Tämmöistä luettu täällä ja näin koettu

Jaa-a, huomaan, että minä se vain "luen salaa". Eikös kirjabloggaajan pitäisi välillä myös kirjoittaa lukemastaan? Pelastukseni olkoon lyhyt muoto; nyt ei mitään jaarittelua, vain päällimmäiseksi mieleen jääneitä ajatuksia.

Eeva Kilven viidestä novellista koostuva teos Kesä ja keski-ikäinen nainen, 1970, kertoo ihmissuhteista ja niiden vaikeuksista. Vanhempien ja lasten välinen suhde on erityinen, niin on myös eroottiset suhteet naisten ja miesten välillä. Raikasta 70-lukulaista seksitabujen tarkastelua. Raikasta on se, että Kilveltä puuttuu täysin nykyään niin yleiseksi tullut painostava moraalinen asenne. 
- Kosketus on tärkeä. Ensimmäinen tieto jonka me saamme maailmasta on ihon tieto.
- Entäpä jos isokin lapsi kaipaa ruumiillista läheisyyttä. Mistä me tiedämme miten paljon meitä painaa insestitabu. Sen täytyy aiheuttaa hirvittävää torjuntaa. Vihamielisyyttä. Kaikki menee lukkoon vanhempiin päin. 

Paula Nivukosken esikoisteos Nopeasti piirretyt pilvet (2019 ) on perinteinen hyvä romaani, jonka tunnelma tuntuu todelta ja jossa ei ole mitään turhaa. Mieleeni nousee termi tyylipuhdas. Ilokseni kohtasin kirjassa lapsuudestani tuttua sanastoa, jota en ole kuullut aikoihin. Romaanin tapahtumapaikka on Kyrö. Päähenkilö on pärjäävä nuori 20-luvun nainen, joka löytää vaikeuksien jälkeen elämäänsä rakkauden. Ja miten värisyttävästi kuvatun rakkauden arkisen arjen keskellä! Vahva esikoinen.
- Johan olsin pannu pyhätantun, jos olsin tienny, jotta oot tulos. Oltaas leivottu lusikkaleipiä, keksitty joku juhla! Vaikka elämä.
- Kyllä soon likka nii, jotta se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotahan.

Jörn Donnerin uusin kirja Viimeinen taisto, Suomi/Finland II, 2019, on päiväkirjan muotoon kirjoitettua pohdiskelua omasta arkielämästä, sairauksista, niistä välillä (tarpeettoman) inhorealistisesti, jaksamattomuudesta, ja siinä ohessa myös politiikasta ja kulttuuriasioista. Sävy on tutunomaisesti pistelevä ja säälimätön, mutta myös alakuloinen. Onko mies masentunut? 
Kaikilla muilla maihinnouskortti kännykässä, ei minulla, liian vanha puhelin. Ihminen yhtä kulunut.
Donner on ollut tekevä ihminen, ei mietiskelijä, luovuttaminen on vaikeaa.
Tuntuu hirveältä kun käsittää, ettei minun tarvitse tehdä töitä eikä minua myöskään tarvita. Olenko siis tarpeeton, yhteiskunnallisesta näkökulmasta, perheelleni, suvulleni, maalleni? Suvusta minä viis veisaan. Tarkoittaako se sitä, ettei kukaan kaipaa minua, jos "katoan" käyttääkseni poikani ideaa? En tiedä.
No, siis tällainen viimeinen taisto. Kun on niin kuuluisa, että kanteen voidaan kirjoittaa vain etunimi, niin kirjanhan saa julkaistuksi, vaikka sisältö olisi ohutkin. Eipä kirjailija itsekään oikein usko vielä - tai koskaan - valitsevansa hiljaisuutta, hän vasta leikittelee sen ajatuksen kanssa. 
Nyt yritän sanoa kaikille, että lopetan, jotkut alkavat uskoa minua. Täytyy vielä saada itseni vakuuttuneeksi.

