lauantai 14. marraskuuta 2026

Oi nuoruus!

 

Oi nuoruus, minä 25 - 26 vuotta, 70-luvun puolivälissä

Täällä taas ikääntymisen kokemusasiantuntijanne MM.

Oi että, vanhoista dioista löytyi muutama kuva, jotka mieheni oli ottanut minusta sinä lyhyenä aikana, kun vietimme aikaa yhdessä ennen lapsia. 

Olen miettinyt vanhenemista paljon ja päätynyt seuraavaan määritelmään: vanheneminen on luopumista.

Olen yllättänyt itseni enää-mietteistä muutamissa tilanteissa, kun on ollut kysymys jostain kauempana tapahtuvasta. Olenko silloin täällä enää? Vielä kymmenen vuotta sitten tällaisia kysymyksiä ei noussut mieleeni.
Hankin ensi vuoden alussa uuden 10 vuoden passin ja olen sen voimassaolon päättyessä 87-vuotias. Onko tämä viimeinen passini? Jaksanko enää matkustella lähes yhdeksänkymppisenä? 
Mieheni pohdiskeli auton vaihtoa, mutta päätyi siihen, että ehkä tämä nykyinen on hänen viimeinen autonsa.
Kun käteni päältä jäädytettiin ihomuutos, keratoosi, ja vähättelin, olisiko siihen enää ehtinyt tulla mitään vakavampaa minun elämäni aikana, niin iholääkäri sanoi, että kymmenen vuoden kuluttua olisi jo jouduttu leikkaamaan. Jos hän olisi sanonut parikymmentä vuotta, niin olisin optimistina varmaan halunnut sen jäädytyksen sittenkin.
Näitä laskutoimituksia on alkanut tapahtua. 

Mistä kaikesta vanhana joutuu luopumaan? Listaan asioita siinä järjestyksessä kuin niitä tulee mieleeni.

😕 Ystävistä luopuminen

Ystävistä joutuu luopumaan kokonaan, kuolemalle, tai osittain sellaisina kuin on heidät tuntenut, jos heistä tulee vaikeasti sairaita, liikuntakyvyttömiä ja muistisairaita. 
Hyvin vanhaksi elävät ihmiset kokevat yksinäisyyttä, kun maailmasta on tullut outo eikä ole enää tuttuja ikätovereita, joiden kanssa pohtia muutoksia ja muistella vanhaa
.
Kaikkein pahinta on, jos joutuu luopumaan läheisimmästä, puolisosta. 


😟 Terveydestä luopuminen

Monille, lähes kaikille, tulee ikääntyessä tarve pitää huolta verisuonten terveydestä verenpaine- ja kolesterolilääkkein, ellei pelkkä oikeanlainen ravinto ja liikunta riitä. Jotkut innokkaat löylyttelijät joutuvat luopumaan saunasta, kun sydän toimii vajaasti. Silloin jää myös reipas liikunta. Isoja menetyksiä. Kannattaa kiinnittää huomiota verisuoniterveyteen jo keski-iässä, ennen kuin tulee oireita, koska jos oireita on, niin silloin on jo vaurioitakin.
 
Liikunta käy vaikeaksi myös, jos on nivelrikkoa polvissa tai lonkissa.
Itse sain lonkan keinonivelen jo varhain. Liikuin leikkaukseen astikin niin paljon kuin kykenin, mutta leikkaus toi takaisin täyden kivuttomuuden ja oli yksi elämäni onnellisimpia kokemuksia. Olin niin kiitollinen, että en pystynyt liikutukseltani edes kiittämään hoitajia lähtiessä.

Syövät ovat yleistyneet, mutta niin on niiden hoitokin. Luin uutisen kehitteillä olevasta lääkkeestä, joka pysäyttäisi jo levinneen syövän ja pitäisi sen kurissa.
Lääketieteessä on tehty aivan huikeita tutkimustuloksia - kiitos tekoälyn ja tutkijoiden yhteistyön. Tulevaisuudessa aivojen muistisairauksia aiheuttavaa plakkia pystytään ehkä huuhtomaan pois rutiinitoimenpiteenä ennen kuin se ehtii kiinnittyä ja viedä pois muistia ja tärkeitä taitoja.   

Itse koen olevani terve ja virkeä. Käytän pysyvästi lääkkeitä neljään eri tautiin tai puutokseen, mutta kaikki lääkitys on tasapainossa. Nukun hyvin, mikä ei ole kaikilla ikäisilläni itsestään selvää. Jotkut valvovat pikkutunneille ja jotkut nousevat ylös aamukolmelta.

Pääsen enää kaksi kertaa rintasyöpätarkastukseen kunnallisella puolella. En tiennyt, että siinä on ikäraja. Taas tuo enää-ilmiö, mutta hyvä vain, jos enää ei ole vaaraa. Vai priorisoidaanko, eikö kahdeksankymppisillä ole enää niin väliä?

No, saan kuitenkin edelleen käydä vuosittain monipuolisella kontrollikäynnillä labrakokeineen syistä, joista kävin siellä jo ennen rintasyöpää. Minulla todettiin sidekudossairaus alle viisikymppisenä, ja se aiheutti erilaisia oireita, jotka sitten rauhoittuivat. Pysyviksi jäivät kilpirauhashormonin vajaus, keuhkojen kuivuus ja nivelrikko. Kun vanhemmiten on muunkinlaista kuivumista, niin minun on pidettävä todella hyvää huolta ihoni ja limakalvojeni kosteuttamisesta niin sisäisesti öljykapseleilla kuin ulkoisesti voitein.
Pitkästä aikaa sain lähetteen labrakokeeseen, jossa katsotaan tumavasta-ainearvo. Se on sidekudossairaudessa kohonnut ja merkitsee sitä, että omat solut ovat toisilleen vihamielisiä. Kun tämä löydös aikanaan tehtiin, olin seota huolesta, varsinkin kun terveysaseman vastaanottovirkailija alkoi kysellä minulta, tiedänkö mikä on keuhkofibroosi. Tämän pelästymisen (pelästyttämisen!) jälkeen en ole hätkähtänyt pahemmin mistään terveystiedoista.

Olen huomannut, että moni ei rasvaile itseään suihkun eikä edes saunan jälkeen. Vesijumpassa käydessä olin ainoa, joka voiteli itsensä otsasta varpaisiin saakka. Sen sijaan  siellä oli joitain naisia, jotka kuurasivat itseään harjoilla ja sienillä ennen altaaseen menoa ja paheksuivat ääneen meitä, jotka vain kävimme pikaisesti suihkussa. Piti ihan puolustautua kertomalla, että peseydyn kotona lähtiessä eikä nahkani edes kestäisi moista raapimista. Vartalovoiteen lisäksi kuivalla ihmisellä on tietenkin käytössä käsi- ja jalkavoiteet, intiimialueille omat tuotteensa, kosteuttava shampoo ja hoitoaine ja kosteuttavat silmätipat. Ja vettä on kitattava.
Olen edelleen vuoden antibioottikuurilla virtsatietulehduskierteen vuoksi. Lopetan sen vähitellen ja toivon, että elimistöni on voittanut nuo bakteerit. Oli pakko myös lopettaa se rakastamani vesijumppa, syynä kylmä vesi (saunakin haalea, en saanut itseäni lämpimäksi, mikä oli viimeinen tikki) ja ehkä ne kaikki bakteerit, mitä sielläkin on, kaikesta kuuraamisesta huolimatta. No, sain kuitenkin valituksillani kaupungin säätämään löylyhuoneen lämpöä, vaikka en sinne enää itse uskaltanut mennä kokeilemaan.

Uusi hassu vanhuusoireeni on sellainen, että minä nitisen ja natisen liikkuessani, mikä on ilmeisesti nivelten yliliikkuvuudesta johtuvaa, nivelet ja luut menevät jotenkin liikkuessa päällekkäin. Jotkut kangistuvat vanhetessaan, minä olen notkea kuin mikä, eikä tämä ominaisuus tee kipeää, joten "eihän siin sit mitää".  
  

