torstai 29. marraskuuta 2018

Pimeyden ytimessä



Miksi mediassa on nyt niin paljon juttuja yksinäisyyden kokemisesta ja ahdistuksesta? Miksi ihmiset tsemppaavat toisiaan somessa pysymään positiivisina ja urheina? 
Vastaus on selvä: meillä on vuoden pimein aika, marras, kaamos. 
Yksi masennuksen lajikin on nimetty ajankohdan mukaan, kaamosmasennus. 

Toinen on sitten kevätmasennus; kun valoa tulvii pimeän jälkeen, niin nuutunut ihmispoloinen ei aina tahdo sitä muutosta kestää. 

Onko neljä vuodenaikaa sittenkään kaikille hyvä? 
No, eihän meillä oikeastaan ole kovinkaan usein selkeästi niitä kaikkia, mutta painotus on lumettomuuden vuoksi ollut muutamina vuosina syystalvella pimeämpään suuntaan eikä kevätkään aina tule huimaavana kirkkautena. Jos vuodenaikojen loiventuminen tapahtuisi valoisampaan suuntaan, niin luulen, että hymyt levenisivät kasvoillamme. 

Eräs melankolisuuteen taipuva ystäväni sanoi, että  tämä hämärä on niin hänen sielunmaisemaansa. Hän on tyytyväinen eikä toivo lunta ja kirkkaita jouluvaloja, jotka vain paljastaisivat kaiken ränstyneisyyden. Hän rakastaa hämärää ja murrettuja värejä. Toinen ystäväni suunnittelee matkaa valoisampiin maisemiin  kohottaakseen mielialaansa.  

Olen ärsyyntynyt niihin elämänoppaisiin, joissa annetaan 5 - 6 ohjetta, joita noudattamalla et enää ole mukamas yksinäinen. 
Tässä esimerkki eräästä gerontologia-alan lehden artikkelista, jossa varoitellaan yksinäisyydestä, koska se johtaa dementiaan.  
1. Jokaisen tulisi itse pyrkiä edistämään ja ylläpitämään ystävyyssuhteita.
2. Voit itse soittaa, ei tarvitse odottaa, että joku muu soittaa. Jokainen voi olla aloitteellinen näissä asioissa. 
3. Kun itse on aloitteellinen uusiin ihmisiin tutustumisessa, saattaa oman yksinäisyytensä lisäksi lieventää sen toisenkin ihmisen yksinäisyyttä.  
Ja niin edelleen, blaa blaa ja motkotus-motkotus. Onpa helppoa! Voi hyvät hyssykät, tämäkö auttaa yksinäistä? Ihan sama kuin sanoisi ylipainosta kärsivälle, että älä syö. 
Yksinäisyyshän johtuu juuri siitä, että ei pysty soittamaan tai ei ole sellaista ihmistä, jonka uskoisi olevan kiinnostunut itsestä tai josta itse olisi vähääkään kiinnostunut. Näissä ohjeissa on ylhäältä päin tulevaa, ymmärtämätöntä moitetta ja sellainen sävy, että yksinäiselle seuraksi käy kuka tahansa. Vanhoista ihmisistä varsinkin ajatellaan, että kunhan joku käy säälistä juttelemassa. Yksinäisyyshän saattaa johtua juuri siitä, että on valikoiva ja tuntee olonsa entistä yksinäisemmäksi jotain joutavaa höpötystä kuunnellessaan. 
Ja nythän ei ole siis kysymys toivotusta yksin olosta. Me kaikki tarvitsemme omia hetkiä ja omaa rauhaa.



Luin pari hauskaa kirjaa, Suomessa vuodesta 2002 asuneen britin Joel Willansin  pakinakirjat 101 Very Finnish Problems (2017) ja More Very Finnish Problems (2018). Kuvat ovat viimeksimainitun sivuilta. Ne on laatinut Michaela Istok

Näissä kirjoissa on humoristisella tyylillä juttua pimeydestä ja suomalaisuudesta. Alaotsikkoina on The Foreigner's Guide to Surviving in Finland ja An even more essential guide to surviving Finland eli Opas ulkomaalaiselle Suomessa selviämiseen ja Vielä tarpeellisempi opas Suomen kestämiseen. 

