Bertrand Russell fasismin synnystä

Kouvolan Myllykoski, 6.3.2025

Amerikkalainen filosofi, kirjailija Ruth Nanda Anshen kokosi ja toimitti vuonna 1940 esseekokoelman "Freedom: Its Meaning", johon matemaatikko ja filosofi Bertrand Russell kirjoitti esseen "Freedom and Government". Alla ote Russellin esseestä.

The first step in a fascist movement is the combination under an energetic leader of a number of men who possess more than the average share of leisure, brutality, and stupidity. The next step is to fascinate fools and muzzle the intelligent, by emotional excitement on the one hand and terrorism on the other.
This technique is as old as the hills; it was practiced in almost every Greek city, and the moderns have only enlarged its scale.

Oma suomennokseni:
Ensimmäinen askel fasismiin alkaa siitä, että energinen johtaja kokoaa ryhmän miehiä, joilla on keskimääräistä enemmän joutilasta aikaa, brutaaliutta ja tyhmyyttä. Seuraavaksi hurmataan hullut ja vaiennetaan älykkäät toisaalta tunteisiin vetoamalla ja toisaalta terrorismilla.
Tämä tekniikka on yhtä vanha kuin vuoret; sitä harjoitettiin melkein kaikissa antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa ja modernit johtajat ovat vain laajentaneet sen asteikkoa.

Alkukuvani on aamuiselta kävelyltäni Myllykosken entisen pääkadun varrelta. Katu alkaa tehtaalta ja päättyi aikanaan kauniiseen puusta rakennettuun juna-asemaan. Kadun molemmin puolin on ollut pankkeja ja erilaisia liikkeitä, sittemmin vain pubeja ja kirppiksiä ja nyt tyhjiä tiloja.
Kuvan kohdassa toisella puolen katua on kirkko, jonka pihan laidasta otin kuvan.
Alla yksityiskohta entisen Räksy-pubin (keskimmäinen talo) ikkunasta. Kirkko peilautuu ikkunaan.

Pahaa on aina ollut, mutta niin on hyvääkin. Pidetään tämä mielessä. 

Asioita ja asioista

Kouvolan kävelykatu Manski 24.02.2024, Kuva: Ume

Olen tässä flunssanuhjuisena miettinyt. Kaikkea. 

Ilahduin, kun huomasin, että Olli-Pekka Tennilältä on julkaistu kirja, joka minulla on lukematta, Lemmonommel. Pidin niin kovasti Tennilän aiemmin kirjoittamista Yksinkeltainen on kaksinkeltaista ja Ontto harmaa. Luen niitä aika ajoin uudelleen. Ja Lemmenommel on nyt yöpöydälläni, hyvänä päivän lopettajaislukemisena.
Tässä Tennilän miete asioista:
Eräät asiat ovat liian suuria, jotta niitä voisi havainnoida. Toiset taas ovat liian mitättömiä, jotta niitä voisi tarkastella. Niin ikään ovat toiset asiat liian valtavia, jotta niistä voisi puhua mielekkäästi, kun toiset asiat taasen lankeavat kohtaan, jossa niistä puhuminen olisi tuskin luontevaa tai edes mahdollista niiden mittaamttoman mitättömyyden tähden. 

Olen miettinyt nykyistä maailman tilaa ja poliittisia asetelmia.
Tällä hetkellä maailman suurvaltoja hallitsevat henkilöt, joille mikään ei ole arvokasta ja kaikki on kaupan. Se on tyhmää, ja se huolestuttaa minua.
Kun sivistys rapautuu arvostuksen puutteessa, niin missä on turvapaikka niille, jotka eivät viihdy ilman kulttuuria?

Olen miettinyt myös somemaailmaa ja yhteydenpitoa sen välityksellä. 
Onko siinä jotain parempaa, että ajatuksia jaetaan somealustoilla kuin siinä, että niitä kirjoitettiin päiväkirjaan ja kirjeissä ystäville, yhdelle kerrallaan? Sen ajan kirjeisiin vastattiin harkiten ja pitkästi. Nyt paljolti vain lukaistaan kaikkea ohi lipuvaa, keskittymättä, ja siinä kaikille kirjoittaessa ne oikeat yhteydenpidot tahtovat jäävät pitämättä. Sama koskee kuvavirtaa. Miten rakkaita ovatkaan vanhat albumit, joihin on ikuistettu hetkiä perheen ja ystävien kesken. Ne hetket ovat säilyneet, mutta mitä säilyy digikuvien ajalta?
Runsautta, josta tärkeä ei erotu, kaikkea liikaa.
 
Jos laskee seuraajiensa ja tykkäystensä määrää, niin pettää itseään. Mitä väliä sillä on, miten paljon jotkut algoritmit piipahtavat omilla tileillä? Minunkin blogissani on viime aikoina ollut joinain päivinä 5000 vierailua Singaporesta. En hetkeäkään kuvittele, että nämä olisivat ihmisiä, joita blogin kuva kiinnostaa niin paljon, että he käännättäisivät tekstin englanniksi, mandariinikiinaksi, malaijiksi tai tamiliksi.
  
Tiedän, että en tajua kaikkien uusien alustojen koko ideaa. Blogin idean ymmärrän, minullakin täällä oma rakas yhteisöni, mutta nämä nopeammat, Instat, TikTokit ja muut... Olenko kuvitellut niistä liikaa, vai onko niillä enemmän merkitystä joillekin muille?
 
Filosofi Senecan nimiin on kirjattu ajatus "Joka on kaikkialla, ei ole missään". Se tuntuu kertovan meidän aikamme somesta, mutta mistä se mahtoi kertoa aikanaan?

Ja nyt juolahti mieleeni, että osa tämän tekstini lukijoista ei ole elänyt aikaa ennen somea eikä ymmärrä, mistä minun nostalgiassani on kyse. Miksi kaivata jotain hitaampaa ja hankalampaa?

Luin pari hyvää kirjaa. Ne valikoituivat luettavakseni paristakymmenestä kirjastosta lainatusta. Olen käynyt ikääntyessä yhä valikoivammaksi lukemiseni suhteen.

Jenny Tinghui Zhangin 2022 ilmestynyt romaani Four Treasures of the Sky kuuluu parhaimpiin esikoisteoksiin, mitä olen lukenut. Kirjaa ei ole vielä suomennettu. 
Kirja kertoo kiinalaisten kovasta kohtelusta 1800-luvun lopun USA:ssa. Amerikankiinalainen Zhang oli kuullut työmatkalla Idahossa käyneeltä isältään siellä tapahtuneesta viiden kiinalaisen siirtolaisen hirttämisestä. Isä oli pyytänyt tyttäreltään, voisiko tämä selvittää, mitä oli tapahtunut. Tietoa tragediasta ei ollut hirttopaikan merkinnyttä kylttiä enempää, sekin jo varastettu siihen mennessä kun tytär muutama vuosi myöhemmin ryhtyi keräämäään materiaalia kirjaansa, mutta samanlaisia tapauksia löytyi paljon, ja niin hän kehitteli taustatyönsä pohjalta fiktiivisen kuvauksen erään Lin Daiyn elämästä.
Daiyn tarina lähtee kiinalaiselta torilta ja hänen on elämänsä aikana naamioiduttava monta kertaa. Daiysta tulee Feng, Peony ja lopuksi Jacob Li. 

