perjantai 1. huhtikuuta 2016

Tommi Kinnunen, Lopotti


Tommi Kinnusen romaani Lopotti karkoitti minut ensin nimellään. Päätin päästä sen yli ja lukea kirjan. Olen kirjan luettuani vielä enemmän sitä mieltä, että otsikko on huono. Se on liian kikkaileva ja ylimääräinen lisä tarinaan. Itse olisin laittanut tämän kirjan nimeksi "Hän on laisensa" tai "Laisensa" tai jotain muuta ytimekästä tekstistä löytyvää.  Ihmiset ovat tärkeämpiä kuin paikka.  

Lopotin ansio on toiseuden kuvaaminen kahden henkilön kautta, varhain sokeutuneen Helenan ja hänen veljenpoikansa Tuomaksen, joka on syntynyt homoseksuaaliksi. Molemmissa henkilöissä  tulee näkyväksi se tosiasia, että kukaan ei ole vain yksi ominaisuutensa, vaikka ympäristö haluaa näin nähdä. 

Helena on urhea nainen. Hänellä on sisukkaan ihmisen mottoja: Ei tänne maailmaan ole tultu sivussa seisomaan, ihminen tekee mitä tahtoo. Myös Tuomas on oppinut suvun matriarkalta, mummulta, samoja viisauksia. Äidin paetessa ukkosta kellariin, Tuomas uhmaa sitä mummun kanssa vintin ikkunasta tuijottaen. Mummu opastaa: Ihmisen täytyy päättää, alkaako maailmaa pelkäämään vaiko ei. 
Ohjeista huolimatta Tuomaksella ei ole helppoa, kun hän huomaa, että kotikylässä ei ole ketään hänen kaltaistaan.

Kinnusen viisauksia viljelevät naiset tuovat mielen Orvokki Aution ja Eeva Joenpellon voimanaiset.

Lopotti on sukuromaani, jossa on iso määrä ihmisiä monessa sukupolvessa. Minusta tässä on myös kirjan heikkous. Pitäisin siitä enemmän karsitumpana.
Jotkut luvut tuntuvat kokonaisuuden kannalta turhilta rönsyiltä. Tuomas tapaa monia ihmisiä, mutta kaikki tapaamiset eivät tuo tarinaan mitään uutta.  
Jossain kohti minua häiritsi opettavainen tendenssiromaanin sävy, esim. Tuomaksen neuvoessa verovirkailijaa, joka puhuu 'rekisteröidystä parisuhteesta'. Sehän on se termi, valitettavasti. Tuomas voisi pahoitella omassa mielessään, miten autoja ja rotukoiria rekisteröidään, mutta ei tunnu hänen tyyliseltään ja luontevalta, että hän huomauttaa siitä siinä tilanteessa virkailijalle.   

Kirja jakautuu kolmeen osaan, joissa on lyhyitä lukuja. Jokainen luku on otsikoitu jostain iskelmästä, pop-musiikin kappaleesta, virrestä, maakuntalaulusta tai muusta lainatulla otteella: Tulta polttavaa, Yön vaipan alle on jo jäänyt maa, Kiitos sulle kirkkahista kesäisistä päivistä, Ja koko elämä räjähtää. Näitä on liikaa; ne hajottavat ja tekevät kokonaisuudesta levottoman. Olisin laittanut värssynpätkän vain niihin kolmeen kohtaan, jos mihinkään, jotka on otsikoitu Ensimmäinen osa, Toinen osa ja Kolmas osa.

Alun kirje syntymättömälle lapselle on huikean hieno. Hellä lapsikuvaus on muutoinkin  kirjan parasta antia. Kun lukee kirjeen uudelleen päästyään kirjan loppuun, voi vain huokaista, miksi kylmä ja jaotteleva yhteiskuntamme ei soisi samoja oikeuksia kaikille lapsia haluaville. Miksi lapsen läheisyys, rakastaminen ja kasvattaminen halutaan edelleen kieltää osalta ihmisiä heidän seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi?