Willans pohtii, miten juuri Suomi julistettiin YK:n onnellisuusraportissa maailman onnellisimmaksi maaksi ja miksi ihmiset kokivat sen niin epäuskottavana, jotkut lähes julmana vitsinä. Yksi syy on hänen mielestään se, että raportti valmistui maaliskuussa, joka on meillä vielä lopputalvea ja ihmisten mieli on matalana, kohmeessa suorastaan ja hymy jähmettynyt irvistykseksi. 
Toinenkin syy löytyi.
Another reason people queried this report was that Finns rarely act happy. They're not a skip-down-the-road-singing type of nation. You won't find them spontaneously dancing or singing (unless it's Juhannus or Vappu, the Finnish May Day, when both these activities are not only expected but demanded). Flamboyant public displays of emotion or raucous laughter don't reverberate around city streets.
Toinen syy miksi raportti kyseenalaistettiin oli se, että suomalaiset harvemmin näyttävät onnellisilta. He eivät ole julkisesti ilakoivaa kansaa. Heitä ei näe spontaanisti tanssahtelemassa tai laulamassa (ellei ole juhannus tai vappu, jolloin sekä laulaminen että tanssiminen ovat ei pelkästään odotettua, vaan pakollista käyttäytymistä). Meluisat julkiset tunteenilmaukset tai riehakas nauru eivät kajahtele suomalaiskaupunkien kaduilla. 

Willans tietenkin liioittelee ja on brittityyliin välillä sarkastinen, mutta lempeästi. 
Minusta nämä kirjat ovat aika hurmaavia. Willans ylistää meidän suomalaisten stoalaista asennetta sääolosuhteisiin, luonnon arvostusta ja sinnikästä pyrkimystämme tehdä yhteiskunnastamme mahdollisimman reilu.   


Ai niin, meinasi melkein unohtua omakohtaisuus tästä pakinastani. Olen ollut yksinäinen ja masentunut yhdessä elämänvaiheessani, opiskelijana. Masennukseeni oli syynsä, montakin, ja siitä on kauan aikaa.  
On hyvä, että minulla on tuokin kokemus. En menisi viisastelemaan yksinäisyyttä potevalle, että olepas nyt reipas ja aloitteellinen. 

Lapsuudenkodista irtautuminen ja opiskeluaika on eräs kriisivaihe elämässä. Niitä on muitakin, muutto, sairastuminen ja varsinkin vanhuus, ellei vanhalla ihmisellä ole kumppania tai läheistä ystäväporukkaa. 
Melkein aina yksinäisyyden perimmäinen syy on se, että ei ole tai ei tunne olevansa tärkeä kenellekään. 

Joku tutkija, olikohan Anna Rotkirch, kirjoitti Helsingin Sanomissa hyvin siitä, miten hyvinvointi lisää yksinäisyyttä, kun se antaa meille mahdollisuuden omaan elämään, yksin asumiseen, eroamiseen, paljoon vapaa-aikaan ja pitkiin äitiysvapaisiin. Kun jotain saa, niin jotain myös menettää. Niin se näyttää olevan  monessakin asiassa. 

Huomenna on taas yksi pimeähkö perjantai. Sytytän aamulla kirkasvalolampun ja se saa olla päällä puoleenpäivään. 
Odotan valon juhlaa, joulua. Muinaisgermaanisena Yule-juhlana sytytettiin tulia vuoden pimeimpänä päivänä iloiten siitä, että valo alkaa lisääntyä. Minä sytyttelen kynttilöitä, oikeita, ei led-valoja, ja lisään vähitellen joulukoristeita ja kukkia kotiimme. 

Katselen myös tätä postikorttia, jonka nyt ojennan Sinulle, joka luit tänne asti!