Norjalaisen Nina Lykken kolmas teos Emme ole täällä pitämässä hauskaa on todella hauska kirja. Lykke on harvinainen huumorin taitaja. Hänen kirjansa on purevaa yhteiskuntasatiiria, jossa sivallellaan juuri niitä asioita, joiden vähäisestäkin arvostelusta nykyään leimataan helposti äärioikeistolaiseksi tai juntiksi: metoota, kulttuuripiireissä vallitsevaa kaksinaismoralismia, autofiktiota, kaiken seksuaalistamista ja ylemmän keskiluokan turhamaisuutta.

Vanheneva kirjailija Knut A. Petterson on kirjoittanut Kuuluisan Kirjansa parikymmentä vuotta sitten ja tietää, että hänet kutsutaan esiintymään kirjallisuustapahtumiin vain, jos joku on perunut osallistumisensa. No, sellaiseen hän nyt on menossa ja kaiken lisäksi haastateltavaksi yhdessä kahden henkilön kanssa, nuoren naiskirjailijan, joka on tehnyt hänestä autofiktiossaan seksuaalisen saalistajan ja entisen vaimonsa uuden miehen kanssa, joka on vienyt häneltä paitsi vaimon myös pojan.
 
Knut ei voi sietää "todellisuuskirjallisuutta", joka hänestä on genreistä vilpillisin. Se ei kunnioita edes edesmenneitä, joilla ei ole enää mahdollisuutta puolustautua. Laiskat kirjailijat muokkaavat heidän elämäänsä mieleisekseen sen sijaan, että keksisivät hahmonsa itse. Knut on vihannut tätä lajia jo paljon ennen kuin Todellisuuskirjailija kirjoitti hänestä. Tämä aggressiivinen, sanavalmis nainen kuvasi itsensä säikyksi neidoksi, joka joutuu miespedon lääppimäksi. Knut on koko elämänsä lähestynyt naisia arasti ja koittanut väistellä kohteliaaasti liian innokkaita. Näin Knut tietää asioiden olevan, eikä ole koskaan luullut eikä kuullut itsestään muuta.
Todellisuuskirjailijan valheita julkaistaan kirja toisensa perään ja ne myyvät, mutta Knutin innostuneena esittelemä kirja-aihe teilataan kustantamossa, koska hän on väärä henkilö kirjoittamaan norjanpakistanilaisesta homosta.

Knut vaeltelee kirjallisuustahtumassa ärsyyntyneenä alkoholia siemaillen ja kostoa hautoen. Miksi enää ei osata pukeutua, hotelliaamiaisellakaan ei saa olla rauhassa, kun joka puolella esitellään perseitä treenitrikoissa. Tapahtuman ohjelma ja esiintyjät ovat kuin parodiasta ja silti kaikki hyvin tunnistettavia. Eräs tilaisuuden alustajista ei puhu luentonsa aiheesta, jonka vuoksi ihmiset ovat tulleet häntä kuulemaan. On muodikasta vaihtaa aihetta ja puhua pinnalla olevista teemoista. Pettynyt yleisö tyytyy, koska pitää olla avarakatseinen.
Pitää myös osata olla provosoiva. Oikealla tavalla.
 
Tietenkin yleisö on Todellisuuskirjailijan puolella. 
  
- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni.

- Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin. Jos te jotka kirjoitatte niin kutsuttua todellisuuskirjallisuutta edes pitäytyistte todellisuudessa, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ettehän te niin tee. (- -)
Todellisuus ei ole johdonmukainen, se sisältää aivan liian paljon turhaa roinaa, joka ei sovi kertomukseen ja joka täytyy siksi jättää pois, ja sitten sen tilalle tarvitaan jotain muuta ja se muu meidän täytyy keksiä, se meidän täytyy  sepittää, aivan kuten tuo tuossa on sepittänyt minut ja minun käyttäytymiseni ja silti käyttänyt minusta koko nimeä. 

Muuttuuko mikään? Kuullaanko Knutia? Haukotteleeko Todellisuuskirjailija todellakin Knutin puhuessa? Onko juontaja tyytyväinen - niin aitoa keskustelua! Saako media  uuden lihapalan kaluttavakseen?
 
Aurinko paistaa, ihmiset ja eläimet kävelevät kaduilla ja jalkakäytävillä, poikkeavat välillä myymälöihin.
Infrastruktuuri. Kaikki on liikkeessä, kaikki toimii.
Mutta Pelastusarmeijan kirpputorin edessä on kyltti.
Kaikki kirjat ilmaiseksi!

Vielä muutama ajatus Olli-Pekka Tennilältä: 

Sitoutuu ajattelemaan tietyllä tapaa, 
vaikka voisi rehellisyytensä puitteissa ajatella toisinkin.

Niin ideat eivät ole meidän. 
Me olemme ideoiden.

Suodatamme kohinan ja ajattelemme, 

että jäljelle jää se, miten asiat ovat.

 

Elisa Shua Dusapin ja niukka versus runsas proosa

 

Ei ole kiva olla toipilaana. Menetän suunnittelemiani menoja, kuten huomisen teatterin, vesijumpan ja päivittäiset lenkit kauppaan ja kirjastoon. Toisaalta potiessa saa ottaa vapauksia, kun on kerran sairaana ja on tylsää. Rikon asettamaani telkkarisääntöä - vasta iltakuuden jälkeen - johon olenkin jo aiemmin tehnyt yhden lievennyksen ja myöntänyt itselleni jakson jotain hyvää sarjaa päiväkahvin kera. Nyt lievää flunssaa sairastaessani olen katsellut tallentamiani ohjelmia ja suoratoistoja päivälläkin.  

Olen lukenut kaksi romaania ja miettinyt erilaisia proosatyylejä. Yksityiskohtainen, laveasti kuvaileva vai niukka, arvoituksellinen kerronta? Mikä näissä tyyleissä viehättää, ja kummasta nykyään nautin enemmän?
Kimmokkeen tälle pohdinnalle antoi Ritan kommentti edellisessä kirjoituksessani: "En ole varma onko hyvän kirjailijan ehdoton vaatimus laaja sanavarasto. Sekin on taito, että tekee tunnelmaa niukoin sanoin ja lyhyin lausein. Tätä olisi kiinnostavaa tutkia enemmän." 

Minusta on mukava ennen lukemista tutkailla kirjan ulkonäköä, kantta ja grafiikkaa. Elisa Shua Dusapinin romaani Sokcho talvella toi heti mieleeni jotain muutakin kuin kirjan. Teksti on kustantajan nimeä lukuunottamatta pystysuunnassa. Kun kirjan kääntää kyljelleen, niin - haa siinä se on...