Paitsi tätä kaunista kirjettä kirjan alussa on myös erikoinen, vitsikäs kertomus Kusikosken kartanosta. Myöhemmin selviää, että tätä tarinaa kertovat ja jatkavat vielä muutaman kerran toisensa toiseudessaan löytäneet Helena ja Tuomas. Minusta tämäkään ei liity oikein mihinkään ja menee välillä eritelohkaisuineen alatyyliseksi. 
Tuntuu, että kirjailijalla on ollut paljon tavaraa, jota ei ole raaskittu jättää pois. Olen monesti harmitellut samaa esim. Jari Tervolla. Kirjailija voi rakastua joihinkin teksteihinsä, mutta ainahan niitä voi säästää tuleviin kirjoihin. 

Eräässä luvussa Kinnunen pohtii lähteviä ja jääviä. Tämä tuo mieleeni jonkun toisen tekstin, jossa on mietitty samaa. Nyt minua häiritsee, mikä teksti ja kenen. Kumpi on rohkeampi, se joka jää vai se joka lähtee... Ainakin Tove Jansson on laittanut Muumi-hahmonsa pohtimaan asiaa, mutta myös joku muu. Kuka muistaa?   

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät juuri tuollaisina, joiden luo voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikalleen jääneet muuttuvat niin hitaasti, eteivät he näe liikettä itse. Ainoastaan lähteneet huomaavat kyläillessään, ettei lapsuutta enää ole.

Saara Turusen Rakkaudenhirviössä on samaa tematiikkaa. Se koko kirja käsittelee lähtemistä. Mutta aihetta on käsitelty myös jossain vanhemmassa kirjassa, ehkä useammassakin. Onhan tämä  paljon pohdittu klassikkoaihe.

Tilanteiden kuvaus on  Lopotissa koukuttavaa.  Kinnunen osaa viedä lukijan mukaan henkilöidensä elämään, varsinkin lasten elämään ja Helenan myös aikuisena. Minä taisin nähdä untakin lattianalaisista.

   - Tule tänne! minä kuiskaan.
Se ei vastaa.
   - Juokse äkkiä ennen kuin lattianalainen tulee!
Salissa äiti ulvoo kuin koira. Johannes vastaa, että ei tule. Se vetää henkeä sanojen välissä.
   - Juokse vaan, minä houkuttelen, ja sänky nitisee, kun se nousee.
Yhtäkkiä kuulen äidin huudon takaa liikkeen, tumman ja kylmän. Lattialankut alkavat täristä. Käsken Johannesta tulemaan nopeasti. Se loikkaa sängystä ja ryntää minua kohti. Ehtiikö se? Kuuntelen, missä kohtaa se on. Nyt se on päässyt matolle, nyt tullut maton yli.
   - Juokse! Varo lattianalaista!

Loppupääätelmä: Karsimalla ja keskittämällä Lopotista (ja todellakin, myös nimeä vaihtamalla) olisi tullut tyylikkäämpi. Tässä on tällaisenaan minun makuuni jonkin verran turhaa höpötystä, "lopotusta".
Kinnusen esikoinen Neljäntienristeys oli viimeistellympi.


Kirjan kannen ja liepeen valokuvat ovat Kuusamon valokuvaamon arkistosta. Liepeen kuva on kaunis. Kansikuva  voisi olla selkeämpi ja pojallakin voisi näkyä kasvot.  Vai kuvataanko ylivalottuneilla kasvoilla sitä, että  Helena ei koskaan nähnyt veljensä Johanneksen kasvoja?
Hienoa, että kannen alalaidassa on nimi myös pistekirjoituksella. Ei koholla, mutta kuitenkin muistutuksena siitä, että kirjoitus, jolla me näkevät luemme Helenasta ei olisi Helenan itsensä luettavissa. 



20 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus, Marjatta! Monipuolinen ja sellainen, joka päästää Lopottia lukemattomankin lähelle kirjaa, muttei kerro liikaa.