12 kommenttia:

  1. Kiitos aurinkoisesta kortista! Se piristää erityisesti näin aamukuudelta säkkipimeyden keskellä (keittiön lamppu ei juuri tuo lisävaloa tähän huoneeseen).
    Minä kuulun myös niihin ihmisiin, jotka nauttivat pimeästä vuodenajasta. Silti muutaman viime vuoden aikana olen huomannut itsesäni selkeitä kaamoslamaannuksen merkkejä. Se kuulemma lisääntyy iän myötä, onpa lohduttavaa.
    Kirjoitin myös tuosta yksinäisyysteemasta. Tosiaan "hyvät" neuvot ja vinkit yksinäisyyden vähentämiseksi ovat usein sellaisia, että niiden kirjoittaja tai lausuja ei tiestä mistä puhuu. Yksinäisyys on kohtaamattomuutta, välinpitämättömyyttä, unohtamista. Ensin yksinäisen suuntaan. Lopulta nämä tekijät leimaavat kaikkia ihmissuhteita, joita yksinäisellä ei ole eikä ehkä tule. Ei varsinkaan pimeyden keskellä, jolloin koko Suomi värjöttelee sisällä (ellei ole penkomassa alekorjea maniassa :)). Yksi riipaisevimpia yksinäisyyden kuvauksia, johon myös pystyn itse samaistumaan todella hyvin, on Juhani Ahon Pariisin kaduille ja ravintoloihin sijoittuva pienoisromaani Yksin. Yksinäisyys ei katso aikaa, paikkaa eikä statusta.

    Nuo ulkomaalaisten kirjoittamat kirjat suomalaisista ovat hupaisaa luettavaa. Veikkaan, että suomalaiset ovat myös keskimäärin kiinnostuneempia siitä, mitä muunmaalaiset ajattelevat heistä. Markkinarako siis (en jaksanut tehdä tänä vuonna itse joulukortteja, joten satuin ostamaan Matti-kortteja, jossa perisuomalainen Matti on pulassa: suomalainen painajainen - unohdit lähettää joulukortit ajoissa).

    Aurinkoista päivää sinullekin, tosin nyt ilman aurinkoista korttia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esmeralda, hyvin muotoiltu tuo, että yksinäisyys on kohtaamattomuutta. Ja onhan sitäkin eriasteista, alkaen siitä, että ei vain tule lähdetyksi toisten seuraan ja päätyen krooniseen yksinäisyyteen, jossa kokee arvottomuutta missä tahansa seurassa ja vetäytyy mieluummin ýksinäisyyteensä, jossa on, ei helppo, mutta kuitenkin helpompi olla.
      On myös tilanteita, jotka tekevät varmaan jokaisen yksinäiseksi kuten puolison menettäminen.

      Ai, onko näin, että kaamoslamaannus lisääntyy iän myötä? No, ei ihme, että minuakin on alkanut vetää nyt eläkkeellä syksyisin etelään. Yksi meidän pojista on ihmetellyt, miksei me vietetä pitkiä aikoja talvella jossain Goalla; hän meidän tilanteessa tekisi niin. No, jos matkustaminen menee ekologisista syistä siihen, että pitää liikkua jalkapatikassa tai sähköttömillä kulkuvälineillä, pyörällä ja soutuveneellä, niin kovin pitkälle ei pääse.

      Juhani Ahon Yksin on minulla lukematta. Panen muistiin. (Panna-verbiä pitäisi kuulemma nykyään varoa, mutta en suostu siihen, että sen alkuperäinen merkitys unohdetaan.)

      Matti-kirjat ovat myös hyviä - ja ai, korttejakin on. Willansin kirjoissa on osittain samaa kuin Karoliina Korhosella. Pakko meidän on uskoa omituisuuksiimme, kun useammat ne huomaavat. Esimerkiksi se on kiva huomio, että suomalainen rupeaa puhumaan vuolaasti tuntemattomienkin kanssa, kun vaatteet on poissa, saunassa.

      Poista
  2. Meihin suomalaisiin on syvälle juurtunut introverttiys ja tämä pimeyden kokemus, vuodenaikojen vaihtelu. Jostain löysin tämän Juhani Ahon sanoman:

    ”Tervetuloa taas, sinä talvinen pimeä, sinä tuttu, rauhoittava hämäryys.”