... tulitikkurasia tai Sisu-aski, viehättävä, pieni pakkaus! 
Kirjan graafinen suunnittelu on Luke Birdin ja Tuula Mäkiän. Taustakuvana näkyy eteläkorealainen, lähellä Pohjois-Korean rajaa sijaitseva Sokchon kaupunki. Keskellä lienee kirjan nimi tyyliteltynä koreaksi.
Alkukieli ei ole korea vaan ranska. Elisa Shua Dusapin on korealais-ranskalainen ja asuu Sveitsissä. Sokcho talvella/Hivèr a Sokcho on Dusapinin esikoinen. Se julkaistiin 2016 ja sai englanninnoksestaan vuonna 2021 parhaan käännöskirjan palkinnon. Suomennoksen on tehnyt vuonna 2023 ranskasta Anu Partanen. 
Entä "Sisu-askin" sisus: ilmavaa, miellyttävää lukea, otsikoimattomien lukujen välillä tyhjä sivu. 

Hän saapui syvälle villakangastakin sisään kääriytyneenä. Laski matkalaukun jalkojeni juureen ja veti myssyn päästään. Länsimaalaiset kasvot. 

Kirja alkaa niukan toteavasti kuin ympäristön karuutta jäljitellen.   
Sokcho on talvella kylmänkalsea ja tapahtumaton paikka, kesällä vilkas turistikaupunki.
Dusapinin tarinan aika on talvi ja miljöönä on pieni majatalo vähine asukkeineen. Päähenkilö ja kertoja on parikymppinen nainen, joka on opiskellut Soulissa, mutta palannut sieltä kotikaupunkiin äitinsä luo miettimään tulevaisuuttaan. Hän on töissä majatalossa ja viettää viikonloput hieman vastentahtoisesti äitinsä ahtaassa asunnossa nukkuen tämän vieressä. Soulissa mallintöihin pyrkivä poikakaveri käy aika ajoin pyytämässä naista mukaansa, mutta tämä pitää enemmän pysähtyneestä elämästään pensionaatissa. Hänen elämäänsä on tuonut sisältöä sinne vieraaksi saapunut ranskalainen sarjakuvapiirtäjä. 

Sokcho ei tehnyt muuta kuin odotti. Turisteja, laivoja, ihmisiä, kevättä. 

Koetin ajatella Soulia. Alkoholi, kaikki nauru, valot jotka repivät silmät päästä, melu joka räjäyttää kehon ja kaikki ne nuoret naiset, muoviset nuoret naiset ja miehet tuossa kaupungissa, joka keikisteli ja keinutteli, kurkotti aina vain korkeammalle, ja sanoin että se oli ok. Ettei hänen pitänyt luopua mistään minun takiani. Hän sanoi että olin hölmö. Että hän rakasti minua kovasti. 

Kauneusleikkaukset ovat arkipäivää ja keino parantaa asemaa työnhaussa. Kertojan poikakaverikin suunnittelee korjauttaa ulkonäköään niiden avulla ja köyhä äiti olisi halukas kustantamaan tyttärelleen plastiikkakirurgin palveluja. Hän on myös huolissaan tämän laihuudesta. Taustalla tuntuu olevan syömähäiriö, joka yhä näkyy niin, että tytär syö itsensä ähkyyn aloitettuaan syömisen äitinsä mieliksi.   
  

Paikallisen ruuan ja tapojen kuvaukset saavat tämän romaanin tuntumaan houkuttelevalta matkakirjalta. Miltä mahtaa maistua tteokguj-keitto, merileväletut, tammenterhohyytelö, kimchi (onko kuten meidän hapankaalikeitto?), ohraliemi keitettyjen kananmunien kera ja fugu sashimi, jossa raaka pallokala, fugu, leikataan hienonhienoiksi läpikuultaviksi fileiksi varoen sisäelimiä, joitten myrkky saattaa jo pienenä annoksena tappaa ihmisen? Miltä tuntuisi jjimjilbang, rikkikylpy, ja Seollalin, uuden vuoden, juhlinta räikeästi koristellussa kalanhajuisessa rantakaupungissa? 

Tytär ajattelee, ettei äiti ikinä antaisi hänen käsitellä fugua, mutta niinpä vain hän kirjan lopussa valmistaa täydellisen fugutarjottimen, jossa kalanpalat ovat "vain vähän ilmaa kiinteämpiä", höyhenenkevyitä, helmiäiskuvioisia taideteoksia. (Kannattaa googlata fugu!) 

Haluaisin kovasti nähdä sarjakuvataiteilija Yan Kerrandin kirjan, jonka hän piirtää valmiiksi Sokchossa. Siinä olisikin hieno rinnakkaisteos tälle kirjalle, jossa kertoja seuraa hänen työskentelyään, välillä vakoillen ja jopa mustasukkaisena sille naiselle, jota Kerrand yrittää saada kuvatuksi koskaan onnistumatta.
Nuoren eksyneen oloisen naisen ja häntä paljon vanhemman miehen suhteesssa on romanttista väreilyä ja välittämistä, jota kertoja ei pue sanoiksi.

Mieleeni tulee tunnelma elokuvassa The Bridges of Madison County, jossa myös on taiteellinen mies, joka lähtee. Meryl Streep ja Clint Eastwood saavat taitavilla roolisuorituksillaan aikaan odottavan ja haikean tunnelman.
Myös Sokcho talvella on kuvattu, aivan äskettäin, elokuvaksi Winter in Sokcho, jonka on ohjannut ranskalaisjapanilainen ohjaaja Koya Kamura.
  
Kirjan loppuluku, jossa taiteilija on lähtenyt ja jättänyt luonnosvihkon jälkeensä on äärimmäisen kaunis, runollinen, viipyilevä, kuin vastakohta alkuosan toteavalle tyylille.  

Tarina hiipui. Se hiipui kuin olisi lähtenyt harhailemaan kauas pois siinä sormieni, katseeni alla. Lintu oli sulkenut silmänsä. Paperilla näkyi enää vain sinistä.  Sivukaupalla taivaansinistä mustetta. Ja tuo mies meren yllä, talvessa hapuilemassa, hän antautui aalloille ja hänen vanavetensä sai naisen hahmon... 

  

Tämä kirja on 148-sivuinen, mutta se on jatkanut elämäänsä minun ajatuksissani paljon pitempään kuin sen jälkeen lukemani Colm Tóibinin puolta pitempi Long Island (2024), joka myös on tasokas romaani. 

Olen lukenut viime vuosina kahden Nobel-kirjailijan teoksia Abdulrazak Gurnahilta useampia ja Jon Fosselta yhden. Gurnahin teokset ovat paksuja, erittäin seikkaperäisesti henkilöittensä tunteita ja ajatuksia kuvaavia proosateoksia ja Jon Fossen Aamu ja ilta on pienoisromaani, jonka tyylinä on ohjata tarina jatkumaan lukijan mielessä. Fossen kirja herätti enemmän tunteita ja on palautunut mieleeni kaiken aikaa.
Minuun taitaa sitten vedota enemmän niukka kuin runsas muoto. Riippuu tietenkin kirjan tasosta, mutta usein ylipitkä väljähtyy. 
Monet paksuista lukuromaaneista*, sukutarinoista ja pitkälle ajassa kulkevista tarinoista, ovat kyllä kiinnostavia, uppouttavia ja viihdyttäviä, myös tietoa lisääviä, mutta harvoin niin säväyttäviä kuin pienet kirjahelmet. 

