tiistai 4. kesäkuuta 2019

Niukkaa ja runsasta, Thúy ja Khemiri



Kaksi kirjaa, aivan eri tyylit. Kim Thúy on koonnut pienoisromaaniinsa Ru (2009) tuokioita valtavasta aineistosta, koko omasta viisikymmenvuotisesta, vaiherikkaasta elämästään, niukasti, maistiaisia sieltä täältä, ja Jonas Hassen Khemiri kirjoittaa kymmenestä päivästä koti-isän elämässä pitkästi ja  yksityiskohtaisesti pohdiskellen. 
Thúyn tekstit on ladottu ilmavasti, kukin muisto tai ajatus lyhimmillään 2 - 4 riviä sivullaan ja pisimmillään vähän toista sivua. Khemirin teksti on tavallista pitkää proosaa kappalejakoineen ja viikonpäivien nimillä merkittyine lukuineen. 

Thúy on Vietnamin venepakolainen, joka on Malesian pakolaisleiriltä valittu kiintiöpakolaisena perheineen Kanadaan. Hänen kirjansa aihe on muukalaisuus. Khemirillä on ruotsalaisen äiti ja tunisialainen isä. Hän on syntynyt Ruotsissa ja asuu siellä edelleen. Hän on käsitellyt aiemmissa teoksissaan maahanmuuttajien elämää, mutta romaanissa Isän säännöt (2018) henkilöt voisivat olla mistä tahansa hyvinvoivasta länsimaasta. He ovat esimerkkejä isyydestä eri sukupolvissa. 

Rakkaus on molempien kirjailijoiden teksteissä pulmallinen asia.



Kuva: Jean-Francois Brière, kirjan liepeestä
Ru-kirjan tekstit ovat kauniita kuin timantit tai pienet miniatyyritaulut, mutta minä petyin, kun ne loppuivat niin lyhyeen. Thúy avasi kiehtovan maailman näyttämällä sitä pikkuisen ovenraosta ja sulki oven heti. Siellä vilisi kiinnostavia sukulaisia, joista olisin halunnut lukea lisää, samoin hänen autistisesta pojastaan. Olisin kaivannut myös leveämpiä siveltimen vetoja, miljöötä ja ajankuvaa. Pidän tuokioista kootuista muistelmateksteistä mm. Claes Anderssonilla ja Mark Levengoodilla, mutta jokin Thúyn teksteissä häiritsee. Ne vaikuttavat minusta kerätyltä materiaalilta, josta syntyisi upea romaani, kun niitä vielä runsauttaisi.

Kävin tutkimassa, mitä muuta Thúy on kirjoittanut. Ru on esikoiskirja, sen jälkeen ovat ilmestyneet Mãn (2013) ja Vi (2016), molemmat pienoisromaaneja. Man on ravintolamaailmassa tapahtuva rakkauskertomus ja ainakin Vi on samalla tuokiometodilla oman elämän tapahtumista rakennettu kuin esikoinenkin. Kävin myös katselemassa Goodreads -arvosteluja ja olihan siellä joku, joka oli kokenut samoin kuin minä ja jäänyt kaipaamaan jotain enemmän. Vi:stä käytettiin myös nimitystä pitkä novelli. 
Ovatko tämäntyyppiset kirjat suosittuja nykyään, koska ne sopivat kiireiseen elämäntyyliin? Niitä voi sekä kirjoittaa että lukea katkelma kerrallaan.

Lähteminen kymmenvuotiaana vietnamilaisesta kulttuurista täysin uudenlaiseen elämään on jättänyt kirjailijaan jälkensä irrallisuuden tunteena. Lapsuus yläluokan tyttönä tätien ja palvelijoiden ympäröimänä muuttuu köyhän pakolaisvaiheen jälkeen itsellisen naisen elämäksi uuden kulttuurin alueella ranskankielisessä osassa Kanadaa. Oma nimikin, joka sitoi perinteeseen, vaihtuu uuteen, jolla hän voi olla kuka tahansa.  

Vietnamilainen sananlasku sanoo: Vain pitkätukkaiset pelkäävät, sillä kaljupäätä ei kukaan voi kiskoa hiuksista. Niinpä minä yritän parhaani mukaa hankkia itselleni vain sellaista, jonka pystyn itse kantamaan. 

Paitsi tavaraan kiinnittymättömyyttä hän kertoo myös, ettei osaa eikä halua sitoutua miehiin. 

Rakastan miehiä samalla tavalla, en halua saada heitä omakseni. Vastaavasti minä olen miehille yksi monista, minulla ei ole erityistä roolia, en ole pysyvä. En tarvitse heidän läsnäoloaan, sillä en osaa kaivata poissaolevia. Heidät korvaa aina joku toinen, he ovat aina korvattavissa. Jos eivät ole, ainakin tunteeni heitä kohtaan on.
...
Sen sijaan lapseni ovat opettaneet minulle verbin rakastaa, he ovat antaneet sille merkityksen. Jos olisin tiennyt, mitä rakastaminen tarkoittaa, en olisi hankkinut lapsia. Nimittäin sen kerran kun rakastaa, sitä rakastaa loppuelämänsä, niin kuin eno numero kahden vaimo täti numero kaksi, joka ei osaa lakata rakastamasta peluripoikaansa, sitä joka polttaa perheensä omaisuutta kuin pyromaani. 

