Äiti sanoi, Äitienpäivän aikaan 2025

Jos olet yötä jonkun tytön luona, 
Äiti sanoi, soita minulla ja anna
hänen puhelinnumeronsa, jos satun
yhtäkkiä kuolemaan, haluan että saat tietää siitä
joltain perheenjäseneltä etkä
lukemalla kuolinilmoituksen sanomalehdestä.
Voit ottaa tytön mukaasi hautajaisiiin, 
jos hän haluaa tulla, mutta mene ensin
kotiin ja vaihda vaatteet.
Muista pukeutua mustaan pukuun ja solmioon.
Pidä huolta isästäsi ja katso,
ettei hänkin kuole murehtiessaan sitä, 
oletko sinä vielä elossa. Ja jos
saankin vain sydänkohtauksen
ja toivon sinun käyvän luonani sairaalassa,
lupaan olla nolaamatta sinua kertomalla
puhelimessa, että olen äitisi.
Sanon, että olen naapuri.

Hal Sirowitzin runot ovat kutkuttavan hauskoja. Kaikki jotka ovat lukeneet amerikanjuutalaisten kirjailijoiden romaaneja ja katsoneet Woody Allenin elokuvia, tietävät termin "Jewish mama". 

Jewish mama syyllistää, touhottaa, suunnittelee asioita poikansa puolesta, vähättelee häntä ja samalla odottaa häneltä suuria. Pojasta pitää tulla vähintään lääkäri tai lakimies, vaikka äidin on muistutettava häntä vielä aikuisena parturiin menosta. 
Elämä on täynnä vaaroja, ja jos ei äiti muista varoitella ja kontrolloida, niin poika jättää sormensa auton oven väliin, olkoon hän minkä ikäinen tahansa, ja vajoaa pummiksi eikä saa koskaan tyttöystävää. Eräässä Woody Allen -elokuvassa äiti, pieni mummo, marssii tomerasti naisystävä toisessa kainalossa ja käsilaukku toisessa kohti pojan toimistoa, jossa tällä on menossa tärkeä palaveri. Äidin asia on aina tärkeämpi kuin mikään muu. 
Jewish mama -suhtautuminen näkyy juuri suhteessa poikaan, samoin omaan aviomieheen, mutta ei koskaan tyttäreen, jonka vuoksi ei tarvitse murehtia, koska hän on sukupuolensa vuoksi tuttu ja luotettava.

Hal Sirowitz on kertonut Äiti sanoi -runojensa saaneen alkunsa opiskeluaikaisista illanvietoista, joissa hän kavereineen istui ringissä tarinoimassa ja se jolla oli hulluin ja hankalin äiti voitti.

Tunnustan, minussa on jonkin verran Jewish mamaa, ei sitä syyllistämistä ja vähättelyä, ei tietenkään, minähän ihailen poikiani, mutta pikkuasioista huolehtimista, sitä kyllä. Olen ristiriitaisesti aina luottanut poikieni pärjäämiseen isoissa asioissa (ehkä liikaakin silloin kun olivat nuorempia), mutta epäillyt, että eivät muista vaihtaa talven tullen pitkiin kalsareihin - yhä vielä - ja ravintolasta lähtiessä saatan kysyä, pitääkö kenenkään käydä vessassa (oh, my god...) ja pojat ovat siis syvällä keski-iässä. 
En ymmärrä, miten huolehtimista voi olla koskaan liikaa ihmisten välillä. Eihän rakkautta voi olla liikaa. 

Jotkut naiset näkevät lapsensa ja puolisonsakin ikään kuin itsensä jatkeena ja ulottavat itsekehun välttämisen myös heihin, jotkut taas leveilevät julkisesti lastensa saavutuksilla niitä suurennellen ja harvinaisena pitäen. Kumpikaan asenne ei tietenkään ole lapselle hyvä eikä ympäristön mielestä miellyttävä.

Amerikkalainen, juutalaistaustainen Hal Sirowitz on runoilija ja erityisopettaja, nykyään jo eläkkeellä työstään. Hän on paitsi kirjoittanut myös esittänyt runojaan lavalla ja televisiossa.
Mother said on hänen ensimmäinen runokirjansa, se ilmestyi 1996 ja Hanna Kjellbergin suomennos kirjasta 1999.
Sirowitz on maininnut taiteellisiksi esikuvikseen Woody Allenin ja Franz Kafkan. Häntä on verrattu usein toiseen amerikanjuutalaisuutta värikkäästi kuvanneeseen kirjailijaan, Philip Rothiin.
Sirowitzin kirjoja on käännetty 13 kielelle. 

Minut nämä runot saavat nauramaan ääneen, mutta tiedän, että jotkut eivät näe niissä mitään hauskaa. "Sanon että olen naapuri" - kihihihi...

Jo nimet ovat hauskoja Kuolemansanoma (runo tämän juttuni alussa), Irti koukattu silmä (jos kurkkii auton ikkunasta, niin oksa pistää silmään), Terapeutti läheltä kotoa (siksi, että voi tulla käynnin jälkeen äidin arvioitavaksi), Myöhäinen puhuja (poika alkoi puhua kolmivuotiaana, kunpa ei olisi... ).

Hyväksi lopuksi ote runosta Päivän alku, jossa äiti motkottaa siitä, että poika ei petaa sänkyään eikä tajua sitä mielipahan määrää, minkä äidille aiheuttaa, koska hänelle päivä alkaa vasta kun sänky on pedattu.

Ei minun tarvinnut käydä koulua oppiakseni 
äidiksi, Äiti sanoi. Se tuli ihan 
luonnostaan. Jos panin tuttipullon
suuhusi, olit onnellinen. Jos otin
sen pois liian nopeasti, itkit.
Ja jos jätin sinut yksin, pitkästyit.
Siksi minua hämmästyttää, että kaikkien 

näiden vuosien jälkeenkään sinä et tiedä, 
miten olla poika. Kun minä opin kaiken tämän
sinusta, sinä et oppinut minusta mitään.

Hyvää äitienpäiväviikonloppua joka taholle!  

 

Kuva perhealbumista 80-luvulta, 
Salaisuuden välittäminen

Kahdesta kirjasta ja niiden kielestä

Tarkastelen kahta kiinnostavaa kirjaa, molemmissa on joiltain osin kielellistä haastetta ja molemmissa ihmiset elävät kovaa elämää.

Riko Saatsin romaanissa Yönistujat eletään 50-lukua. Suistamosta lähtenyt evakkoperhe joutuu häpeilemään kieltään ja tapojaan. Lapset kokevat väkivaltaa ja vanhempien väliä kiristää erilainen suhtautuminen kotoutumiseen. Loppua kohti juuri tämä ongelma nousee pääosaan.

Norjalaisen Oliver Lovrenskin kirja Silloin ennen tapahtuu nykyajassa. Se kertoo väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan vajonneista neljästä teinipojasta, joille elämä tuntuu jo olevan ohi ja hyvää elämää oli kadotetussa lapsuudessa silloin ennen, jos silloinkaan. Moni kuitenkin selviää, jopa niin, että kirjoittaa kokemastaan ja näkemästään tällaisen kirjan. 