    Varmaan johonkin pisteeseen kaipaamme tätä hämäryyttä, lienee geeneissämme. Minua hämärä väsyttää ja kirkasvalolamppu palaa nytkin tuossa vieressä. Masentunut en ole, nuutunut vain. Mukava kuulla, että pidit Willansin kirjoista. Minä nauroin ja nautin. Kiitos aurinkoisesta kortista - aurinkoa ja iloa sinunkin päivääsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne on hauskoja kirjoja ja niissä on paljon uusiakin huomioita, ei vain niitä samoja vanhoja ja ehkä jo hieman vanhentuneita. On hyvin ymmärrettävää, että muualta tulevasta tuntuu hassulta, että me opiskelemme koulussa ruotsia, mutta puhumme Ruotsissa englantia. Tällaisia ei tule ajatelleeksi ennen kuin joku vierestä katseleva näkee ne ja kertoo meille näkemästään.

      Kirjallisuudessa on paljon tätä hämärän kokemusta. Romanttisestikin kuvattuna.
      Minulle tuli mieleen sellainen arkinen ajatus, että on hurjan kunnioitettavaa, että vanhemmat kirjailijamme ovat saaneet aikaan loistavia kirjoja huolimatta meidän pitkästä pimeämmästämme, ennen sähkövaloja varsinkin.

      Poista
  3. Kiitos taas hyvästä 'aamunavauksesta' Marjatta. (Aamuni lehdenluvun jälkeen on vielä klo kaksitoista.) Brittiläinen lempeä sarkasmi pelastaa maailmaa, niin oivallisia havaintoja nuokin joita nostat kirjoistasi.

    Oikeaa masennusta en henkilökohtaisesta ole kokenut, alakuloa ja lievää masennusta kyllä tietenkin. Se valtaa usein keväällä, mutta marraskuu ja joulu on minulle jotenkin vapauttavaa hämäryyttä.

    Juuri tuollaisia reseptejä, 'ota itseäsi niskasta kiinni' näkee ärsyttävän paljon, asiallisissakin yhteyksissä. Yksinäisyys on ihmiselle kinkkinen juttu. Tähän ikään päästyä se voi tosiaan usein olla oma valinta, mieluummin yksin kuin tuossa porukassa -tyyppistä. Ja sitten sekin saattaa olla väärin, koska ihmiset saattavat yllättää positiivisesti. Olen eläkkeellä löytänyt sen vanhusporukan - osa lähentelee yhdeksääkymppiä - jossa viihdyn aina. Siellä me maalaamme yhdessä, välillä hiljaisuuden vallitessa, välillä käkättäen. Sieltä lähtee kotiin piristyneenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, tuosta aamunavauksesta tulikin mieleeni, että aloin joskus merkata joitain paasauksiani päivänavauksiksi, kouluelämää mukaillen, mutta sitten koko idea unohtui. Tämä voisi kuulua niihin.

      Meillä on myös alkanut aamut mennä pitkiksi. Ensin nukumme pitkään, ja sitten varsinkin minä luen sanomalehtiä tosi kauan. Tarkistan välillä jonkin faktan puhelimestani ja luen tarkkaan kaiken. Yhteen aikaan säästelin pitempiä artikkeleita päiväkahvilla luettavaksi, mutta luovuin siitä tavasta, koska päiväkahville on jo omat lukemisensa, enkä halua kerätä lehtikasoja. "Mies, joka meillä asuu" ei tykkää myöskään, jos kasaan lehtiä. (Kai Lehtisellä on pakinoissan "Nainen, joka meillä asuu).