Mietin, onko muukalaisuudella ja menettämisillä mitään tekemistä siinä, osaako sitoutua toiseen ihmiseen, vai onko kyseessä luonteenpiirre. Johtaako varhainen menettämisen pelko aina tunteettomuuteen ihmissuhteissa? Usein on niinkin, että juureton tarrautuu tiukemmin ja uskollisemmin kuin turvallisissa oloissa elänyt. Varhaislapsuudella on suuri merkitys ja jos kymmenvuotiaaksikin asti on saanut kokea turvaa, niin se vahvistaa ihmistä. 



Kuva: Pierre Björk, kirjan liepeestä

Khemirin kirjan ensimmäisessä luvussa, keskiviikkona, 'poika, joka on isä' ottaa vastaan muualta saapuvan isänsä, josta käytetään nimitystä 'isoisä joka on isä' ja viimeisessä luvussa, perjantaina, hän vie tämän lentokentälle paluumatkaa varten.

Poika pyytää pientä viestiä turvallisesta perilletulosta, mikä isästä on turhaa.


Jos et viesti, minä kostan, isä sanoo puoliksi leikillään. Miten, isoisä kysyy. Kirjoittamalla tästä, isä sanoo. Tee se, isoisä sanoo. Kirjoita kirja pojasta, joka heittää kadulle rakkaan isänsä. Pikemminkin siitä tulee tarina isästä, joka kohtelee perhettään kuin omaisuutenaan, isä sanoo. He hymyilevät toisilleen. Noita viimeksi mainittuja asioita he eivät sano. He vain hyvästelevät. 

Molemmat isät ajattelevat toisistaan ennakkoluuloisesti ja väärin. Alkuun nuorempi mies näyttää erinomaiselta häärätessään koti-isänä uupumukseen asti, samalla muistellen oman isänsä välinpitämättömyyttä, mutta vähitellen saamme vaimojen kautta uutta näkökulmaa. Ehkä poika ei vain muista isänsä uhrauksia ja ehkä hänelläkin on huonoja isäominaisuuksia, pelkkä läsnäolo kun ei takaa hyvää isyyttä, kuten ei äitiyttäkään.

Isä keinottelee pojan suusta äidin korvatulpat. Yksivuotias alkaa huutaa. Nelivuotias rakentaa autotallin. Yksivuotias hajottaa autotallin. Nelivuotias heittää yksivuotiasta pallolla. Yksivuotias luulee heittoa leikiksi ja hakee pallon ja antaa sen nelivuotiaalle. Nelivuotias piilottaa pallon. Isä kalastaa legon yksivuotiaaan suusta samalla kädellä joka kymmenen minuuttia aiemmin oli kakassa. Nelivuotias ilmoittaa kyllästyneensä leikkimään duploilla. Yksivuotias hieroo silmiään. Isä katsoo kelloa ja tajuaa että nelivuotiaan lähtöön esikouluun on vielä puolitoista tuntia. Hän toivoo, että aika kuluisi nopeammin, toivoo, että päiväkodissa olisi paikka yksivuotiaaalle.  

Isä kyllästyy vanhempainvapaallaan, mököttää ja on marttyyri. Isä mökkiytyy ja rähjääntyy eikä jaksa lähteä minnekään silloinkaan kun voisi. Moderni isä on kotiin jäätyään samanlainen kuin äiti vastaavassa tilanteessa, yhtä turhautunut ja yhtä pettynyt jaksamattomuuteensa. Ehkä moderni isä myös rakastaa syvemmin lapsiaan kuin entisaikojen etäinen isä, koska on nähnyt niin paljon vaivaa heidän vuokseen.
Tunnistan Khemirin nuoressa isässä paljon itseäni, varsinkin nuorta itseäni, mutta nykyistäkin: perhekeskeisyyttä,  täydellisyyteen pyrkimistä, taipumusta murehtimiseen, rakkauden tarvetta, oman lapsuuden puutteiden ja isän persoonan vatvomista.

Huvittaa kirjan takakannessa oleva mainoslause 'Mestari on palannut'. Tällä viitataan Khemirin aiempiin menestysteoksiin Ajatussulttaaniin ja Kaikki se mitä en muista. Tulee mieleen urheilusankarit, Makhan Amirkhani nyrkkeilykehässä ja Mörkö jäällä. Huomaatteko, olen seurannut urheilua, sen sivuilmiöitä ainakin!

Pidän molempien kirjojen kansista, Ru-kansi on upea! Kiitos suunnittelusta Sanna-Reeta Meilahti! Isän säännöt -kirjasta ei löydy kannen tekijää. 
Khemirin kirjan alkuperäinen nimi Pappaklausulen on mahtava, suomennos ei aivan vastaa sitä. Isyyden säännöt, isäsopimus..hmm?
Sana 'ru' on ranskaksi puro ja vietnamiksi kehtolaulu. Molemmat sopivat muistelemiseen hienosti. Hyvä, että sana selitetään kirjan alussa, muutoin se käännetyissä versioissa tulkittaisiin helposti henkilön nimeksi.     

