Anne Moilanen, Uhma

Tässä tulee vuoden 2026 ensimmäinen kirjoitukseni ja ensimmäinen kirjan innoittama kirjoitus.

Pidän Anne Moilasen romaanista Uhma monestakin syystä, mutta tärkein on rehellisyys keski-ikäisen eronneen naisen elämän kuvaamisessa.
Toinen asia, mikä herätti heti kiinnostukseni on Moilasen kainuulainen tausta. Hänen lapsuudenkotinsa on Suomussalmen keskustaajamassa Ämmänsaaressa. Kirjan lapsuuden- ja nuoruudenkuvaukset ovat hyvin todentuntuisia niin miljöön kuin ihmisten käyttäytymisenkin suhteen. Ei turhaa kaunistelua, vaan sanoja, jotka ovat yhtä tarkkoja kuin selkeäpiirtoinen valokuva menneisyyteen. 
Luin Suomen Kuvalehden artikkelista, että Moilanen suunnitteleekin 'prequelia' eli esiosaa Uhmalle, romaania, jonka aiheena on 90-luvun ja vuosituhannen vaihteen kainuulainen nuoruus.

Moilanen on monipuolinen media-alan ihminen ja työskennellyt myös ministerin erityisavustajana. 
Sytyke romaanin kirjoittamiseen tuli sattumalta. Hän oli kirjoittanut somepäivityksen, jossa kertoi yökerhokäynnistään. Kirjoitus sai valtavasti suosiota riemastuttavan "himokas nainen"-näkökulmansa ja tyylinsä vuoksi, mutta Moilanen päätyi poistamaan sen epäasiallisten kommenttien vuoksi. Kustantajat olivat kuitenkin ehtineet huomata päivityksen ja ihastua siihen. 

Monta mieskontaktia, nolla järkevää. Oliko ilta onnistunut vai oliko se katastrofi? Riippuu näkökulmasta. Ajattelen kuitenkin, että tätä menoa jossain vaiheessa pakostakin tapahtuu jotain. Minulla on korkeat kriteerit, mutta olen todella sinnikäs. En lopeta, ylipäätään mitään toimintaa, ennen kuin ollaan maalissa. Jos vain lompakko ja maksa kestävät, niin Kalleen uudestaan. Ehkä jo seuraavana torstaina!

Kirjan päähenkilö Maria on käynyt läpi kaksinkertaisen pettymyksen, eronnut pitkästä avioliitostaan touhukkaan Turbon kanssa ja joutunut rakastajansa, ihanan Pedron, pettämäksi ja jättämäksi. Marian vauvakuumeen tuloksena syntyneet neljä lasta, ovat vuoroin vanhemmillaan ja Marian valtaa pohjaton yksinäisyys.
Nyt on kilpailtava nuorten naisten kanssa, valmistauduttava huolella yökerhoiltoihin ja kuljettava silmät auki. Miksi lähteä lomareissulle vain ollakseen naisystäviensä kanssa, kun voi myös iskeä komean miehen. Lomaromanssi ei kuitenkaan tuo iloa pitemmäksi aikaa, vaan jättää jälkeensä surun ja tyhjyyden. 
Marian kriisissä ei ole kyse vain seksin puutteesta, vaan koko elämän puntaroinnista. Mitä nyt? Millainen nainen olen? Mitä teen loppuelämälläni?

Miksi en osannut olla kevyt, lehahteleva, leikkisä - liihotella kevyesti läpi elämän? Edes hetken, ja edes silloin kun yritin? Miksi vyöryin kaikkien ihmisten päälle kuin panssarivaunu niin, että he säikähtivät, ahdistuivat ja lähtivät pois? Miksi läsnäoloni oli kuin vaatimus, ilmeisesti jo pelkkä olemassaoloni?

Marian uhma kohdistuu vanhenemiseen ja oman äidin ja muitten synnyinseudun vanhempien naisten asenteisiin. Äiti ei halua edes kuulla Marian eroaikeista. Miksi häiritä moisella pupulla kivaa saunailtaa, ainahan naiset ovat sopeutuneet, ja tarvitseeko sen yhdessäolon niin kiihkeää olla. Marian mielestä tarvitsee. 

Luin tämän kirjan arvosteluja ja huomasin joukossa sellaisia, joiden kanssa olen aivan eri mieltä. No, niinhän se on, jokainen lukija lukee eri kirjan, vaikka lukeekin samaa kirjaa.
 

Uuden Suomen Puheenvuorossa Tarja Kaltiomaa ihmettelee, mitä uhmaa siinä on, että haluaa liehua miesten unelmien kohteena ja tuhlata aikaansa siihen rooliin sen sijaan että eläisi omaa elämäänsä. Hän toteaa, että eihän nykyajan uhma tällaista ole.
No, minä puolestaan kysyn, mikä se naisen "oma elämä" sitten olisi? Eiköhän useimmat naiset ihan itse valitse, että se on elämää miehen kanssa, koska on olemassa sellainen asia kuin erotiikka. Monista naisista on kivaa meikata ja pukeutua, kun lähtevät kodin ulkopuolelle ja jopa kotona, koska itsestään huolehtiminen tuo hyvää mieltä, kuten kohteena oleminenkin joskus. 
Maria on keksinyt yhden oman aforismin, joka pätee moneen tilanteeseen ja on tervettä itserakkautta: "Jos näet tilan, sijoitu keskelle."
 