Sijoitin kuvaan kirjoja yhdistämään Suomen Mielenterveys ry:n mielinauhan, vaikka kummassakaan kirjassa ei puhuta mielenterveystermeillä, elämää on vain elettävä ja kuolema kuuluu siihen. Tänä aikana Saatsin pakolaisperheen jokaista jäsentä kuvattaisiin diagnoosien kautta: äiti Anastasia, Anni uudelta nimeltään, uupuu kuolemansairaan mummun hoidossa, isä Feodorilla eli Heikillä on vaikeuksia hillitä vihaansa ja lapset selviävät kukin tavallaan. Mummu selviää elämällä menneessä.
Lovrenskin Ivor, Marco, Jonas ja Arjan kaipaavat tukea ja hyviä aikuismalleja. He oireilevat eri tavoin. Onneksi heillä on toisensa.  
Tämän vuoden mielinauhan on suunnitellut vuoden nuori suunnittelija Arttu Åfeldt ja sen sanoma on toivo. Nauhan mukana tulleen pakkauksen teksti kuvaa hyvin sekä Saatsin että Lovrenskin kirjoja: "Liekki loistaa meissä kaikissa. Välillä kirkkaan valkoisena, välillä lepattavana ja hauraana."

Yönistujat ovat karjalaisen perinteen mukaan ruumiin vieressä valvovia perheenjäseniä, naapureita ja ystäviä. 
Kirjassa on entisajan maalaiselämää karjanhoitoineen ja pellonraivaamisineen, kaikessa mukana pakolaisina tulleiden omat tavat. 

Kirjan minä-kertoja on Anni-äiti. 

Juurakoita poltettaessa pienimmätkin lapset pääsivät mukaan hyvän tuulen suojiksi ja kalikanpoimijoiksi. Mummu katseli tulta kauempana, risti silmiään ja kumarteli eri suuntiin. Hän pyysi anteeksi korpimetsältä ja maalta niille osunutta kohtaloa. Hän kumarsi metsän reunassa makaaville tukkipuille, suojatta jääneen metsäpuron vesille, avatun aukean läpi pyyhkiville tuulille ja maan sisältä nostetulle mullalle. 

Monet näistä maalaiselämän kuvauksista tekevät minut nostalgiseksi. Oma isäni ja pappani raivasivat metsää pelloksi hevosen avulla ja omalla lihasvoimallaan, räjäyttivät kiviä ja polttivat juurakoita. Minä vein heille voileipiä ja kahvia pikkutyttönä aikuisten isolla pyörällä polkien. Myöhemmin isäni joutui tekemään päinvastaisen toimenpiteen ja  istuttamaan pelloille puuntaimia.

Saatsin Yönistujien kieli on selkeää hyvää peruskieltä, joukossa joitain karjalankielisiä sanoja erotettuna harvennetulla tekstillä. Joskus ne tuntuvat perustelemattomilta, esim kissasta käytetty "kaža" keskellä muutoin yleiskielistä tekstiä. Jotkut sanat ovat paljon erilaisissa yhteyksissä kuultuina tulleet tutuiksi, esim. "buabo", "käžpaikka" ja "pruažniekka". Yleensä vieraat termit ovat kiinnostavia ja tulevat selitetyiksi edellä tai jälkikäteen tai asiayhteyden perusteella, esim. "Nyt Tatjana oli vainaja. P o k o i n n i e k k a." Joskus termit jäävät selittämättä, esim. tilanteessa, jossa kuolleen mummun hengen kerrotaan kiertelevän neljäkymmentä päivää hyvästelemässä ennen tuonilmaisiin lähtöä ja kuvaus päättyy: "M u i s s i n s u a v a t t a n a hän palaa  ja kun on p a n a f i i d a. Ei mikään ole mitenkään lopullista." - Siis milloin? Olisin kaivannut sanaluetteloa.
Kirjan loppusanoissa viitataan Karjalan kielen nettisanakirjaan, mutta tämä on turhan työläs tie romaanin lukijalle. 
Kirjassa on myös neljä lähes kolmen sivun mittaista kokonaan karjalankielistä haastattelua hautajaisperinteistä.
Niitä lukiessa tuntuu, että aina kun on päässyt kärryille, niin tulee tekstiä, jonka ymmärtää vain osittain. Nämä taltioinnit tuntuvat romaanigenressä aivan turhilta  lisiltä, jotka voi tietenkin ohittaa, aluksi ohitinkin, mutta lopuksi yritin lukea.
 
Muahpanendahuondes oli selgie da pilvetöin. Linnut pyärettih kohti toizie, hagiettih puarua da čiyčerrettih puulois kuin olis järgi kavotettu...

veli

heräsin viime yönä ku marco soitti, se itki ja sano et
se on kuollu, ivor se on kuollu eikä mun tarvinnu
kuulla et kuka, tiesin muutenkin ja painoin vaa
punasta, mut se soitti takas ja sano jonas, sen faija
löys sen ivor, jonas on kuollu

Kertoja on Ivor, kroatialaistaustainen kaveri, kuten kirjailija Lovrenski itsekin. Ivorin haaveena on tulla lakimieheksi, mutta hän on harhautunut vaarallisiin kuvioihin, joissa monet pääsevät hengestään tai joutuvat vankilaan. 
Nimi Silloin ennen viittaa myös tilanteeseen, jossa Ivor katselee porukan elämää jo hieman etäämpää, koska hän on päättänyt selvitä ja olla poikkeus.

Ivorin kaveriporukkaan kuuluvat somalitaustainen Marco ("ja todellisuudes marcon oikee nimi ei oo marco vaan liba, liban mohamed ali"), intialaistaustainen Arjan ja norjalainen Jonas. Kaikki pojat käyvät sossussa ja ennen pitkää myös huumeseulonnoissa. Vanhemmista ei kovin paljon puhuta, isät ovat joko poissaolevia tai väkivaltaisia ja äidit uupuneita, mutta kahdella pojista on hyvä suhde isovanhempaan, joka elää vielä yhteisöllisen ajan arvojen mukaan. Jonaksen mummi tarjoaa lettuja koko porukalle ja uskoo heistä hyvää niin kauan kuin voi. 
Pojat ovat toisilleen tärkeä perhe, mutta yhteiskunnan mielestä huonoa seuraa. 

el chapo

meist piti tulla 2pac ja zlatan ja jordan ja tyson ja
elden ja banksy ja yrittäjiä niinku muskista eli ei
meiltä unelmii puuttunu vaa toivoa ja siks meist on
nyt tulossa chapoja

Poikien tarina koostuu tuokiokuvista, jotka ovat kuin proosarunoa.
Kieli on nuorten maahanmuuttotaustaisten nuorten kieltä, johon on sekoittunut maahanmuuttajien omia kieliä ja englantia ja jossa käytetään erilaisia lyhenteitä ja viittauksia mm. räppisanoituksiin ja graffititaiteeseen ja niiden tekijöihin.
Pojat taitavat kyllä yleiskielen, Marco puhuu vihastuessaan kuin joku asiantuntija tv-haastattelussa. Heidän oma kielensä on bro-kieltä, veljien kieltä, heidän kesken.

Tätä kieltä ei ole ollenkaan vaikeaa lukea. Nautin näistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kovasti. Niissä on kiva rytmi ja loppuyllätyksiä, haikeutta ja kauneutta.

Kirjan lopussa on suppea sanasto, jossa on esim useita termejä huumeille. Muutamia sanoja googletin ja joitain päättelin englannista (esim. aight bet = allright, you bet eli niin varmaan).
 
Suomentaja Onerva Kuusi on tehnyt loistavaa työtä etsiessään norjalaiselle nuorisoslangille suomalaisen muodon. 

Oliver Lovrenski julkaisi Da vi var yngre kirjansa 19-vuotiaana vuonna 2023.
Kirja lumosi niin lukijat kuin kriitikotkin. Se nostettiin palkintoehdokkaaksi kaikkiin tärkeisiin kirjallisuuspalkintoihin ja sen käännösoikeudet myytiin 15 maahan. Suomennos Silloin ennen ilmestyi tänä vuonna, minusta alkukielinen nimi on parempi, enemmän poikien suuhun sopiva. 
Lovrenski on kertonut kirjassa olevan paljon itse elettyä. Hän on myös sanonut olleensa aivan varma, että kirjasta tulee iso juttu, koska se on aito ja kertoo sellaisesta mistä ei ole ennen kerrottu. 