Hiro Arikawan romaani Matkakissan muistelmat, 2019, on lempeä kuvaus Nana-kissan ja isäntänsä Satoru Miyawakin matkasta Satorulle tärkeiden ihmisten luo. Matkalla on tarkoituksensa, jonka eläimet paremmalla hajuaistillaan haistavat.
Sekä lasten että eläinten maailman kuvaus on hienoa ja vaikean asian käsittely harvinaisen tyyntä ja kaunista.
Kirjasta on tehty myös elokuva, miehen ja kissan road movie.
    Noriko lopetti hyväilemiseni, joten lakkasin kiireesti kehräämästä ja pujahdin olohuoneen nurkassa nököttävään laatikkooni.
"Miten kauan tuota laatikkoa on säilytettävä?"
"Nana pitää siitä. Anna sen vielä olla."
"Tuntuu kuin muutto olisi vieläkin kesken, se on rasittavaa, Ja minä kun ostin Nanalle oikean kissanvuoteen ja torninkin."
    Laatikko on ihan muuta kuin vuode tai torni.

Tiina Laitila Kälvemarkin kirja Kadonnut ranta, 2012, on 14 novellia käsittävä teos lähtemisistä ja jäämisistä. Tasokas. Pidin jokaisesta novellista, mutta erityisesti kahdesta, pitkästä niminovellista Kadonnut ranta ja novellista Jänis.

Saman kirjailijan, Tiina Laitila Kälvemarkin, esikoisromaani Karkulahti, 2015, on kuvaus kahden naisen toisiinsa törmäävästä elämästä. Keväällä 2006 pohjanmaalaisen talon poika tuo kotiinsa miniäksi Veran, "ryssän", mistä alkaa vaikea tutustuminen talon vanhaanemäntään, jonka suorapuheisuus tuo mieleen Orvokki Aution Pesärikko-trilogian Laimin.
    Vera etsii Jaskan kättä omaansa, karheat sormet tarttuvat hänen ranteeseensa löyhästi ja epäröiden. 
Jaska yskäisee: 
    - Tässä on Veera, minun...
    - Toit sitten ryssän Karkulahelle.
    Kirkas ääni, kuin nuorella tytöllä. Kuin kuoron parhaalla sopraanolla, Ženja Ivanovalla. 
    - Ryssän Karkulahelle, ryssän Karkulahelle, emäntä toistelee itsekseen kuin lorua.
    Luomettomissa silmissä velloo hetteinen, vihreä vesi.
    Jaska muuttuu punaiseksi, valkoiseksi, mustaksi. Kääntyy sitten, harppoo pitkin askelin pääkamarin ja välikamarin ja pirtin läpi, häviää ovesta ulos. Jättää hänet hylkeen kanssa kahden. 
Vera ja Jaska toivovat halvaantuneen, sänkyyn hoidettavan mumman kuolevan pois moitiskelemasta, mutta Elisabet on vahvaa tekoa. Molemmilla naisilla on kipeä salaisuutensa. Toinen hyväilee muistojensa vuoksi kaarnaa ja toinen kiviä. Intensiivistä, jännitteitä luovaa kerrontaa. Olisin jättänyt pois alun lyhyet tekstit, jotka selittyvät myöhemmin ja aloittanut suoraan siitä tilanteesta, kun miniä saapuu. Lukujen alkuun sirotellut arvoitukselliset yksinpuhelut ovat myös turhia, ja lopusta olisin karsinut runon ja Karkulahden talon historian. Itse tarina on niin vahva, että se ei olisi tarvinnut mitään lisukkeita. Tässä Paula Nivukoski on valinnut selkeämmän tien.

Olen lukenut usealta eri taholta, miten juoniromaani olisi nykyään kuollut kirjallisuudenmuoto ja jonkinlaiset ajankohtaisista aiheista kootut listaukset ja erilliset tekstinpätkät peittoaisivat sen. Voin ilmoittaa, että näinhän ei käy. Niin kauan kuin on ollut ihmisiä on kerrottu tarinoita, koska me kiinnostamme toisiamme. 
On myös puhuttu tekstinjälkeisestä ajasta, jossa puhe, kuva ja pelikuttuuri vallitsevat - siltä tosiaan alkaa vähän näyttää - mutta tarina pysyy olkoon sitten kyseessä istuminen leirinuotiolla, digipelin pelaaminen tai paksun romaanin lukeminen. 

Oletteko lukeneet näitä kirjoja? Mitä jäi mieleen? Oletteko samaa vai eri mieltä kanssani?