Toinen kirja-arvio, joka pisti silmääni on kirjan leimaaminen kevyeksi hattaraksi näkemättä sen kerroksia. Esim. HS:n Helena Ruuska nihkeilee ja sanoo, että kirjassa ei ole ironiaa tai muuta raikastetta.
Minä näen tässä kirjassa hyvin paljon raikasteita: itseironiaa, lempeää huumoria, leikkisyyttä ja liioittelua. Polttava, joka hetki mielessä viipyvä vauvakuume, niin raju seksi, että tarvittaisiin suojakypärä, parisuhdeterapeutti joka pelkää villiintyneiden jalopeurojen tavoin huutavaa pariskuntaa.

Käyntiemme aikana hän vetäytyi huoneen nurkkaan, istui tuolissaan jalat ristissä ja käsi poskella ja huokaili. "Voi, voi, kyllä tässä on nyt niin paljon negatiivista vuorovaikutusta", hän sanoi kerran. Ihanko totta? Kävimme hänen luonaan viisi kertaa huutamassa, ennen kuin totesimme homman turhaksi. 

Tekstiä rytmittävät proosarunon muotoon painetut tekstiviestit petturi-Pedrolle. Viestit voi lukea sekä traagisina että koomisina. 
Halusin niin kovasti juuri sinut
Juuri sinut
En ketään toista
Olet paska jätkä
Paska jätkä ja valehtelija
Kulukumulukku meillä päin sanottiin
Ei minkään arvoinen

Näen Moilasen kirjan rehellisessä naisen seksuaalisuuden kuvauksessa samaa kuin Maija Laura Kauhasella romaanissaan Ihmeköynnös (täällä siitä). 
Seksi on ilo, ei mikään ahdistava asia, jota ilman olisi parempi olla ja elää sitä omaa elämäänsä. Myös Kauhasen kirjan arvioinneissa näkyi toisilta naisilta tullutta tietynlaista epäilyä ja epäröintiä, voiko tuosta nyt pitää ja onko se edes tasokasta. 

Odotan Moilasen toista romaania. Yläasteikäisen diskosta kotiin juoksevan Marian kuvaus Uhmassa on niin valloittavaa, että aloin muistaa jopa oman murrosikäni tunnelmia 60-luvulta Satakunnasta. Kylmässä ja pimeässä sielläkin juostiin, ja pyöräiltiin, monesti liian ohuissa vaatteissa.
 
Kun juoksin pitkin Ämmänsaaren pimeitä syrjäisiä teitä, silmät alkoivat hiljalleen tottua hämärään. Kopistin eteenpäin kuin hevonen ja näin ympärilleni kuin pöllö. Joskus kuu valaisi hanget ja loi valoa maisemaan. Useimmiten mitään valoa ei kuitenkaan ollut, ei aina edes tähtiä. Oli vain hangen himmeä salaperäinen hohde, jonka oppi näkemään pimeässä, suorat tiet ja äärimmäinen kylmyys. Hengitys, pakko juosta, kuumat kiristävät reisilihakset, jotka paloivat rasituksesta farkkujeni alla. Ajattelin, että juoksen nopeammin kuin kukaan on ikinä juossut, ja niin minä juoksinkin. Uudestaan ja uudestaan.

PS Unohtui: kirjan kansi. Se on Ville Laihosen tekemä ja näyttää kirjan kirjoittajalta. Kaunis kuva.  

Anthony Hopkins, We Did Ok, Kid

Vuoden vaihtuessa on tapana tarkastella itseään ja tehdä suunnitelmia tulevalle vuodelle. Moni on ankara itselleen ja lupaa olla ensi vuonna parempi ihminen kuin kuluneena vuonna.
Entä jos toteaisimme Anthony Hopkinsin tapaan "hyvinhän sinä tyyppi olet selvinnyt". Hopkins tarkastelee koko pitkää elämäänsä, joka olisi voinut mennä monella tavalla pieleen ja menikin välillä, mutta on nyt seesteistä vanhan miehen elämää.
 
Luin jostain moitteen We Did Ok, Kid -omaelämäkerran nimestä, sellaisen, että ei saisi sanoa selvinneensä hyvin, jos on mokaillut alkoholin väärinkäyttäjänä ja  epäonnistunut nuoruuden avioliitossaan ja isyydessä. Tämä on erittäin armoton näkökanta, joka jättää huomiotta myös muistelmiin sopivan kannustavan lempeyden ja lievän itseironisen sävyn.

Hopkins tuntee suurta surua siitä, että menetti kontaktin tyttäreensä ja ajautui alkoholismiin. Kirjassa on hyvin rehellistä elämän tarkastelua, ja paljon muuta: ulkopuolisuuden kokemuksen selvittelyä, kuvausta omista metodeista rooleihin  valmistautumisessa, anekdootteja elokuvien teosta ja kanssanäyttelijöistä, mielenkiintoista ajan ja miljöön kuvaa.