Yksi tämän kirjan ansio on se, että se kertoo tavallisista, haavoittuvista pojista, jotka ajautuvat harkitsemattomuuttaan tekemään pahoja tekoja.
Nuoret kaipaavat perhettä, vaikka suhtautuvat usein lähimpiinsä torjuvasti, ja kaikillahan perheestä ei ole kuin rippeitä. Ivor on herkkä ja jopa romanttinen nuori mies, teinipoika vasta, joka katuu tekojaan, koska menettää niiden vuoksi kunnollisen tyttöystävän ja saa varoituksia monelta taholta.

Ivor kuulee telkkarin iltauutisista, että häntä puukottanutta tyyppiä on puukotettu pahasti. Kukahan se kostaja oli?
no ok se oli marco, se soitti mulle ja oli vaa et mä
skänkkäsin sen wallah mä iskin puukolla sitä
kusipäätä, ne voi painuu vittuun, mä sanoin veli,
marco, hitto veli

Lovrenskin omistuskirjoitus on koko sivun mittainen ja omistettu ihmisille joita hän ei tule koskaan unohtamaan. Hän toivoo myös, että he pystyisivät jonain päivänä antamaan anteeksi itselleen. 

Kuva kirjan takakannen sisältä

Sydämeeni koskee tämä kirja, koska olen niin paljon seurannut nuorten poikien tekemisiä ja pärjäämistä niin äitinä kuin opettajanakin. 
Näin äitienpäivää lähestyttäessä vielä yksi Ivorin merkintä:

äiti

sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee, 
sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta

Mietteitä

Victor Westerholm, Virtaavaa vettä, 1917
Turun taidemuseo

Nå jaa... paljon mielessä, kun vain saisi kaikki ajatukset sanoiksi oikeansävyisinä, itseä tyydyttävään järjestykseen ja muotoon.
Luen kiinnostavaa teosta, Robin Blackin omasta kirjailijan työstään kertovaa esseeteosta Crash Course: Essays from Where Writing and Life Collide, jossa hän kertoo paljon muun kiinnostavan ohessa sanojen etsimisestä.
Kirjailija oli kirjoitusjumissa ja siksi raivoisan vihainen pitkälle keski-ikään asti ja päästyään vihdoin kirjoittamisen alkuun hän huomasi nauttivansa suunnattomasti sanojen tavoittelemisesta ja siitä, että löytää joskus juuri oikean sanan eikä jotain melkein oikeaa.
Kesken Blackin innostavan työrupeaman hänen kehitysvammainen tyttärensä saapuu kotiin ja pyytää maitoa, mutta ei löydä sille sanaa. Kaunis kohtaus, jossa kirjailija huomaa, että heillä on toinen perheenjäsen, joka ajattelee sanoja häntäkin enemmän, itse asiassa koko ajan, ei vain valitseminaan hetkinä.

 

1. Hoiva
Tapasin siskoni, jonka tilanteesta kirjoitin aiemmin blogijutun, jossa kysyin, näinkö hoiva toimii. Ajoitimme käyntimme iltapäivään, koska arvelin Tarjan olevan silloin virkeimmillään ja että voisimme käydä yhdessä kahvilla alakerran ruokailutilassa. No, hän oli petissä silmät kiinni ja oli ollut siinä ilmeisesti koko päivän lounashetkeä lukuun ottamatta. Ruoka oli tuotu huoneeseen. Ojensin hänelle tuliaiseni sekä jo ennakkoon syntymäpäivälahjan, Jenni Haukion toimittaman runokirjan Katson pohjoista taivasta. Olin arvellut, että sitä hän jaksaisi lukea, runon silloin tällöin. Mieheni tuliainen oli hänen omasta luontovalokuvastaan tekemänsä taulu, jonka hän kiinnitti seinään. Tarja yritti availla silmiään. Edellisellä käynnillä hän ihaili kovasti silloin viemäämme taulua virtaavasta purosta.
Katsoin, oliko Tarja kirjoittanut tai piirtänyt mitään vihkoon, jonka viimeksi annoin hänelle. Pari riviä söherrystä, josta ei saanut selvää. Tajusin, että hän ei pysty enää kirjoittamaan.
Muistin, miten kerran vein Tarjalle pitsipikkuhousuja sillä ajatuksella, että kyllä sairaskin ihminen tarvitsee kaunista ja ylellistä. Tarjalla oli aloitettu vaippahousujan käyttö. 
Haimme alakerran ravintolasta kahvit ja siskoni nousi keinutuoliin ja virkosi puhumaan. En saanut kauhukseni oikein mitään selvää hänen puheestaan. Arvailin. Juotuaan kahvin hän ojensi kupin minulle: "Laitatko Marjatta tämän pois." ja pyysi:"Annatko pöydältä lakua." Hän ei halunnut liikkua eikä hänellä ollut hammasproteesia suussaan. 
Sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso, sanoitte, että eivät kaikki vanhukset pidä siitä, että heidän luonaan rampataan ja että heille pitää sen sijaan antaa yksityisyyttä ja korvata kotihoidon käynnit roboteilla ja puhuvilla ruuduilla. Koitatte kaunistella heitteillejättöä! En usko, että millään Suomen hyvinvointialueella menee niin hyvin, että apua tarvitsevien luo tehtäisiin turhia käyntejä. Pyydän arvokkaampaa puhetta. 
Kun jatkoimme matkaa Tarjan luota, soitin kotihoitoon Tarjan uupuneisuudesta ja kysyin, onko mitattu verensokeria. On, on - ja kato, tänäänhän on ollut  toimintapäivä, askartelua, se väsyttää. Tarja - toiminta? 


2. Nuoret ihmiset
Tapasimme teini-ikäisiä pojanpoikia, joiden muutokset ovat ällistyttäviä. Puhutaan vauvaiän nopeista muutoksista, mutta kyllä teinivuosina tapahtuu ihan yhtä nopeaa kasvua kaikessa, fyysisesti, älyllisesti ja tunne-elämässä.
Alan uskoa olevani vanha ja jääväni helposti jälkeen monessakin asiassa, ellen pidä varaani.

3.  Naantali
Vietimme muutaman päivän Naantalin kylpylässä, josta käsin sekä kyläilimme että kuljeskelimme turisteina Naantalissa ja Turussa.
Naantali on ihanteellinen kaupunki asua, eteläisempien maiden tyylinen pikkukaupunki, jossa kaikki tärkeä on keskitetysti pienellä alueella. Naantalissa on ymmärretty säilyttää vanhoja, kauniita rakennuksia. Monet pienet ravintolat ja kahvilat sekä merenranta ja hoidettu luonto saavat huokailemaan ihastuksesta. 

4. Turun taidemuseon näyttely 
Turun taidemuseossa on parhaillaan pysyvien teosten ohella näyttely Kolme katsetta maisemaan, jossa esitellään 1800-luvun taiteilijoiden Werner Holmbergin, Hjalmar Munsterhjelmin ja Victor Westerholmin tuotantoa.
Mietin näitä upeita maalauksia katsellessa, miten usein tällaisia maalauksia väheksytään siksi, että ne olisivat vain todellisuuden jäljentämistä valokuvien tapaan. Kumpikaan ei ole sitä, ei maisemamaalaus eikä valokuva. Jokainen teos on tulkinta. Samasta maisemasta voi tehdä inhorealistisen tai romanttisen teoksen, yksi näkee kohteen iloisena ja koomisena ja toinen saman kohteen vakavana. 
Kun katson Victor Westerholmin maalausta Lehmiä Koivumetsässä, näen siinä  runollisuutta ja romanttista kauneutta. Ovatko koivut koskaan objektiivisesti tarkasteltuina noin huikean korkeita ja uljaita?  