Luin juuri myös kiinnostavan omasta elämästä ammennetun kirjan, Emma Kantasen Kiinaan sijoittuvan romaanin Nimi jolla kutsutaan öisin. Kantanen avaa uusia maailmoja, minulle ainakin, ehkä monelle muullekin, kertoessaan, mitä on työ pelialalla ja millaista on lesboyhteisön elämä Kiinassa. Postailen tästä kirjasta myöhemmin lisää, samoin ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin romaanista Isän säännöt, jota olen nyt lukenut ihastuneena jonkin matkaa. Hyvänen aika, Khemiri on yhtä hyvä ellei parempi lapsiperheen arjen kuvaaja kuin "mestari" Karl Ove Knausgård! 

Vilna-tekstit 3, kirkonmenoja ja tanssia

Vilnan katedraalin kattopatsaita

Vilnassa yllättää kirkkojen paljous. Suurin osa niistä on katolisia. Poikkeilimme monissa niistä mielessä arkkitehtuurin ihaileminen ja valokuvaaminen. Menimme sitten arkena tai sunnuntaina, niin aina oli menossa jokin messu tai muu tapahtuma. Mikä myös yllätti oli se, että näissä kirkoissa oli tosi paljon väkeä, kaiken ikäisiä. Nuoria ihmisiä kävi yksikseen rukoilemassa valitsemansa patsaan juuressa. 

Hieman keskustan ulkopuolella sijaitseva Pyhän Pietarin ja Pyhän Paavalin kirkko on niin kaunis, että kun ensimmäisellä käynnillämme oli messu menossa, niin tulimme uudelleen kuvaamaan mielestämme hyvin valittuun aikaan. Jo kauas kuului messun ääni. No, mikäs siinä, istuimme kirkon takaosaan penkille ja  seurasimme kirkollista toimitusta toista tuntia. 
Ihmisiä tuli kaiken aikaa sisään, he kastelivat sormensa ovensuun altaassa olevaan veteen, tekivät ristinmerkin ja siirtyivät joko penkkiin istumaan tai jonkin patsaan luo polvilleen rukoilemaan. Jotkut hyväilivät ja suutelivat patsaan käsiä tai jalkoja. 
Papin ääni oli lempeä ja jotenkin suggeroiva. Liettuan kielihän on hyvin kauniin kuuloista. Minusta tuntuu, että pappi ei puhunut mitään ajankohtaista, vaan kaikki oli liturgiaa, uskontunnustusta ja siunauksia. Hyvin usein noustiin pystyyn, kuten protestanttisissa jumalanpalveluksissakin. 
Lopuksi ihmiset nousivat seisomaan käytävän molemmin puolin rintamaan. Luulin, että he ovat lähdössä, mutta pappi tulikin jakamaan heille siihen ehtoollisleivän. Ilmeisesti hän oli nauttinut viinin messun aikana vertauskuvallisesti seurakunnan puolesta vai oliko hän kastellut ne leipäpalat viiniin. En nähnyt kaukaa, mitä kaikkea siellä edessä tapahtui. 
Suurin osa ihmisistä poistui pian tämän jälkeen, mutta osa jäi edelleen istumaan tai seisoskelemaan, ja patsaiden luo tuli rukoilijoita kaiken aikaa. No, kuvausta ei ollut kielletty ja olimme maksaneet oven luona partioivalle naiselle pienen avustuksenkin, joten aloimme kävellä peremmälle katselemaan ja ottamaan kuvia. Kirkon etuosassa istui pappi juttelemassa nuoren miehen kanssa. Ehkä ne viipyilevät ihmiset odottivat vuoroaan ripittäytymään. 
Pelkäsin, että häiritsemme, mutta ketään ei meidän kuvaamisemme näyttänyt häiritsevän vähääkään. He olivat ilmeisen tottuneita turisteihin. 

Kirkko ei ole ulkoapäin erityisen kaunis, mutta sisällä odottaa yllätys. Barokin koristeellisuus ja luonnonvalkea väri saa huokaamaan ihastuksesta. 