No, nyt en jaksa enää listata runsassanaisen tyylin etuja. Toisella kertaa. Sohvaannun säälittelemään itseäni kahvikupposen ja leipomani kermaisen kääretortun kera. Ehkä jotain telkkarista. Rakkaat lapset -sarja tuli jo katsotuksi, voi miten hauska! Miitta Sorvali kuin Joanna Lumley Absolutely Fabulous -sarjan Patsyn roolissa. 

*Tiedän, että sana lukuromaani nostaa joillakin lukijoilla karvat pystyyn. Minä en ole kokenut sitä negatiiviseksi, enkä käytä negatiivisessa merkityksessä. 

  

Kirjastossamme on tällaisia kirjanmerkkejä,
joita kehotetaan jättämään palauttaessa kirjan
väliin suositukseksi seuraavalle lainaajalle. 
Käytin edellisessä jutussani Melenderin esseeteoksesta
avartava-lappua ja nyt Dusapinin kirjasta säväyttävää.
Veikeä - hm - harvemmin tulee luetuksi mitään veikeää. 

Tommi Melender flaneeraa ajatusten kaduilla

Tämän kirjan tekstit eivät tarjoa lopullisia ja kaiken selittäviä tulkintoja aikalaishulluutemme syistä ja seurauksista. Tarkastelen maailmaa uteliaana kansalaisena esseistisin keinoin. Ihannekuvani esseististä on ajatusten flanööri, jonka kutsumuksena on ihmetellä lukemaansa ja kokemaansa.

Tommi Melenderin Ihmisen näköinen on hänen viides esseekokoelmansa, lisäksi hän on kirjoittanut yhdessä Timo Hännikäisen kanssa pamflettityylisen esseeteoksen Liberalismin petos ja Sinikka Vuolan kanssa romaanien loppuja käsittelevän Maailmojen loput. 
Esseiden lisäksi entinen toimittaja, nykyään vapaa kirjailija on kirjoittanut runokirjoja, romaaneja ja lehtijuttuja.

Ihmisen näköisessä Melender tarkastelee Venäjän, Yhdysvaltojen ja Euroopan historiaa sekä nykytilannetta, muuttuvan maailman esiin nostamia nostalgian muotoja, liberalismin ongelmia, sosiaalisen median keskustelukulttuuria, onnellisuutta, taiteen holokaustikitschiä, jota on kehittynyt joukkotuhon ympärille, kun siitä on etäännytty. Hän kirjoittaa myös kirjailijan työstä ja kirjailijoista, jotka ovat asettuneet väärälle puolen.
Melender nostaa esiin ajatuksia, siteeraa toisia ajattelijoita ja antaa lukijalle aineksia pohtia omaa ajatteluaan.
Olen tämän kirjan luettuani hakeutunut etsimään tietoa kirjan käsittelemistä asioista ja siinä siteeratuista henkilöistä. Näin hyvä esseeteos toimii, se tekee lukijastakin ajatusten flanöörin.

Kaikki, mitä kirjailijat kirjoittavat, on jo tuolla ulkona, yhtenä suurena sanamateriana. Sitä he louhivat tahoillaan, järjestävät irtoilevaa  ainesta kirjan muotoon. Jokainen hyvä kirja sisältää mailman kaikkien kirjojen kollektiivista viisautta, koska hyvän kirjan kirjoittaminen vaatii tuhannen kirjan lukemista. 

Minua viehättää yllä olevan sitaatin louhimiskuva. Sitä on hauska kuvitella katselevansa.
Niin, onhan se kaikki siellä, mutta taito on siinä, että löytää ne aarteet ja osaa yhdistellä niitä kiinnostaviksi ja aina uudelta tuntuviksi kokonaisuuksiksi. 
Melender osaa. Kiitän kirjasta!

Nyt jätän tämän näin lyhyeksi - minulle epätavallista, mutta ehkä jopa positiivista. (Onhan horinaton helmikuu pitkästi tarinoivalle aina parempi kuin hölisevä helmikuu.)
  
Muista viime aikoina lukemistani on jäänyt mieleen Minna Lindgrenin synkkä, humoristinen tragedia Soteorpo muistisairaan ja hänen omaishoitajansa elämästä yhteiskunnan sotepalvelujen mentyä pieleen hyvinvointialuejaossa. Viiltävää yhteiskuntakritiikkiä tilanteesta, jossa kotona hoipertelee ilman apua kaksi yhtä väsynyttä ihmistä, "vaativa ruumis" ja "elävän leski".

Olen lähdössä yhden lapsenlapsen (kolmannen jo!) vanhojen tansseihin Turkuun. Turun lukiolaisilla tämä tapahtuma on ajoitettu ystävänpäivään. 
Toivotan kaikille blogissa käyville hyvää ystävänpäivää!

        

Pirkko Saision elämäkertatrilogiasta ja Heini Junkkaalan kirjasta Sopimaton

 

Pirkko Saision kolme elämäkerrallista kirjaa kattavat lapsuuden, teini-iän ja nuoren aikuisuuden. Myös monissa muissa kirjoissaan Saisio on kertonut kokemistaan asioista ja ajatuksistaan, niissäkin, joiden aiheena on jotain aivan muuta.
Silti pyydän - saisinko vielä yhden elämäkerrallisen, vanhuuden päiviä käsittelevän - kiitos! Ei tietenkään vielä, vaan paljon myöhemmin, vanhana sitten.

Pirkko Saisio on muutaman kuukauden minua vanhempi, syntynyt vuonna 1949. Tunnistan hänen muisteluissaan paljon oman aikani sävyjä.
Keskimmäisen Vastavalo-teoksen (2000) kannen valokuva Kallion yhteiskoulun penkkaririehasta muistuttaa omia penkkaripäivän kuviani Pomarkun yhteiskoulussa. Ensimmäisessä kirjassa Pienin yhteinen jaettava (1998) Piki istuu portailla äidin ja mummon kanssa, joilla on aikansa työväen luokan naisten habitus essuineen ja permanentteineen. Piki on ilman paitaa shortseissa, "kuten muutkin pojat". Kolmannen kirjan kannessa on Saikku mielenosoittajana lippalakissaan, 70-luvun yliopistonuorten elämää. Kirjan nimi on Punainen erokirja ja se ilmestyi 2003.

Olen lukenut nämä kirjat niiden ilmestymisen aikoihin. Nyt innostuin lukemaan ne uudelleen muutamien blogikeskustelujen innoittamana.
Kun olin saanut luku-urakkani päätökseen, niin Saisio olikin paljon esillä mediassa saatuaan kaksi isoa tunnustusta, Haavikko-säätiön Marja-Liisa Vartio -palkinnon elämäntyöstään ja Runeberg-palkinnon uusimmasta romaanistaan Suliko. 
Innostuin vielä tutkimaan, mitä uutta löytyisi näytelmäkirjailija ja dramaturgi Heini Junkkaalan Saisiosta kirjoittamasta lähes tuhatsivuisesta elämäkerrasta Sopimaton. 

