torstai 2. huhtikuuta 2020

Luin Ruton, vahvistan ruumistani jumpalla ja mieltäni päiväkahvihetkillä



Pyrin välttämään kaikkia muoti-ilmaisuja. Otsikkohan olisi pitänyt kirjoittaa modernia psykologista jargonia käyttäen näin: jumppa ja kahvi kehon ja psyyken voimaannuttajina. Kyllä minun taviskielivalintani vaan on paljon vakuuttavampi!

Huomaattehan mukini voimalauseen. Valitsen aina harkiten kahvihetkiini sopivan kahvimukin, ja nyt se on ollut usein tämä. 
Onko sinulla lukijani voimalauseita? Minä olen erinäisissä tilanteissa ryhdistänyt itseäni olemaan luovuttamatta uhoten:"When the going gets tough the tough get going." (Englantia harrastamattomille suomennos: Kun meno kovenee niin kovat painaa menemään.) Eihän tämä nyt mitenkään sovi tähän epidemiatilanteeseen missä elämme, mutta tuntuu silti jotenkin hyvältä. Ja sitten on vielä se Ylen koronalähetyksissä aluksi paljon toistettu ajatus "Tästäkin selvitään".

Luin
Albert Camus'n romaanin Rutto, jota edellisessä kirjoituksessani jo vähän pohdiskelin. Kirja näyttää kuvassani ohuelta, mutta on tiheällä tekstillä painettuna vähän vaille 400-sivuinen. 

Kirja kertoo elämästä ruttoepidemian aikana ranskalaisten asuttamassa Oranin kaupungissa Algeriassa joskus 1940-luvulla. Kaupunki eristetään ja tauti alkaa hallita elämää. Tarkemmin keskitytään neljään henkilöön, jotka toimivat perustamassaan kriisiryhmässä, yksi heistä on tapahtumien kronikoitsija. Kerronta ei ole kuitenkaan minä-muotoista, kronikoitsija kertoo myös omista toimistaan hän-muodossa, ja paljastaa vasta lopussa roolinsa tapahtumien todistajana ja kaikkien nimissä puhuvana raportoijana. 
Kompassi-kirjasarjassa julkaistun kirjan kannen mainoslause "Nobel-kirjailijan romaani aikamme sairaudesta" on aika lailla vihjaava, kuten myös Camus'n kirjansa motoksi valitsema lause Daniel Defoelta: "Tietynlaatuisen vankeudentilan luonnehtiminen kuvailemalla jotakin toista vankeudentilaa on yhtä hyvin puolustettavissa kuin minkä tahansa olemassa olevan todellisuuden kuvaileminen kertomalla sellaisesta, mitä ei ole." 
Alkuteos La Peste julkaistiin 1947. Olihan tuohon maailmanaikaan tapahtunut monenlaista, sekä vankeutta että vankeuteen verrattavaa. Mihin niistä Camus viittaa, sitä emme tiedä. Ei ihme, että kirjasta on tullut klassikko, niin hyvin se toimii allegoriana eri aikoina ja eri tilanteissa.

Aluksi ruttoa ei oteta Oranissa vakavasti, sitä vähätellään ja viranomaiset kieltävät paisuttelemasta asiaa ja valitsevat tyynnyttelylinjan. Vähitellen kaikkien on kuitenkin otettava onnettomuuteen kantaa. 

Ei ollut enää yksityisiä kohtaloita, olimme kaikki samaa joukkoa, jonka teot ja tuntemistavan sääteli yksinomaan rutto. Väkevimpänä hallitsi meitä eristyneisyyden, maanpaon tuntu ja sen ylläpitämä pelko ja kapinanhenki. 

"En ole ainoa vanki" oli sananpartena, jossa suppeaan muotoon tiivistyi kaikki, millä siihen aikaan yleensä saattoi lohduttautua. 