Lonkkaleikkauksesta toipumassa, apuvälineet käytössä.
Tuolissa koroke, samoin sängyssä ja vessanpytyssä,
koska lonkka ei saa olla toipumisaikana polvea alempana.
Kuva on vuodelta 2008, jolloin tukka oli vielä ruskea,
omaa ja värjättyä. 


😞 Kauneudesta luopuminen

Olen huomannut, että seitsemänkymmentä täytettyä kauneus (ulkoinen) alkaa kadota.
Tätä luopumista on yllättävän vaikea hyväksyä itsessä, vaikka toisten rapistumista katselee lempein silmin. 

Moni mies kaljuuntuu ja naisilla hiukset ohenevat. Minulla on päälaen pyörre tullut esiin voimakkaammin. Koulutan koko ajan hiuksiani tarrapaplareilla taipumaan sen pyörteen päälle.

Huomasin kesällä, että sääreni ovat tulleet kirjaviksi pigmenttiläiskistä, verisuoniakin on näkyvissä ja iho kuiva, vaikka kuinka rasvaisi. 

Kun sivuprofiilissa ennen oli peppu pystyssä ja vatsa kuopalla, niin nyt, jos ei ihan päinvastoin niin takana selkä vain jatkuu ilman huomattavaa pepun kaarta ja vatsassa on pieni pömppö. Edestäpäin lantion kaari loivenee, koska vyötärö leviää ja entiset pyöreät lonkat kapenevat kimmoisan ihon laskeutuessa.

Kasvot alkavat näyttää ikääntyessä usein väsyneiltä tai surullisilta, koska luomet ja suupielet laskeutuvat.  

Jalat suurentuvat ja pitää hankkia isompia kenkiä, käytännöllisiä ja yleensä niitä kaupan kalleimpia.


😖 Jaksamisesta ja työstä luopuminen 

Vanhana ehtii vähän päivää kohti. En tiedä, kokevatko ikätoverit tämän luopumisena. Minä en. Olen aina halunnut tehdä kaiken viimeistellen ja nyt on kiva, kun ei tarvitse kiirehtiä. Ihan hyvin voi ottaa päiväunet, jos siltä tuntuu. Eläkkeellä olohan on ansaittua lomaa työvuosista. Ei siitä väsymisestä kannata kiukutella ja täyttää päiväänsä liioilla menoilla. 
On hienoa, että saa suunnitella päivänsä kuten haluaa. Jotkut tylsistyvät vapaana ollessaan ja palaavat töihin eläkkeeltä, jos se on mahdollista. 
Minulla on aina kivaa tekemistä. Tämä kirjoittaminenkin on palkitsevaa. Koen onnea ja merkityksellisyyttä siinä, että saan kootuksi ajatuksiani jostain aiheesta kokonaisuudeksi.  


😡 Ajokortista luopuminen
 

Tämä on pinttyneelle autoilijalle invalidisoiva asia. Autolla pääsee liikkumaan laajasti ja vaikka olisi huonompi liikuntakyky. Kun kortista joutuu luopumaan, niin on kynnys enää vanhana siirtyä käyttämään julkisia kulkuneuvoja, jos niitä edes on saatavilla.
Itselläni ei ole ajokorttia, mutta on auto ja uskollinen kuski. Kyllä menettäisimme paljon, jos hän ei voisi enää ajaa. Me suhaamme erilaisissa tapahtumissa ja ostoksilla ympäri Kymenlaaksoa. Elokuvissa käyntiinkin pitäisi varata tuntikaupalla aikaa, jos olisi bussiaikataulujen varassa. Ehkä olisi muutettava aivan keskustaan.  


😔 Mökistä ja matkustelusta luopuminen

Tämä liittyy edelliseen, autosta luopumiseen, ja myös jaksamisen vähentymiseen. Suomalaiset ovat mökkikansaa. Ja toiset suomalaiset taas enemmän matkoista virkistyviä. Jos mökin tai matkan rasitus alkaa olla isompi kuin siitä saatava ilo, niin luopuminen on välttämätöntä, vaikka kuinka kirpaisisi. 


😒 Toimintakyvystä luopuminen

Ei ole helppoa, jos joutuu luovuttamaan asioistaan huolehtimisen muille muistisairauden tai muun rappeuttavan tilan vuoksi. 
Tällöin on monesti järjestettävä myös asuminen uudella tavalla. Moni pitää liian pitkään kiinni omakotitalostaan, jota ei jaksa hoitaa. 
Meillä oli iso elämänmuutos viisikymppisenä. Vaihdoimme työpaikkaa, asuinpaikkaa ja asumismuotoa, isosta omakotitalosta kerrostalohuoneistoon. Meille alettiin välittömästi vinkata vapautuvista omakotitaloista, niin kuin me olisimme vain väliaikaisesti muuttaneet kauniiseen, tilavaan ja valoisaan asuntoomme. Minä olen aina haaveillut kerrostalossa asumisesta. Ratkaisu on osoittautunut oikeaksi, nytpä ei tarvitse enää etsiä vanhuuden asuntoa.  


😢 Herkistyminen

Lainaan tähän otteen kirjailija Anneli Kannon omakohtaisesta kirjasta Elämänlangalla.
"Vanhetessa iho ohenee, sekä ruumiillisesti että henkisesti. Surettavat asiat, jotka nuorempana ohitin suuremmin järkyttymättä." 

                                                                      👐
Kirjoitin nämä rehelliset, realistiset havaintoni, koska vanhuusaiheisia kirjoituksiani on luettu paljon ja toivottu lisää.  
Ja onhan tämä nyt kiinnostava aihe jos mikä, koska vanhuus koskee meitä kaikkia. 

Vanhenemista sekä kauhistellaan että ylevöitetään. Kumpaankaan ei ole syytä. 
Ihminen on aika samanlainen kaikkina ikäkausinaan. Resilienssi kasvaa kokemisen myötä ja innostuminen vähenee, mutta aivoissa säilyvät kaikki eletyt iät. Toisensa pitkään tunteneet ihmiset myös näkevät toisissaan ne iät, ei vain tätä nykyistä. 

Minusta elämä on kivaa, toivon sen kivan jatkuvan pitkään. 

Taas tänään juon onnenkahvit. Juokaa tekin!


Poika toi isänpäivätuomisina tällaisia herkkuja. Tiedättehän,
että kahvin kanssa on aina juotava vettä, koska kahvi kuivaa.
 

maanantai 9. marraskuuta 2026

Miksi isänpäivänä isiä moititaan?


Onnea isät!


Olen seurannut isänpäivän lehtiartikkeleita monena vuonna. Sen sijaan, että isiä kiitettäisiin ja kehuttaisiin kuten äitejä äitienpäivän aikaan, niin aivan liian usein heistä löydetään moitittavaa ja korjattavaa. 

Helsingin Sanomien pääkirjoitus eilen isänpäivänä oli otsikoitu Isät ansaitsevat myös armollisuutta. Kiinnitin välittömästi huomiota tuon otsikon alentuvuuteen. Armollisuutta? Lähtökohtana kuulostaa siis olevan se, että isäpapat ovat  huonoja, mutta ollaan kiitollisia heidän panoksestaan kuitenkin, annetaan anteeksi ja suhtaudutaan empatialla, yrittävät raukat kummiskin.

Mietin, olenko liian kärkäs nyanssien suhteen. Armollisuuttahan tarvitaan elämässä, kaikki tarvitsevat, ja onko juttu vain kirjoitettu huolimattomasti (armollisuutta kirjoittajillekin), mutta jutussa tosiaan löytyvät ne tietyt, usein toistetut moitteet asioista, joille on ollut ja on myös järkeviä selityksiä vanhempien sopimasta työnjaosta ja jotka eivät edes koske tämän hetken nuoria isiä ja heidän perheitään.    
Jutussa kerrotaan, että edelleenkään kaikki isät eivät käytä vanhempainvapaata ja monissa perheissä äidit tekevät edelleen ison osan kotitöistä. Tekstissä myönnetään, että merkkejä myönteisestä kehityksestä vanhempien työnjaossa on näkynyt ja että isät tuntevat isyydestään syvää onnea ja saavat siitä merkitystä elämäänsä. 