Mikä erotti tämänkertaisen Saision kirjojen lukemiseni parinkymmenen vuoden takaisesta? No, kiinnitin enemmän huomiota tyyliin ja luin Saision elämästä filosofisemmalla ja psykologisemmalla katseella. Tiesin tapahtumat. 

Saision teksti on proosarunomaista ja fragmentaarista, välillä hyvin lyhyttä ja toteavaa, välillä maalailevaa. Se on vaeltelua muistoissa ja niiden tarkastelua nykyhetkestä käsin. Se on helposti syntyneen oloista ja helppolukuista. Ja se on täynnä itseironista huumoria.   

Pienin yhteinen jaettava on Pirkko itse; hän on viiden aikuisen seuraama lapsi, vanhempien, isovanhempien ja Ulla-tädin. Hän saa huomiota, mutta kokee myös vaatimuksia. Jokainen aikuisista  odottaa eri asioita. Taitaa olla vain pappa, joka antaisi lapsen olla lapsi ja kulkea poikien vaatteissa, jos niin haluaa, pitää sen lippalakkinsa, jossa on keltainen plastiikkalentokone otsassa. 
Trilogian ensimmäisen osan alaotsikkona voisi olla syyllisyys. Pieni lapsi pelkää tekevänsä väärin ja tulevansa hylätyksi. Kaikkivoipaisuuden tunne ja maaginen ajattelu saa hänet kuvittelemaan, että hän saa pelkillä väärillä ajatuksillaan aikaan pahaa.

- Eihän tulipaloa nyt kukaan toivo, sanoo mummo.
- Mutta jos yks toivoo vaan?
- Ni mitä?
En usko, että hyödyttää jatkaa, mutta minun on pakko:
- Jos esimerkiks joku pikkutyttö toivois, että esimerkiks jonnekki syttyis vaikka tulipalo, yritän. 
- Sehän olis mahdotonta, mummo keskeyttää. - Semmonen olis kyllä paha ihminen. Ilkee ihan. 

Vastavalon murrosikäisen elämää määrittävä tunne on viha. Kukaan ei ole niin tunteidensa vallassa kuin kipuileva teini. En ihan muistanut sen vihan voimakkuutta, mutta Saision kuvaukset vihasta opettajaa kohtaan, vaikeista kaverisuhteista ja isävihasta saivat omatkin muistoni esiin.
Murrosikäinen väittelee aikuisten kanssa ylimielisesti ja näsäviisaasti provosoiden, mutta ei hän silti haluaisi voittaa. Hän toivoo, että aikuiset olisivat sellaisia, joita hän voisi ihailla, mutta harva on. 
Kotioloissa hiertää se vanhemmista erottava tekijä, että he eivät ole käyneet kouluja ja tytär on oppikoululainen. Hän sulloo kirjahyllyn Leninin kootut teokset sängyn alle kaverien tullessa kylään. 

Punaisen erokirjan aikuistuvan naisen elämää kuvaa hämmennys ja ajelehtiminen. Kuka minä olen, kenen kanssa elän, mitä alan tehdä työkseni, millä elän, saanko lapsen? Seksuaalivähemmistöön kuuluva joutui salaamaan osan identiteetistään. Tähänkin kipeään asiaan Saisio suhtautuu huumorilla kertoessaan, että osa seksielämän lumosta katosi, kun se ei enää ollutkaan rikos. 

Rakastamiseen ei totu, eikä rakastamatta olemiseen.
Jossakin on satama, missä rakkaus on turvallista ja rauhallista, luultavasti, mutta hän ei tiedä missä se on. Häntä se ei kiinnosta, luultavasti.

Isä ravaa edestakaisin hänen edessään raivoaan ja katkeruuttaan huonosti nieleskellen:
- Vetren tyttö pääsi lääkikseen ja Lehtosen Seppo on kohta valmis valtiotieteen maisteri, mutta mitäs meillä? Rahaa holvataan kyllä meneen että...
- Mulla on sopimus, hän keskeyttää.
Ja isä, ivallisesti:

- Mikähän sopimus sullakin muka on?
Ja hän, huolettomasti:

- Yks vaan. 
Ja isä, kiinnostustaan peitellen:
- Se on kanssa niin helppo sanoa, että yks vaan, kun on kaikki eteen valmiiks kannettu, että... niin mikä sopimus muka?
Ja pitemmässä versiossa hän kiusoitteleee vielä pitkään, lyhemmässä heittää huolettomasti:
- Kustannussopimus. Romaanista. Että sellanen vaan. 

Yllä oleva on yksi niistä kuvitelmista miten esikoiskirjastaan kustannussopimuksen  tehnyt näyttelijäopiskelija yllättää eri ihmiset suurella uutisellaan. Todellisuudessa kotona reagoidaan uutiseen seuraavasti: 
- Voi että, äiti sanoo.
- Tolta tulee romaani, sanoo Ulla-täti, ja isä:
- Aika hyvä suola tässä. Usein on liikasuolasta, siika nimittäin. 

Saisio kirjoittaa minä-muodossa joka vaihtuu kesken kaiken hän-muotoiseksi kerronnaksi, kun hän alkaa katsella itseään ja tapahtunutta ulkoapäin. Hän muistaa hetken 8-vuotiaana, jolloin tajusi, että voi kuvata itseään hänenä, muuttaa asiat lauseiksi ja rakentaa tarinan, ja tämä oivallus innoitti häntä. 
Leikki-iässä hän oli käyttänyt muotoa "yks tekee" tilanteissa, jolloin oli sanottu, että pitäisi käyttäytyä jotenkin toisin, ei saisi istua lippalakki päässä - "yks istuu vaan". Tämä hieman uhmakaskin sanonta jäi sitten kuvaamaan myös aikuisempaa Saikkua.

Se että Saisio käyttää koko elämäänsä materiaalina vaikuttaa myös niin, että hän saattaa kertoa saman tapahtuman eri tavalla eri kerroilla. 
Junkkaalan kirjassa on tästä paljon esimerkkejä. Tarina on Saisiolle tärkeämpi kuin todenperäisyys. 
Miten kirjani ovat syntyneet -teoksessa Saisio sanookin, että tämä selvitys  kirjojen synnystä näyttää todelta tänään, mutta vuoden päästä hän voisi kertoa erilaisen tarinan omasta tekstin rakentamisestaan. 

Sinusta kirjoittamasi omaelämäkerralliset romaanit eivät ole sen tunnustuksellisempia kuin muutkaan teoksesi. Larssonin ja Weinin kirjoittamat ovat olleet vähintään yhtä omakohtaisia. Eva Weinin Puolimaailman naisen olet useassa yhteydessä maininnut tunnustuksellisimmaksi romaaniksesi. Fiktiivisten henkilöiden ja tapahtumien kautta kirjailija voi paljastaa itsestään enemmän kuin autofiktiossa. 

(Saisio on kirjoittanut kirjoja myös nimillä Jukka Larsson ja Eva Wein) 

Yllä oleva on siis ote Junkkaalan teoksesta Sopimaton (2023). Hän on kirjoittanut kirjansa sinä-muotoon kuin kirjeeksi entiselle opettajalleen, nykyiselle kollegalleen ja ystävälleen Pirkko Saisiolle.
Minusta tämä muoto on juuri oikea valinta tähän kirjaan.  