Kuva:Ume

Kuva:Ume

Kuva:Ume

Kuva:Ume

Tämän kirkon on suunnitellut puolalainen arkkitehti Jan Zaor 1600-luvun lopussa, sisäpuoli stuccopatsaineen on kahden italialaisen taiteilijan P. Pertin ja G. M. Gallin suunnittelemaa. Patsaita on noin 2000 ja muuta koristelua sen lisäksi. Ei ihme, että sisätyö oli vienyt parikymmentä vuotta. 

Mietin uskontoja, ihmisten uskoja ja uskomuksia. 
Paikalla piipahti kiinalaisryhmä, katselivat pari minuuttia ja poistuivat yksissä tuumin matkanjohtajansa perässä. Miten he mahtoivat nähdä ristinmerkkejä tekevät ja patsaiden eteen polvistuneet ihmiset? Itse tajuan rukoilemisen mietiskelynä, kirkot luovat hyvän puitteen siihen ja ihailen kirkkorakennuksia, mutta uskontojen taikuuspuolta en ymmärrä.  

Halusin myös ehdottomasti nähdä synagogan. Se oli aivan hotellimme lähellä. Synagogassa sai kävellä sekä alhaalla miesten osassa että ylhäällä naisten parvella. 

Alakerrassa oli toisella seinällä erillinen juhlatila perhejuhlia varten ja toisella puolen syvennyksessä pitkä pöytä tuoleineen, ja eikös siellä ollutkin muutama oppinut pöydän ympärillä keskustelemassa pyhät tekstit edessään. 
Ryhmä oli kuin jostain historiallisesta maalauksesta partoineen ja hattuineen.  


Vilnassa on toukokuussa vuosittainen modernin tanssin tapahtuma. Harmi, että emme huomanneet tätä ajoissa ja olimme myöhässä lippuja varatessamme. No, näimme yhden hyvän esityksen ja seurasimme taidemuseon portailla tapahtuvia ilmaisesityksiä, joista yksi otos alla.  

"Giliai po oda", (syvällä ihon alla, käänsin nettisanakirjan avulla) oli esitys, jossa libanonilainen tanssija kertoi, miten hän oli selvinnyt useamman kerran pommista. Ensimmäisen pommin aikaan vuonna 1983 hän oli lapsi. Tärkeää oli nopea kieriminen turvaan. Pommi vei monelta lapselta vanhemmat ja orpolapsia kadehdittiin, koska he saivat eniten merkkivaatteita lahjoituksina Euroopasta. Toisen kerran hän kohtasi pommin vuonna 1986, jolloin oli jo esiteini. Se oli rypälepommi, ja siitä selviytymiseen tarvittiin erilaiset liikkeet. Kolmas pommi räjähti vuonna 2000, se oli kemiallinen, ja selviämistanssi sen mukainen, mutkikas. Näiden kolmen katastrofin jälkeen jättämä yksinäisyys on ollut pahin pommi. 

Pidin tästä esityksestä kovasti. Lavalla oli vain kolme henkilöä, tanssija Bassam Abou Diab, muusikko Samah Tarabay ja tulkki, joka käänsi arabiasta englanniksi. Toistuvat yksinkertaiset lauseet, proosarunomaisuus "That's how I survived the bomb, That's how the war ended, Then we had a party", saivat aikaan kohtalonomaisuutta. Tunnelmat vaihtuivat pelosta iloon ja taas pelkoon ja lopuksi hiljaiseen suruun. 
Mies tanssi paita märkänä ja antoi kaikkensa. Välillä hän neuvotteli rummunlyöjän kanssa, joka ei armoa antanut, vaan usutti yhä kiivaampaan menoon. 

Tähän päättyvät Vilna-raporttini. 
Matkaillessa avartuu ja virkistyy. Nuorempana lapsiperheellisenä kaipasin matkoilta enimmäkseen rentoutumista, mutta nyt kun ehdin levätä arjessakin, huomaan etsiväni matkoilta eniten ravintoa tiedonjanooni ja kulttuurinnälkääni. Eipä silti, kaipaan kovasti myös rantalomailua. 
Tule jo hellekesä!

Vilna-tekstit 2, museoissa pahuutta silmiin katsomassa

Osa tämän postaukseni kuvista on hirveitä. Varoitan nyt heti. 
Kävimme kolmessa museossa, Holokaustimuseossa, Kansanmurhan uhrien museossa eli KGB-museossa, Tolerance Center -museossa ja modernin taiteen museo MO:ssa. 

