lauantai 27. toukokuuta 2017

Presidentti Mauno Koiviston hautajaiset toivat mieleen isäni


Isäni parikymppisenä


Isäni 91-vuotiaana, 10 päivää ennen kuolemaansa

Kun luin lehdistä, että Jorma Hynninen laulaa presidentti Mauno Koiviston hautajaisissa Veteraanin iltahuudon, tiesin, että liikutun ja alan nyyhkyttää hillittömästi. Pelkkä Jorma Hynnisen ääni, ja vielä että näen hänen laulavan.

Ja tämä laulu.

Isäni oli samassa sodassa kuin Mauno Koivisto. Hän oli ensin lähettinä ja velipuolensa kuoltua lääkintämiehenä, koska ajateltiin, että se olisi hieman turvallisempaa ja, jos hyvin käy, perheestä voisi edes toinen poika säilyä. 
Isä säilyi.

Isäni ei puhunut nuorempana paljon sotakokemuksistaan, vitsaili joskus sotamiesten toilailuista ja omista ylivertaisista taidoistaan hoitaa vammoja. 
Ne taidot olivat kyllä meille lapsille liian ronskeja; hän heitti omiin haavoihinsa suolaa desinfiointiaineeksi. 
Vanhana isä saattoi kesken kaiken eläytyä johonkin sodassa kokemaansa. Kerran kun kävelimme Kankaanpään keskustassa mukulakivikatua, hän totesi, että kyllä ne haavoittuneet Kannaksella huusivat, kun piti heitä tämmöisiä katuja pitkin kuljettaa kovapyörärattailla. 
Myös ryöstötilanteessa - sellaisenkin kohteeksi isäni vanhuksena joutui - hän oli muistanut sotakokemuksiaan. Yksi parikymppisistä ryöstäjistä oli uhkaillut isää kuristamalla tätä vyöllä kaulasta ja ilkkumalla eikö äijä pelkää. Isäni oli sanonut siihen:"Kyllä mä poijat peloon tiärän. Mä olen Vuasalmellaki ollu."
Kahdeksankymmentä täytettyään isäni alkoi toimia sotaveteraaneissa ja puhua me-muodossa kavereistaan. Entisestä korsukaverista tuli hänelle tärkeä.


Isä esittelee tyttärelle mitaliaan.

Siunauspuheen Koiviston hautajaisissa pitänyt piispa Eero Huovinen kertoi Mauno Koiviston vielä tämän vuoden puolella muistelleen lentopallokavereilleen sotapalvelustaan jääkärikomppaniassa.
Oli saatu kaksi venäläistä vankia, joiden saattaminen selustaan määrättiin Mauno Koiviston tehtäväksi. Kun vangit ja saattaja kulkivat etulinjasta taaksepäin, vastaan tuli suomalaisia sotilaita, jotka Koiviston kertoman mukaan alkoivat "kolhia" vankeja. Koivisto suuttui omiin maanmiehiinsä, nosti kätensä ja sanoi: "Älkää koskeko näihin miehiin, he ovat minun vankejani, he ovat minun veljiäni."
Kolhiminen tuo niin mieleen lapsuudenmurteeni. Lapsia saatettiin varoitella ulos leikkimään lähtiessä: "Älkää sitte kolhiko itteenne!"
Paljon muitakin muistoja lapsuudesta nousee pintaan tutun murresanan mukana.

Luulen, että minun isäni Frans Korpela olisi tehnyt kuten Mauno Koivisto vankeja kuljettaessaan. Hän olisi nähnyt ihmisen vangissa, kuten näki kaikissa muissakin. 
Kun isäni lopetti maanviljelyn, hän ei suostunut myymään pois koneitaan, koska naapurit olivat aina lainanneet niitä. "Mistä ne sitte Vesilahreski pernakoneen ottaa, jos mä omani hävitän." Siellä seisoivat perunanistustuskoneet, klapikoneet ja muut odottamassa lainaajia. 