Lopussa kahdella Oscarilla palkittu näyttelijä kertoo, mitä ohjeita antoi luennollaan tuleville näyttelijöille. Hän oli ollut hyvin vastahakoinen tapaamaan opiskelijoita, mutta kun vaimo patisti ja melkein pakotti, niin hän taipui ja koki suuren elämyksen. Nuorten vilpittömyys ja luottavaisuus sai karskiuteen oppineen miehen purskahtamaan itkuun. Hän sanoo, että opiskelijoiden kohtaaminen vaikutti herkkyyteen, mikä näkyy The Father-elokuvan isän roolissa. 

Muista isoista rooleistaan Hopkins toteaa, että meissä kaikissa on kaikkea. Hän pääsi vetäytyvän luonteensa vuoksi hyvin Howard's End -elokuvan jäykän, turvallisuushakuisen hovimestari Stevensin pään sisään ja sanoo itsessään yhä olevan paljon Stevensiä, kuten myös Hannibal Lecteriä.

I am everything. Because we all are. All you need to do as an actor is access that part of what's inside you. 
(Minä olen kaikkea. Koska me kaikki olemme. Näyttelijänä pitää vain ottaa käyttöön kulloinkin tarvittava osa itsestä.)

Neuvo nuorille näyttelijöille liiasta nirsoilusta tarjottujen töiden suhteen ja oman työn rasittavuuden liioittelemisesta sopii yleisneuvoksi kaikille. Älä odota sitä yhtä suurta roolia. Tee kaikkea. Käyttäydy ammattimaisesti työssäsi. Lue kaikkea ja katsele hyviä elokuvia. Kuuntele musiikkia. Katso ympärillesi ja näe millaista taistelua monen ihmisen elämä on.
 
Believe that your life is all a matter of weaving; when you look back over the years, you'll see a tapestry.

(Luota siihen, että elämäsi on kudontaa; kun katsot taaksepäin, niin näet ryijyn kuvion.)

Kirjan otsikko on vastaus tälle kolmivuotiaalle Tony-pojalle, joka on juuri saanut uuden kurkkukarkin maahan pudonneen tilalle. On harmaa sunnuntaiaamu vuonna 1941 Port Talbotissa Walesissa. Sodan aikaisen säännöstelyn vuoksi kaikki makea on harvinaista. Isä kumartuu lohduttamaan itkuun purskahtanutta lasta ja karkin antanut isän ystävä nappaa kuvan. Muisto on yksi Anthony Hopkinsin varhaisimpia, niitä ryijyn ensimmäisiä kudontoja. 

PS Suomennokset ovat omiani. Kirja on suomennettukin, Hyvin sinä pärjäsit. Olen varannut suomenkielisen teoksen kirjastosta, mutta en ehtinyt vielä saada sitä.

 

Mylsän pimeää ja valoja

Tänään on ollut vuoden pimein päivä. Aamukävelyni lykkääntyi päiväkävelyksi, kun eilinen ajelu toiseen kaupunkiin tonttuhommissa ja illan suloinen saunominen toivat pitkät aamu-unet. Alla olevat kuvat on otettu puolilta päivin.

Onhan tässäkin sentään valopiste, mopon takavalo. Kuva: Ume

Samoilun lopussa jo hieman valoisampaa. 

Meillä Myllykoskella, on lyhtypylväissä jouluvaloja, jotka minä näen merihevosina, toiset yksittäin ja toisissa kaksi vastakkain.
Pidän kaupunkien ja taajamien valokoristelussa tällaisesta vanhanaikaisesta tyylistä. Nämä on ilmeisesti annettu Kouvolan keskustan ulkopuolelle, kun keskustaan hankittiin ultramoderneja valohuiskuja, joiden neonvärejä vaihdetaan ajankohdan mukaan.

Katuvaloja Myllykoskella. Kuva: Ume

 

Meidän olohuoneen ikkunasta näkyy aika ajoin kirkon valaistu risti kuin kelluvan irrallaan korkealla taivaalla. Jotenkin surrealistinen näky. Ennen siinä oli pimeän aikaan aina valot päällä. Nyt ilmeisesti säästetään, koska valoa ei ole edes tänään neljäntenä adventtisunnuntaina. Heti kun näen sen ristin taivaalla lähden lähemmäs kuvaamaan ja laitan tänne kuvan. 

Sisällä meidän lukaalissa on kuusen sähkökynttilöitten lisäksi enimmäkseen oikeita kynttilöitä. Olen koittanut opetella pitämään ledeistä, koska helppojahan ne ovat, mutta kyllä ne ovat laimea korvike. Parvekkeen katosta riippuu ajastettuna Turkista tuomamme Tiffany-tyylinen värikäs valopallo ja tuikkuja kuin tähtinä. Joskus niitten tilalla oli pieniä jääkukkia. Ikävöin niitä ja hankin samanlaiset, jos vain löytyy, kun tähdet tulevat tuikkeensa päähän. 

Pian joulun jälkeen kaikki koristevalot alkavat ärsyttää, kun luonnonvalo lisääntyy. Toivottavasti saamme jo joulun pyhinä nähdä auringon, kuten sääennuste lupailee. Lokakuusta tänne asti se onkin ollut kutakuinkin poissa. 

Lopuksi pari tähänkin ajankohtaan hyvin sopivaa savolaista viisautta, jotka kuulin Ruben Stillerin perjantaisessa radio-ohjelmassa. 
Eläkee immeiset hötkyillä! 
Haettaako tuo mittää.
(Toivottavasti sain murreasun oikein. Korjatkaa, jos on aihetta.)