Alkukuva on Holokaustimuseon ghetto-kuvista. Vilnalaiset ajoivat juutalaiset asukkaansa kahteen ghettoon natsien käskystä vuonna 1941 ja myös erittäin oma-aloitteisesti. Osa lähetettiin ghetosta pakkotyöhön Saksaan, (n. 60 000), osa tuhoamisleireille (n 29 500) ja suurin osa surmattiin paikan päällä (n. 240 000, joista 40 000 muita kuin juutalaisia). Vaino kohdistui myös maan puolalaiseen älymystöön, venäläisiin, homoihin ja muihin vähemmistöihin. 
Tiedämme, että tämän "puhdistuksen" takana oli hullu teoria yhden rodun paremmuudesta muihin nähden. Katsottiin, että vain arjalaisilla yli-ihmisillä on oikeus levitä ja lisääntyä, muut eliminoidaan mukaan lukien yli-ihmisten joukkoon syntyneet kehitysvammaiset ja mieleltään sairastuneet. 
Kun tätä ajattelee, herää huoli siitä, että tälläkin hetkellä, jopa Suomen kaltaisessa sivistysmaassa on enenevä määrä ihmisiä, jotka ovat ärhäköityneet siitä, että meidän erittäin homogeeninen väestömme ei ole ollut innokas lisääntymään ja päiväkotien pihoilla erottuu hieman enemmän etniseltä taustaltaan erilaisia maahanmuuttajien lapsia.  

Alla lisää kuvia lasten elämästä ghetossa.

Lasten elämää yritettiin pitää yllä niin entisenlaisena kuin mahdollista. Museossa oli otteita erään koulupojan päiväkirjasta. Niissä näkyi hänen halunsa kuluttaa aikansa mahdollisimman hyvin, kunnes vapaus koittaa. Seinällä oli runo, johon 11-vuotias Alik Wolkowiski oli tehnyt sävellyksen ja voittanut sillä gheton kulttuuripalkinnon helmikuussa 1943. Runon oli laatinut hänen isänsä tohtori Wolkowiski. Runossa on maininta Paneriain tiestä. Paneriain metsä on massamurhapaikka kymmenen kilometrin päässä Vilnan keskustasta. Alla kuvat kuljetuksesta sinne ja hetkestä ennen teloituksen alkamista.  

Tolerance Center käsittelee samoja asioita kuin Holokaustimuseo,  mutta  ei ole yhtä tasokas. Minua häiritsi siellä seinille asetellut pitkät hankalasti luettavat tekstit kiiltelevän muovin alla. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kävimme myös tässä museossa, koska löysin sieltä merkittävän liettualaisen nykykirjailijan Sigitas Parulskisin romaanin Darkness and Company. Käännös on viime vuodelta. Liettualaisten osuus omien maanmiestensä vainossa ja surmaamisessa natsimiehityksen aikana on maassa edelleen tabu, sama kuin muissakin entisen itäblokin maissa, ja Parulskis on ensimmäinen, joka on kertonut totuuden historiallisen fiktion keinoin. Hän julkaisi romaaninsa Tamsa ir partneriai 2012, jolloin hänet valittiin Liettuan Person of Tolerance -henkilöksi, suvaitsevaisuuden puolestapuhujaksi. Minulla on hankaluuksia käyttää suomalaista sanaa suvaitsevaisuus, koska sillä on ne alaspäin katsovat merkitykset sietää, kestää. Mitä sietämistä siinä on, että erilaiset kulttuurit elävät rinnakkain ja rikastuttavat toisiaan?

Kun Liettua oli selvinnut natsien valtauksesta, 1941 - 1944, se joutui Neuvostoliiton valtaamaksi viideksikymmeneksi vuodeksi ja itsenäistyi vasta vuonna 1991.
Neuvostoliitto jatkoi Saksan tyylillä. Se vakoili, vangitsi ja teloitti toisinajattelijoita ja vapaustaistelijoita ja siirsi ihmisiä sekä keskitysleireille että perhekunnittain pakkotyöhön Siperiaan. Siirrot tapahtuivat usein öisin, eikä mukaan voinut ottaa kovinkaan paljon omaisuuttaan. Jotta Liettuan kansa todella venäläistyisi poissiirrettyjen tilalle tuotiin väkeä muista osista Neuvostoliittoa. Yhteensä teloitettujen ja karkotettujen määrä on yli 700 000. 