Victor Westerholm, Lehmiä koivumetsässä, 1886
Turun taidemuseo

  

Nå jaa... kävimme myös elokuvissa, katsomassa norjalaisen elokuvan Vanhempainilta, luin ja nautiskelin kylpylän poreissa. Pidän Naantalin kylpylästä, koska siinä on vanhanajan hemmottelevaa kylpylätunnelmaa toisin kuin monissa urheiluuun painottuvissa paikoissa. 
Vähän väliä muistin Tarjan ja mietin, miten häntä voisi auttaa. Kysyin häneltä pahimman väsymyksen hälvettyä ja puheen hieman selkiydyttyä, missä hän haluaisi olla kaikista niistä paikoista, joissa on asunut. Hän luetteli nopeasti kaikki viisi alkaen mielisairaalasta ja sanoi, että kyllä hän mielellään menisi Pomarkkuun tai Huittisiin. 
Sitä Pomarkkua, jossa Tarja asui vanhainkodin pihan toisella puolen ei ole, koska hän ei ole itse enää sama eikä isäänikään ole enää käymässä hänen luonaan. Isä kävi Tarjan luona pari kertaa viikossa. Kotirannan hoivakoti oli Huittisissa toimiessaan kodinomainen ja yhteisöllinen paikka, mutta sitäkään ei enää ole. Se joutui siirtymään modernimpiin, kalseampiin tiloihin, koska ei täyttänyt nykyajan vaatimuksia, joiden mukaan jokaisella asukkaalla on oltava oma kylpyhuone. Siis - eihän kodeissakaan jokaisella perheenjäsenellä ole omaa kylpyhuonetta. Tällaiseenko nyt käytetään rahaa läsnäolon ja yhteisöllisyyden kustannuksella? Kohta näin on oltava koulukodeissakin! Vai joko niin on?

Ada Thilén, Lukeva tyttö maisemassa, 1896,
kuva Ume

Robin Blackin erään esseen nimi, tuon, josta tämän kirjoitukseni alussa kerroin, on Something We Share, Something We Don't. Juuri tämä tekee elämästä ja taiteesta niin kiinnostavaa. 
Luin hiljattain Katja Kallion kirjoittaman kirjan Taskupainos, Anna-Leena Härkösen elämästä. Kallio on saanut kirjaan hienosti Härkösen tyylin, sen jossa kirjoitetaan reippaasti ja räväkästi, usein naurattaminenkin edellä, mutta kirjoittaja on arka ja toisten loukkaamista pelkäävä ihminen. 

Mietin tässä vielä hyvää lopetusta, no vaikka näin: 
  

Pääsiäiseni 2025

Arboretum Mustila, 18.04.2025

Pitkäperjantai
Retki Arboretum Mustilaan Elimäelle.

Kävimme Mustilassa ihailemassa kevään ensimmäisiä kukkia. Toukokuun lopussa menemme uudelleen, kun alppiruusut ja atsaleat kukkivat runsaina omissa metsiköissään. 
Tekee myös mieli katsoa, olisiko heillä myynnissä oman puutarhan jalostamia, erittäin hyvin meidän talviamme sietäviä Marjatanalppiruusuja. Semmoinen mökille. 

Caj Bremer, Hevosderby II, Parsiisi 1960

Lankalauantai
Retki Gumbostrand Konst & Form -taidekeskukseen Sipooseen.

Tänne menimme suomalaisen kuvajournalismin uranuurtajan, valokuvaaja Caj Bremerin juuri avatun näyttelyn vuoksi.
Näyttelyn nimi on Kvinnan bakom allt/Kaiken takana on nainen. Näyttely koostuu Bremerin vuosina 1950 - 1980 eri puolilla maailmaa ottamista kuvista, joissa on naisia omissa ympäristöissään. 

Caj Bremer, Somalia 1976

 

Caj Bremer, Neuvosto-Karjala 1979

 

Näyttelyn jälkeen kävimme Porvoon vanhassa kaupungissa kahvilla Tee- ja Kahvihuone Helmissä. Sää oli ihanan lämpöinen, parikymmentä astetta, tarkeni hyvin ulkopöydissäkin sisäpihalla.
Illaksi kotiin lauantaisaunaan. 


Pääsiäispäivä
Hiljaiseloa kotona.

Satoi koko päivän, hyvä että oli tullut ulkoilluksi edeltävinä päivinä.
Tein venyttelyjumpan.
Luin loppuun norjalaiselta Oliver Lovrenskilta 19-vuotiaana julkaistun esikoisromaanin Silloin nuorena. Harvinaisen vahva, persoonallinen ja lukijaa avartava teos nuorten elämästä väkivallan ja päihteiden maailmassa, jossa on myös paljon ystävyyttä ja kaipuuta. 
Katsoimme miehen kanssa loppuun nelijaksoisen brittisarjan Playing Nice/ Vaihtuneet elämät. Sarjaa mainostetaan sillä, että se koukuttaa ja on pakko katsoa nopeasti loppuun. Totta, jännite piti. Usein sarjoja ja elokuviakin myös kritisoidaan siitä, miten laskelmoituja niiden juonirakenteet ovat, mutta - toisaalta - sehän juuri on käsikirjoittajien ammattitaitoa, saada rytmi oikein ja saada katsoja pysymään tuoliinsa nauliintuneena mukana. Juuri jännitteen puute on se, mistä suomalaisia käsikirjoituksia usein moititaan. Mutta näin jälkeenpäin tuntuu valitettavasti siltä, että tämän sarjan anti jäi köykäiseksi ja muutamat ratkaisut olivat erittäin epäuskottavia. 


2. Pääsiäispäivä
Sosiaalisena ja omissa oloissa.

 Kävimme lounaalla ravintola Lammenrannassa Kouvolassa nuorimman pojan perheen kanssa. Juhlistimme pääsiäisen ohella useita eri asioita. 
Palatessa poikkesimme omassa kirjastossa, jossa on tänäänkin omatoimiaika klo 7 - 20, lähikirjaston etuja. Palautin kaksitoista kirjaa lukematta ja kolme luettuna, Petri Tammisen romaanin Sinua sinua (hyvä!), Ágota Kristófin romaanitrilogian Iso vihko, Todiste ja Kolmas valhe (kiinnostavia) ja Jenny Erpenbeckin pienoisromaanin Vanhan lapsen tarina (hieman pitkitettyä symbolista kerrontaa siitä, millainen ihmisestä tulee totalitarismissa). Lovrenskin kirjan jätin vielä tähän työpöydälleni. Siitä oma juttunsa sitten kun tulee tarve muotoilla ajatuksia paperille koneelle. Nuo vanhat termit kynästä ja paperista kuulostavat edelleen paremmalta kuin laitteelle kirjoittaminen. 

Ihan kelpo pääsiäinen. 

 

Caj Bremer, Laatokalla 1980,
Bremer pitää tätä kuvaa yhtenä näyttelynsä parhaimmista.
Hetki taltioitu taitavasti. 