Hyvää Joulun aikaa blogissani sekä usein käyville että harvemmin pistäytyville! 💖 Iloa ja valoa!

Numerotietoja: vieraita blogivieraita, konsertteja, perimää...

~ 4004 "vierailua" blogissani päivässä - jaahas...

Blogikäynneissä on ilmeisesti useammassakin blogissa ollut viime aikoina huimia lukuja, kiitos robottien. Olen ottanut huvikseni ylös muutamia vuorokauden sisällä tapahtuneita vierailuja. Tässä 6.12. illan saldo:
Iran 1370, Yhdysvallat 889, Saksa 403, Suomi 255, Iso-Britannia 170, Japani 132, Alankomaat 127, Singapore 76, Luxemburg 67, Intia 66, Puola 57, Kanada 46, Ranska 43, Itävalta 42, Romania 37, Venäjä 31, Ruotsi 28, Espanja 25, Italia 22, Muu 119.

Varmaan 1370 iranilaista ovat kääntäneet innolla tekstini omille kielilleen farsiksi, arabiaksi, azeriaksi, kurdiksi, gilaki-mazandaraniaksi, luriksi, belutšiaksi, hepreaksi, tšerkessiaksi, georgiaksi, armeniaksi, syyriaksi ja muutamalle muulle kielelle.
Joinakin muina päivinä käyntejä on ollut paljon mm. Etelä-Amerikasta, mistä kiitän Amazon-perimääni, josta, heh heh, myöhemmin. 

Yleensä heti julkaisun jälkeen suomalaisia käyntejä on paljon, myöhemmin ne vähenevät, mutta eri maista masinoidut robotit ne vain jatkavat uskollisesti vierailujaan.

Olin itsenäisyyspäivänä ja muutama päivä sitä ennen kirjoittanut parin suomalaisen irakilaistaustaisen kirjailijan kirjoista, siksikö naapurimaa Iranissa herättiin?  

Myös kommenteissa on välillä epähenkilöitä, joita poistan heti kun huomaan. Olen huomannut, että samat rajanirehanit, joiden ihailua saan nauttia, kunnioittavat käynneillään muitakin bloggaajia. 

~ 4 kukkaa joulukaktuksessa

Saisi olla enemmän, mutta kiitos näistäkin!
(Lisäys 19.12. Ja kyseessä taitaakin olla marraskuun kaktus, mikä tuli kommentissa esiin.)

~ 2 joululahjaa jo joulun edellä

- Sain rahaa useampaan ilmaiseen hierontaan meillä Myllykoskella perustetusta säätiöstä, joka lahjoittaa alueen yli 63-vuotiaille rahaa anomuksen perusteella hyvinvointiin, kodin siivoukseen, yhteisöllisten tapahtumien järjestämiseen ym. hyvinvointia lisäävään tarkoitukseen. Säätiö perustettiin hoitamaan entisen paperitehtaan trukkikuskin Olavi Pokin kolmen miljoonan testamenttilahjoitusta. Vaatimattomasti elänyt mies oli vaurastunut sijoituksilla ja ainoan lapsen sekä vaimon kuoltua halusi tukea kotitaajamansa vanhempaa väkeä.  

- Voitin Me Naiset -lehden arvonnassa kivan Lapuan kankureitten Arvo-taskuhuivin. Valitsin värin valko-kasvivärjätty morsinko. Tämä shaali päällä on kiva viettää iltoja lukutuolissa kirjan kanssa.

~ 4 kirjaa itselle lahjaksi

Olen paketoinut läheisille runsaasti lahjoja. Niitä en paljasta, ne on tonttujuttuja, mutta itselleni ostamani kirjakimaran näette tässä. Claire Keeganin kirjat ovat ohuita, mutta painavia sisällöltään, ja Anthony Hopkinsin muistelmiin ihastuin kirjan nimen lupaaman lempeän näkökulman vuoksi, hyvin sinä tyyppi selvisit. 

~ 2 konserttia
- Kävin musiikkiopiston Harmonikkojen joulusoitto -konsertissa, jossa lapset soittivat musiikkia lastenlauluista ja kansansävelmistä Iron Maideniin. Meidän lapsenlapsi soitti Viktor Drobychin säveltämän Nautin elämästä, kaunis sävellys. Eräs sokea tyttö soitti tunnetun kappaleen Kuolleet lehdet. Liikutuin.
- Tänä iltana menemme Kymi Sinfoniettan konserttiin Joulun taikaa, jossa kapellimestarna on Eero Lehtimäki ja solistina baritoni Aarne Pelkonen. Tiedän taas liikuttuvani. 

~ 2 peruuntunutta joulunalusvierailua

Joulun alla piti käydä kahdella suunnalla kyläilemässä, mutta sairastamiset täällä ja siellä estivät suunnitelmat. Voisin myös kertoa montako antibioottikuuria olen tarvinnut lyhyellä ajalla, mutta en nyt halua tähän listaani mitään negatiivista.  

~ 3 väriä kuusessa

Kerrankin maltoin. Tänä vuonna kuusessa on kynttilöiden lisäksi vain vihreää, kultaa ja viininpunaista. Se on paljon kauniimpi kuin edellisvuosien amerikkalaisenkoreat joulupuut.