    Minä en vielä tiedä, että tulenko lukemaan Lopotin vaiko en. Luultavasti tulen, pidin Neljäntienristeyksestä ja olen utelias. Mutta en kiirehdi. Aikanaan sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, sinulla on oikea asenne, ei kiirettä näiden uutuuskirjojen kanssa.
      Minusta on monesti parempi lukea myöhemmin, kun mainoskampanja on takana ja jo osittain unohtunut.

      Muistaakseni minua vähän häiritsi Neljäntuulentiessä ne minun makuuni liian tiuhaan vaihtuvat aikatasot vuosilukuineen. Siinä oli enemmän järkyttävyyttä kuin tässä, jossa muistellaan traagisia tapahtumia, ja niitähän kostetaan Raamatun mukaan aina kolmanteen ja neljänteen polveen.

      Poista
  2. Hyvä bloggaus, itsekään en pitänyt tästä Kusikoskijutusta. Nämä toiseus kirjat ovat varmasti nykyaikana tärkeämpiä. Itselle erilaisuus ei ole koskaan ollut ns. ongelma mutta sokeusteema on minua aina kiinnostanut ja myös pohtinut jos oma näkökyky menisi.

    Minusta ihminen alitajuisesti yleensä tietää sen hyväksytäänkö hänet vai ei, ja vierauden tunteet ovat luultavasti olemassa vaikka olisi näennäisen hyväksyvä ilmapiiri, mutta oikeasti joukko ei hyväksy toista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sokeuden kuvaus vaikuttaa todelta. Siinä Kinnunen on tehnyt todennäköisesti paljon taustatyötä. Homouden kuvaus taas on luonnosmaisempaa ja olisi ehkä vaatinut vielä sisäistämistä.

      Minua kammottaa kaikenlainen ihmisten lokeroiminen ja oman hännän nostaminen siitä, että on sattunut syntymään parempiin olosuhteisin ja/tai enemmistön edustajaksi. Siksi toiseuden kuvaukset vetävät puoleensa.

      Tuo mitä sanot hyväksymisestä on niin totta. Se pätee myös perheen ja työpaikan sivullisiin.

      Poista
  3. Marjatta, kiva kun olet lukenut tuon Lopotin minunkin puolesta. Sanot vierastaneesi sitä nimeä. Niin minäkin olen. Näytät olevan tarkka lukija. Mielellään uskoo kokemuksiisi kirjasta. Voi olla, että joskus aika antaa myöten ja minäkin sen luen. Mutta siihen kuluu varmasti aikaa. Minulla on taas kaksikin pinoa kirjoja, joista suurin osa on lukematta. Tuntuu joskus ettei voisi muuta kuin lukea päivät pitkät ja niiden väliset yöt, että pinot madaltuisivat. Mutta eihän sekään käy päinsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu, Liisu! Minäkin koen blogeissa käydessä, että jotkut kirjat tulevat luetuiksi niin, että lukee toisen lukukokemuksesta. Lainaan aivan liikaa kaikkea suositeltua ja kiinnostavaa, niin että meille on jo muodostunut ikäänkuin pieni sivukirjasto, mutta enhän minä ehdi niitä lukea. :D
      Nyt olen oppinut lukemaan joitain kirjoja myös niin, että luen niistä vain jotain. Kirjallisuuspiirissä joku luki kiinnostavan pätkän omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta Pekka Saurin kirjasta "Parempaa kuin seksi". Lainasin tuon paksun kirjan lukeakseni tämän kohdan.
      Joo, Lopotti kuulostaa polottamiselta.

      Poista
  4. Minä taas tulkitsin sen Kusikoskijutun eräänlaiseksi kehykseksi, joka teki teoksesta juuri Helenan tarinan. Koin siinä olen melko mustaa huuumoria ja sävyjä.