      Minullakin on syntynyt ystävystymistä harrastuspiireissä. Pilateksessa eräs nainen huomasi, että meillä on sama matka ja tarjosi kyytiä. Mieheni oli siihen asti kuskannut minua ajokortitonta ja viettänyt jumpan ajan kirjastossa. No, mehän olemme laajentaneet pilatesystäväni kanssa tapaamisiamme jumpasta muihin menoihin ja menemme aina tavatessamme suoraan tärkeisiin asioihin, ei mitään small talkia, vaan heti kuinka voit ja onko huolia.
      Kirjoituspiiristä, jossa kävin puolitoista vuotta jäi kirjeystävä. Meillä oli yhteiset bussimatkat, joilla lähennyimme, ja kun molemmat jäimme pois kurssilta, niin jatkoimme kirjoittamista ja kuulumisten vaihtoa sähköpostikirjeillä toisillemme, mikä on erityistä, koska meillä on välimatkaa vain kymmenen kilometriä ja muutoin emme ole nähneet toisiamme.
      Tuollaista kivaa porukkahenkeä, mikä sinulla on maalauspiirissä, koin edellsiessä pilatesryhmässäni, jossa meitä oli pieni ryhmä ja opimme tuntemaan toisemme.

      Olen ilmeisesti aika helposti lähestyttävä, eloisa tyyppi, mutta vastapainoksi tarvitsen paljon omaa hiljaista aikaa ja vaalin sitä.

      Poista
  4. Kiitos Marjatta auringonsäteistä! Pilvistä oli ja myteröä lenkilläni tänään, pellon reunaa lampsin kumpparit jalassa metsäpolulle ja postilaatikon kautta pihaan. Piristi se kuitenkin. Pitäisiköhän hankkia joku sisäkuntoiluväline, kuntopyörä tai crosstrainer, jossa on myös käsille voimaharjoittelua? Siinä voisi jumpata telkkua katsoessa (paitsi että katson vähän telkkua, kudon ja luen sitäkin enemmän).

    Yksinäisyys voi olla jopa tappavaa, jollei ole ketään kenen kanssa jutella viikkokausiin, ei ystäviä ei tuttavia. Moni on nykyisin pudonnut yksinäisyyteen esim. avioeron myötä. Kun ajattelen itseäni (introvertti ja valikoiva ystävyyssuhteissa) niin olisinhan ollut yksin mieheni kuoleman jälkeen ellen olisi löytänyt samanhenkistä mieskaveria päivän piristäjäksi (usein puhelimessa) ja matkakumppaniksi. Ensi viikoksi jo suunnittelimme havukranssien teon minun luona. Oikeastaan on vain piristävää asua eri osoitteissa. Luulen, että myös eräänlainen vihan tunne auttoi minua eteenpäin suruaikana. Hän otti riskejä aina eikä välittänyt työturvallisuusohjeista.

    Ihmetyttää kyllä tuo, että suomalaiset on YK:n raportissa onnellisinta kansaa. Pimeä aika kuitenkin vie voimia työelämässä olevilta. Ei nykyisin voi hellittää viettämään hämäränhyssyä. Ajattelen, että agraariyhteiskunnassa ihmiset voivat henkisesti paremmin, kun osattiin rauhoittua kaamosaikaan, ei ollut samaa hektistä kiirettä kuin nykyisin.
    Minäkin asun maalla ja viihdyn hyvin. Harmittaa vaan kaupunki/maaseutu vastakkaisasettelu ja muutoinkin maaseudun alasajo, johon myös täällä asuvat ovat syyllisiä käymällä ostoksissa liikaa kaupungeissa ja netissä.
    Hyvää viikonloppua ja sytytellään kynttilöitä ja lasketaan viikkoja, milloinka päivä alkaa jatkumaan :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on omanikäiseni ystävä, jonka mies kuoli parikymmentä vuotta sitten ja joka löysi vähän aikaa sitten kumppanin. Hänen elämänsä on muuttunut täysin. Tämä pari ei ole myöskään muuttanut yhteen, mutta viettävät paljon aikaa yhdessä, matkustavat ja osallistuvat tapahtumiin.
      Siinä, että asuu erillään, on oma romanttinen sävynsä, ei tule arkikahnauksia, tapaaminen on (saattaa olla) juhlaa!