Isän vaatimattomuus ärsytti minua. Hänelle kelpasi kaikki, koska kaikki oli niin paljon paremmin kuin korsussa. Hän ei halunnut mukavuuksia, eikä mitään turvalaitteita edes ryöstetyksi tulonsa jälkeen. Pelkäsin monesti ja motkotin hänelle, kun hän lähes yhdeksänkymppisenä ajeli traktorilla yksin metsässä hakemassa tuulenkaatamia puita. Poikani ymmärsivät paremmin ja sanoivat, että anna Papan olla. Hänellä on nyt hyvä elämä juuri näin. 


Isä esittelee tyttärelle kasvejaan. Hän käytti paljon luonnonkasveja,
keräsi mm. omat teeaineksensa luonnosta.

Vuonna 2012 elokuva- ja teatteriohjaaja Noora Männistö teki dokumenttielokuvan pohjoissatakuntalaisella myymäläautolla käyvistä ihmisistä ja heidän elämästään Jokapäiväinen leipä ja pyhäksi pullaa. Tiesin, että isäni oli mukana jossain kohdassa tässä tv-elokuvassa, ja kun se näytettiin TV1:n Dokumenttiprojektissa istuin hievahtamatta odottaen missä näkyy isäni, vai eikö näykään. 
Siirryttiin sotaveteraanien kokoukseen. Vanha nainen säestää pianolla ja valkopäiset miehet laulavat Veteraanin iltahuutoa ponnettomasti, haurain äänin, Yhtäkkiä kamera pysähtyy lähikuvaan minun isäni kasvoista ja viipyy siinä pitkään, pitkään. Isä liikuttaa hiljaa huuliaan. (Isäkään ei mielestään osannut laulaa. Meidän perheessä vain hänen äitinsä Alma Josefiina eli Mamma osasi, kajautteli virsiä ja teki selväksi muille, että he eivät osanneet.) 
Minä tuijotan ja tuijotan. Miten isäni onkaan kaunis vanhus, arvokas ja yhtä aikaa vahva ja väsynyt. 
Soitin ohjaajalle ja tilasin elokuvan itselleni muistoksi. Katsoin sen tätä kirjoitusta varten ja pysäytin alla olevaan otokseen. Siinä hän on, veteraani.



Sotaveteraanin iltahuuto ei ollut merkinnyt minulle mitään ennen kuin näin tämän dokumentin. 
Nuoruudessani  60 ja 70-luvuilla kaikkea sotaan liittyvää pidettiin nolona paatoksena. Häpeän muistella, että osa Vietnamin sodan vastustajista tuomitsi myös suomalaiset veteraanit sotakiihkoilijoiksi. 
Jokapäiväinen leipä -elokuvan jälkeen nyyhkytän heti, kun kuulen ensimmäiset sävelet Veteraanin iltahuudosta. 

Olen ollut Mauno Koiviston hautajaisten jälkeen surutilassa ja käynyt Koiviston elämän ohella läpi myös isäni elämää, joka ei ollut helppoa ennen sotaa eikä sen jälkeen. 
Isällä koulunkäynti loppui siihen, että köyhän pientilan pojan piti tehdä töitä. Hän kertoi myös, että yhtenä talvena ei ollut kuin yhdet yhteiset kunnolliset kengät velipuolen kanssa ja matkaa kouluun viitisen kilometriä. 
Sodan jälkeen oli uudelleen rakentamisen aikaa, peltoja raivattiin ja elämä oli jonkin aikaa mallillaan. Sitten rakas vaimo kuoli 36-vuotiaana, poika heti perään 17-vuotiaana, ja isäni piti tulla toimeen vanhenevien vanhempiensa ja tytärtensä kanssa, jotka kipuilivat kuka mitenkin. 

Vuoden päästä tämän elokuvan julkaisusta isäni kuoli. Vanhan soturin sydän hiipui. 
Sota ei ollut isän kokemuksista pahin. Hän oli kertonut mieskerhoa vetävälle papille, että pahin oli vaimon äkkikuolema.  

Isäni oli sielultaan maamies loppuun asti. 
Mieheni teki hänen hautajaisiinsa videoteoksen, joka loppuu näihin kuviin. 