    Tuo lähteminen ja jääminen ja muutama muukin kohta oli sellaisia, että koin tekstissä hienoista saarnaamisen tai julistamisen sävyä. Joka tapauksessa Lopotissa on erinomaisen hienoja kohtia, viiltoja suorastaan.

    Kirjoituksesi on todella kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan. Ja siellä aivan viimeisessä Unelma Takavesi muuttuukin Helenaksi.
      Minä en pitänyt niiden tarinoiden virtsahuumorista. No, Kuusikoski muuttuu helposti Kusikoskeksi, ja siitä siiten lisää pökköä pesään ja saadaan keltaiseen tunikaan pukeutunut Urinia, Gloria Keltavuo, Pisinoff jne. Öh! Miksi tällaista? Se tuntui minusta väkinäiseltä tai koululaishuumorilta.

      Hyviä kohtia Lopotissa on todellakin enemmän kuin huonoja. Kun sai sukupuun mieleensä niin tarina alkoi vetää ja sai lukijan eläytymään, kuten hyvää fiktiota lukiessa kuuluukin.

      Poista
  5. Kylläpä kirjoitat tästä hyvin ja rakentelet oivaltavia siltoja muuhun kirjallisuuteen. Itse en ole tämän äärelle ajatellut kiirehtiä, lukuvuoro tulee ehkä kuitenkin joskus aikanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kyllä kannattaa lukea. Lupaava kirjailija, jolla varsinkin kieli ja tilanteiden kuvaus ovat hienoja.

      Poista
  6. Minäkin luin tämän juuri, minusta oli hieno kirja, vaikka tosiaan olisi sitä voinut tiivistää. Ja noista rönsyistäkin olen samaa mieltä, Kusikoski-osiot tuntuivat kummilta. En tiedä, olisiko henkilöiden perässä pysynyt, ellei olisi lukenut Neljäntienristeystä aikaisemmin. Helenan elämän tarina oli hienosti kerrottu tässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olin aika pitkälti unohtanut Neljäntienristeyksen, kun en tullut luettuani kirjoittaneeksi siitä. Mieleeni palautui tätä lukiessa varsinkin Onnin traaginen kohtalo, johon tässä viitataan. Se nosti palan kurkkuun.
      Ja kyllä, samaa mieltä, tässä kirjassa Helena on se, jonka elämän käänteet riipaisevat.

      Poista
  7. Erinomainen kirjoitus, jota lukiessani nyökyttelin useaan otteeseen. Tosin nimi on minusta ihan ok, minkäs mies nimelleen mahtaa tahi paikka jne :D. Mutta Kusikoski tarina ei osunut minunkaan huumoriini, olen kai liian tosikko. Otsikoinnista en myöskään välittänyt, se meni kikkailuksi. Sokeuden kuvaus oli minulle kirjan suurin anti, myös tuo kirje ja lapsen saannin toive oli kauniisti kuvailtu jne. Kirjassa oli minustakin enemmän hyvää kuin asioita, joita ihmettelin. Minusta Neljäntienristeys taas oli liian hiotun oloinen, joten sen puolesta pidin tästä enemmän.
    Mukavaa kyllä, kun jotain kirjaa luetaan näin paljon niin saa lukea monenlaisia lukukokemuksia :)! Hykerryttävää että kotimainen kirjallisuus pystyy tällaiseen yhteiseen suhinaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin! On kiva lukea, miten toiset ovat nähneet saman kirjan. En nyt muista luinko sinun kirjoituksesi, mutta nyt ainakin lähden lukemaan sen uusin silmin, kun kirja on itselle tuttu.
      Laskin, että niitä otsikoita on 52. Se on aika paljon, mutta samalla tuli mieleeni, että sehän on viikkojen lukumäärä vuodessa. Onko se sattumaa vai tarkoitettu? Ei ne ainakaan mene aiheiltaan mitenkään vuoden kierron mukaan, vaan ovat ihan mitä sattuu.