Ihmisissä on niitä, jotka eivät kestä ja niitä jotka venyvät. Jotkut näyttäytyvät sankarillisina, mutta omasta mielestään he ovat vain kunniallisia ja tekevät, mitä pitää. Jotkut käyttävät tilannetta hyväkseen ja varastavat niiden onnettomien tavaroita, jotka sytyttävät talojaan palamaan vapautuakseen näin "basillista". Onpa niitäkin, jotka yrittävät koota aseellisia joukkoja ja hyökätä rajavartijoita vastaan. 
Kriisiryhmä tekee työtä yötä päivää, vähitellen he turtuvat ja muuttuvat välinpitämättömiksi unohtaen suojata itseään.
Epidemia jyllää keväästä seuraavan vuoden helmikuuhun. Silloin portit avataan ja rajoitukset puretaan. Rakkaistaan erotetut pääsevät taas toistensa luo, junat ja laivat kulkevat. 
Siellä, asemalaiturilla, he aloittivat jälleen elämänsä yksilöinä, mutta vaihtaessaan silmäyksiä ja hymyjä tunsivat vielä kuuluvansa yhteen.     

Kronikoitsija kulkee kaupungin katuja miettien, mikä koetun kärsimyksen tarkoitus voisi olla. Hänen oma työnsä lääkärinä jatkuu ja hän tietää, että voitto on väliaikainen. Silti hän ihailee riemuitsevia ihmisiä ja heidän kykyään elpyä.
 

He tiesivät nyt, että oli jotakin, mitä saattoi aina tavoitella ja minkä joskus saattoi saavuttaakin: hellä kiintymys ihmiseen.  

Ruttoa lukiessa löysin paljon yhtymäkohtia nykytilanteeseen. Mielialat poikkeustilanteessa vaihtelevat, ja suhtautuminen epävarmuuteen on eri ihmisillä hyvin erilaista. 

Nyt tekee kyllä mieli jo lukea ihan muuta. Sain postissa Patti Smithin ystävästään Robert Mapplethorpesta kirjoittaman kirjan The Coral Sea ja kirjaston kirjoja on pino odottamassa. 

Karanteenini on sujunut hyvin. Olen löytänyt YouTubesta jumppavideoita joilla korvaan (joten kuten) pilatestunnit ja vesijumpan. Olen leiponut ja katsellut elokuvia. Läheisten kanssa vaihdetaan viestejä ja puhutaan videopuheluja. Päiväkahvit ja herkut ovat tärkeitä mielen kohottajia. Tuoreita tulppaaneja on aina oltava maljakossa. 
Pääsiäiseen valmistautuminenkin on alkanut. Istutin ohrat ja rait, ja laitoin narsisseja parvekkeelle. Vietämme pääsiäisen pyhät kahdestaan miehen kanssa, mitä on tapahtunut vain kerran, vuonna 1976, jolloin esikoisemme ei ollut vielä syntynyt. Ensin olivat seuranamme pojat, myös silloin kun olivat jo arkena poissa opiskellessaan muilla paikkakunnilla, pian seuraan liittyi tyttöystäviä, joista myöhemmin tuli vaimoja, ja kohta aloimme saada vieraaksi lapsiperheitä. Tuntuu oikeastaan kivaltakin olla kahdestaan, kun tietää, että se on vain tämän kerran, tai siis toisen kerran. 

Koronauutisia seuraan tarkasti eri lähteistä. Paras välttää kontakteja, koska yli seitsenkymppisistä sairastuneista peräti 20 - 25 % joutuu sairaalahoitoon, kun nuoremmista vain muutama prosentti. 

Loppuun Kouvolan Sanomien Napakat tekstiviestipalstan viesteistä napakoimmat.

Just niin! Ja valmiusvarastot ajan tasalle seuraavaa epidemiaa varten. Niitä myös tarkistettakoon säännöllisin väliajoin (ihan kuin aseitakin), ettei kasvomaskit ole hapertuneet sitten kun niitä tarvitaan. 


Nämä ovat yksittäisiä viestejä, vaikka jälkimmäinen onkin ihan kuin vastaus edelliseen, jossa on 'the tough get going' -henkinen viestittelijä. Hyvä, että intoa on ja auttamishalua löytyy, mutta nyt on vain vetäydyttävä sivuun. Metsään voi tietysti mennä loppukesällä sieni- ja marjasatoa korjaamaan, mutta ei mansikkatiloille isoihin porukoihin.   