27 kommenttia:

  1. Kaunis kirjoitus, kiitos että jaoit sen kanssamme! Minullekin Koivisto toi mieleen isäni, he muistuttivat nimittäin toisiaan ulkonaisesti. Isäni kuoli aika pian Koiviston presidentiksi tulon jälkeen joten jotenkin Koivistosta tuli mielessäni isähahmo. Muistan myös, että isäni laittoi johonkin komeron oveen lehdestä napatun julisteen uudesta maanisästä, taisi ihailla siis Koivistoa itsekin. /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun isäsi kuoli siis nuorena.

      Minun isälläni oli samanlaiset työmiehen kädet kuin Koivistolla. Ja minulla on myös. :) Isä oli Koiviston tyylisesti äärimmäisen rehellinen. Monissa sodan käyneissä vähästä aloittaneissa miehissä on samoja piirteitä, mm. nuukuus ja vaatimattomuus.
      Isä suhtautui itseensä ironisesti (samatyylisesti kuin Tellervo Koivisto, joka on satakuntalainen, Maunohan oli syntyjään varsinaissuomalainen). Kun poliisit panivat hänet soittamaan tyttärilleen ryöstöstä, hän soitti ensin lähempänä asuvalle nuorimmalle sisarelleni, joka oli alkanut hätäillä kauheasti, niin että isä joutui tyynnyttelemään ja sitten minulle. Hän sanoi minulle huvittuneella äänellä puhelimessa näin: "Mun on nys sitte ryästettyki." Kyseessä ei ollut mikään pikku juttu. Isää oli häpäisty vetämällä housut alas, taskuista etsittiin auton avaimia, uhkailtiin, mätkittiin tyynyillä, puhelimen johdot katkaistiin ja isä jätettiin sidottuna tuoliin. Oikeudessa hän ei vaatinut mitään korvauksia kärsimyksistään. Hän selitti, että eihän niillä kuitenkaan mitään ollut, säälittäviä tyyppejä.

      Poista
  2. Hieno teksti, ei ylisanoja ja silti vahvasti kunnioittava asenne. Kuvat ovat myös erinomaisia, tykkään varsinkin tuon mitalikuvan katseista ja upea on kuva maamiehestä pellollaan.

    Minun isäni palasi aikoinaan innoissaan Koiviston pressanvaalitilaisuudesta ja muisteli myös pitkään sitä miten Mitterrand valittiin Ranskan johtoon. Isäni oli demari jos kuka. Mummollani oli tuo sama kengänpuutos perheessään, eivät päässeet samana päivänä kouluun, kun ei ollut kaikille kenkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Isä sanoi mitalia näyttäessään:"Katos, mul on tämmönenki."
      Unto sekä kuvasi että videokuvasi isää paljon. Hänellä on oikein maamies-sarja. Isä teki kaikkea vanhanaikaisin menetelmin, kävi lypsämässä lehmiä käsin pellon laidassa jne. joten niissä kuvissa on taltioituna entisajan elämää.
      Nämä kuvat ovatkin U:n ottamia, paitsi sotilaskuva ja minun pysäytetystä tv-kuvasta kuvaamani.

      Meillä oltiin keskustalaisia, mutta kyllä isä Maunoa arvosti paljon.
      Ajattele, mikä muutos Suomessa ja miten nopeasti. Isä ei osannut nauttia kohonneesta elintasosta. Hän kävi huutokaupoissa ja kirppareilla eikä halunnut ostaa mitään kalliilla hinnoilla kaupoista.

      Poista
  3. MM
    'Miten isäni onkaan kaunis vanhus, arvokas ja yhtä aikaa vahva ja väsynyt."

    Herkkä herkkyys.
    Kaikki sanottu, kaikista vanhuksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hikkaj, totta, kaikissa vanhuksissa on vanhuuden tuomaa kauneutta.
      Ihmiset muuttuvat ulkonäöltäänkin jotenkin persoonallisemmiksi vanhetessaan. Nuorilla on kasvoisssa söpö pyöreys, vanhoilla rypyt järjestyvät kaikilla kasvoille eri tavoin.

      Poista
  4. Sulla Marjatta on kuvaamisen ja kerronnan taito. Niin elävästi isäsi tulee tässä kirjoituksessa esiin ja myös teidän välisenne kiintymys.