Junkkaalan kirjaa on kritisoitu siitä, että hän on niin läheinen Saisiolle ja että kirja siten olisi eräänlainen fani-kirja.
Junkkaala kertoo alkusanoissa, että hänet nimenomaan pyydettiin "todistajakertojan" rooliin. Tässä roolissa hänellä on myös omia pohdintoja, joskin vähemmän. Hän antaa Saikun tarinoida ja nimeää itsensä vaatimattomasti ja lämpimällä huumorilla kirjuriksi ja konservoijaksi.
En ymmärrä, miksi kuvattavan kohteen tunteminen jotenkin heikentäisi kirjan arvoa. Junkkaala kuvaa Saision rakastettavaksi persoonaksi, jolla on omat puutteensa. Niistäkin hän kysyy Saision läheisiltä.  

Minusta tämän kirjan heikkous on sen koko. Kirja olisi kaivannut karsimista ja tiivistystä. Toisaalta runsaus myös sopii kirjaan, joka kertoo Saision tyylisestä vuolaasti ja anteliaasti ajatuksiaan ja tunteitaan jakavasta ihmisestä. 

Toinen miinus tule jo tuttujen asioiden toistamisesta. Monet episodit Sopimattomassa ovat samoja, joita luin Saision itse kirjoittamasta trilogiasta. Minulle tuli sama olo kuin lukiessani Riitta Jalosen romaania Kirkkaus, joka perustuu uusiseelantilaisen Janet Framen elämään. Olin juuri lukenut useita Framen kirjoja ja katsonut hänen elämästään tehdyn elokuvan ja mietin, miksi se Jalonen nyt kertoo kaiken uudelleen. 
  

Junkkaala on listannut sanoja, joilla hän itse ja hänen haastattelemansa Saision läheiset ja työtoverit haluavat kuvata Saisiota: pelottomuus, rehellisyys, paljon, innostava, provosoiva, lojaali, tunteellinen, jyrkkä, hauska, kiihkeä... En muista, oliko siellä oikeudenmukainen ja tinkimätön, minä valitsisin myös ne.  

Eräs seikka, jota varmaan moni ei tiedä: Saisio kirjoittaa kirjansa yleensä parissa kuukaudessa, nopeimmillaan kolmessa viikossa. Tietenkin hän on kypsytellyt tekstiä mielessään pitkään, mutta itse kirjoitustapahtuma on intensiivinen ja lyhyt. 
Lopun teosluettelo onkin pitkä: sivukaupalla proosaa, näytelmiä ja librettoja, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Lisäksi esiintymiset teatteri-, elokuva-, tv- ja kuunnelmarooleissa.
Junkkaala kysyy, olisivatko kirjat jopa parempia, jos niitä olisi työstetty pitempään. Yhden kirjansahan, Punaisen erokirjan, Saisio joutui kirjoittamaan uudelleen, koska nojasi intensiivisen kirjoitussessionsa lopuksi tietokoneensa ctrl ja alt -ruutuihin, jotka poistivat tekstin ja ruudun pimennyttyä koitti vielä poistaa sen pimeyden painamalla deletestä. Saisio sai tästä kirjasta Finlandia-palkinnon. Hän on ollut seitsemän kertaa ehdolla ja voittanut paljon muita palkintoja. 
  

Vielä pieni kiva detalji. 
Junkkaala kertoo Pirkon katsovan väsyneenä makoillessaan amerikkalaista reality-sarjaa 90 päivää morsiamena. Sarja kertoo ulkomaalaisista, jotka voivat oleskella maassa vierailijaviisumilla 90 vuorokautta, jonka aikana on mentävä naimisiin, muutoin on poistuttava maasta. Saisio on kehunut sarjaa korostaen sen antamaa kuvaa kulttuurisista törmäyksistä ja hyväksikäytöstä. Minä katson samaa sarjaa ja pidän sitä hyvin avartavana. Tosi-tv-sarjojahan pitää katsoa niiden rakentelun läpi eikä mihinkään kömpelyyksiin juuttuen.

Oivaltava kansi, monipuolinen ja rajaton Saisio. 
Kannen kuva Heidi Piiroinen ja suunnittelu
Teemu Junkkaala

Linkkejä kirjoituksiini parista blogiaikana lukemastani Saision kirjasta:
Passio
Signaali

Ja yhdestä näytelmästä:

Koivu ja tähti

Huumorista

Kuva on perhealbumista 80-luvulta

Tänään tapahtui pieni tapahtumasarja, tilannehuumoria, joka sai minut ajattelemaan, että olisko itselle nauraminen yhdessä sitä palkitsevinta huumorin lajia. 

Huomasin lähikaupan kassajonossa seisoessani, että toisen lenkkarini nauhat lojuivat auki pitkin lattiaa. Edelläni oleva asiakas oli jo kohta maksamassa ja minun tavarani valmiina hihnalla, mutta päättelin, että paras solmia ne nauhat nyt äkkiä, kumarruin. 

- Moooi...

- Moi, täällä minä oon, lattian rajassa, solmimassa kengännauhoja.
- Joo, hyvähän ne on solmia.
Nousin ylös, jee.
-  Aattelin vaan, että paras solmia ne nyt, etten unohda tavaroita pakatessa ja sitte kompastun tossa lattialla ja saatte soittaa ambulanssin ja...
- Niin, ja mikäs se tämä on?
Takanani seisova herrasmies riiputtaa maasta nostamaansa lokeroavainta. 
- Ooi, kiitos. Ai jaa, se putos. Mulla taitaa ollakin oikea epäonnen päivä, hih heh.... 
Näppäilen höpöttäessäni tunnuslukua laitteeseen.

- Mitäh, väärä pin. He heh hee. 
Siinä vaiheessa nauroimme jo kaikki, kassapoika, toiset asiakkaat jonossa ja tyrijä itse ihan mahanpohjanaurua.
- Hei kuulkaa, toivottavasti selviän kotiin ilman isompia vammoja. 

Tuli ihan lämpöinen olo. Ajatella, minä hauskutin. Varmaan stand-up-koomikolla on upea tunne, kun saa onnistuessaan salillisen ihmísiä nauramaan.

Toiseksi parasta naurua on ehkä sellainen, kun hyvässä seurassa muistellaan jotain hauskaa ja joku keksii siihen jotain lisää ja joku panee vielä paremmaksi ja lopuksi kaikki vääntelehtivät yhteisessä ilossa. 

Ilkeä nauru on sitä, kun nauretaan toisille tai jopa jollekin samassa porukassa olevalle.
Kaikkein viisainta on ottaa huumorin kohteeksi itsensä tai jokin fiktiivinen olento. Olen ollut joskus seurassa, jossa nauretaan jollekin ihmisryhmälle, olettaen että kohde on kaikkien mielestä naurettava, ja minä olen ollut eri mieltä, mutta en ole halunnut olla epäkohtelias vaan olen hymyillyt valjusti mukana. Ikävä tilanne.