Seuraavaksi kirjoitan Amélie Nothombin kirjoista. Olkaa kuulolla.
Alkaa jo kyllästyttää tämä koronapähkäily. Otetaan vastaan mitä tuleman pitää.


11 kommenttia:

  1. Olin tosi vaikuttunut lehtijutusta, jossa käsiteltiin Daniel Defoen teosta Ruttovuosi 1700-luvulta. Hän oli analysoinut ja pohtinut epidemiaa ihan moderneista näkövinkkeleistä ja tullut paljolti samoihin päätelmiin, ilman nykyaikaisia verkostoja ja lääketieteellisiä keksintöjä. Aika uskomatonta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Camus'n kirjan motto on todennäköisesti juuri tästä kirjasta.
      Totta, epidemian kulku, toimenpiteet ja ihmisten reagointi näyttävät juuri samalta nyt kuin satoja vuosia sitten. Luin tuon saman artikkelin ja ihmettelin, miten kirjan kertoja on tajunnut senkin, että tartunta tapahtuu "huurujen" mukana ihmisestä toiseen.
      Masentaa, ettei mistään oteta opiksi. Kun Defoe 1700-luvulla panee kertojansa kritikoimaan kulkutautisairaaloiden puutetta, niin miksi niitä ei ole vieläkään? Onhan tässä ollut sitten 1700-luvun monen monta pandemiaa. Onko niin, että kun vaikeudet ovat ohi, niitä ei haluta enää muistaa, vaan keskitytään aivan muuhun?

      Poista
    2. Paremminkin:"Miksi ei ENÄÄ ole kulkutautisairaaloita?" Sillä olihan niitä pitkän aikaa. Minunkin lapsuudessani vielä puhuttiin kulkutautisairaalasta, mutta en ole varma, oliko nimi vain menneitten vuosien muistoa, vai oliko sairaala silloinkin vielä vain kulkutaudeille. Sisareni joka tapauksessa muistaa vielä, miten hän ja kaverinsa kävivät ikkunan takana vilkuttamassa huono-onnisemmille kavereilleen, jotka olivat saaneet tartunnan. Kurkkumätä, hinkuyskä, tulirokko, isorokko... kun näitä kulkutautisairaalan tauteja luettelee, ymmärtää, miksi näitä sairaaloita ei ole pidetty yllä: rokotukset ovat nämä taudit hävittäneet ja antibiootit auttaneet myös.

      Poista
    3. Juuri niin, ennen niitä oli. Niitä ei varmaan ole pidetty valmiudessa kahdesta syystä: ollaan ylimielisiä, sars-viruskin oli odotettua heikommin leviävä eikä vaarallisia epidemioita ole enää pidetty todennäköisenä, ja toiseksi kaikessa lasketaan kustannustehokkuutta. Kustannustehokkuuden nimissä lapsia ja hoitajiakin siirrellään päiväkodeista toisiin, vaikka se on niin epäinhimillistä. Eihän tähän ajatteluun sovi rakennusten tyhjänä pito valmiusmielessä. Pitäisi sopia!

      Tuberkuloosiparantolat olivat tärkeä keino siinä, että tauti saatiin meillä kuriin. Eihän sekään ole maailmalla loppunut ja meilläkin siihen yhä kuollaan. Minulle tuli nämä parantolat mieleen, kun sairastuin 2012 syksyllä keuhkokuumeeseen ja minua hoitanut venäläistaustainen lääkäri (kiitos Dolores!) kirjoitti aina vain lisää sairauslomaa, vaikka olin jo omasta mielestäni terve, ja kehotti menemään mäntymetsään ja hengittelemään syvään siellä. Tuli mieleen kuvat keuhkopotilaista vieri vieressä vilttien alla ulkoilmassa kauniiden parantoloiden terassilla. Nämä parantolathan oli usein sijoitettu erilleen upeisiin maisemiin.

      Poista
    4. Se oli 2002, kun D minua hoiti. Äh, miten luvut voivatkaan olla hankalia pieniavoiselle homo ludensille. Mutta siis, mäntymetsän ja yleensä luonnon parantavaa vaikutusta ei käy kieltäminen. Siinä oli järkeä, että mielen sairauksia poteville oli laitoksia ihanissa maisemissa veden äärellä ja puistojen ympäröimänä (Lapinlahti). Nykyään kemiallinen puoli hoidossa, niin ruumiin kuin mielenkin, on kehittynyt, mutta ympäristön merkitystä ja aikaa, minkä sairauksista toipuminen vaatii ei aina ymmärretä.