KGB-museo on entinen vankilarakennus. Sen alimmassa kerroksessa on vanhat kuulustelu- ja salakuunteluhuoneet, sellejä ja kidutus- sekä teloitustilat. Stalinin menetelmät olivat julmuudessaan aivan yhtä pahoja kuin Hitlerin.  Myös järjestelmällisyys oli yhteistä molemmille sortokoneistoille. Vain vankien tatuointi erotti, neuvostovalta ei harrastanut sitä. 
Luin matkan aikana  Heather Morrisin tositapahtumiin perustuvan elämäkertakirjan The Tattooist of Auschwitz. Kun "työkomennukseen" Saksaan määrätyt ihmiset pakataan eläinvaunuihin ja viedään junamatkan jälkeen tatuoijan luo, he eivät voi uskoa tapahtunutta, että ihmiselle voidaan tehdä niin. Parakkeihin ajettuina he ojentuvat heinällä täytetyille patjoille ja miettivät nälkäisinä, pitäisikö syödä sitä heinää, kun muutoinkin ovat saaneet teuraalle vietävän eläimen kohtelun. Jostain nurkasta kuuluu hiljainen:"Muu..." muistan tästä eteenpäin aina tämän kohtauksen, kun tulee puhe keskitysleireistä. 

Tämä kuva on eristyssellistä, joka oli pehmustettu, niin etteivät tuskan huudot kuulu eikä vanki pääse vahingoittamaan itseään. Seinällä näkyy pakkopaita. Vankia piti varjella itseltään, niin että kiduttajat voivat jatkaa työtään. 

Sitten kuvasarja Siperiaan karkotetuista "kansanvihollisista".

Sofia Gražunienė  ja hänen lapsensa Janitė,
Genitė ja Stasiukos, Permin alue, 1946

"Liardies priešės" eli Kansanviholliset
Marytė  Perednieni, Rozalija Čiuladienė
ja D. Arlauskeni, Tomskin alue 1954

Jonas ja Rozalija Čiulade,
heille asunnoksi määrätyn ladon edustalla,
Tomskin alue, 1952

Luin elämäntarinoita noissa kahdessa museossa ja ne viipyilevät yhä mielessäni. Viimeisen kuvan Jonas kuoli maanpaossa kahden vuoden kuluttua. Rozalijasta ei ole tietoa. 
Ajattelin, että nyt saavat kauhut jäädä, kun menin MO-taidemuseoon.
No, toisin kävi. Taidemuseossa tuli vastaan neuvostovallan ajan kritiikkiä ja maalaisidyllejä, joita liettualaiset kaipasivat, kun kaikki kollektivoitiin ja he joutuivat omista kodeistaan yhteisasumiseen menettäen perheenjäseninä pitämänsä kotieläimet. 

Antanas Gudaitis, Two Peasants and a Colt, 1969

Yllä olevassa maalauksessa varsa kuuluu perheeseen, samoin alla olevien valokuvien pastoraalisissa asetelmissa ihmiset ja eläimet ovat ystäviä.
Romualdas Požerskis rakensi sarjaansa Feast Days pari vuosikymmentä alkaen 1974.

Rimaldas Vikšraitis on ottanut kuvia naapureistaan. Hän korostaa teurastuskuvissaan kollektivoinnin turmelevaa vaikutusta. Ihmiset ovat etääntyneet eläimistä, juopottelevat ja alentuvat groteskiin käyttäytymiseen eläimiä kohtaan. Kuvat kuuluvat sarjaan, Slaughter, 1982.

Minähän varoitin. Vakuutan, että irvokkaat kuvat loppuvat tähän.  

Taidemuseossa oli eläinteeman lisäksi myös kokonainen kerros aiheesta Ihminen ja kone, koneihminen. Siellä olisi saanut tehdä kaikenlaista koneilla, mutta turistille iski väsymys siinä vaiheessa.  

Koska tämä postaukseni on niin täynnä pahuutta, niin laitan lopuksi vielä pari valoisampaa kuvaa ihmisen ja eläimen yhteiselosta. Kolmannessa Vilna-tekstissäni kirjoitankin sitten kirkoista ja tanssista. 