Huumori on tärkeää elämässä, koska se helpottaa elämistä ja rentouttaa, mutta sen tuottaminen ei ole helppoa. 
Huumori on sekä kirjallisuudessa että elokuvassa ehkä vaikein laji. Olennaista on rytmitys. 
Minunkin kauppakohelluksessani oli rytmi, jota en saa täysin tuossa dialogissani esiin. Kaikki kävi nopeasti. Teksti "väärä pin" ilmestyi juuri kun olin sanomassa "oikea epäonnen päivä". 

Tärkeää on myös, että naurun kohde on sellainen, että hänelle voi nauraa ja hän nauraa itse edellä ja mukana.
Jos olisin vanhempi ja kömpelömpi, huumori olisi tässä tilanteessa mahdotonta. Minua ei nähtäisi koomisena vaan säälittävänä, mutta minähän olen - vielä - tämmöinen simpsakka ja notkea multitaskaaja. (Hih!)
Entä jos olisin lapsi, vammainen tai huonosti suomea puhuva ulkomaalainen? Ei puhettakaan, että tilanne naurattaisi, ellei mokailija itse näyttäisi hyvin voimakkaasti, että saa nauraa. 
Entä jos olisin tosikko enkä olisi nähnyt tilanteessa mitään koomista? Kaikki olisivat pidättäneet nauruaan ja minä olisin katsellut heitä paheksuvasti tai luikkinut nolona pois tilanteesta.

Huumori on hyvin väärinymmärrykselle altista ja sävyjen sanelemaa. Sen kanssa epäonnistuu helposti. 

Joskus vastustamaton nauru purkautuu ulos tilanteissa, joissa ei saisi nauraa -
joku kaatua kupsahtaa ja se vain näyttää niin koomiselta. Kaatuja itsekin on ensimmäiseksi huolissaan siitä, näyttikö hassulta ja näkyikö alushousut.

Muistan kouluajalta tilanteita, joissa me oppilaat seisomme kuuntelemassa päivänavausta, aamuhartauksia ne silloin olivat, ja koko rivi hytkyy pidätetystä naurusta. Koulun lähellä oli maalaistalo, jonka isäntä hätyytettiin usein sijaiseksi ja hän piti myös mielellään aamuhartauden, aina saman, tarinan ahkerista muurahaisista. Kaikki opettajat seisoivat edessä rivissä ja rehtori mulkoili meitä kasvatettaviaan kotkan katseella. "Ahkerat pikku muurahaiset... ". En uskaltanut katsoa ketään, purin huultani, painoin kynsillä kämmeniä, puristin jalat ristiin. Opettajien on täytynyt nähdä meidän tukala ja huvittava tilamme. Ihmettelen, ettei heille kellekään tullut nauruhepulia näissä tilanteissa. Ehkä tulikin, en uskaltanut katsoa. 

Eräs tuttu pariskunta menetti lapsensa hyvin traagisesti. He olivat molemmat sairauslomalla lapsen äkkikuoleman jälkeen ja istuivat saunassa, jos vaikka saunominen helpottaisi oloa. Jompi kumpi alkoi matkia silloin telkkarissa menevän Hymyhuulet sarjan Aki ja Turo -teinipoikia hokemalla "auts-töks-töks" ja tämä absurdi ja jotenkin sopimaton teko sai heidät remahtamaan nauruun, joka sitten muuttui itkuksi tietenkin.

Nauru ja itku ovatkin lähellä toisiaan. Olen huomannut sen joskus vitsaillessani kipeästä muistosta. Kipeät asiathan kestää parhaiten, kun ne näkee huumorin läpi, mutta siellä pohjalla on paljon surua. 
 
Monissa parhaista muistelmissa on juuri huumorinäkökulma, voi minua ja meitä. 

Usein kirjoista kirjoittaessani unohdan huumorin. Käsittelen kirjan kieltä ja rakennetta, kehun dialogia ja pohdin mikä on kirjan sanoma minulle, mutta vasta kommenteissa muistan - ai niin, kirjassahan on myös hienoa huumoria. 
Mistä tämä unohdus kertoo? Onko huumori vähemmän arvostettua kuin asia? 

PS
Koitin etsiä kuvia tähän kirjoitukseeni. Aina tuli vastaan ei voi, kun on ne tekijänoikeudet (kirjojen kuvat) ja ei voi, kun on ne somen vaarat (henkilökuvat).
Somen viaton aika on mennyt. Harmi. Mutta - koitetaan ottaa sekin huumorilla.  

Näinkö hoiva toimii?

 

Käytän näitä postikortteja (tekijä Quentin Blake) alku- ja loppukuvina tässä kirjoituksessani ironisessa mielessä.
Käytän tekstissä otteita kirjelmästäni Satakunnan hva:n vanhustyön toimialajohtajalle, joka välitti sen vastuualuejohtajalle, joka välitti sen "sisarenne asioita hoitaville". Nämä otteet ovat vaaleansinisellä pohjalla. 
Asia, jota yritän korjata, on heikkokuntoisen sisareni siirtäminen kokonaisvaltaisesta hoidosta mielenterveydeltään sairaiden hoivakodista yksiöasukkaaksi, jolle on suunniteltu hoivapaketti.

Ajattelin, että kun olen ollut yhteyksissä jo alempiin virkamieskoneiston henkilöihin puhelinsoitoin ja tekstiviestein, niin aloitan nyt kaikkein korkeimmalta. Hyvinvointialueen johtajana toiminut Kirsi Varhila ehti erota, mutta toimialajohtajat ovat seuraavia hva:n portaikossa.
Ai niin, onhan siellä Varhilan yläpuolella ollut vielä poliittinen ohjausryhmä, jonka saama jatkoaika oli liikaa Varhilalle. Tämä ryhmä kuulostaa minusta kyllä ihan diktatuurien valvontaelimeltä.

Siskoni tapaus vahvistaa sen uutisissakin mainitun asian, että Satakunnan hva on tehnyt säästöjä viimeisen päälle, ellei vähän ylikin. 

Ihminen, joka ei pysty pitämään kenkiä, koska diabetes ja vuosikymmenten psyyken lääkkeet ovat tehneet jaloista veltot eikä huomaa, jos lähtee rollaattorillaan liikkeelle housuissa jotka putoilevat nilkkoihin, joutuu nyt käyttämään hissiä ruokailemaan mennessään. Usein hän ei menekään, vaan odottaa, että talossa paikalla olevat ja tilanteita tarkkailevat kotihoitajat toisivat hänelle ruuan huoneeseen. Päiväkahvi jää kokonaan väliin, koska silloin ei ole kotihoitoa päivystämässä talossa ja Tarjalla on alkanut olla aina siihen aikaan päivästä huono olo. Kotirannassa hän ei koskaan jättänyt kahveja väliin, vaan meni mielellään samassa kerroksessa olevaan ruokasaliin. 