Ajatuksia muutamista kirjoista - "minä" toivoo, että jossakin on "sinä" ja muuta tärkeää

 

Tässä kolme viimeksi lukemaani kirjaa. Joitain muita olen lukenut vähän matkaa, selaillut ja siirtänyt sivuun. Jos kirja ei kiinnosta, viehätä tai ärsytä, ei anna uutta tietoa eikä avarra, niin miksi sen lukisi? 

Petri Tammisen vasta julkaistun Sinua sinua -romaanin aihe ärsytti ja tyyli ihastutti. Tyyli on lyhyttä ja kivalla tavalla koomista, kuten Tammisella yleensäkin.
Tamminen selvittelee omaa pakkomielteistä nuoruuden rakastumistaan prahalaiseen nuoreen naiseen, jonka luo palaa yhä uudelleen, vaikka ei saa vastarakkautta. Jälkeenpäin asiaa objektiivisemmin tarkastelevana hän rohkenee tunnustaa itselleen, että ehkä kyse oli pelkästään himosta ja ehkä H:ta kiinnosti rautaesiripun takainen elämä. No, eihän siinä mitään, kuka nyt ei nuorena ja hölmönä olisi rakastunut rakkauteen ja koittanut sijoittaa sen tunteen johonkuhun, mahdottomaan tai ei samoja tunteita tuntevaan, mutta se, että tämän "Beautiful Maria of My Soul" -hahmon alastonkuvia ja kirjeenvaihtoa säilyttää läpi oikean rakkausavioliiton ja perhe-elämän ja käy vielä keski-iässä tarkistamassa, mitä ex-heilalle kuuluu ihmetellen samalla, että tämä mielessä säilytelty aihe ei ole ollut vaimon mielikeskustelunaihe - niin arrgh! Tässä en siis arvostele Tammista vaan hänen kirjallista minä-hahmoaan, jonka nahoissa hän käsittelee omaa toimintaansa. Tamminen on onnistunut kuvatessaan tilanteen absurdiutta: mies kaihoaa jotain mennyttä sen arvoa suurennellen näkemättä miten paljon häntä rakastetaan tässä hetkessä.
Olin luullut, että ainoa ajattelemisen arvoinen kohta rakkaudessa oli se puolentoista vuoden ajanjakso, jolloin minua ei nimenomaan rakastettu. 

Anna-lehdessä 13/2025 on toimittaja Miia Siistosen paneutuneesti kirjoittama  juttu Petri Tammisesta ja tästä kirjasta. 
Toimittaja ihmettelee, että Tammista ei ole koskaan "syytetty" autofiktiosta, vaikka hän on aina kirjoittanut omasta elämästään. Tamminen selittää, että autofiktioon ei kait voi syyllistyä, jos kirjoitti sen tyylisesti jo ennen somea, jonka aikana avautumisesta on tullut kirjallinen synti.
"Niin kauan kuin kirjoja on kirjoitettu, on puhuttu minästä. Tuo 'minä' sitten toivoo, että jossakin on 'sinä', joka tunnistaa sen puheen."

Mietin Sinua sinua lukiessa, miten samalla tavalla Petri Tamminen tässä kirjassaan ja kirjailijapoikansa Antti Rönkä kaikissa tähän asti kirjoittamissaan tarkastelevat asioita. Molemmilla on aiheena oman elämän ja oman minän tarkastelu, päällimmäisinä tunteina pelko ja häpeä. Rönkä rönsyää enemmän, Tamminen on niukka.
Hyvä, että tässä kirjassa on häpeän ohella rakkautta, kirjan nimestä alkaen. Nimi on lainattu Aulikki Oksasen kauniista rakkausrunosta, jota nuori mies kirjassa koettaa kääntää sanakirjan avulla tšekiksi ihastuksensa kohteelle.
Alun "sinua, sinua rakastan" kääntyikin helposti, mutta kaikki muu oli vaikeaa, ja runon raukeankiihkeä loppu, "niin liikkuu pehmeä kätesi kuin vene varhain aamuisella joella", ei näyttänyt minun käännöksessäni sen paremmin pehmeältä kuin aamuiseltakaan. 

"Sieluni kaunis Maria", johon aiemmin viittasin, on laulu, jossa ollaan lukittuneena haaveeseen ja oikea elämä jää elämättä. 
Tietenkin itsellänikin on ollut tällainen jumittuma - en muuten olisi niin ärsyyntynyt tästä aiheesta, mutta... heh kun oikea elämä alkoi, niin meikätyttö hävitti epäröimättä kaikki idealisoimansa tyypin rakkauskirjeet ja vaihtoi ison kultamedaljongin "Nothing will keep us apart" -kaiverruksineen rahaksi. Lahjaksi saamastani sanakirjastakin revin pois aloitussivun, jossa minun hurmaavuuttani ylistettiin. Kuvat saavat olla albumeissa, kuten miehellänikin ex-kihlattunsa kuvat, mutta miksi loukata toista jollain haaveksimisilla, jos on kerran päättänyt elää hyvää elämää tässä ja nyt ja rakastaa. 

Ágota Kristófin Todiste on toinen osa trilogiaa, jossa Lucas ja Claus ponnistelevat selvitäkseen oudossa, väkivaltaisessa maailmassa. 
Ensimmäisessä Iso vihko -nimisessä osassa ollaan sotatilassa nimeämättömässä Itä-Euroopan maassa. Lapset elävät keskenään, kun läheiset katoavat tai kuolevat. He joutuvat aikuistumaan nopeasti ja raaistuvat. Kirja jää kohtaan, joka pakottaa lukemaan toisen osan - mutta sitähän on saanut odottaa.
Kristóf pakeni 1956 kansannousun aikaan Unkarista Sveitsiin, jossa hän on kirjoittanut kirjansa ranskaksi. Kaksos-trilogian teokset julkaistiin 1986, 1988 ja 1991. Iso vihko suomennettiin pari vuotta alkuteoksen jälkeen, mutta Todiste ja Kolmas valhe vasta 2023 (yli 30 vuotta odotusta!). Olin unohtanut seurata suomennostilannetta ja ihastuin, kun hoksasin, että kaikki osat ovat nyt luettavissa. 

Todiste kertoo sodan jälkeisistä sekasortoisista oloista. Tapahtuu vallankumous, jonka vieras valta tukahduttaa. Lukija pääsee seuraamaan Lucasia, joka on nyt jo aikuinen mies. Hän selviää menetyksistään, ainakin näyttää selviytyvän, mutta kaikki eivät ole yhtä lujaa tekoa. Lopussa myös Claus ilmestyy kaupunkiin. Kaikki on hyvin arvoituksellista. Nyt houkuttaa kovasti lukea sarjan kolmas osa. 
Tässä kirjassa minua kosketti erityisesti Lucasin kasvattipojan Mathiaksen elämä. Voiko särkyneen koskaan rakastaa täysin ehjäksi? Mathiaksen varhaiskypsyys sekä vaatimattomuuden ja ylpeyden yhdistelmä tuovat mieleeni J. M. Coetzeen Jeesus-trilogian David-pojan.  

Kirjoittamisella on tärkeä merkitys Kristófin teoksissa. Erään kirjan henkilön vie tuhoon pakkomielle oman kirjan julkaisemisesta, mutta myös erinäiset päiväkirjat ja niiden revityt ja poltetut sivut ovat merkityksellisiä. 
Myös Mathias, seitsemän vuotta, kirjoittaa omaa vihkoaan, jota kukaan ei saa lukea.