~ 95-prosenttisesti suomalainen

Sain MyHeritagelta tarkennetun tiedon etnisestä taustastani. Sama järjestys kuin ennenkin pienin prosenttimuutoksin: 1) Suomi, 2) Keski-Aasia (Kazakstan, Uzbekistan, Afganistan ja 3) Amazonin alkuperäisväestö. Olen erityisen ylpeä tästä Amazon-etnisyydestä. Pelkäsin, että se olisi tarkistuksissa hävinnyt.

Luvattu maa, valittu kansa

 

Terhi Törmälehto seuraa kirjassaan kahden suomalaisen fundamentalistikristityn Israelin matkaa. Molemmat ovat enemmän ja konkreettisemmin Israelin asialla kuin ne lukuisat liberaalikristityt, jotka käyvät turisteina yhä uudelleen tunnelmoimassa pyhillä paikoilla.

Susanna, lääkäri ja papin vaimo on sionisti. Hänen mielestään kristittyjen pitää auttaa "ennallistamaan maa" ja täyttämään se juutalaisilla, mitä se sitten vaatiikaan. Hän on rahoittanut kehittyvistä maista kotoisin olevien alijaa, muuttoa "oikeaan kotiin", ja tällä matkalla hän on menossa Palestiinan puolella oleviin laittomiin siirtokuntiin valtaamaan maata "inch by inch" kuten on nettipalstoilta lukenut. Maata vallataan istuttamalla puita laittomien siirtokuntien ympärille ja ajamalla alkuperäisväestöä pois.
Susanna pitää toimintaansa järkevänä, koska hänen mielestään Israelille kuuluu enemmän kuin se mitä heillä nyt on ja Jumala palkitsee ne jotka auttavat Israelia. Kun ennallistaminen on saatu päätökseen, Jeesus pääsee palaamaan. 

Tämä on maa, jonka Jumala valitsi, hän ajattelee. Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala. Sitten hän jatkaa ajatusta, ja tämä ajatus on kuin viilentävä voide. Tämä on maa, jonka  Jumala valitsi, Saaran ja Rebekan Jumala. Raakelin, Lean, Silpan ja Bilhan Jumala.

Toinen Israelin matkalle lähtijöistä, saksanopettaja Anu, on romantikko ja mystikko. Hän näkee merkkejä lopun ajoista ja Jumalan valtakunnan saapumisesta ympärillään ja kuvittelee hetkeä, jolloin junanvaunusta joku valittu "tempaistaan" ja vieressä istuva jää tuijottamaan tyhjää paikkaa.
Hän rakastuu heti matkan alussa  nuoreen mieheen, sabraan (Israelissa syntyneeseen juutalaiseen), jota hän kieltäytyy aluksi näkemästä muuna kuin maataan rakastavana Jumalan silmäteränä.
Anun usko alkaa lopulta säröillä hänen kuultuaan miehen kriittisiä mielipiteitä omasta maastaan ja haaveista muuttaa Eurooppaan pois rutikuivalta läntiltä, jossa väkivalta on jatkuvaa. Hän joutuukin kysymään, onko mies Jumalan hänelle lähettämä vai eksytystä. 

Naisten ehdottomuutta kritikoivat myös Susannan pappipuoliso Ville ja naisten kanssa yhtä aikaa Jerusalemiin lentänyt toimittaja, joka on tullut raportoimaan mielenosoituksista. 

   - Olen minä siitä kuullut. Että kristityt, kai sellaiset kuin sinä, antavat Israelille paljon rahaa. Ja vapaehtoistyöntekijöitä myös. Vapaaehtoisia armeijaan. Onhan se hienoa. Ja aika outoa, mies sanoo
   - Ja sosiaalityöhön ja maatalouteen, Anu sanoo. - Mikä siinä on outoa?

   - Se juuri. Että te annatte meille ilmaista työvoimaa ja rahaa, kai aika paljon rahaa. Siis kiitos, ei mitään, antaa tulla vaan.
   Mies kauhoo käsillään ilmaa, niin kuin kutsuisi luokseen rahaa. Tai Anua. 

   - Sehän on hienoa. Mutta Israel on vauras ja kehittynyt maa. Se tuskin on eniten tarvitsevien joukossa.
 

Kun mies kutsuu Israelia tukevia kristittyjä hyödyllisiksi idiooteiksi, Anu vain selittää itselleen, että tämä ei tiedä Jumalan lupauksista ja Jeesuksesta, kuten hän tietää. 
Mutta mies puhuu myös unelmastaan, jossa Israelissa olisi kaksi kansaa. Hän sanoo, että ehkä Jumala on tarkoittanut, että ihmiset sopivat rajakiistansa ihan itse ja kummastelee sitä, että Anu puhuu miehityksen myöntämisestä antisemitisminä. Sana tarkoittaa hänelle aivan muuta.

Joskus ajattelen, että tämä koneisto on liian raskas. Koko tämä koneisto, jolla me pidämme pystyssä tätä maata ja miehitystä, että se on... liikaa. Että hinta on liian kova. Jotkut sanovat niin. Jotkut sanovat, että se on liian kova paitsi siksi, mitä se tekee heille, myös siksi mitä se tekee meille. Ja mitä se tekee meistä.  