      Juu, eihän nykyään koskaan rauhoituta. Joitain kova tahti stressaa, toisia ei.
      Mekin olimme taas tänään mieheni kanssa joulushoppailemassa. Meistä on molemmista kiva keksiä lahjoja läheisille ja koska ajelemme jo tuossa itsenäisyypäivän jälkeen ns tonttukierroksellemme, niin nyt on kiirein aika. Ei pahaa kiirettä, vaan mieluista hyörinää.
      Työaikana minua kyllä joskus stressasi joulukin, koska työssä oli myös juuri joulukuun alussa kiireistä.

      Sisäkuntoiluvälineille käy usein niin, että ne jäävät käyttämättä. Minulla on kahdet käsipainot, joita olin ajatellut käyttää telkkaria katsoessa ja tehdä ruipelokäsivarsistani vahvat, mutta tuolla ne lojuvat vaatekomerossa. Sinulla voisi onnistua paremmin, en tyrmää ideaasi. <3

      Poista
  5. Tähän aikaan vuodesta meillä palavat kaikki lamput ja kynttilät. En kestä tätä pimeää ja hämäryyttä ja minulla menee näkö tuolla ulkona, siis hämäränäkö. Voisin olla sängynpohjalla koko ajan, mutta tsemppaan itsestäni marrastiikerin. Tänä aamuna olin vetämässä kahdelle koululuokalle, about yli 40 oppilasta, tsemppiliikuntaa koulun pihalla hämärässä ja lopuksi huusin, että oliko hauskaa ja kaikki huusivat oli ja minä nostin kädet ylös ja huusin että hyvä me ja kaikki perässä huusivat hyvä me. Kyllä sitä pitää itsekin tehdä jotakin, että pysyy tolkuissaan näinä päivinä. Flunssaiset korvaputket ja kurkku aukesivat, kun huusin isoon ääneen, ja sen jälkeen onnistui joululaulujen laulaminen. Sain kyllä tosi paljon energiiaa lapsista ja ulkoilusta. Olen sitten se onnellinen suomalainen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinua marrastiikeriä ja onnellista suomalaista! ♥
      Hyvä me - aikamoinen tsemppari olet!
      Mutta olehan nyt varovainen, ettei ääni mene.

      Lapsista saa muuten aina energiaa, he ovat sellaisia energiapakkauksia, että heiltä riittää aikuisellekin.
      Näin vanhemmiten saattaa lasten kanssa puuhatessa väsyä fyysisesti ja joutua ottamaan päivätorkkuja, mutta lopputuloksena on psyykkisen energian lisääntyminen.

      Poista
  6. marjatta

    täällä tuuli kurittaa parhaillaan saarta. se piiskaa rantaa niin, että matalat katajat taipuvat. ainoa näkyvä valo palaa yhteysaluksen laiturissa. kun tulin turusta tänne, yhteysaluksen lastiruumasta kuului vaimeana ruotsinkielinen hittikanava. miehistö oli keittänyt kahvia pumpputermokseen ja pistänyt paraisten pipareita pahvilautaselle. kivaa oli se, että jouluvaloksi ei oltu pistetty led-valoremppaa, vaan perinteisiä kruunukynttilöitä. ne ovat parhaita - kynttilän valossa visuaalisia ärsykkeitä on vähemmän ja sisäisiä virikkeitä enemmän.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin tunnelmallista, meri! Saan tästä kuvauksestasi tosi rauhallisen mielikuvan, myrskystä huolimatta.

      Perinteisen kynttilän valo on lempeydessään ihmiselle sopivaa.

      Harmittelen Kouvolan kävelykadun ilmettä. Ison remontin myötä myös kaamosvalot uusittiin. Perinteisten tähtien tilalla on nyt oransseja ja pinkkejä suikaleita, jotka tuovat mieleen vappuserpentiinit tai punaisten lyhtyjen kadut. Myös istuimet ovat oudot. Entisten selkänojallisten penkkien tilalle tuli matalia selkänojattomia ympyröitä ja neliöitä. Monen mielestä katu on moderni ja tyylikäs.

      Poista

Tara Westover, Opintiellä

Nyt kun olen näyttänyt ponnaripääni (24.8. Love is love) ja hehkuttanut lastenkirjoja edellisessä postauksessani, niin on aika palata aikuis...