Rebecca F. Kuangin romaani Yellowface (englanninkielinen alkuteos 2023, suomennos 2024) on yhtä aikaa piinaava trilleri, kyyninen teos kirjamaailman ilmiöistä ja satiirinen kuvaus sosiaalisesta mediasta ja aikamme ilmiöistä. 
Onko oikein esiintyä keksityllä identiteetillä? Onko oikein varastaa toisen ideat ja ehkä koko kirja, jos tekee siitä paremman ja myyvemmän? 
Kirja kertoo siitä miten kirjailijasta tehdään menestyskirjailija, miten lyhyt suositun kirjan kaari on ja miten Twitter-kohu, hyvä tai huono, nostaa ihmisen hetkeksi valokeilaan.
Kuang kutsuu Twitteriä kustannusmaailman sosioekonomiseksi sfääriksi, jossa menestys ratkaistaan.
Niin, nykyään ei enää ole koko Twitteriä, on X ja monta muuta "kilpailuareenaa". Menestystä tavoitteleva seuratkoon tilannetta ja menköön sinne, missä hänet parhaiten nähdään. Hänen olisi myös hyvä muistaa, että aika parrasvaloissa saattaa olla lyhyt. Suosio on ohi, kun ihmiset löytävät nuoremman, kuumemman ja taitavammin brändinsä rakentaneen kirjailijan. 

Uusimman menestyskirjan kirjoittajalle ryöppyää huomiota taukoamattomana virtana, ja se on ihanaa Hän hallitsee kulttuurikeskustelua. Hänellä on ikään kuin kirjallinen täyskäsi. 

Verkon ulkopuolella kirjailijat ovat kasvottomia ihmisoletettuja, jotka takovat sanoja eristyksissä toisistaan. Kenenkään olkapään yli ei voi vilkuilla. On mahdotonta sanoa, meneekö kaikilla muilla tosiaan niin hyvin kuin he esittävät. Mutta netissä voi virittäytyä kaikkein kuumimpien juorujen taajuudelle, vaikka ei olisi läheskään niin tärkeä, että pääsisi varsinaiselle tapahtumapaikalle. Netissä voi käskeä Stephen Kingiä vetämään käteen. Netissä voi saada selville, että kirjataivaan tämän hetkinen tähti on todellisuudessa sellainen ongelmatapaus, että kaikki hänen teoksensa pitäisi vetää lopullisesti markkinoilta. Mainetta rakennetaan ja tuhotaan kustannusalalla koko ajan, verkossa.
 
Hauska yksityiskohta: Yllä olevassa sitaatissa mainitaan Stephen King - ja kenenkäs suositus onkaan kirjan kannessa! 

Stephen Kingin suositus:
"Vaikea laskea käsistä,
vielä vaikeampi unohtaa." 

On erikoista että kirjan nimeä ei ole suomennettu. Tekstissä puhutaan keltanaamoista. Pohditaan, että kirjan myynnille on hyväksi sekin, että kirjoittaja omaa vähemmistötaustan - oikean tai keksityn - ja onko muka edes sopivaa kirjoittaa muista kuin itsensä kaltaisista ihmisistä. Nykyaikaa, aikamme ilmiöitä... purevasti. Rebecca F. Kuang on aasialaisamerikkalainen.
Huh, onko Teoksessa ajateltu, että ei ole sopivaa laittaa kirjan nimeksi keltanaamaa, k-sanaa? 

Kiitos taitavista suomennoksista: Ville Keynäs - Todiste ja Helene Bützow -  Yellowface. 

 

Jos ei ennen pääsiäistä tule kirjoitelluksi, niin toivotan tällä omakuvallani hyviä pyhiä. Kaikkea nuo lapset puhelimista löytävätkin. Hienoa, että siellä saa vanhenevaan naamaansa meikin ja koristeet.

Sjón, Skugga-Baldur

 

Islantilaisen Sjónin romaani Skugga-Baldur on kirja, jonka äärellä huokailen ihastuksesta: kaunis kieli, mielenkiintoinen rakenne, mukaansatempaava tarina, hienon ihmissuhteen kuvaus, jännitystä ja maagisia elementtejä. Lisäksi: oivaltava suomennos ja tyylikäs sisältöön sopiva kansi ja ilmava taitto.

Suomentaja Tuomas Kaukon taidonnäyte tilanteesta jossa "pastori Baldurin mielipuoli", apumies, on tullut hakemaan reellä "naisen raatoa", haudattavaksi. Sekä henkisesti että fyysisesti vammaisella miehellä ajatukset harhailevat ja sanoja joutuu etsimään aivosumusta. 

- Päivää tulin hakemaan paiseen raatoa, ei kun siis, minun piti tulla hakemaan naisen kaatoa, äh, tai siis, sinä, eipäs, olen hakemassa laisen aaltoa...
(- -)
- Maisen vaahtoa? 
Mies puhdistaa talon oven lumesta lyhyemmällä käsivarrellaan:
- Voisiko se olla niin?

Ja tämän hymyä nostattavan, raadollisen kohtauksen jälkeen seuraa mitä kaunein ja arvokkain maailman hylkimän ihmisen hyvästely, omintakeinen sellainen, koska pastorin alaisilleenkin siirtämä kolkko tyyli on liian rumaa ja alentavaa kauniille ihmiselle. 

Ensimmäinen luku tapahtuu 9. - 11. tammikuuta 1883. Pääsemme mukaan kettujahtiin, jossa pastori Baldur Skuggason jäljittää herpaantumatta napakettua.
Erityistä tässä luvussa on se, että ensimmäisen sivun teksti toistuu aivan samana myöhemmin ja tämä tuo kokonaisuuteen hienon runollisen efektin. Tekstissä on muutoinkin runoproosan tyyliä. 
Kirjan otsikon muoto papin nimestä, Skugga-Baldur kuulostaa samalta kuin suomen kielessä käytetyt nimilyhenteet, esim. Niemis-Kalle käytettynä Kalle Niemisestä. Mutta Skugga-Baldur on aivan muuta, muodossa skuggabaldur se on islantilaisen taruston hahmo, johon liittyy noituutta ja pahuutta.

Toisessa luvussa mennään pari päivää taaksepäin. Luvussa kerrotaan kasvitieteilijä Friðrik B. Friðjónssonin elämästä 8 - 9. tammikuuta sekä päivien tapahtumissa eläen että muistoissa pistäytyen. Juuri tämän tutkijan luokse papin apumies saapuu ruumista hakemaan. Ruumis on erään erityisen ihmisen, linnuista kiinnostuneen kehitysvammaisen Abban, joka on asunut Friðjónssonin luona ja tehnyt eräänlaista tieteellistä työtä hänkin. 
Luvun lopussa pastori nähdään kaukaa avarassa maisemassa lähdössä metsästysretkelleen.

Kolmannessa luvussa metsästysretki jatkuu 11 - 17. tammikuuta saaden hurjia ja maagisia piirteitä. Onko kettu yksi vai moneksi jakautunut? Entä ronskipuheinen ja seurakuntalaisiaan kepillä kurittava pappi, mitä hänelle metsässä tapahtuu?

Neljäs luku on kirje, joka on päivätty maaliskuulle, siirrymme pari kuukautta eteenpäin. Tutkija Friðrik Bee kirjoittaa elämästään "asutun maailman" rajoilla ystävälleen Kööpenhaminaan. Kirje antaa lisätietoa niin Abbasta kuin Friðrikistäkin ja lukijan arvostus tätä miestä kohtaan vain kasvaa. 

Kirja käsittää vain 112 sivua, nekin harvakseen sijoiteltua tekstiä, mutta sen avaama maailma saa kirjan tuntumaan paljon runsaammalta. 

Kööpenhaminalainen kulttuuripiirien päihde-elämä ja yksinkertainen, taikauskon sävyttämä elämä Dalurissa antavat kuvan elämän monimuotoisuudesta 1800-luvun lopulla Pohjolassa. 