Villen mielestä Raamatun Israel ja nykyinen Israel ovat eri asia. Hän on koettanut sitä vaimolleen painottaa ja kauhistuu, kun saa selville, että tämä ei olekaan mennyt kibbutsille vaan Palestiinan alueelle valtaamaan maata ja tuhoamaan yön pimeydessä yhdessä siirtokuntalaisten nuorten kanssa vuosisatoja kylässä eläneiden palestiinalaisten viljelyksiä. 

Kaikessa täydellisyyteen pyrkivä Susanna toivoo, että Villestäkin tulisi "palava". Itse hän haluaa olla suolaa ja valoa. 

Susanna on sponsoroinut etiopialaisen teinitytön muuton Israeliin ja pettyy kun tyttö ei intoile pääsystään pyhään maahan, vaan sanoo, että oli kotimaassakin hyvä olla, mutta onhan hänellä nyt paremmat mahdollisuudet harrastaa, pääsee kuntosalille ja ranskan kielen kurssille. 

Toimittaja tietää, että tytön tulevaisuus saattaa olla työssä Wolt-kuskina tai rakennuksilla. Paluulait ja väljä siirtolaisuuden tulkinta ovat valtiolle edullisia, koska näin saadaan halpatyövoimaa tekemään töitä, joita israelilaiset eivät alennu tekemään ja joita palestiinalaiset muutoin hoitavat.

Molemmilla naisilla, Susannalla ja Anulla, ihanteet joutuvat kyseenalaistetuiksi, mutta vain Susanna kulkee täysin sokeana.
Hän ei edes näe palestiinalaisia, vaikka on istunut palestiinalaisen taksikuskin kyydissä ja tämä on kuvaillut hänelle, miten israelilaiset haluavat kaiken. Susannan mielestä Israelissa on erilaisia ryhmiä, joista yksi on Israelin-arabit. 
Susanna ei myöskään välitä siitä, että monen israelilaisen mielestä siirtokunnat ovat tunkkaista, vuosituhansien taakse katsovaa nationalismia. Hänen mielestään siirtokunnissa asuu uudisraivaajia. 

Terhi Törmälehdon romaani näyttää henkilöhahmoissaan, miten hengellinen vakaumus on yhteydessä geopolitiikkaan.
Israel on aivan erilainen maa kuin mikään muu ja sen toimiin suhtaudutaan kiihkeästi. 
Toimittajan sanoin: 

Niin, jos lehdessä kertoo, mitä tapahtuu jossain Libyassa, millä tahansa Välimeren muulla rannalla, ketään ei kiinnosta.
Lehtijuttujen tekeminen Israelista on kuin lasten kasvatus. Oikein ei voi mennä. Teet niin tai näin, niin väärin teet.

Kirjassa on lukujen alussa jokin sisältöön viittaava Raamatun jae. Kukin luku kertoo yhdestä päivästä. Naisia seurataan yksitoista päivää, mikä on myös Anun matkan kesto. Susannan matkan lopusta emme tiedä. Hänen työnsä tuntuu olevan kesken. 
Kunkin luvun lopussa on proosaruno, jossa näitä kahta naista varjelemaan lähetetty suojelusenkeli puhuu. Välillä enkeli haluaisi tehdä enemmänkin, silittää otsaa, lähettää toisen heistä kotiin, estää ja hillitä. 

Tänä yönä kun katson heitä, 
tunnen vierestäkatsojan kipua. 

Terhi Törmälehto on kirjoittanut aiemmin kaksi muuta merkittävää romaania.

Taavi on todellisuuteen pohjautuva sotaromaani ja Vaikka vuoret järkkyisivät helluntailaisen nuoren naisen uskoa ja epäilyä käsittelevä teos, joka laajenee käsittelemään aihetta myös yleisemmin. 
He ovat suolaa ja valoa sai minut jo kesken lukemisen varaamaan kirjastosta nämä muut Törmälehdon teokset. 

Kirjan kansi on Piia Ahon suunnittelema. Se tuo mieleeni lapsuudenkotini kuvaraamatun pelottavat maailmanlopun kuvat.

PS
Samasta aiheesta kiinnostavasti myös Akanvirtaa-blogissa täällä. 
Lissu esittelee Timo R. Stewartin karttakirjan, jossa Palestiinan alueen ja Israelin historiaa esitellään usein muuttuneiden  karttojen avulla.
Varasin tämän kirjan kirjastosta ja hain saman kirjailijan teoksen Luvatun maan lumo: Israelin kristityt ystävät Suomessa. 

Tomi Kontion Koira nimeltään kissa -sarja

Tomi Kontion nimi tuo mieleeni nuoren runoilijan koulun juhlasalin lavalla Kuhmossa joskus 90-luvulla. Elävien runoilijoiden klubi järjesti runoilijoille esiintymisiä monena kesänä Kamarimusiikkifestivaalien yhteydessä. Kävin noissa tilaisuuksissa.

Toinen muistikuvani on jonkun aikakauslehden haastattelu, jossa Tomi Kontio kertoi vaatimattomasti, että oli tehnyt itselleen työsopen vaatehuoneeseen vai oliko se peräti vain vaatekomero ja että hän pystyy aivan hyvin keskittymään lasten hoitamisen ohessa.