Entä jos juuri tänä nimenomaisena päivänä ison lehden äänenä toimivassa jutussa olisi lähdetty siitä, että isät ovat hyviä ja tärkeitä lapsilleen ja että heillä on muutakin merkitystä perheessä kuin vain olla vähemmän osaavia äidin apulaisia. 

Pääkirjoituksessa valitellaan, että julkinen keskustelu isistä tuppaa keskittymään ongelmiin. 
No, miksi siis toistatte tätä linjaa? Olisitte kirjoittaneet isänä olemisen iloista! 

Katselin kirjoitukseen tulleita kommentteja. Joku totesi pettyneenä, että eipä äitienpäivän alla ole näkynyt virhe- ja puutelistoja äideistä. 
Tiedämme, että kaikki äidit eivät pidä hyvää huolta lapsistaan, eivätkä anna aikaansa lapsilleen, mutta ongelmien käsittely kuuluu johonkin muuhun päivään, ei äitien juhlapäivään. 

Lehden Sunnuntai-liitteessä on hyvä juttu kolmesta eri tilanteessa olevasta isästä, yksi on hyvin nuori, vasta 19, toinen nelilapsisen uusperheen isä ja kolmas leskeksi jäänyt teinipoikien isä.
Nuori Kyösti Sinnemäki sanoo, että ei kaduta yhtään ja on kiva olla nuori vanhempi. Hän on onnellinen, kun näkee pienen tyttönsä oppivan uutta. Välillä väsyttää, mutta "kyllä sitä jaksaa Silvian vuoksi". On ihana ajatus, että hän nuorena isäksi tulleena saa luultavasti olla pitkään Silvian elämässä. 
Juttu on otsikoitu kahden vanhemman isän toisinaan kokemien pelkojen mukaan Isäkin pelkää, ettei riitä. 
Mistä tuo kin-pääte? Ihan kuulostaa sellaiselta virheelliseltä ajattelulta, että isät yleensä suhtautuisivat perheessä kepeästi asioihin ja äidit ne vain kantaisivat vastuita ja ohho nyt myös isät, isätkin. Ehkä pääte sisältää  myös sen, että miehet olisivat yleensäkin itsevarmoja ja epäröinti ei kuuluisi heille. Se ei ole totta, miehet ovat tuntevia ja hauraita siinä missä naisetkin.
Minä olisin otsikoinut jutun nuoren Kyöstin haastattelussa vallitsevasta onnellisuudesta.
Liitteen kansilehdellä onkin vähän positiivisempi otsikko "Kyllä sitä jaksaa" ja iso kuva Kyöstistä työntämässä rattaissa tytärtään. Niin, jaksaa jaksaa, mutta se onnellisuus...

Kyösti korostaa sitä, että  lapsen kanssa pitää olla aktiivisesti, mukana hänen leikeissään, ei vain niin, että keksii tälle jotakin ja uppoutuu itse kännykkään.
Tämä on hyvä ohje lähes meille kaikille ja laajemminkin käsitettynä. Pois ne kännykät silloin kun ollaan yhdessä jossain! 


 



 
Loppuun perhekuva Kuhmosta syksyllä 1979. Mieheni oli asentanut kameran kannolle ja juoksi pienempi poika selkärepussa ajastamaan sen. Minun piti isonveljen kanssa seistä valmiina poseeraamassa, mutta Unto kaappasikin takaisin loikkiessaan pojan syliinsä. Isän onnea. 


 

tiistai 3. marraskuuta 2026

Elokuva, joka pisti miettimään


Koivusaaren virkistysalue, Myllykoski
Täällä kävelyllä mietin näkemääni.
 

Kävin katsomassa kahden israelilaisen toimittajan ja elokuvantekijän, Yuval Abrahamin ja Rachel Szorin, ohjaaman dokumentin Naza.
Elokuvan on tuottanut brittilehti The Guardian ja sen valmistamisessa on ollut mukana lehden tutkivia journalisteja. Myös Zone of Interest -elokuvallaan palkituksi tulleet ohjaaja Jonathan Glazer ja tuottaja James Wilson ovat mukana elokuvan vastaavina tuottajina.

Elokuvan ensi-ilta oli Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa. Se sai yleisöltä juhlien historian pisimmät, 25 minuutin, aplodit. 
Ansaitusti, mielestäni. 
Suomessa Naza sai ensi-iltansa lokakuun alussa Helsingissä Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvajuhlilla, ja sitä on sen jälkeen näytetty joillakin paikkakunnilla. 
Meillä on Kuusankoskella elokuvateatteri, jonka ohjelmistossa on ollut ennenkin todellisia helmiä, nyt tämä. Kiitos valppaudesta ja yleisön kuuntelemisesta, Elise Brandt!

Elokuvassa kaksi miestä istuu korkealla Tel Avivin katoilla. Toinen on toimittaja ja toinen joku 24 haastatellusta sotilas- ja tiedustelupalvelun henkilöstä. Toimittaja on valossa, sotilaat hämärässä. Kädet hahmottelevat tussikynällä paperille kuvia kertomusten tueksi, kaavioita ja terroristijahdissa tuhottavia tai jo tuhottuja kerrostaloja.
Sotilastermi naza tarkoittaa sivullisten uhrien määrää, se on akronyymi sanoista "nezek agavu" (נזק אגבי), oheisvahinko. Kun raportissa lukee esim. "15 naza" se tarkoittaa, että terroristi tai sellaiseksi luultu on tapettu kotonaan, jossa oli hänen lisäkseen koolla iso perhe ja sukulaisia tai että itse kohdetta ei edes ollut paikalla ja vain naisia ja lapsia tapettiin, oheisvahinkoina. Yhden iskun naza-luku voi olla jopa satoja siviilejä, koska heillä ei ole väliä.

Etätappaminen on mahdollista tekoälypohjaisilla järjestelmillä. Saamme kuulla yksityiskohtaista tietoa suunnitelmallisesta tuhoamisesta. Eräs sotilaista sanoi, että heillä on  kartalla koko kaupunki ja kaikki sen asukkaat. He seuraavat ihmisiä kodeissaan ennen ja jälkeen iskun. Kun toimittaja kysyi, miten te voitte katsella lapsia itkemässä, niin sotilas vastasi, että ei se olisikaan mahdollista ellei uskoisi systeemiin.
Joku sanoi, että hän on vain insinööri ja saanut paikan, jota moni oli tavoitellut.
Joku sanoi nauttineena työstään, joka vei aivan euforiseen mielentilaan. 
Toimittaja tarkentaa. Siis enjoy? (Koko elokuva on hepreaksi, tekstitys englanniksi. Olisi hyvä, jos saataisiin myös suomalainen teksti.)

Nälkään tappaminen on sotarikos (mikä termi, koko sotahan on rikos), sitäkin on tapahtunut paljon Gazassa. Kun sitten joku ruoka-avustus on päästetty perille, niin siitä on saatettu tehdä ansa. 
Tätäkin sotilas piirtää elokuvassa selittäen, miten naps vain ihmisiä tippuu ammuttuina kuoppaan, joka on tarkoituksella juuri ennen jakelupaikkaa. 
Kuka korjaa ruumiit? - Nälkiintyneet koirat syövät.   

Tel Avivin ja Gazan kaupungin välillä on vain noin 70 kilometriä, ihmiset ovat paljolti samannäköisiä ja molemmissa kuulee samoja kieliä, arabiaa, hepreaa ja englantia. 
Miten viholliskuva rakennetaan? Miten voidaan suunnitella murhata kokonainen kansa? Miten koko muu maailma ei asetu sitä vastaan?

Elokuvassa on 80 minuuttia rauhallista keskustelua hämärässä ja aivan lopussa tilanne päivänvalossa. Pommi on murskannut talon, kaikkialla on romua, huutoa ja hälinää. Epätoivoinen, vaikeroiva isä etsii rakkaitaan. Kivien alta näkyvät neljän lapsen jalat, liikkumattomina. Seuraa täysi hiljaisuus, vain lopputekstejä ruudulla.