    Minulle oli hieman yllätys, että kyynelehdin Koiviston hautajaisia seuratessani. Kyynelehdin ihan typeriäkin asioita, kuten vaikka sitä, että Huovinen oli sitten viime näkemän vanhentunut niin paljon. Pelkäsin Tellervon puolesta, että miten hän jaksaa. Sitten oli sekin, että Koiviston lempivirsi oli virsi 600, joka oli myös mummoni lempivirsi. Siis se, joka alkaa "Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan ..."

    Paljon tunteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me emme olleet isäni kanssa mitenkään läheisiä, me salasimme paljon asioita toisiltamme, mutta me ymmärsimme kyllä toisiamme varsinkin isän viimeisenä elinvuotena, kun hän joutui lonkkamurtuman jälkeen muuttamaan kirkonkylälle rivitaloasuntoon ja minä vapauduin syyllisyydensekaisesta murehtimisesta.

      Sama täällä. Jo ennen hautajaisia tv:ssä uusintana näytetyt dokkarit saivat palan kurkkuun, mm. Tasavallan metsänhoitaja, jossa Mauno intoilee laitteillaan ja Tellervo katselee huvittuneena sivusta. Kun toimittaja kysyy, millä mielellä Tellervo suhtautuu miehensä harrastuksiin, tämä miettii hetken ja sanoo:"Ironisella mielellä." Tämä kohta oli hauska, osoitti hellyyttä ja toi mieleen hetkien katoavuuden ja ajan armottoman kulun.
      Tellervo jaksoi yllättävän hyvin. Sekä hänessä että Huovisessa näkyi fyysinen väsyminen.

      Poista
  5. Kaunis kirjoitus Marjatta <3
    Mauno Koiviston kuolinpäivä oli kansan yhteinen kyynelten päivä ja hautajaiset olivat kansan yhteinen surujuhla pidetyn suurmiehen kuoleman johdosta.

    Kaunis kirjoitus isästäsi. Surulla on taipumus liittää se johonkin omaan kokemukseen ja sinulla isän kuolemaan. Minun isä kuoli aika nuorena ja olisin toivonut tuntevani hänet vanhuksena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mai. <3
      Yhteinen surujuhla, kyllä. Hyvä, että pidettiin valtiolliset hautajaiset ja saimme osallistua niihin television välityksellä.

      Näissä hautajaisissa oli protokollasta huolimatta myös eräänlaista viehättävää kotikutoisuutta, mm. puheissa. Sauli Niinistön puheessa minua viehätti se, että hän osoitti sanansa lopuksi erikseen Tellervolle. Niinistö onkin hyvä puheiden pitäjä. Kun sanoin tämän eräälle tutulle, hän totesi, että eihän se Sauli ole sitä itse kirjoittanut. Väitän, että on. Niinistö on hyvä kirjoittaja. Minulla on hänen kirjansa Hiljaisten historia ja tunnistin puheessakin saman tyylin. Jenni on myös varmaan hyvä ideoija ja fundeerauskaveri, kuten Tellervo oli Manulle.

      Minulla kävi sivuun työntämieni surujen vuoksi pitkään niin, että aloin yllätyksekseni vapista ja ulvoa hautajaisissa, joissa minulla ei ollut mitään muuta kuin muodollinen tuttavuussuhde vainajaan.

      Minulla on äidin kanssa tuo sama. Hän kuoli kesken kaiken aivan liian nuorena, ja meitä jäi neljä lasta isän ja isovanhempien hoidettavaksi. No, nyt äidistäni on muisto vain nuorena, kuten sinulla on isästäsi.