      Poista
  2. mm

    tämän juttusi seurassa viipyilin, mikä tarkoittaa +.

    VastaaPoista
  3. Rutto on lukematta, mutta kenties joku päivä sen teen.

    Voimalauseeni on ollut nuoresta asti
    "Huominen on aina uusi, sanoi intiaani."

    Eikä minulla ole aavistustakaan mistä lapsuuden/nuoruuden kirjasta lause on peräisin, mutta se kolahti kovasti murrosiän tunnemyrskyihin.

    Aikuisiän tunteisiin on kolahtanut mm.

    "Elämä on kuin sipuli, ja sitä kuoriessa joskus joutuu itkemään."

    Jostakin syystä kaikki sipulit eivät itketä esim. kukkasipulit.
    nautitaan näistä aurinkoisista sipulikukista, jotka piristävät iloisesti; tulppaanit, narsissit, kevättähdet, helmihyasintit, lumikellot, scillat...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimalauseissa on kiva just se, että ne ovat monesti hyvin henkilökohtaisia. On myös sellaisia, jotka toimivat kahden henkilön välillä, ja vain he tietävät, mikä on lauseen tausta.
      Nämä lauseet vahvistavat heitä yhdessä ja antavat turvallisen tunteen yhteenkuuluvuudesta.

      Sipulikukat on upeita kevään kukkia. Ihmettelen sitä, miten tulppaanit ovat niin erilaisia väristä riippuen: iloinen keltainen ja oranssi, herkkä vaaleanpunainen, juhlava valkoinen ja tummanvioletti.

      Poista
  4. Etsin Ruttoa omista kirjavarastoistani, mutten löytänyt. Ehkä mieluummin luenkin vasta kun tämä tämän hetken "rutto" on tainnutettu.
    Keväästä korona teki ison ahdistavan piinan monelle. Omassa elämässäni ohjeistukset ja rajoitukset eivät tunnu hankalilta. Asun syrjäseudulla, en ole maaliskuun eka viikon jälkeen nähnytkään ketään muuta ihmistä, kuin mieheni. Ulkoillaan hiihtämällä omia reittejä metsissä, vaaroilla, soilla. Pilkillä kahdestaan, eikä jäällä muita. Mies käy kerran viikossa kaupassa.
    Introverttinä en osaa kaivata ketään. Aikani kuluksi olen lukenut netistä kaiken löytämäni viruksista ja bakteereista. Bakteereihin tehoaa antibiootit, paitsi tuleehan resistenssejä, mutta virukset? Ne ovat toista maata ja mikä hurjin skenaario, tulossa virologien vieläkin koronaa rajumpi.
    Mottonani pidän - tee se tänään, älä jätä huomiseen. Kyllä se toimii ainakin niin, ettäh tulee mieleen, kun on jättänyt jotain tekemättä ja saa sen eteensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo sinun mottosi kannattaa ottaa käyttöön. Se poistaa turhaa vetkuttelun aiheuttamaa ahdistusta.

      Tämä kriisi voi saada sellaistakin aikaan, että maaseudun arvo nousee ja ihmiset alkavat ostaa tyhjilleen jääneitä taloja maalla pakopaikoikseen. Kotimaan matkailu noussee myös.

      Toivottavasti tiede ehtii löytää parannuskeinoja, semmoista kilpajuoksuahan tämä viruksen kanssa on. Se ovela pentele saattaa vielä muuntautua, kun sen nykymuodon salaisuus on saatu selville. No, aids oli aluksi tappava ja nyt se pystytään pitämään aisoissa kroonisena sairautena, sama monien syöpien kohdalla.

      Poista

Marjaneh Bakhtiari, Toista maata

Toista maata  (2010) on ruotsalaisen Marjaneh Bakhtiarin kirjoittama monipuolinen romaani. Se on romaani elämästä perheessä, jossa on ...