Myös me yleisössä istuimme hiljaa. Huomasin istuneeni samassa asennossa hievahtamatta koko elokuvan ajan. Lähtiessä eräs nuori mies piti ovea auki minulle ja Maritalle, elokuvakaverilleni. Hän sanoi siinä ovella: "Tämä pistää miettimään." 

Israelissa Naza on aiheuttanut kohun. Pääministeri on vaatinut anonyymien sotilashenkilöiden paljastamista ja kulttuuriministeri on sanonut pyrkivänsä kumoamaan tekijöiden kansalaisuuden ja kutsunut heitä halveksittaviksi maanpettureiksi, jotka vahingoittavat kotimaataan saadakseen suosiota juutalaisvastaisissa piireissä ympäri maailmaa. Myös Israelin armeija on julkaissut lausunnon, jossa se kiisti elokuvan väitteet.

Rikosten kiistäminen on vaikeaa, kun tappoja suunnitelleet upseerit ja niitä toteuttaneet sotilaat itse puhuvat niistä. 
Googlailin, mitä näistä henkilöistä tiedetään, ovatko he edelleen palveluksessa vai siviilitöissä, mutta en löytänyt mitään. Tuntui, että osa oli haastatteluhetkellä jättänyt työnsä ja osa jatkoi sitä. Anonyymius on heidän suojansa.
Ohjaajat ovat vakuuttaneet tehneensä elokuvan faktoja tarkistaen ja tarkkoja journalistisia sääntöjä noudattaen.  

Samat ohjaajat Abraham ja Szor ovat myös ohjanneet yhdessä palestiinalaisten Basel Adran ja Hamdan Ballalin kanssa elokuvan No other Land, joka kuvaa palestiinalaisten ahdasta ja vaarallista elämää Israelin miehityksen alla Länsirannalla. Molemmat palestiinalaisohjaajat ovat itsekin joutuneet elokuvan julkaisemisen ja palkituksi tulemisen jälkeen siirtokuntalaisten väkivallan uhreiksi. 
Tämä elokuva löytyy Yle Areenasta nimellä Ainoa kotimaa.    


Koivusaaren virkistysalue, Myllykoski


Naza-elokuvan trailerissa on otsikko Naza - A window into systems of mass killing. Sitä se on. Tietoisuuden lisäämistä. Ikkuna massamurhan koneistoon.

Eräästä massamurhasta taannoin sanottiin, että "kun vain olisimme tienneet" ja että pidetään muisto elävänä, sillä "ei koskaan enää". 
Nykyään me tiedämme paljon, mutta mahdamme vähän.


tiistai 27. lokakuuta 2026

Talviaika, jaksaa, jaksaa... juttua vuodenajoista, ja pilapiirtäjien huumoria


Vielä väriä Myllykoskella. Taustalla häämöttää käytöstä poistetun
tehtaan piippu.  Lähistöllä on tusinan verran jättimäisiä nostokurkia;
molemmin puolin jokea rakennetaan datakeskuksia. Nykyaikaa. 


Taas siirsimme kelloja taaksepäin, talviaikaan. Illat pimenevät. Pilvisinä päivinä tarvitsemme kohta keinovaloa lähes koko päivän. 
Eläkeläinen pystyy valitsemaan ulkoiluunsa lyhyen valoisan ajan, mutta koululaiset ja työssä käyvät eivät voi sitä tehdä.
 
Kyllä meillä vaan on koetteleva ilmasto, sanotte mitä sanotte, te reippaat!

Pukeutumiskysymyshän se vain on, niinkö? Ei ole, se on terveyskysymys.
Ja vaikka olisikin vain pukeutumiskysymys, niin kyllähän aikuiset ihmiset pukeutua osaavat!
Talvipukeutuminen tulee kalliiksi, kun on oltava vaatteita joka sään varalle lauhoista päivistä koviin pakkasiin.  Lenkille on oltava sekä tuulipuku että toppavaatteet ja sekä kesälenkkarit että lämminvuoriset vaelluskengät ja vielä nastakengät. Nykyään on kaikenlaisia kevyitä teknisiä vaatteita, mutta kerrospukeutuminen tekee silti tönkön olon.
Voidapa liikkua kesämekossa... 


Ville Rannan näkemys urheista suomalaisista


Kun mieli apeutuu valon puutteessa, niin kahvia ja suklaata kuluu, ellei ihan vahvempia piristeitä ja masennuslääkkeitä. Lihakset, nivelet, keuhkot, sydän, iho - ihan kaikki on koetuksella kylmässä. 
Ja sitten vielä moititaan meitä pohjoisen ihmisiä siitä, että olemme jöröjä, emmekä kokoonnu ulos sosialiseeraamaan. Emme me voi talvella istua missään ulkona (paitsi nuoret kyllä istuksivat), puiston penkit ovat lyhyttä kesää varten. Me vain siirrymme nopeasti sisätilasta toiseen kylmää varoen - ihan kuten jossain Arabiemiraateissa siirrytään helteellä ilmastoidusta paikasta toiseen varoen hengittämästä liian kuumaa ulkoilmaa.  

No niin, myönnetään, on talvessa jotain hyvääkin. Se antaa vastakohdan ja taustan kesälle sekä ylpeyden tunteita talven yli selvinneelle. Ah, minä sisukas ja resilientti, nyt ulos talvipesästä vapauteen, olen niin sen ansainnut.
Jos ei olisi ikinä sairas, niin nauttisiko terveydestä yhtä paljon kuin sairauden peikosta selvinneenä, eipä kyllä.


Kari yhdisti kuvaansa loppusäkeen tunnetusta laulusta Leivo 


Kevät on upeaa odotuksen aikaa, saa kaiken aikaa seurata luonnon heräämistä.  Myös syksy on ihana, jos se on lämmin, koska se muistuttaa vielä kesästä ja on värejä, joita ihailla.
Nyt on ollut kivaa syksyä, lämmintä ja kosteaa, hyvää ilmaa hengittää ja valoakin paljon.

Joskus kesää odottanut ei tiedä miten olla, kun se oikea kesä vihdoin koittaa. Pakko mennä ulos, ettei menetä yhtään aurinkoista hetkeä; pakko valvoa, kun on valoa ja iltakin on niin harvoin lämmin.
Sama hätäily saattaa vallata kylmästä kesästä tai muista vuodenajoista ulkomaille lämpimään maahan lomalle matkanneen. Luen parhaillaan uudelleen seuraavaa blogijuttuani varten Milla Härmän romaania Loma (yksi HS:n valitsemista vuoden parhaista esikoisteoksista). Tässä kirjassa äiti hätäilee lapsiperheen lomamatkalla säästä ja kaikkien viihtymisestä niin, että lukijakin kokee sen ahdistuksen. 

No, myönnän, joku yksittäinen pimeä sade- ja pakkaspäiväkin on kiva, kun saa vain käpertyä kotoilemaan, mutta kun niitä on peräkkäin, eikä muuta enää olekaan, niin kotoilu muuttuu nuhjailuksi.
Joulu valon juhlana on hyvä nuhjaantumisen katkaisija. En ihmettele, että meillä joulun mainostus on aikaisempaa ja kiihkeämpää kuin maissa, joissa ei ole kaamosaikaa.


Talven jaksamiseen auttavat ainakin hyvät kirjat. Kirjathan auttavat kaikkeen.
Elokuvat, musiikki ja ryhmässä sekä yksin liikkuminen tulevat sitten lukemisen perässä.

Luen yleensä niin paljon vakavia kirjoja, että päätin vaihteeksi lukea ja katsella jotain hauskaa, poliittisia pilapiirroksia. 


Ville Ranta, Historian oikealla puolella, 2026
Kari, Vanhenemisen taito, toim. Maarit Huovinen, 1993


Kari Suomalaisen piirroksissa on sekä ajankohtaan liittyviä, nekin hyvin avautuvia, että myös universaaleja aina ajankohtaisia aiheita. Kirja on tarinakirja, jossa kuvat ovat tarinoiden ohessa kuvituksena. Otsikon mukaisesti suurin osa teksteistä ja kuvista koskee ikää.