Vytautas Pakalnis, Gypsy Happiness, 2000

Jolanta Kyzikaitė, An Exhibition Game, 2016

Viikon 19 krapu (silmä, selkä, yksin), Äitienpäivän ajatuksia

Tusina toivetta äidille

* Katso lastasi silmiin, kun hän puhuu, kuuntele ja vastaa. Hän on vain vähän aikaa sinun täyttä huomiotasi kaipaava pieni lapsi.

* Älä milloinkaan käännä selkääsi lapsellesi. Älä uhkaile häntä hylkäämisellä.

* Ole kiinnostunut lapsestasi ja hänen ystävistään.

* Älä jätä lastasi, vaikka mikä olisi. Murhaajakin tarvitsee äidin. Hän se vasta tarvitseekin.

* Älä vaadi lastasi olemaan tietynlainen. Seuraa uteliaana millainen hän on.

* Opeta lastasi viihtymään yksin.

* Tutustuta lapsesi monenlaisiin ihmisiin.

* Älä päde lapsesi suloisuudella tai suorituksilla.

* Valmistaudu siihen, että lapsi muuttaa koko elämäsi.

* Kerro lapsellesi, kuka olit ennen häntä.

* Kerro lapsellesi, miten tärkeä hän on sinulle.

* Rakasta häntä pienenä ja isona.

--------

Yllä krapu-osuus, sadan sana kirjallinen tuotos, mukana sanat silmä, selkä ja yksin, joita saa taivuttaa. 

Onnea äideille, lapsille sekä lapsenlapsukaisille! Mukavaa viikonloppua kaikille!
Nuo toiveeni sopivat tietenkin myös kaikille aikuisille heidän suhteissaan lapsiin. 
Lapsi ei ole pieni aikuinen, hän on vasta kehittymässä ja tarvitsee meiltä aikuisilta kasvamiseensa ohjausta, rauhaa ja tukea. 

Mirjami Lähteenkorvalla on runo, joka sopii minun listaukseni kanssa. 

Ei pienet puut vielä
myrskystä tiedä.
Ei pienet puut vielä
myrskyä siedä.
Ole suojana myrskyssä, 
suuri puu.
Pian pieneltä juuret
vahvistuu.
Pian pienikin myrskyyn 
valmis on ja on jäntevä, 
taittumaton. 


P.S. Lisää viikon kraputekstejä löytyy Susun ja Caran blogeista.   

Vilna-tekstit 1, Užupisin utopia

Tästä siirrytään Uzupisin tasavaltaan. 

Terveiset Vilnan matkalta! Numeroin tämän kirjoitukseni ykköseksi, koska tuntuu siltä, että ajatukseni pyörivät niin paljon kaikessa koetussa, että pakkohan minun on niitä selvitellä useaan otteeseen täällä blogissa ja jakaa aivoituksiani teille rakkaat lukijat. 

Vuonna 1997 perustettu Užupisin tasavalta on viehättävä, vitsikkään hauska, mutta myös yhteiskunnallisia kysymyksiä pohdittavaksi nostava mikrovaltio, taiteilijakaupunginosa, josta on tullut Vilnalle tärkeä matkailuvaltti. 
Užupis eli  Už on Vilnan entinen työläisten alue, jossa Neuvostoliiton vallan aikana ei ollut edes sähköä eikä lämmintä vettä. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, että  heti toisessa teesissä Užupisin 41-kohtaisessa perustuslaissa luvataan jokaiselle lämmin vesi, lämmitys talvella ja kunnon katto pään päälle. Viime aikoina alueelle on alkanut muuttaa varakasta väkeä. 

Užia voisi ehkä verrata Pariisin Montmartreen. Katujen varsilla on pieniä käsityöläispajoja ja myymälöitä, kahviloita ja ravintoloita. Vanhoja kirjoja myyvän ja lainaavan Keistoteka-kirjakaupan toimitusjohtaja on kissa Ponulis, jonka kaikki alueen asukkaat tuntevat. 
Užin pääministerin sisäpihalle saa astella milloin vain, ja hän saattaa tulla juttusille, jos on sillä päällä. 