      Poista
  6. marjattakulta

    aikaa on kulunut jo kauan, mutta luulen että sotien aiheuttamat arvet arastavat yhä vielä ja sota-ajan tunneilmasto vaikuttaa vielä tänäänkin. omassa suvussani sota-ajasta vaiettiin, eikä kipeitä asioita käsitelty. avun ja lohdutuksen pyytämistä vältettiin, ja yksin pärjäämisestä tuli lähes pakko. monen sota alkoikin vasta, kun kotiin palannut veteraani oireili fyysisiä ja psyykkisiä vammojaan. post-traumaattisesta stressistä ryhdyttiin puhumaan vasta vietnamin sodan jälkeen.

    kiitos että kirjoitit tämän. luetutin isäsi tarinan setäni vaimolla, ja hän sanoi että tällaiset kertomukset auttavat pääsemään pois tunteiden säilöjän roolista.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon meri, rakas ihminen!

      Se pitää paikkansa, että tällaiset traumaattiset tapahtumat vaikuttavat monen sukupolven päähän.
      Isäni ei pitänyt minua sylissä, mutta sain sentään sinutella häntä. Hän teititteli vanhempiaan, kuten me lapsetkin Mammaa ja Pappaa. Minä olen hellinyt lapsiani paljon, mutta pitänyt samalla tärkeänä, että he nousevat omille jaloilleen. He taas ovat avoimempia lapsilleen kuin mitä minä olin heille...

      Sodassa olleet ovat hoitaneet toinen toistaan muun terapian puuttuessa. Isäni tarve hakeutua vanhana veteraanien seuraan johtui varmaan juuri siitä, että siellä häntä ymmärrettiin parhaiten. Korsukaveri, joka lähti tästä maailmasta vähän ennen isääni, tiesi yhteisten kokemusten jälkeen selittämättä, miltä hänestä tuntui.

      Setäsi vaimo sanoi hyvin. Muistojen kirjoittaminen auttaa selvittämään omia tunteita ja jäsentämään asioita. Olen ollut kevätkauden poissa opiston elämäntarinapiiristä; siellä ollessa huomasin, että toisten tarinoiden kuuntelu lisäsi oman menneisyyden ymmärtämistä ja suhteellisuudentajua. Menneisyydestä on hyvä ainakin jonkin aikaa kirjoittaa yhteisöllisesti, yksin kirjoittaessa saattaa jäädä kierimään turhiin häpeän tunteisiin ja lukkoihin.

      Poista
  7. Kiitos tästä kirjoituksesta. Isäsi kaltaisten ihmisten olemassaolo on jo ihme sinänsä. Luja kunnioittava kädenpuristus hänelle.

    Minun samoja kokenut isäni kaipasi koko elämänsä jotakin mitä ei koskaan saanut, halusi merille, halusi muuta kuin sen mitä pieni elämä sitten sodan jälkeen tarjosi. Katsoin sitä joskus repivää kaipausta sivusta ja toiveeni että hän saisi sen mitä halusi oli suurempi kuin hänen menettämisensä pelko. Viina olikin sitten hänelle sen kaipauksen meren korvike. Ajattelin että se kaikki oli jatkosodan jatkosotaa. Mutta ei se hänestä huonompaa ihmistä silmissäni tehnyt. Onnistui olemaan jotenkin hyvin vahva ja hyvin heikko samaan aikaan. Sinun isäsi viljeli maata ja metsää, minun isäni ajoi junia, Koivísto piti maata paikallaan. Kiitos heille. jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos jope kauniista, paljon sisältävästä kommentistasi.

      Täyttymätön kaipaus saattaa murtaa ihmisen. Isäsi "jatkosodan jatkosota" on ollut myös sinulle poikana raskasta kestää. Lapsi haluaa ennen kaikkea, että hänen vanhempansa olisi tyytyväinen elämäänsä.
      Kun minä olin tyytymätön isäni poissaolevuuteen ja valitin siitä Mammalle (isän äiti), niin hän vastasi aina:"Ole ny vaan tyytyväinen, ko isäs ei jua eikä polta." Ja minä ajattelin, että sais vaikka vähän juoda ja polttaa kunhan olisi iloinen ja tykkäisi olla meidän kanssa.

      Poista
  8. Kaunis, koruton ja koskettava kirjoitus, kiitos.

    VastaaPoista
  9. Hieno, kaunis kirjoitus. Paljon muistojasi, joiden kautta tulee peilattua myös omaa sukuani, toki isovanhempieni polvea. Meillä äidinisäni masentui sodan seurauksena. Hän oli kyllä hyvä isä ja isoisä, mutta vetäytyi vaatimattomuuteensa.