Sjón sisällyttää romaaneihinsa kiinnostavia tietoja tiedemaailmasta. Skugga-Baldurissa on lontoolaisen lääkärin John Langdon Haydon Downin selitys sikiön kehitysasteista, joista on jäänteitä vieläkin rasistisessa ajattelussa:"kala-lisko-lintu-koira-apina-neekeri-keltainen ihminen-intiaani-valkoinen ihminen". Down-ihmiset kuuluivat tämän jaottelun keltaisiin ihmisiin.

    Downin mongolilapset eivät siksi (äidin järkytykset raskauden aikana) olleet saavuttaneet täyttä kypsyyttä; heidät oli tuomittu olemaan lapsenomaisia ja arkoja koko elämänsä. Mutta kuten muillekin alemmille roduille, hyvällä kohtelulla ja kärsivällisyydellä heille saattoi opettaa kaikenlaista hyödyllistä.
     Islannissa heidät tuhottiin heti syntymähetkellä.

     (--)
Todistajia ei tarvittu. Ennen kuin ne ehtivät päästää ensimmäistäkään parkaisua, kätilö sulki niiden nenän ja suun palauttaen hengen takaisin siihen suureen sielujen kattilaan, josta koko ihmiskunta on kauhottu. 

Innostuin Sjónista taas uudelleen luettuani Skugga-Baldurista kirjoittaneiden bloggaajien Margitin ja Leenan kirjoitukset. 
Hain kirjastosta lisää Sjónin romaaneja ja löysin kirjan Valaan suusta, jonka tarina sijoittuu 1600-luvulle. Siinäkin näyttää tiede ja tietämättömyys taistelevan, ja uusia ideoita esittävän kohtalona on tulla hylätyksi, usein jopa vainotuksi. Tiede on itseään korjaavaa ja on aina kulkenut virhepäätelmien kautta oikeaan ymmärrykseen, ja silti niissä vanhoissa uskomuksissakin on usein jotain perää. Viime aikoina on esitetty varovaisia päätelmiä siitä, että äidin mielialoilla raskauden aikana olisi merkitystä lapsen myöhemmälle mielenterveydelle.
 
On muistettava, että poikkeava ihminen on paljolti samanlainen kuin kuka tahansa ns. terve ihminen. Tämän on tajunnut Friðrik B. Friðjónsson, avara ja lämmin ihminen, johon rakastuin lukemisen myötä... miten turvallista rakastua kirjan hahmoon! Ojennan tämän kirjoitukseni lopussa sinivuokot hänelle - ja Sjónille kiitokseksi elämän arvokkuuden kuvaamisesta.
 

Nykyään tiedämme, että Downin-syndroomassa on kyse ylimääräisestä kromosomista. Rakastetussa Peltsi ja Osmo -tv-ohjelmassa Osmo sanoo isälleen, ettei hän aina ole tauni, vain taunien päivänä (21.3. on kansainvälinen Downin syndrooma -päivä).

Skugga-Baldurin kannen kuva on Benedikt Gröndahlin ja kannen suunnittelu sekä kirjan taitto Eliza Karmasalon. Kiitän heitäkin sekä suomentaja Tuomas Kaukoa, jonka työtä jo tuolla tekstin alussa ihailin. 

Islantilainen sopraano Björk laulaa persoonallisella tyylillään erikoisia kappaleita, joissa on usein vaikutteita eri musiikin genreistä. Minulla on automatkoja varten hänen CD:nsä Fodder on My Wings. Björk on tehnyt yhteistyötä muiden muassa Sjónin kanssa. Molemmilla on taiteessaan kosmisuutta ja hienoa salaperäisyyttä. 

Aiemmin lukemistani Sjónin kirjoista: tässä ja vähän täälläkin. 

 

 

Kirjoja, uutuuselokuva ja pari hyvää tv-sarjaa

Kevät keikkuu. Jo parina viikonloppuna on ollut upeat ulkoilusäät, joita bloggari & kumppaninsa ovat hyödyntäneet retkeilemällä metsäpoluilla.
Yhtenä päivänä juuri kun olin iloinnut ystävälle lähettämässäni viestissä, miten keväistä, alkoikin yllättäen taivaalta laskeutua isoja valkoisia repaleita kuin joku olisi repinyt paperinenäliinaa yläilmoissa. Kevät on sellaista. Ei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi. Oikeastaan kaikki vuodenajat ovat nykyään arvaamattomia toisin kuin entisajan aapiskirjan kuvissa, joissa oli selkeät neljä vuodenaikaa. 

Eilen patikoimme Paaskosken majalle Kouvolan Käyrälammen maisemissa, lämpöä toistakymmentä astetta. Polku oli vielä osin jäinen, mutta se ei vaeltajia haitannut. Aurinkoisella taukopaikalla kaivoimme repusta kahvitermoksen ja hunajaiset herkut, jotka ostin edellispäivänä Börek Baklava -turkkilaiskahvilasta. Kun panin silmät kiinni, tunnustelin aurinkoa ihollani ja maistelin suussani itämaista herkkua, pystyin hetken kuvittelemaan, että olin istumassa kahvilassa Istanbulissa tai Yunus-hotellin rannalla Marmariksessa.


Olen lukenut pari hyvää kirjaa ajan kanssa ja selannut läpi muutamia, jotka eivät koskettaneet minua millään lailla. Kaikkea pitää kokeilla, että tietää, mitä kaikkea on ja missä mennään, eikö niin? Olen utelias tutustumaan myös kirjoihin, joiden kohderyhmään en todellakaan kuulu. 

Jos tiuhaan eri julkaisuissa esiintyvästä nuoresta someammattilaisesta kirjoitetaan kirja, jossa ei ole mitään sen enempää kuin hänen omissa teksteissään, vain tekstin pituus, niin siinä voisi olla se hyvä puoli, että joku fani tottuisi lukemaan myös pitempää tekstiä. Niin ei varmaan nyt tapahtunut, päätellen siitä nopeudesta millä varausjono lyheni. Luulen, että kirja luettiin minun tyyliini varttitunnissa tai ehkä puolessa tunnissa sieltä täältä silmäillen ja kuvat katsoen.
Varasin tämän kirjan, toimittaja Wilma Ruohiston kirjoittaman Sara Sieppi- Oliks sulla vielä jotain? samaan aikaan Angela Merkelin muistelmien kanssa, mutta Merkelin kirjaa saan jonottaa vielä muutaman viikon. Kun huomasin, että kirjat olivat meidän alueella luetuimmat tietokirjat -listan kärjessä, sain päähäni kirjoittaa hauskan jutun vertaillen näitä kahta kirjaa. Huomaan nyt, että se olisi minulle mahdottomuus.

Tietokirjoihin luetaan oudosti myös fanikirjat, joiden sisältö on todella ohut. Kai ne lasketaan kuuluviksi muistelmiin. 
 

Ne kaksi minuun ison vaikutuksen tehnyttä kirjaa ovat Markus Nummen romaani Käräjät ja Robin Blackin novellikokokoelma If I Loved You, I Would Tell You This.