Molemmilta haluan lukea lisää. Khemiriltä olen lukenut Ajatussulttaanin, josta pidin kovasti.  
Thúyn kirjoissa minua houkuttaa löytää niistä lisäpaloja Run jättämiin palapelin aukkoihin. 

6 kommenttia:

  1. Ru on uskomattoman hieno romaani, pidin siitä tavattoman paljon. Syksyllä ilmestyvä Vi on kirjaston varauslistalla.
    Isän säännöistä odotin paljon ja toivoin liikaa. Kirja ei sytyttänyt minua missään suhteessa. Jatkuvasta riitelystä ja eripurasta on rankkaa lukea. Bloggaus voi kestää. Tykkäsin tosi paljon Kaikki se mitä en muista kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla taas tuo Khemirin kirja on lukematta.

      Koitko Isän säännöt tosiaan noin? Minä pidin siitä, että kutakin henkilöä tarkasteltiin toistensa näkökulmasta, jolloin kuva heistä monipuolistui lukijalle. Tyytymättömyyttä ja pettymystä oli kyllä paljon, mutta eihän siinä varsinaista riitelyä ollut kuin toisessa luvussa, kun vanhemmat ovat vihdoin saaneet lapsensa nukkumaan ja olisi sitä yhteistä aikaa. Tämä on luonnollinen ja varmaan kaikissa lapsiperheissä koettu tilanne. Isän ja isoisän välillä on paljon puhumatonta eivätkä he tiedä paljon toisistaan. Rakkaus piiiloutuu huolen taakse.

      Toivon, että kirjoitat Isän säännöistä, Mai. Minua kiinnostaisi lukea enemmän sinun ajatuksiasi tästä kirjasta.

      Poista
    2. Ne riidat olivat jo muuttuneet pitemmälle, eli loukkaannuttiin puolin ja toisin käytöksestä, siitä mikä olisi pitänyt tehdä ja siitä mitä ei tehty. Jokaisella oli siis, kuten kirjoitit, oma näkemys asioista jo pitemmältä ajalta ja vihantunteet olivat kasvaneet. Kirjassa oli niin paljon puhumattomuutta ja näkymättömän vihan pitoa esim. isä ei mennyt tyttönsä luokse syömään, kun näki poikansa menevän sinne. Istui ja joi lähikuppilassa ja oli kiukkuinen. Lapset vuorostaan olivat isälle kiukkuisia, kun hän ei tullut. Kirja oikein tihkui kiukuttelua ja outoa vuorovaikutusta.

      Poista
    3. Tätä oli kyllä riittämiin, välillä koomisuuteen asti.
      Tärkeää oli se, mitä ei toisesta tiedetty. Tiedon puuttuessa tehtiin vääriä jotopäätöksiä, mikä synnytti turhaa vihaa. Ulkopuolinen joka näkee tilanteen objektiivisemmin, kuten tässä pojan kaveri, saattaa tällaisia ihmissuhteita seuratessaan ihmetellä turhia koukeroita vihoittelijoiden käyttäytymisessä ja pitää niitä huvittavina.
      Minusta Khemirillä on lämmin ote kuvattaviinsa. Kukaan ei ole täysin paskiainen, vain inhimillinen.

      Poista
  2. Khemiriä en ole lukenut, mutta Kim Thúyn sirpalemaisesta esikoisesta pidin kovasti. Aukkopaikat jättivät omalle tulkinnalle tilaa, lapsen muistoista, asettumisesta uuteen maahan, ihmissuhteista, mutta kieltämättä syntyi hinku saada tietää lisää. Laitoin jo kirjastossa varaukseen tuon Vin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä myös, siis Vi varaukseen, pääsin sijalle 4.
      Eniten kiinnostaisi lukea tuo Man (kävin korjaamassa, minulla luki Ma), koska siinä on romantiikkaa. Katselin adlibriksesta, josta sen saisi englanniksi, mutta en tiedä, haluanko sitä tarpeeksi. Voisin myös ehdottaa kirjastolle tilattavaksi.

      Luin uudelleen Ruta, sieltä täältä. Pidän monista sen kohdista, mutta huomasin, että heti jos tekstissä oli patetiaa, niin minulla kiinnostus lopahti. Viimeinen luku oli tällainen. Siinä Thúyn iloitsee kirjansa synnystä:"...Minun kohdallani kaikki tuo toteutui, kun sanani pääsevät liukumaan huultenne kaarella, kun valkoiset sivut antavat minun jättää niille jälkeni, tai oikeastaan edelläni ja minun vuokseni kulkeneiden jäljet..." Edellinen lyhyt luku muovisen rannerenkaan hajoamisesta tomuksi sisään piilotettuine aarteineen olisi ollut lopetus minun makuuni.

      Poista

Tara Westover, Opintiellä

Nyt kun olen näyttänyt ponnaripääni (24.8. Love is love) ja hehkuttanut lastenkirjoja edellisessä postauksessani, niin on aika palata aikuis...