    Koiviston kuolema ja hautajaiset koskettivat minuakin syvältä. Koivisto valittiin presidentiksi, kun olin ala-asteella ja kun Ahtisaari valittiin, olin jo nuori opiskelija. Koivisto oli siis lapsuuteni ja nuoruuteni presidentti, tärkeä monella tapaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monet sodankäyneet miehet tekivät juuri noin, vetäytyivät. Jos heille sitten tuli vielä muuta vastoinkäymistä, niin se oli kyllä "kohtalolta" epäoikeudenmukaista. Heille jos kelle, olisi suonut
      rauhallisen elämän sodan jälkeen.
      Olen monesti ajatellut, että onneksi isä ei enää nähnyt tätä sydämettömien uusnatsien nousua ja isänmaallisuuden häpäisemistä.

      Erikoista, miten syvästi Koiviston kuolema on vaikuttanut ihmisiin. Hänen hautajaisensa nousevat puheenaiheeksi joka paikassa, missä liikun.

      Poista
  10. Kaunis ja koskettava kirjoitus, kiitos Marjatta.

    Koiviston kuolema ja hautajaiset saivat minutkin muistelemaan rakkaita, sodassa ollutta isää ja pikkulotta äitiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä hautajaiset ovat vaikuttaneet moniin juuri näin.

      Mikä muu tapahtuma olisi vetänyt ihmisiä televison ääreen moneksi tunniksi keskellä aurinkoista vapaapäivää!
      Minä tallensin kaikki siinä edellä tulleet dokumentitkin, kun en viitsinyt mökillä ihan koko päivää olla sisällä.

      Kiitos Marjatta ja hyvää kesän alkua!

      Poista
  11. Kiitos taas Marjatta, kun kirjoitit muistoja ja kuvailit tunteitasi isästäsi. Herkästi ja todesti. Omilla sanoillasi - rehellisesti ja lämpimästi. Tykkäsin lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen mielissäni Inna, että tykkäsit.

      Olen sinun blogistasi huomannut, että vanhat kuvat kertovat paljon. Uusi muisto saattaa jopa nousta jostain muistin syövereistä valokuvaa tarkasti katselemalla.

      Poista
  12. Kiitos Marjatta, kun jaoit tämän meidän kanssamme. Tekstisi kosketti valtavasti, ja nieleskelen täällä palaa kurkustani. Hienoja muistoja, joita kuvaat aidosti ja tunteella.

    Tuo sodanjälkeinen vaikenemisen kulttuuri on surullista, samoin kuvailemasi veteraanien syyllistäminen. Onneksi nyt asenteet ovat muuttuneet.

    Veteraanien iltahuuto saa minut aina liikuttumaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kia! Tuntuu hienolta kuulla, että oma teksti kosketti lukijaa.

      Ajattele, meillä ei ole enää montakaan sotaveteraania. Heidän ennen reipas ja voimakas laulunsa on enää muutamien värisevien äänien tuottamaa.
      Kunpa ei koskaan tulisi enää uutta sotaa ja sen veteraaneja.

      Poista
  13. Kiitos Marjatta kauniista ja ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi.
    Tuli paljon rakkaita muistoja mieleeni omasta isästäni ja ukistani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, Koiviston kuolema on herkistänyt mieliä. Minusta tuntui, että tästä on aivan pakko kirjoittaa.

      Sen ikäluokan miehillä on ollut kovia vaiheita elämässään. Parhaimmillaan ne ovat jalostuneet viisaudeksi ja kärsivällisyydeksi.

      Saska Saarikoski kirjoitti HS:ssa, että Mauno Koivisto on hänelle kuin Antoine de Saint Exúperyn Pikku Prinssille oma ruusunsa, täynnä merkitystä.

      Poista

Kulttuuriviikonlopun viettoa nuorten kanssa

Käsiohjelman kansi Meillä oli kaksi teini-ikäistä lastenlasta viikonloppuvieraina. Lauantain ohjelmassa oli teatteria ja sunnuntaina k...