Käräjät kertoo tapahtumista kahden henkilön kautta, lääninetsivä Juho Iivosen ja mieleltään järkkyneen, oman kotinsa alueelle erakoituneen naisen, Vilja Nevan. Sikiönlähdetysepäily saa liikkelle rikosvyyhdin, jossa on lopuksi osallisena nelisenkymmentä ihmistä. Rikoksen selvittely alkaa keväällä 1938, mutta kirjan kertomus alkaa paljon aiempaa, vuosisadan vaihteesta ja jatkuu sen loppupuolelle. Kyseessä on myös Vilja-tytön kehityskertomus Vilja-täti-vaiheen kautta, jolloin häntä myös Tarvajoen Immanuel Kantiksi kutsutaan, takaisin Viljaksi vain ja lopulta vanhukseksi, joka ei aina muista kuka on, mutta tunnistaa ne yhdet kirkkaansiniset silmät. 
Kirjan lopussa selviää, kuka lopulta kokoaa nämä tarinat yhteen, Juho Iivosen käräjämuistiinpanot ja kylän muut tapahtumat, vai jäikö jotain sittenkin vain heidän tietoonsa, jotka välillä muistavat välillä ei.
Seesteinen, kaunis kuvaus ihmisistä, joita kohtalo heittelee ja arvokkuudesta, jolla ihmisten on hyvä kohdata toisiaan.
Appelsiini oli harvinaisuus 1900-luvun alkupuolella, sillä on merkitys tarinassa. Appelsiini on oivaltavasti myös kansikuvassa, jonka tekijästä en löydä tietoja. 
Erityismaininta upeasta Etelä-Pohjanmaan murteesta, jossa ei aina löydy sanoja isoille mielessä pyöriville asioille, mutta kuuulija ymmärtää vähästäkin. 
- Kyllä niin on, sen sanoon, muuta en. Mutta sen sanoon. 

 

Robin Black on amerikkalainen kirjailija, joka on julkaissut vähän, mutta laatu korvaa määrän. Se vähä on hyvin mietittyä ja viimeisteltyä.
Black kirjoitti yksitoista novellia sisältävää kokoelmaansa kahdeksan vuotta. Jotkut novelleista ovat kuin pienoisromaaneja, esim viimeinen yli 50-sivuinen The History of the World. 
Novellien yhteisiä tekijöitä ovat jokin käännekohta elämässä, monissa myös pettymys ja suru, joka sai lukijassakin aikaan surumielisyyttä.
Black tuntuu ymmärtävän henkilöittensä psyykeä erityisellä tavalla, joka koskettaa.
Kun olin lukemassa kokoelman ensimmäistä novellia The Guide, jossa isä on suojellut lapsena sokeutunutta tytärtään, toiminut hänen silminään ja ikään kuin kieltänyt tytön vammaisuuden, kuulin naapurihuoneesta musiikkia, joka nosti ihokarvat pystyyn, niin kaiken täyttävää surua ja valitusta, pakahduttavaa tunnetta, ikään kuin täydentämässä lukemaani. Mieheni oli laittanut soimaan Joan Baezin vinyylilevyn, jonka Bachianas Brasileiras No 5 aria pysähdytti minut. Voiko mikään taidemuoto välittää tunteita kuten musiikki - ei voi. 
Blackin kirjan lopussa on hänen ja toisen kirjailijan, Karen Russellin keskustelu. Russell kysyy Blackilta, millainen tämän mielestä on hyvä kirjan lopetus ja Black vastaa, että sellainen, joka voisi yhtä hyvin olla aloitus. Loppu on se vaihe, jossa kirjailija luovuttaa tarinansa lukijalle tämän jatkettavaksi. On anteliasta jättää lukijallekin jotain, mutta tässä on oltava tarkka, koska liian avoin loppu taas on päinvastainen vaikutukseltaan, kuin petos. Kun sen oikean lopun löytää, tunne on kuin hiippailisi varoen pois vauvan luota, jonka on vihdoin saanut nukahtamaan, tuskin uskaltaen hengittää.
Olen iloinen, että Black jaksoi odottaa. Olen harvoin lumoutunut novelleista näin paljon. 
There are things that go on, I believe, important things that make only an intuitive kind of sense. Silences, agreed to. Intimacies, put away.
(Oma suomennos: On asioita, tärkeitä asioita, jotka ymmärtää vain intuitiivisesti. Sovittuja vaikenemisia. Sivuun siirrettyjä intiimejä asioita.)
Tämä ote on novellista ... Divorced, Beheaded, Survived.
Voi miksi Blackin kirjoja ei ole suomennettu?
 

Valitut on maailman ensimmäinen meänkielinen elokuva. En pitänyt siitä kovinkaan paljon. Uskonnolliset hurmoskohtaukset ovat jääneet niin upeina ja uskottavina mieleeni joistain kirjoista ja elokuvista, tässä ne olivat liian arkisia ja kömpelöitä, perustelemattomia. Lahkon johtaja kyllä selittää maailmanlopun odotusta ja siihen liittyvää menoa sillä, että kun heillä ei mitään ole, mutta tätä kurjuutta ei näytetä. Näyttelijätyö on hyvää kauttaaltaan, mutta se ei pelasta käsikirjoituksen ja ohjauksen köyhyyttä. 
Meänkieltä oli kiva kuunnella. Suomenkielinen tekstitys on tässä elokuvassa aivan turha. Meänkielessä on samoja ilmaisuja kuin Lapin alueen puhekielessä. Erotin myös entisajan satakuntalaismurteissa käytettyjä sanoja. Jos joku sana jääkin ymmärtämättä, sen tajuaa tilanteesta. 

Nyt on Netflixissä kaksi hyvää sarjaa, kolumbialainen ja brittiläinen.

Gabriel Garcia Márquezin romaaniin perustuvasta sarjasta Sadan vuoden yksinäisyys, on tehty ja katsottavana ensimmäinen kausi, kahdeksan jaksoa.
Kirjan mystiikka on osattu toteuttaa myös elävässä kuvassa, yhtä vahvana kuin sen olen kokenut tekstissä. Hyvän yhteiskunnan tavoittelu ja sotiin ajautuminen tulevat Macondon kylän kokoisessa yhteisössä näytettyinä esiin kuin tarkastelisi maailmaa pienoiskoossa. 
Ihastuin sarjan maailmaan ja sen ihmisiin. Itkupillinä eläydyin useamman henkilön kolhuihin, eniten Úrsula Iguarániin suurperheen matriarkkana ja kaikkeen uuteen innostuvaan José Arcadio Buendíaan, joka menettää järkensä.   

Neljän jakson minisarja Adolescence kertoo käsittämättömältä tuntuvasta rikoksesta, joka selittyy pitemmälle katsoessa. Miksi 13-vuotias surmaa ikätoverinsa? Some on tuonut  nuorten elämään tiettyjä isoja asioita liian aikaisin. Vanhemmat ovat voimattomia, kuten ei koskaan ennen.
Olen katsonut tästä sarjasta kolme jaksoa ja ihailen koko tiimin työtä.
Luin että tunnin mittaiset jaksot on kuvattu kerralla yhdellä otolla. Hienoa kameratyötä. Tulos on kuin dokumenttia. Jokainen jakso on erilainen, tapahtumia kuvataan eri näkökulmista, milloin ollaan mukana kiireisessä menossa poliisiasemalla, milloin ollaan koko jakso yhdessä tilassa vankilassa Jamien ja psykiatrin kanssa. Jaksojen välillä kuluu aikaa. 
Jamie-poikaa esittävä Owen Cooper tekee ensimmäisen roolinsa kuin koulutettu näyttelijä. 

Tänään katson Adolescencen loppuun. Mietin sitä ja luen lehtiä. Sadepäivä. 
Mieheni saattaa hämmästyksekseni siirtyä heti vaikuttavan ohjelman jälkeen katsomaan jotain muuta, urheilua tai Teksti-TV:tä. Minulle tuollainen nopea siirtymä on mahdoton, mieluummin teen jotain kotitöitä, taittelen pyykkiä, silitän tai järjestelen tavaroita ja annan tunne-elämyksen vaimeta hiljalleen.