Huomaan blogijutuistani, että olen joskus kirjoittanut Kontion kirjasta Miten puhua miehelle, ja muistan lukeneeni myös hänen novellejaan. 

Kontio voitti tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon kirjallaan Koira nimeltä Kissa hyvästelee ystävän. 
Katselin palkintojuhlan televisiosta ja ihastuin Kontion kiitospuheeseen ja lempeään esiintymiseen. Hän oli kuin sadusta, aivan valkohiuksinen toisin kuin aikanaan Kuhmossa, ja puhui hiljaisella, pehmeällä äänellä. 
Kontion esiintymisestä innoittuneena lainasin kirjastosta koko viiden kirjan Koira nimeltään Kissa -sarjan. Kirjat ovat ilmestyneet kymmenen vuoden sisällä.

Neljä ensimmäistä osaa ovat isokokoisia kuvakirjoja joissa on joka aukeamalla värikäs kuva ja tekstiä, viimeinen osa on  pienikokoinen ja tekstipitoisempi. Sivuja on 111 ja kirjassa on vain kymmenen koko sivun mustavalkoista piirrosta. 

Mietin, miksi tällainen ratkaisu? Onko ajateltu, että tämä kirja olisi isommille lapsille, koska aiheena on kuolema?
Kontiohan on sitä mieltä, että pientenkin lasten kanssa pitää käsitellä myös vakavia aiheita. Hän lainaa kirjan alussa ajattelijoita, ensimmäisenä Natalia Ginzburgia. Ginzburg sanoo sitaatissa, että lapsille ei pitäisi opettaa mitään pieniä hyveitä vaan suuria. 
Kaikissa sarjan osissa käsitellään isoja, syvällisiä aiheita: erilaisuutta, vieraan pelkoa, menettämisen pelkoa, kodittomuutta, luontoarvoja, rakkauden olemusta ja ystävyyttä. 
Tunnelma kirjoissa on filosofinen ja kieli runollisen kaunista.
Alla otteita eri kirjoista: 

Viina on kodittoman kamiina.

Asetun kerälle Näädän kainalon alle ja Koira käpertyy syliini. Kun hämärä saapuu, kaupungin äänet muuttuvat hyrinäksi.
"Ystävät tuovat lämpöä", Näätä sanoo pehmeästi.
Kohtaamme yhdessä pimenevän ja ihmeellisen illan. Kaupungin valot alkavat tuikkia. Taivas laskeutuu luoksemme. Eikä meiltä puutu mitään. Ei yhtään mitään. 

    "Huhtikuu on kuukausista armeliain", Näätä sanoo.
    "Miksi", kysyn.
    "Se ruokkii edellisvuoden lehdillä kevään uudet versot", Näätä selittää ääni hieman pihisten. "Se päästää valon kulkemaan paljaiden puiden välistä talven tukahduttamaan maahan. Se herättää juuret ja hyönteiset. Se antaa levon niille, joiden on aika lähteä, valon niille, joiden on aika tulla."

Kirjojen kuvittaja Elina Warsta on tehnyt upean kuvituksen. Sekä isojen värikuvien pehmeät sävyt että mustavalkokuvien tarkat yksityiskohdat viehättävät minua.

Sarjan aloitusosa, joka ilmestyi 2015

Sarjan alussa pieni koira jää selviämään yksin maailmassa, koska sen äiti on sitä mieltä, että hänen ainoan eloon jääneen pentunsa pitää oppia itsenäiseksi. Hän antaa pikkuiselleen nimen Kissa, koska kissat ovat itsenäisiä.
Kissa poloinen ei tunne itseään itsenäiseksi vaan pelkästään yksinäiseksi, kunnes löytää ystävän, puliukon, joka kertoo nimekseen Näätä.
Joukkoon liittyy myös kulkukissa, jolla on ollut laivakissana mitä erilaisimpia nimiä. Nyt hän ottaa nimekseen Koira. Kolmikko etsii itselleen kodin hylätystä kontista. 
Yhdessä he kokevat monenlaista, sekä syrjintää että välittämistä ja myös joulun ihmeen.
Lopussa Näätä siirtyy kuoleman rajan taakse järjestettyään sitä ennen ystävilleen uuden tukijan. Hän kertoo, että on jatkossakin ystäviensä elämässä. Ja toden totta, tyhjää TV-ruutua katsoessaan Kissa ja Koira näkevät siinä Näädän juoksemassa kuin Viren. Ystävä on tullut rohkaisemaan heitä.
 
Kontion luoman kolmikon maailmassa tyhjä ruutu on parempi kuin kuvia täynnä oleva, koska he täyttävät ruudun itse haluamallaan tavalla ja elävät isosti sen sijaan että eläisivät varjoelämää, jossa täysi ruutu tyhjentäisi heidät.

Kirjojen alut ovat selkeitä tilanteen esittelyjä. Kirjathan pitää voida lukea myös erikseen. Kertoja on Kissa, siis koira nimeltään Kissa.