Eräällä sivulla pilapiirtäjän omakuva, pieni mustahattuinen ukko, pohtii sohvalla maatessaan seuraavaa: 
"Kun lukee nuorempien näkemyksiä ajoista, jotka itse on elänyt, tulee mieleen, että on yhtä vaikea nähdä menneisyyteen kuin tulevaisuuteen." 

Ville Rannan kirja koostuu vuosina 2023 - 2026 Iltalehteen ja Helsingin Sanomiin piirretyistä pilakuvista. Kuvat on varustettu uutisesta, johon ko. kuva liittyy.  
Takakannen teksti kertoo sisällöstä seuraavasti:
"Vieläkö muistatte, kun
Ville Ranta yritti pilata Suomen Nato-prosessin pilkkaamalla Turkin sulttaania? Entäpä, kun meillä oli vasemmistohallitus, ja Ranta pilkkasi sitä jatkuvasti? Ettepä tietenkään muista! Ja kohta jo unohtuvat Purran sakset, Trumpin sekoilut, Putinin nuoleskelijat, woke ja kaikki. Tämä kirja on olemassa siksi, että ette unohtaisi - vaikka haluaisittekin." 

Rannan kirjassa minua jaksaa naurattaa aina vain esim. vuoden 2023 kuva, jossa perussuomalaiset ministerit Leena Meri, Lulu Ranne, Riikka Purra ja Wille Rydman retkeilevät pontevina kauppakeskuksessa Itä-Helsingissä ja paikallinen väki lymyää nurkassa kuiskaillen "todella pelottava tuo uusi jengi..." Niin, se äskettäinen Puhos-bussireissu, heh heh. 
Ja entäs ne kaksi kuvaa koulujen kännykkäkiellosta! Toisessa lapset seisovat ymmällään isossa asfalttipihassa kuin toiselle planeetalle pudotettuina ja kyselevät "mikä tuo on, kuka sä oot, en mä tiiä". Toisessa THL:n edustaja vetää perässään kännykästä lasta joka taistelee eikä irrota, taustalla mummot ja papat laitteillaan katsetta nostamatta: "Vihdoinkin joku tekee jotain." 



Muuttuvaa maisemaa syksyisen kävelylenkkini varrelta, kuva: Ume



Maisema muuttuu paljon. Kuinka paljon, sen näemme myöhemmin. Kuva: Ume




lauantai 24. lokakuuta 2026

Kirjamessuilla: Ester, teurastaja - ja muuta

 



Vierailin perjantaina Helsingissä kirjamessuilla ja kävin seuraamassa ohjelmaa seitsemällä ständillä, kielestä ja kielistä, kääntämisestä, nationalismista ennen ja nyt, maailman muuttumisesta ja - parasta kaikista: keskustelua Ester teurastaja -romaanin ihmeellisestä maailmanvalloituksesta!

Miten Ester teurastaa ja muita kirjallisuusviennin menestysreseptejä. 

Messujen ohjelmajohtaja Ville Blåfield haastatteli kirjailija Mariia Niskavaaraa, hänen kirjansa englanniksi kääntänyttä Kate Sotejeff-Wilsonia ja kirjallisuusagentuuri Bonnier Rightsin agentti Toomas Aasmäetä. 
Haastattelu oli kaksikielinen. Aasmäe puhui englantia ja muut suomea, kääntäjä laajaa sanavarastoa käyttäen ja kivalla aksentilla, jossa k:t, p:t ja t:t olivat englannin kielelle tyypillisiä. 
Ester, teurastaja voitti viime vuonna Helsingin Sanomien parhaan esikoisromaanin palkinnon ja oli Runeberg-ehdokkaana. 
Toomas Aasmäe kiinnostui kirjasta ja ryhtyi myymään sitä ulkomaille. Ensimmäinen sopimus tehtiin Viroon. Kate Sotejeff-Wilson, monipuolisesti opiskellut ja monipuolisesti käännöstöitä englannin kieleen tekevä tohtori, luki kirjan ensin vain lukijana ja näki sen potentiaalin. Kirja myytiinkin toisena maana USA:han, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut! Ja siitä vauhti vain kiihtyi. Aasmäe myi kirjan kymmenessä viikossa 25 maahan! Sopimuksia tehtailtiin kaiken aikaa. Niskavaara totesikin, että oli helpottunut, kun pääsi työmatkalle eikä voinut lentokoneessa olla vastaamassa puhelimeen.
Myyntivauhti oli poikkeuksellinen. Tällä hetkellä käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan.

Mariia Niskavaara kirjoittaa parhaillaan toista romaaniaan, Marttaa.
Sen oikeudet on myyty - kahden näytesivun perusteella! - Englantiin, USA.han, Hollantiin, Viroon ja Italiaan.
 
Mistä tämä innostus ja luottamus toisen tasokkaan romaanin syntymiseen?
Kate Sotejeff-Wilson perustelee: sama "amazing voice" kuin Esterissä. Hänen mielestään Niskavaara kirjoittaa aivan uudella tavalla. Hän sanoi myös, että Kosmos on kiinnostava kustantamo. Itse en ole lukiessa kiinnittänyt paljon huomiota kustantamoihin, mutta nyt kävin Kosmoksen sivuilla ja huomasin siellä kiinnostavia käännöskirjoja. 

Entä syntyykö tästä luottamuksesta ja odotuksesta paineita kirjailijalle?
Niskavaara vastasi, että kyllä vain, mutta hän poistaa paineen sillä, ettei ajattele kirjoittavansa kirjaa vaan kirjoittaa hahmoa ja hänen maailmaansa iloisella seikkailumielellä, kuten kirjoitti Esterinkin ja hänen miljöönsä. 

- - - -

Millainen kirja Ester, teurastaja on?

Olen nyt lukenut sen kahdesti. 
Ensimmäisellä kerralla minuun teki vaikutuksen Esterin tomeruus ja lihallisuus.
Ester on varma naiseudestaan. Hän on vahvareisinen ja uhkea, hän kulkee kopisevin kengin ja punatuin huulin. Ester tietää, mitä haluaa.
Toisella kerralla löysin tarinasta surullisempia sävyjä sekä lisää nyansseja ja viittauksia.

Minua viehättää kirjan tyyli, jossa groteski realismi yhdistyy mystiseen ja mytologiaan hyvin yksinkertaisella tavalla. Välistä teksti on myös lyyrisen kaunista.
... ja yö on heille hellä ja hyvä. 

Esterin käsitys ihmisen synnystä ja sieluista taivaan suuressa liemikattilassa kuulostavat sadulta, mutta onko meillä parempaa selitystä?
Ester tuntee sielunsa kosteana kohtana sydämen ja keuhkojen välissä, ja teurastaessa hän näkee, miten sian sielu pullahtaa ilmaan ja miten sieluja leyhyy kaupungin yllä keittokinkun hajuisina odottamassa tuulen puuskaa. 

Ester syntyy lihakauppiaspariskunnalle kaupunkiin, jossa ihmiset heräävät uuteen aamuun lihaliemen maku suussaan. Kaupungin keskus on lihanjalostamo.

Tehdas oli ensin, vasta sitten kaupunki. Tehtaaseen alkoi saapua ihmisiä. Heitä tuli satamäärin. Ensin tulivat siankasvattajat. Sitten teurastajat, lihanleikkaajat, lihanjalostajat, sylttymestrit, pakkaamotyöntekijät, veitsenteroittajat, nahkurit. Tehdas alkoi tuottaa lihaa. Lihalla ostettiin kaupunkiin sairaala ja koulu ja asvaltoidut tiet. Tietä pitkin tuli lastenlääkäri ja hänen perässään joukko kätilöitä. Perustettiin synnytysosasto, jossa lihan voimalla synnytettiin lapsia kuin kilpaa. Synnytysosaston ikkunat olivat apposen auki ja äitien ja vastasyntyneiden huudot sotkeutuivat teurastamolta kantautuviin sianhuutoihin. 