Užin perustuslaissa korostetaan vapautta ja sitä, että kenelläkään ei ole oikeutta väkivaltaan ja toisen syylliseksi tekemiseen. Nämä teesit ovat tietysti seurausta kahdesta perättäisestä sorron alla elämisen ajasta. 
Užin pääkatu on ennen johtanut juutalaisten isolle hautausmaalle, joka tuhottiin sodan aikana. 
Enkeliaukiolla, jonka keskellä nyt on trumpettia puhaltava enkelipatsas, oli ennen Ristiinnaulitsemisen kappeli, jonka venäläiset tuhosivat. Ennen patsasta aukiota koristi valtavankokoinen muna, uuden elämän alkua kuvaamassa. Tästä munasta ajatellaan syntyneen enkelin, joka puhaltaa kaikille tiedoksi, että alueella vallitsee taiteellinen vapaus ja hyväksyntä.  

Kävelimme läpi Užupisin ja pysähtelimme monien hauskojen paikkojen kohdalla. Itsenäisyyden aukiolla liehuu lippu. Se on maailman pienin aukio, johon mahtuu muutama ihminen kerrallaan seisomaan. Patsaskujalla saa nauraa mitä eriskummallisimmille patsaille, mm. reppuselkäiselle laskuvarjolla saapuvalle Jeesukselle. Puolalaisten kuvanveistäjien luoman yksisarvisen keinuheppaseepran selässä voi aikuinenkin keinutella itsensä lapsuuteen. 

Dalai Lama on vieraillut Užissa kahdesti. Hänelle on nimetty oma aukio ja perustettu Tiibetin suurlähetystö, joka on samalla alueen infokeskus. Siellä myytävät esineet ovat tiibettiläisten tekemiä ja niitä ostamalla voi tukea heitä. 

Joka vuosi itsenäisyyspäivänä 1.4. nimetään uusia Užin kunniakansalaisia. Nimeämiseen ei tarvita isoja meriittejä. Tärkeää on, että osaa katsoa asioita leikkimielisesti ja unohtaa välillä vakavuuden. 
Užilla on suurlähettiläitä ympäri maailmaa ilman pompöösejä lähetystöjä. Suomalainen Kristian Smeds on Užin teatterisuurlähettiläs alueenaan koko maailma. 

Neljäs teesi sanoo, että kaikilla on oikeus tehdä virheitä ja kahdeskymmenesensimmäinen rohkaisee arvostamaan omaa pienuuttaan ja suuruuttaan. Kahdeskymmenestoinen sanoo, että kenelläkään ei ole yksinoikeutta siiihen mikä on ikuista. Tätä kun noudatettaisiin, niin ihmisiä ei vainottaisi heidän uskojensa tai uskomustensa vuoksi. 

Merenneito sillan alla olevassa nurkkauksessa houkuttelee matkustajia. Se tuijottaa suoraan jokivarren viehättävään kahvilaan, joka on ennen ollut yleinen sauna. Parlamentti kokoontuu sinne itsenäisyyspäivänä, ja pääsiäisenä se on paikallisten piknikpaikka. Tästä kahvilasta lukee matkaesitteessä, että kun astut sinne, varsinkin kesällä, et halua enää mennä minnekään muualle 
"... you realize that you have already arrived where you wanted to be..."
Pyörähdimme nopeasti katsomassa. Voi voi, paras olla pysähtymättä tuohon kahvilaan, kun vielä toivottavasti joskus ja juuri kesäaikaan palaan Vilnaan, mutta haluan myös palata kotiin Mylsälle. 
Joimme hyvät kahvit eräässä toisessa kahvilassa, jossa oli niin rennon raukea tunnelma, että uskon užupisiläisten toteuttavan teesiä numero 9: kaikilla on oikeus laiskotella. 

Tässä seisoskelen lukemassa perustuslakia. Perustuslakibulevardin muurissa on tällä haavaa teesit päälle kahdellakymmenellä kielellä. 
Minun suosikkiteesejäni ovat nro 15, jossa sanotaan, että jokaisella on oikeus epäröidä, mutta se ei ole velvollisuus ja lohdullinen teesi nro 14, joka vakuuttaa, että jokaisella on oikeus joskus laistaa velvollisuuksistaan. Harvan maan perustuslaki on näin lempeä.