talosta sellainen vähitellen tullakin, jos kirjat jäävät sivuosaan.

      Minä pidän myös paljon kantaaottavista tilateoksista ja videoista.
      Sikamessias on aika yksitotinen teos. Se toimisi ehkä osana jotain isompaa kokonaisuutta, mutta näin yksinään se ei sano minulle paljon mitään. Silloin 60-luvun lopussa ja 70-luvula tehtiin paljon hätkähdyttämistarkoituksessa.

      Poista
  2. Upea viikonloppu teillä!

    Jotenkin kammoan ja kavahdan kaikenlaista lokerointia. Vähän kaiken suhteen. Ehkä en vaan ole niin analyyttinen ;)

    Poikilo...siitä tulee mieleen poikkiteloin.

    Mielenkiintoista kuulla, mitä nykynuoriso ajatteli Sikamessiaasta. Todellinen taiteos tuo Harron työ, jatkaa puhuttelemista, tulkinnat elävät, se on upeaa, mielestäni.

    Jotenkin tykkään tuosta Glazunovista, en tiedä miksi. Kekkonen ei niin suosikkini ollut koskaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä kuulla tuo poikilo-mielikuvasi. Minulle tulee mieleen lehmien poikimiskarsina. Jotain häpeilevääkin sanassa on.

      Se on hyvä, että työ saa lisätulkintoja eri aikoina. Minä en ymmärtänyt nuorena käydä taidenäyttelyissä. Muistan kyllä Sikamessias-kohun, olin silloin 19-vuotias abi, mutta itselle ei tullut mieleen lähteä näyttelyihin.

      Kekkos-työ on jotenkin humoristinen jäykkyydessään. Siinä oli ensin ollut taustana työhuone kirjahyllyineen, mutta Glazunov vaihtoi työhuoneen tilalle luontotaustan, ja oli vielä jälkeenpäin käynyt lisäämässä pienen punatulkun kuusen oksalle. :)

      Käypä vilkaisemassa tämä Glazunovin maalaus Armi Ratiasta. Pysähtynyt kuva niin eläväisestä naisesta.
      http://glazunov.ru/en/art/portraits/works/360-armi-ratia

      Poista
    2. Kävin vielä katsomassa tuota Armi Ratian kuvaa. Hänelle oli ilmeisesti tehty silloin ns kauneusleikkaus, kasvojen kiristys. Voi Armi minkä teit!

      Poista
  3. Hieno kulttuuriviikonloppu ja varmasti tuli nuorilta paljon palautetta :)
    Häräntappoase on vain niin huikea nuoruuden kuvaus. Taidan lukea sen seuraavaan klassikkohaasteeseen.
    En tykkää Kekkosen taulusta enkä siitä Armi Ratian taulusta.
    Sikamessias on aina koskettanut. Se kuka siellä ristillä roikkuu, niin aina yhtä paha juttu. Kuvaa ihmisen pahuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuorilla oli näkökulmia, joita ei itse olisi tullut ajatelleeksi.

      Harro Koskinen käytti tuota samaa sikahahmoa mm. korvaamaan leijonan Suomen vaakunaeläimenä. Ilmeisesti hänen yksi motiivinsa oli symbolien koskemattomuuden kyseenalaistaminen.

      Kuka roikkuu ristillä, hyvä kysymys.
      Voisi myös korvata pohjoiseurooppalaisen näköisen Jeesuksen sellaisella vähän tummemmalla, minkä näköinen historialinen henkilö Jeesus Nasaretilainen on ilmeisesti ollut. Se olisi kantaaottavaa nyt kun puhutaan kaarrellen "ulkomaalaisen näköisistä" epäilyttävinä ihmisinä.

      Poista
  4. Vau, mitä kulttuurielämyksiä nuorilel! Minäkin haluaisin nähdä tuon Häräntappoaseen. Tunnustan nimittäin, että en ole lukneut tuota Härkösen klassikkoa kertaakaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kia, kannattaa lukea! Luulen, että kirja ei ole vanhentunut.

      Minulla on kiva muisto Häräntappoaseen lukemisesta. Ostin sen junamatkalle Helsingistä Kajaaniin, olin ehkä palaamassa jostain opettajien koulutustapahtumasta. Tekstin huumori imaisi mukaansa niin, että naurahtelin ääneen, ja joku käytävän toisella puolen istuva kysyi, mikäs kirja noin naurattaa.
      Härkönen oli haastatteluissa laastari joka sormessa, koska oli jännittänyt niin, että oli pureskellut kynsiään. Ajatella miten nuori hän oli - ja heti parhaan esikoiskirjan palkinto!

      Poista

Reissulukemista

Olen valitsemassa kolmen viikon matkalle lukemisia. Päätin, ettei ainakaan Knausgårdin  sarjan loppuosaa  Taisteluni, Kuudes kirja  koska se...