Ester tulee murrosikään muita ennen ja alkaa kokea vastustamatonta halua löytää itselleen mies ja synnyttää lapsi. Etsittyään ja innokkaasti miehiä kokeiltuaan hän löytää Keinosiementäjän, mutta lasta ei kuulu. 
Koko kaupunki seuraa tilannetta. Joko takin etumus pönkittää? Ei vielä.

Kaikki muut ihmiset paitsi Ester on nimetty heidän ammattinsa tai jonkun ominaisuutensa perusteella: Kirurgi, Naapuri, Alkionsiirtäjä, Sekopäänainen. 

Ester, joka on mestariteurastaja, luokkansa priimus, katselee asioita omasta näkökulmastaan. Hänestä kaikki liha on kaunista ja kirurgit kuin eräänlaista toveriammattikuntaa. 

Niin. Lihaa on helppoa leikata. Taitavien käsien alla ruumiit avautuvat kuin kukkaset keväällä, tulppaanit. Hän itse tietää sen parhaiten: hän on itse samanlaista lihaa kuin sikakin, veitsi uppoaa hyvin ja liukuu ihon kerroksissa. Kirurgi laittaa hänet kahtia, tulee kaunista jälkeä, kuin maalaus, Ester ajattelee, varmasti sellaista on mukavaa katsella. Hän ja hänen kaikki kertakäyttöiset elimensä, Kirurgin nähtävillä. 

Onko kirja tendenssikirja vegetarismin puolesta? - Ei ole. Minä en ainakaan lue sitä niin. 

Esterin lapsuus erilaisena lapsena kuin muut (Ihan järkevä tyttö se on, sanoo äiti) ja heräävä seksuaalisuus on kuvattu voimakkaasti, ja huvittavasti. Murrosikähän on huvittavaa, sivusta seurattuna. Suuri rakkaus, Julistemies, joutaa pois seinältä, kun Ester ryhtyy seurustelemaan Keinosiementäjän kanssa, mutta koskaan rakkaus ei ole niin ihanaa kuin se oli Esterin kuvitelmissa. Ei varsinkaan silloin, kun sille asetetaan tavoite. 

Pitää vain yrittää. Ja päivät Ester lappaa lihoja ja iltaisin kauhoo miestä syliinsä. Ne ovat pitkiä vuorokausia. Ester laskee jokaisen. Pitäisi yrittää kovemmin, he sanovat, ja aamiaispöydässä heidän on vaikea katsoa makkaravoileipiensä yli toisiaan silmiin. 

Suora esitys on erotettu kursiivilla muusta tekstistä: "Portinpielessä istuu pienessä kopissaan Portinvartija, tervehtii. Hei vaan hei. Vielä on ehdittävä kauppaan." 
Ihan hyvin se käy näinkin, uppoaa sinne kerronnan jatkumoon. 

Miten Esterin lapsihaaveille käy? Miten hän selviää odotuksista, omastaan ja toisten?
Voi, Ester... hei vaan, hei. 
 

- - - 

Entä se kirjamessupäivän muu anti?

Kielitaidosta kielisivistykseen -nimetyssä keskustelussa toimittaja Maxim Fedorov haastatteli Kotuksen, Kotimaisten kielten keskuksen, asiantuntijoita.
Mieleeni jäi kielisivistyneen määrittely: Se on sitä, että tietää heikkolaatuisen tarkoittavan tavaraa ei ihmistä.
 
Kääntäessä sanan sävyä ei aina tunne, saattaa esim. käyttää alatyylistä ilmaisua yleiskielessä tietämättään. Siksi käännös pitää aina tehdä omaan äidinkieleen. 
Ester, teurastaja -kirjan nimessä on eri kielissä mietittävä, mitä sanaa käyttää teurastajasta, koska sanan pitää olla sisällöltään oikein, tai sitten koko otsikko on mietittävä uudelleen.
Kääntämisestä oli messupäivässäni paljon kiinnostavaa asiaa.

Toimittaja Saska Saarikoski haastatteli eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtajaa Anna Kontulaa hänen uudesta kirjastaan Miten ajattelemme kun maailma loppuu? Minusta tämä kirja on otsikoitu liian raflaavasti. Kyseessä ei ole maailmanloppuskenaario, vaan muutokset, joita tapahtuu eri elämänalueilla. Esimerkkinä ehdittiin ottaa se, miten Suomessa on aina ajateltu, että kaikki osaavat hiihtää. Mutta hei, tämähän on jo menneen talven lumia - ei Etelä-Suomessa ole juurikaan hiihdetty koko 2000-luvulla luonnonladuilla, ja me olemme sopeutuneet siihen. Niin me varmaan sopeudumme muihinkin muutoksiin, joista osa hyviä, osa huonoja. 
No, aion lukea kirjan ja katsoa, miten Kontula ajattelee meidän ajattelumme muuttuvan  lähitulevaisuudessa. 


perjantai 16. lokakuuta 2026

Lomareissun kirjat ja sen jälkeen luettua

Otin lomareissuun mukaan ottamistani kirjoista kuvan yhdellä siivoojan tekemistä pyyhepesistä.
Matkaopaskirja on itsestäänselvyys, siitä katselin karttoja ja valitsin paikkoja, joissa halusin käydä.
Olen sijoittanut muistivihkoni kuvaan etualalle sen rohkeuteen kannustavan kansitekstin vuoksi. Minähän olen yleensä värittänyt varovasti viivojen sisällä pysyen, mutta samaan aikaan myös rohkaisten itseäni roiskimaan reippaasti viivojen yli, joskus ehkä siinä pikkasen onnistuenkin.
Muut kirjat ovat omiani paitsi matkaopas ja Jaakko Yli-Juonikkaan esseekirja, jotka lainasin kirjastosta.
Kirjojen välissä olevat laput, joihin merkkasin tärkeitä sivuja, ovat tippuneet matkan varrella, mutta ei se mitään. Kirjoitan, mitä on jäänyt mieleen - ja sittenpä tulee tiivistetyksi. 




Eric Kraft, Sweet Miseries - The Personal History, Adventures, Experiences & Observations of Peter Leroy (so far)

Kolme suloista muistoa 1950-luvun lapsuudesta pikkukaupungissa Long Islandissa USA:ssa. Elämä isovanhempien Guppan ja Gumman (uusia sanoja mummista ja vaarista minulle) kanssa simpukanpyyntiyhteisössä on hidasta ja tapahtumatonta, ja silti rikasta.
Jokaisen muiston alussa on tekijän vuonna 1983 kirjoittama esipuhe, jossa hän kertoo kenelle ja missä tilanteessa kertoi muistostaan ensimmäistä kertaa. Nämä alkutarinat antavat viehättävät kehykset kertomuksille, joissa on huumoria ja viisautta.
Takakannen teksteissä Wall Street Journal osuu oikeaan kuvatessaan kirjan poikaa yhdistelmäksi Huckleberry Finniä ja Marcel Proustia, pikkukaveriksi, jonkalainen jokainen olisi halunnut olla, jos vain olisi ollut onnekkaampi tai rohkeampi tai omannut enemmän mielikuvitusta, jota Peterillä on runsain määrin. 
Kraftin kirjoja ei ole suomennettu, harmi.