En nyt kerro tässä, mikä on sisareni nykyinen asuinpaikka, koska en halua talon henkilökunnalle tai paikkakunnan kotihoidon väelle huonoa mainetta. He tekevät parhaansa. Paikka ei ole kotikunnassa Pomarkussa, jonka vanhainkotiin sisareni on sanonut haluavansa "sitten vanhana".
Vanhushoivassa ei näemmä enää kuulla toivomuksia ja oteta huomioon inhimillisiä tekijöitä, vaan tarkastellaan täyttöasteita. Kun eräästä alueen hoivakodin hyväkuntoisten kerroksesta vapautui yksiö, niin sisareni muutettiinkin yllättäen nopeasti sinne ja ylennettiin pärjäämistaidoiltaan itsenäisemmäksi eläjäksi. Naapurihuoneissa olevat näyttävätkin ihan "normaaleilta", hyväkuntoisilta ihmisiltä.
Kun oli puhe, että uutta paikkaa etsitään, niin kysyin, mitä se tarkoittaa meille läheisille, tuleeko enemmän vastuuta, niin vastaus oli, että ei tule, ei mitään. Silloin, vielä marraskuussa, varmaan olikin tarkoitus löytää samantasoinen paikka, vain astetta turvallisempi. No, asunto oli monin tavoin puutteellinen, ja me olemme sekä huomauttaneet puutteista että hankkineet puuttuvia asioita.   

Minä petyin ja lamaannuin kuultuani, miten vaikeaan elämään siskoni siirrettiin. Soittelin ja koitin kysyä miksi ja onko ollut tiedossa, että hän on mieleltään sairas? Sain kuulla edunvalvojalta, että siirtoja turvallisesta vähemmän turvalliseen on ollut nyt vuodenvaihteessa muitakin.
Sain kuitenkin lopulta lähdetyksi sisartani katsomaan ja sillä reissulla sisuunnuin. 

Siirtoa perusteltiin sillä, että Tarja oli kaatuillut yöllä eikä Kotirannassa ollut yöpäivystystä. No, sitä ei ole yksiössäkään. Tarjalle tuotiin ranneke, jota hän ei pidä ranteessaan, kuten ei pysty pitämään yllään mitään muutakaan ylimääräistä, esim. tekohampaita. 

Olen pöyristynyt siitä, että ihmisen heiketessä hänet siirretään vaativampaan elämään. Miksi ei voitu odottaa, että siskoni "täyttää kriteerit" oikeaan vanhushoivaan? 

Tarja on sairastanut skitsofreniaa teini-iästä asti ja on nyt päälle seitsenkymppinen. Hän on laitostunut ja odottaa vain, mitä hänelle tehdään ja tapahtuu. Häneltä saadaan helposti vastaus, että näin on hyvä ja kaikki on hyvin.
Huomasin kuitenkin, että hän mutisi ruokaa tuoneelle kotihoitajalle lempeällä äänellä, että hän voisi kyllä mennä keväämmällä takaisin Euraan. Ikään kuin tämä hoitaja voisi tehdä sille asialle mitään.
Hän sanoi myös, että kun me seuraavana päivänä taas tulemme, niin hänpä pyytää hoitajaa "keittämään vieraille kahvit". Se tuli vanhasta muistista, nämä hoitajathan ovat talon ulkopuolista väkeä ja vain pistäytyvät siellä asiakaskäynneillä.  
Tarjalla käy neljätoista - kyllä, 14 - eri hoitajaa! Neljästi päivässä, naisia ja miehiä. Heidän on määrä viipyä 15 minuuttia kerrallaan Tarjan luona, antavat lääkkeet ja tarkistavat tilanteen. Välillä pöydälle tuodusta laitteesta kuuluu huhuilu "Tarja, onhan kaikki hyvin?"
Kerran viikossa on avustettu suihkupesu, se osui meidän vierailupäiviimme. Tarja oli käynyt suihkussa itse, ainakin sanoi niin hoitajalle, ja hiukset olivat märät. Kuka meistä haluaisi tuntemattoman ihmisen pesevän itseään! Tämä omatoimisuuden pilkahdus saattoi johtua myös siitä, että hän pelkäsi sen suihkuhomman osuvan jonkun mieshoitajan käyntiin. 

Jos Tarja olisikin vain fyysisesti sairas, niin hänestä saattaisi olla mukavaa tavata tätä joukkoa ihmisiä, mutta skitsofrenia tekee araksi ja jännittyneeksi. Tarja sanoikin, että hänellä on ollut nyt enemmän "liikutusta", millä sanalla hän kuvaa huonoa oloaan, jolloin ei saa lähdetyksi liikkeelle.

Vertailuksi kerron, että Kotirannassa asukkaat valitsivat hänet talon positiivisimmaksi.  

En tajua, kuka teki ja miksi tämän erittäin paljon huolta aiheuttavan siirron. Pelkään, että siskoni kaatuu kömpelöillä jaloillaan ja hänet löydetään aamulla loukkaantuneena tai menehtyneenä vessan lattialta. 

Toivon, että Tarjan tilanteeseen kiinnitettäisiin huomiota ja hän saisi arvokkaampaa hoitoa. 

Yksin Mehiläisellä on nelisenkymmentä mielenterveyskuntoutujille (positiivinen ilmaus, kuntoutuja) suunniteltua paikkaa. Onko nyt sitten joku ikäraja sille, minkä ikäiseksi näissä paikoissa saa olla? Olen kysynyt, mutta en ole vielä saanut vastausta. 
Onko kaikki kiinni kunnasta, joka ei myönnä erikoishoitoon etuseteleitä säästön nimissä? Vai onko kaiken takana kevyesti päätöksiä tekevä, virkaintoinen virkahenkilö?  

Veimme Tarjalle peruspuhelimen, Doron, ja harjoittelimme puhelun vastaanottamista monta kertaa, vain kaksi painallusta, vihreästä merkistä puhelin päälle ja valkoisesta kaiutin, mutta asian sisäistäminen näytti ylivoimaiselta. Soittamista emme edes ottaneet puheeksi, vaikka siihenkin olin kirjoittanut selkeät ohjeet. Entä unohtuuko lataus? Puhelut hoituivat edellisessä paikassa siirreltävällä puhelimella, jossa hoitaja teki kaiken muun paitsi puhumisen.
Tarja ei ymmärrä, että hänen pitäisi nyt itse toimia, ja minusta hän näyttää myös lyhyessä ajassa taantuneen sekä liikkumiseltaan että kognitiivisilta taidoiltaan. Kyllä hän Eurassa vielä käytti kenkiä, siellä tehtiin yhteisiä retkiäkin. Hän istuskeli yhteisissä tiloissa, ruokasalissakin jo ennen ateriaa ja jutteli tuttujen ihmisten kanssa. Muuton täytyy olla hänelle iso stressi.  
Tarja toivoi minun tuovan lenkkarit, koska hän on alkanut tuntea, että mitkään hänen sisätossunsa eivät tunnu hyvältä. Mittasin jalan ja etsin sopivia monesta kaupasta, löysinkin, ja sain ne isolla vaivalla hänelle jalkaan. Luulen, että hän otti ne pois meidän lähdettyämme ja siellä hän hipsuttelee edelleen pitkää käytävää hissille sukkasillaan, saattaa kastella jalkansa tai saada haavan jostain terävästä, ellei ole sitten jämähtänyt kokonaan siihen telkkarin, sängyn ja nojatuolin muodostamaan turvapesään.