      Poista
  8. Tua Harno: "Ne jotka jäävät" käsittelee lähtemistä ja jäämistä.
    Lopotti on koillismaan murretta ja hyvin tyypillinen sana sielläpäin. Siinä mielessä sopiva kirjan nimi, että Neljäntienristeys on myös paikannimi. Kuusamosta löytyy monta mielenkiintoista paikannimeä, Kinnunen oli rohkea ja käytti paikallista murretta.
    Otsikot ohitan aina, joten nuo tuossa tekstissäsi näyttivät kamalilta. Samoin Kusikoski-tarina ei kiinnostanut, mutta näitähän riittää joka paikkakunnalle, meilläpäin oli mm. koiranperse.
    Kyllähän Lopotti on hieno kirja kaikenkaikkiaan, mutta ei se ihan yltänyt Neljäntienristeykseen asti. Kävin katsomassa jo näytelmänkin Logomossa Neljäntienristeyksestä ja enpäs ole niin vahvaa näytelmää nähnyt pitkään aikaan. Onnin tarina nousi aivan oikeisiin mittapuihin näytelmässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä onkin. Kiitos Mai! Muistan, että olisin joskus lainannutkin jonkin otteen tästä Harnolta, vaikka en ole kirjoittanut itse kirjasta: kummat ovat vahvempia, ne jotka lähtevät vai ne jotka jäävät. Muistaakseni Harno oli sitä mieltä, että jäävät ovat vahvempia.

      Hyvä, että selvennät nimiasiaa. Mieheni sanoi myös, ettei kiinnittänyt mitään huomioita otsikoihin.
      Minulla ne pudottivat kirjaa hieman alemmas parhaasta A-luokasta.
      Suomessa on runsaasti vanhoja rivoja paikannnimiä, kansanperinnettä, enää tällaisia nimiä ei annettaisi. Kuhmossa on mm. Mulkkusaaret ja Suomussalmella Perseenpaistama. Kun vieras kysyy, minnekäs saarelle me nyt ajellaan veneretkelle, niin on vaikea sanoa saaren oikeaa nimeä, varsinkin jos lapsia on lähellä. :)

      Minä niin haluaisin nähdä tuon näytelmän. Se olisi jo melkein terapiaa Onnin tarinan jättämän surun käsittelyyn.

      Poista
  9. Neljäntienristeys oli minulle iso elämys ja odotukset olivat korkealla kun aloitin Lopotin. Ei ollut ihan yhtä hyvä, valitettavasti, mutta hyvä kuitenkin. Minä myös harppasin Kusikosken yli ja iskelmäsäkeet päästin nopeasti pääni läpi. Pidin eriytisen paljon sokean Helenan maailman kuvaamisesta. Tuomaksen homoseksuaalisuuden käsittelyssä olikin jo enemmän selittelyä ja löysää. Mutta oli kyllä kirjassa elämän makua eikä mitään kevyttä hötöä. Suosittelen.
    Olipa taas Marjatalta hyvä analyysi :-)
    T. manu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kinnunen osaa perinteisen hyvän tyylin, ei hänen olisi tarvinnut lisätä hyvään tekstiin turhia härpäkkeitä häiritsemään lukijan eläytymistä! Sinä osasit harppoa ne yli, minä vähän niistä kiusaannuin.
      Ja Tuomaksen kuvauksessa Kinnunen olisi voinut luottaa enemmän lukijan tietämykseen.

      Kiitos Manu!
      Samoin minä suosittelen!

      Poista
  10. Marjatta, saanhan palata tähän juttuun kun olen oman Lopottini lukenut ja sitä kirjoittanut. Yritän pitää lukukokemukset aina mahdollisimman neitseellisinä.

    Mukavaa uutta viikkoa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa! Minulla on sama juttu; joskus silmään muiden kirjoituksia etukäteen, joskus en, mutta sitten vasta alkaa oikein kiinnostaa, kun on itse lukenut kirjan. Silloin on itselläkin sanottavaa.

      Mukavaa sunnuntai-iltapäivää ja uutta viikkoa sinnekin!

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...