Carys Davies, Clear

Kirja, jonka ihmistä kunnioittavan tarinan eettisyys tuo mieleen irlantilaisen Claire Keeganin romaanien hengen. 
Carys Davies on syntynyt Walesissa ja asuu nykyään Skotlannissa. Hänenkään kirjojaan ei ole suomennettu, mitä ihmettelen.
Clear kertoo kahdesta henkilöstä, jotka löytävät yhteyden toisiinsa. Ivar elää yksin vanhuuttaan syrjäisellä saarella Shetlanninsaarten ja Norjan välissä ja puhuu viimeisten joukossa saaren kieltä nornia. Kirkon kanssa riitaantunut pappi, John Ferguson, ottaa rahapulassaan vastaan tehtävän käydä hakemassa Ivar pois saarelta, koska maanomistaja haluaa aloittaa siellä lampaiden pidon. Eletään 1800-luvun puoliväliä.
John joutuu heti saarelle tultuaan onnettomuuteen ja päätyy toipilaaksi Ivarin mökkiin. Miehillä ei ole yhteistä kieltä, mutta John on innokas oppija.
Nautin Johnin kieleen liittyvistä huomioista ja oivalluksista. Ivarilla on Johnin myrskyävälle merelle, rough sea, useita eri termejä, gilgal, skreul, pulter, yog, fester, dreetslengi, samoin erilaisille sumuille. Ivar havainnoi eri tavalla ja tarkemmin kuin John. Konkreettisten asioiden kaksoismerkitykset alkavat avautua Johnille vähitellen. Eräs tuulta kuvaava sana tarkoittaa melko varmasti myös ylimielistä tyyliä puhua, päättelee John, ja kirjaa merkityksen sanalistaansa, josta on syntymässä sanakirja. 
Mutta kuinka kauan miesten hyvä elämä yhdessä saa jatkua? Milloin John joutuu paljastamaan häntä pyyteettömästi hoitaneelle Ivarille saarelle tulonsa syyn? Syyllisyys on yksi tämän vahvan romaanin teemoja.
Otsikko Clear tarkoittaa puhdistuksia, joita maanomistajat tekivät tuohon aikaan siirtäessään köyhiä ihmisiä pois kodeistaan karjankasvatuksen ja viljelyn tieltä.



Jaakko Yli-Juonikas, Vaurioituineiden aivojen painajaiset

Tuore kuusi esseetä sisältävä teos. Luin matkalla vain yhden esseistä Boomereita woke-kulttuurin puristuksessa ITE-teatterina.
Yli-Juonikas matkaa katsomaan ennakkoon kohua herättäneen Seppo Holttisen näytelmän Iittalan Pirttikoskelle.
"Nyt sitten nähdään, oliko ennustajaeukkojen puheissa perää. Kuinka paljon rasismia löytyy näytelmästä, jota somessa riepoteltiin kuukausia ennen kuin kukaan oli sitä nähnytkään?"
Yli-Juonikas pohtii ITE-kulttuuria monipuolisesti ja katsoo vielä kotona DVD-taltioinnin Holttisen kesän 2016 näytelmästä Solidaarisuutta Surgestanissa. Kaiken siirtolaiskriisin aikana vallitsevan väkivaltaisuuden keskellä Holttisen hupailu on näytelmässä lämmintä ja moniarvoista. Boomerit on ikään kuin jatkoa Surgestanille, vain kärkevämpi ja "hapokkaampi". 
Maalta kotoisin oleva Yli-Juonikas ei alunperinkään uskonut kokevansa kulttuurishokkia Pirttijärvellä, ja näytelmän jälkeen hän toteaa, että ennakkoluulot häviävät, kun tutustuu vieroksuttuun. 
"Nyt vähän harmittaa. Holttinen edustaa sittenkin oikeanlaista monimuotoisuutta, banaalia hyvää. Olisi pitänyt käydä väliajalla halaamasssa häntä ja ottaa yhteiskuva."
Aion lukea nuo viisi muutakin esseetä. Viimeisen esseen otsikko houkuttelee lukemaan, Parhaat tyhmien kirjoittamat kirjat. 

Robin Black, Life Drawing

Muistin pari sivua luettuani, että olen jo lukenut tämän kirjan ja blogihistoriasta tarkistin, että olen lukenut Blackilta myös novelleja ja esseitä. No, lahjoitin kirjan hotellin kirjastoon.
Hyllyjä tutkiessani huomasin, että kylläpä onkin suomalaisia käynyt tässä hotellissa ja että suomalaiset ovat edelleen lukevaa kansaa. Suomenkielisten kirjojen lisäksi hyllyssä näkyi eniten hollanninkielisiä kirjoja. Aurinkomatkat lopetti suorat lennot Marmarikseen kolme vuotta sitten. Hotellivirkailija kertoi, että sitä ennen heillä oli suomalaisvieraita, jotka kävivät kolmekin kertaa vuodessa ja kutsuivat hotellia kesämökikseen. 

   
Lähdössä risteilylle, repussa pashmina ja villatakki siltä varalta,
että veneessä olisi kylmä, ja kassissa uimapuku tervehdyttävän
mutakylvyn varalle, kaikki turhia. Oli lämmin, eikä tehnyt mieli
siihen seisovaan, rikiltä löyhkäävään mutaveteen. Kirjaa en
ottanut mukaan, koska tiesin, että retkellä on paljon katseltavaa
 ja mietiskeltävää.


Otin kirjastosta pari ohutta kirjaa, yksi matkakirjalle tärkeä ominaisuushan on sen fyysinen keveys.



Eppu Nuotio, Myrkkykeiso

Kelpo dekkari. Luin rantapetissä varjon alla välillä vilvoitellen 28-asteisessa vedessä. Oi, kaipaan sitä valoa ja lämpöä... 
Takakanteen on painettu Kodin Kuvalehden teksti:"Kirja on kevyt ja lämmin kuin huopa suomalaisella kesäterassilla, ja siinä on ilahduttavan vähän verta ja ahdistusta."



Elias Canetti, Marrakešin ääniä 

Nobel-kirjailijan kiehtovia tuokiokuvia Marokon matkan jälkeen, ääniä ja kuvia äänekkäiltä kauppakujilta, kidutetuista kameleista, sokeista kerjäläisistä ja salaperäisestä naisesta ruudukon takana. 
Canetti on kirjoittanut matkakertomuksensa vuonna 1987. Arvelen, että Marrakeš, joka nykyään yleensä kirjoitetaan Marrakech tai Marrakesh, on muuttunut noista päivistä jonkin verran. 

Canetti oli bulgarialaissyntyinen britti, joka kirjoitti saksaksi ja oli väitellyt kemian tohtoriksi Wienin yliopistosta. Lapsuudenympäristö oli sefardi-juutalainen ja hänen lapsuudenkielensä oli ladino. 
Tämä kosmopoliitti kirjoittaa matkalla olemisesta seuraavasti:
"Matkalla ihminen on vastaanottavainen, vastustus jää kotiin. Ihminen katselee, kuuntelee, on innoissaan kaikkein kammottavimmastakin, koska se on uutta." 


Lomalta palattua olen lukenut paljon sanoma- ja aikakauslehtiä, mutta myös kaksi todella hyvää romaania.


Mariia Niskavaaran Ester, teurastaja kertoo lihasta, niin ihmisen kuin siankin, sadunomaisesti ja ikimuistettavasti. Huomatkaa kannen lihanväri.


Percival Everettin teos James on kunnianosoitus Mark Twainille, jonka huumorin ja inhimillisyyden Everett sanoo vaikuttaneen itseensä jo ennen kirjailijaksi ryhtymistä.
Kirja on kertomus orja Jimin matkasta vapauteen Jamesiksi. Kertomuksessa on mukana myös eräs Huckleberry Finn, erittäin tärkeässä roolissa, ja - mikä upeinta - se korostaa lukutaidon merkitystä ja voimaa ihmisen vapauttajana ja omaisuutena, jota ei kukaan voi ottaa häneltä pois. 


perjantai 9. lokakuuta 2026

Lomareissulla Turkissa: kaikkea kaunista

Kerään tähän toiseen Marmaris-juttuuni kaikkea, mitä ihastelin lomamatkallani.


1. Auringonnousut

Marmaris sijaitsee Välimeren ja Egeanmeren yhtymäkohdassa lahdenpoukamassa.
Ranta on aina tyyni ja pitkälle matala.
Parvekkeeltamme paikallisen perheen omistamassa hotellissa avautui näkymä merelle ja Taurus-vuoristoon, jonka alaosan pinjametsiköt ulottuvat veteen asti. 
Aurinko kultasi noustessaan vuorenrinteitä ja sai aikaan uskomattoman kauniita sävyjä, jotka eivät kuvissani oikein toteudu. Matkakumppanini on parempi kuvankäsittelijä, mutta nyt kiinni muissa kuvaprojekteissa, joten saatte tyytyä minun kuviini. 