Minua hieman häiritsee tämä koira - kissa -sekoitus; pitää välillä muistuttaa itselleen kumpi on kumpi; maukuu, ai niin, hän onkin kissa. Olisiko erilaisuuden hyväksymisen voinut tuoda esiin jotenkin muuten, esim. kuten Gösta Knutsson Pekka Töpöhännässä, jossa Pekan häntä on pieni töpö vain? 

Kirjojen loput ovat runollisen maalailevia, lähes hartaita. Nautin kauniisti soljuvasta kielestä.
Mietin, miten minusta ei tunnu ollenkaan siltä, että lukisin lastenkirjaa. Joissain lastenkirjoissa isketään silmää aikuisille, mutta nämä kirjat ovat suoraan myös aikuisille. Kuitenkin olen aivan varma, että ne lapset joille olen kirjoja lukenut olisivat pitäneet suuresti tästä sarjasta, varsinkin noista kuvakirjamuotoisista osista. 
Mietin, kuka muu kirjoittaisi yhtä kauniisti sekä lapsia että aikuisia puhutellen. Leena Krohn kirjoissaan Ihmisen vaatteissa, Luuta ja Näkki.


    Rakas ystäväni, hyvästelen sinut nyt, juuri nyt, kun tulet luokseni. Niin kuin hyvästelen puheeni ja sanani. 
    Ja sitten vinkaisen, pehmeästi, kutsuvasti, aivan hiljaa, kuin pieni koiranpentu, juuri silmänsä avannut, elämänsä aamussa:
    Viu, viu viu.
 

Hyvää itsenäisyyspäivää 6.12.2025 !

Kuva on vuodelta 2013 vähän ennen itsenäisyyspäivää.
Lastenlasten kyläillessä sattui satamaan nuoskalunta,
siitä muovailtiin perinteinen lumiukko. Tänä vuonna
alkutalvi on ollut hyvin leuto. Kuva: Ume

.

Myöhemmin samana päivänä esittelen mummolle asuntoni ikkunasta avautuvaa talvimaisemaa, katso bibi tätä, katso miten puhdas ja valkoinen Suomi on. Katso, miten kaunis, puhdas, kaunis ja puhdas. Toistan itseäni, tunnen olevani kuin lapsi, joka ensimmäistä kertaa näkee uuden paikan tai lelun.
    Katso, miten taivas on pehmeän sininen.
    Vesikin on puhdasta, juomakelpoista melkein kaikkialla. En ole vuosiin ostanut vettä, vaan täytän juomapullon kotona ennen uloslähtöä.  
    Puhdasta vettä suoraan hanasta, avaan hanan ja annan veden kulkea, eivätkä suomalaiset edes tajua, mikä paratiisi lepää heidän käsissään.
    Ja katso tätä asuntoa, katso näitä kaappeja, katso miten sähköt menevät päälle.
    Sormeni käyvät valokytkimellä edestakaisin, se naksuu päälle, ja taas pois päältä. 
    Tällaisen maan puolesta voisi kuollakin, jatkan. 

Sitaatti on Sara Al Husainin romaanista Kenelle maa kuuluu. 

Mustafa, yksin teini-ikäisenä Suomeen Irakista tullut mies, soittaa videopuheluita kotiin harvoille elossa oleville perheenjäsenilleen ja hänelle valitulle morsiamelle, lapsuudenystävälleen, jota odottaa Suomeen.
Hän suuntaa puhelintaan kaikkeen, mikä on parempaa kuin taakse jääneessä kotimaassa, koska haluaa vakuuttaa miten hyvin hänellä on asiat, mikä ei ole aivan totta. Masentunut terapiassa käyvä nuorukainen ikävöi entistä elämäänsä, sen ihmisiä ja luontoa. jopa kaikkialle työntyvää hiekkaa ja armotonta kuumuutta. 

Eivätkä suomalaiset edes tajua.

Me vanhemmat ihmiset tajuamme, koska mukavuudet ovat tulleet meistä monelle meidän aikanamme. Muistan miten ihanaa oli muuttaa opiskelija-asuntolaan, jossa oli sähköhella, sisävessa ja suihku. 

Tänä itsenäisyyspäivänä ajattelen, että totta se on: minä olen onnellinen suomalainen. Minulla on kaikkea tarvitsemaani. Tarpeeksi.

Kirjoitin äskeisen jo eilen. Yöllä huomasin, että nythän minulla on jotain, mitä en haluaisi, kurkku kipeä ja flunssa tulossa. 
Pitää muuttaa suunnitelmia. Piti lähteä ajelemaan toiselle paikkakunnalle tutustumaan yläkouluun, jossa vanhin poika on rehtorina ja samalla vaihtamaan joululahjoja. Siirrämme sen toiseen ajankohtaan, ei hätää.  
Heti tuli mieleen, että onneksi ei ole kutsua Linnan juhliin. Onni onnettomuudessa -ajattelu, huonompaan vaihtoehtoon vertaaminen, on automaattisesti tapahtuva reagointitapa, jolla harmitus häipyy.
Linnan juhlissa on tänä vuonna tuttuja, opettajakollega, vuoden kotitalousopettajaksikin valittu, Pia Harjula Inkeroisten yhtenäiskoulusta ja kulttuuritalo Reuna-kustantamon ja -kirjakaupan yrittäjäpariskunta Tarja ja Göran Tornaeus. Nostan heille glögimukini sohvalla aivastelujen välissä.