2. Moskeijat ja hautausmaat

Marmariksen alueella on yksitoista moskeijaa. Viimeksi kymmenen vuotta sitten kaikki olivat auki, ja kävinkin useammassa. Nyt kävimme ihailemassa kahta kiinni olevaa ulkoapäin; kolmas, johon osuimme, Vihreä moskeija, oli auki.



Marmaris on kiva lomakaupunki, koska hotellit ovat osa normaalia kaupunkia asuintaloineen, moskeijoineen, kouluineen ja tavarataloineen. Nykyään moni kaupunki on mennyt pilalle, kun se on omistettu turisteille ja väki on joutunut siirtymään loitommas. 
Marmaris oli kyllä muuttunut länsimaisemmaksi. Basaarin itämaisuus oli kadonnut. Kauppiaat eivät enää pyydystäneet asiakkaita liikkeittensä edustalla, eikä siellä näkynyt paljon väkeä. Tunnelma oli kuin missä tahansa ostoskeskuksessa, tyylikästä ja hiljaista elämänmenoa. Tuskin siellä nykyään enää kovisteltaisiin yksinäistä naismatkailijaa siitä, että kulkee ilman aviomiestä, kuten minulle tapahtui edellisellä reissullani. Se komentelija oli kyllä ikivanha mies, varmaan jostain konservatiivisemmalta alueelta rannalle matkustanut.
Vanhassa kaupungissa ja siellä sijaitsevassa linnoituksessa, pienissä pimeissä kahviloissa ja erikoiskaupoissa oli vanhan ajan tunnelmaa. 
Ilmeisesti matkailulla on mennyt huonosti liian kuuman kesän takia jo useampana vuonna.




Moskeijoitten arkkitehtuuri ja väritys on uskomattoman kaunis. Kaikkialla on hohtavia jalokivivärejä, mosaiikkia, tilaa ja  valoa.

Jotkut matkailijat ärsyyntyvät minareeteista lähetettävistä rukouskutsuista. Minusta niiden äänimaailma on  kaunis ja niissä on kaunis ajatus. Vaikka ihmiset olisivat pitkälle maallistuneita eivätkä rukoilisi, kuten kutsu ehdottaa, niin onhan se muistutus siitä, että meillä on myös henkistä elämää ja on hyvä pysähtyä hektisestä menosta mietiskelemään aika ajoin. Minusta rukouskutsu on myös kehotus hyvään.
Kun rukouskutsut lähtevät eri paikoista hieman eri aikaan, muutaman sekunnin tai minuuttienkin viiveellä, niin ne ikään kuin keskustelevat ja jatkavat toistensa sanomaa muistuttaen kuorolaulun kaanonia.  
 




Islamilaisen hautausmaan väri on valkoinen. Katselin pitkään hautojen estetiikkaa, ihmisten nimiä ja sukuja miettien heidän elinvuosiaan.





Ilmeisesti isoisä ja nuorena kuollut poika peräkkäisissä
haudoissa



3. Nuoret ihmiset

Yhtenä päivänä osallistuimme risteilyyn, jossa käytiin Dalyan-joella katselemassa isoja merikilpikonnia, joita ei näkynyt (eipä tietenkään, totta kai ne pakenevat veneitä) ja parantavassa mudassa, joka oli matala, haiseva lätäkkö (en mennyt, eikä kovin moni muukaan), mutta ei se mitään. Laivalla oli kiva katsella ihmisiä. Monelle sisämaan asukkaalle jo veden päälle pääseminen on elämys, meillä Suomessa on joka paikassa vettä jokina, järvinä, lampina ja merenrantoina.
Koitimme jutella turkkilaisen eläkeläispariskunnan kanssa, mutta meillä ei ollut yhteistä kieltä. Aistin kuitenkin heistä ystävällisyyttä ja hengenheimolaisuutta siinä, että olimme samanikäisiä. Ikä yhdistää mielestäni ihmisiä paljon enemmän kuin kansallisuus.
Palatessa istuimme ison italialaisperheen kanssa samassa pöydässä. Vanhat pysyivät paikoillaan, mutta nuoret kimpoilivat sinne tänne ja isovanhemmat kannustivat heitä osallistumaan discotanssiin, jonka laivan toimelias, kiva nuori työntekijä, tarjoilija ym. ohjasi erittäin taitavalla tyylillään. Siinä mentiin välillä piirissä ja välillä jammailtiin yksin.
Katselin poikaa (nuori mieshän hän oli), niin elementissään show-isäntänä. Ja mikä nätti tyttö (nuori nainen siis) keltavalkoisessa minimekossaan, hiukset ponnarilla, kuin päivänkakkara. Välillä kaveri nousi pöydälle, riisui paitansa ja kieputti sitä ilmassa. Tämä ei ollut mikään party boat, semmoisiakin näkyi laiturissa, mutta ilmeisesti discomeininki kuuluu kaikkiin laivaretkiin. Nyökyttelimme nonnan ja nonnon kanssa hyväntahtoisesti iloiselle tunnelmalle, vähän heiluimmekin siinä paikoillamme.
Nuoret ihmiset ovat ihania.


4. Siivoojan pyyhetaide

Kun tulimme retkiltämme sängyllä odotti aina erilainen pyyheasetelma. Välillä pyyhkeestä taiteltu joutsen oli saanut kukkiakin koristeekseen. Kiitos siivoojallemme tästä ekstrasta!




5. Lämpimät illat


Iltakalastusta

 

Iltapalavereja



6. Kukat

Kuivankin kesän lopussa jotkut kukat jaksavat kukkia.



Aluksi olin vähän huolissani, kun en enää viihtynyt niin paljon meressä. Kymmenen vuoden takaisella soolomatkallani samassa paikassa ja samassa hotellissa kävin pulahtamassa meressä jo ennen aamiaista ja vietin kaikki iltapäivät rannalla.
Mietin, enkö enää lumoudu mistään muustakaan. Luin ennen matkaa Eeva-lehdestä Hannu-Pekka Björkmanin kolumnin, jossa hän käsittelee sitä, miten ikääntyessä kaikki alkaa tuntua tutulta ja elämään tulee harvoin mitään odottamatonta.
"Iän karttuessa odottamaton muuttuu odotetuksi. Se tulee tutuksi - kuin aluksi tuntematon ihminen, johon törmää aina uudestaan ja jonka kanssa alkaa vähitellen tervehtiä. Yksi vanhenemisen hyvistä puolista lienee, että lopulta on nähnyt niin paljon, että kaikki tuntuu jo tutulta. Elämä toistaa itseään lukuisina variaatioina. Niistä alkaa nähdä läpi ensin oman elämänsä, sitten kaikkien." 
Minusta tässä ajatuksessa on totta, mutta se on myös kauhean surullinen. 
Tiedän, että joskus tulee aika, jolloin fyysisen kunnon heiketessä saatan pitää matkan rasituksia suurempina kuin sen antia, mutta toistaiseksi näin ei ole.
Minä virkoan uusista huomioista ja erilaisten ihmisten näkemisestä ja tiedän, että matka kaikkine odottamattomuuksineen on minulle lääke nuutumiseen.   


Kohti uusia seikkailuja, Kuva: Ume

 

Tässä linkit juttuihin, joita kirjoitin Marmariksesta syksyllä 2016:
Ostoskeskuksen edessä ei ollut enää suihkulähdettä, sen paikalle on istutettu kasveja. Vettä pitää säästää. Koulujen pihat olivat kiinni, koulut jo alkaneet, pihassa oppilaita kauniissa koulupuvuissaan.  


Oi nuoruus!

  Oi nuoruus, minä 25 - 26 vuotta, 70-luvun puolivälissä Täällä taas ikääntymisen kokemusasiantuntijanne MM. Oi että, vanhoista dioista löyt...