Sjón, Skugga-Baldur

 

Islantilaisen Sjónin romaani Skugga-Baldur on kirja, jonka äärellä huokailen ihastuksesta: kaunis kieli, mielenkiintoinen rakenne, mukaansatempaava tarina, hienon ihmissuhteen kuvaus, jännitystä ja maagisia elementtejä. Lisäksi: oivaltava suomennos ja tyylikäs sisältöön sopiva kansi ja ilmava taitto.

Suomentaja Tuomas Kaukon taidonnäyte tilanteesta jossa "pastori Baldurin mielipuoli", apumies, on tullut hakemaan reellä "naisen raatoa", haudattavaksi. Sekä henkisesti että fyysisesti vammaisella miehellä ajatukset harhailevat ja sanoja joutuu etsimään aivosumusta. 

- Päivää tulin hakemaan paiseen raatoa, ei kun siis, minun piti tulla hakemaan naisen kaatoa, äh, tai siis, sinä, eipäs, olen hakemassa laisen aaltoa...
(- -)
- Maisen vaahtoa? 
Mies puhdistaa talon oven lumesta lyhyemmällä käsivarrellaan:
- Voisiko se olla niin?

Ja tämän hymyä nostattavan, raadollisen kohtauksen jälkeen seuraa mitä kaunein ja arvokkain maailman hylkimän ihmisen hyvästely, omintakeinen sellainen, koska pastorin alaisilleenkin siirtämä kolkko tyyli on liian rumaa ja alentavaa kauniille ihmiselle. 

Ensimmäinen luku tapahtuu 9. - 11. tammikuuta 1883. Pääsemme mukaan kettujahtiin, jossa pastori Baldur Skuggason jäljittää herpaantumatta napakettua.
Erityistä tässä luvussa on se, että ensimmäisen sivun teksti toistuu aivan samana myöhemmin ja tämä tuo kokonaisuuteen hienon runollisen efektin. Tekstissä on muutoinkin runoproosan tyyliä. 
Kirjan otsikon muoto papin nimestä, Skugga-Baldur kuulostaa samalta kuin suomen kielessä käytetyt nimilyhenteet, esim. Niemis-Kalle käytettynä Kalle Niemisestä. Mutta Skugga-Baldur on aivan muuta, muodossa skuggabaldur se on islantilaisen taruston hahmo, johon liittyy noituutta ja pahuutta.

Toisessa luvussa mennään pari päivää taaksepäin. Luvussa kerrotaan kasvitieteilijä Friðrik B. Friðjónssonin elämästä 8 - 9. tammikuuta sekä päivien tapahtumissa eläen että muistoissa pistäytyen. Juuri tämän tutkijan luokse papin apumies saapuu ruumista hakemaan. Ruumis on erään erityisen ihmisen, linnuista kiinnostuneen kehitysvammaisen Abban, joka on asunut Friðjónssonin luona ja tehnyt eräänlaista tieteellistä työtä hänkin. 
Luvun lopussa pastori nähdään kaukaa avarassa maisemassa lähdössä metsästysretkelleen.

Kolmannessa luvussa metsästysretki jatkuu 11 - 17. tammikuuta saaden hurjia ja maagisia piirteitä. Onko kettu yksi vai moneksi jakautunut? Entä ronskipuheinen ja seurakuntalaisiaan kepillä kurittava pappi, mitä hänelle metsässä tapahtuu?

Neljäs luku on kirje, joka on päivätty maaliskuulle, siirrymme pari kuukautta eteenpäin. Tutkija Friðrik Bee kirjoittaa elämästään "asutun maailman" rajoilla ystävälleen Kööpenhaminaan. Kirje antaa lisätietoa niin Abbasta kuin Friðrikistäkin ja lukijan arvostus tätä miestä kohtaan vain kasvaa. 

Kirja käsittää vain 112 sivua, nekin harvakseen sijoiteltua tekstiä, mutta sen avaama maailma saa kirjan tuntumaan paljon runsaammalta. 

Kööpenhaminalainen kulttuuripiirien päihde-elämä ja yksinkertainen, taikauskon sävyttämä elämä Dalurissa antavat kuvan elämän monimuotoisuudesta 1800-luvun lopulla Pohjolassa. 

Sjón sisällyttää romaaneihinsa kiinnostavia tietoja tiedemaailmasta. Skugga-Baldurissa on lontoolaisen lääkärin John Langdon Haydon Downin selitys sikiön kehitysasteista, joista on jäänteitä vieläkin rasistisessa ajattelussa:"kala-lisko-lintu-koira-apina-neekeri-keltainen ihminen-intiaani-valkoinen ihminen". Down-ihmiset kuuluivat tämän jaottelun keltaisiin ihmisiin.

    Downin mongolilapset eivät siksi (äidin järkytykset raskauden aikana) olleet saavuttaneet täyttä kypsyyttä; heidät oli tuomittu olemaan lapsenomaisia ja arkoja koko elämänsä. Mutta kuten muillekin alemmille roduille, hyvällä kohtelulla ja kärsivällisyydellä heille saattoi opettaa kaikenlaista hyödyllistä.
     Islannissa heidät tuhottiin heti syntymähetkellä.

     (--)
Todistajia ei tarvittu. Ennen kuin ne ehtivät päästää ensimmäistäkään parkaisua, kätilö sulki niiden nenän ja suun palauttaen hengen takaisin siihen suureen sielujen kattilaan, josta koko ihmiskunta on kauhottu. 

Innostuin Sjónista taas uudelleen luettuani Skugga-Baldurista kirjoittaneiden bloggaajien Margitin ja Leenan kirjoitukset. 
Hain kirjastosta lisää Sjónin romaaneja ja löysin kirjan Valaan suusta, jonka tarina sijoittuu 1600-luvulle. Siinäkin näyttää tiede ja tietämättömyys taistelevan, ja uusia ideoita esittävän kohtalona on tulla hylätyksi, usein jopa vainotuksi. Tiede on itseään korjaavaa ja on aina kulkenut virhepäätelmien kautta oikeaan ymmärrykseen, ja silti niissä vanhoissa uskomuksissakin on usein jotain perää. Viime aikoina on esitetty varovaisia päätelmiä siitä, että äidin mielialoilla raskauden aikana olisi merkitystä lapsen myöhemmälle mielenterveydelle.
 
On muistettava, että poikkeava ihminen on paljolti samanlainen kuin kuka tahansa ns. terve ihminen. Tämän on tajunnut Friðrik B. Friðjónsson, avara ja lämmin ihminen, johon rakastuin lukemisen myötä... miten turvallista rakastua kirjan hahmoon! Ojennan tämän kirjoitukseni lopussa sinivuokot hänelle - ja Sjónille kiitokseksi elämän arvokkuuden kuvaamisesta.
 

Nykyään tiedämme, että Downin-syndroomassa on kyse ylimääräisestä kromosomista. Rakastetussa Peltsi ja Osmo -tv-ohjelmassa Osmo sanoo isälleen, ettei hän aina ole tauni, vain taunien päivänä (21.3. on kansainvälinen Downin syndrooma -päivä).

Skugga-Baldurin kannen kuva on Benedikt Gröndahlin ja kannen suunnittelu sekä kirjan taitto Eliza Karmasalon. Kiitän heitäkin sekä suomentaja Tuomas Kaukoa, jonka työtä jo tuolla tekstin alussa ihailin. 

Islantilainen sopraano Björk laulaa persoonallisella tyylillään erikoisia kappaleita, joissa on usein vaikutteita eri musiikin genreistä. Minulla on automatkoja varten hänen CD:nsä Fodder on My Wings. Björk on tehnyt yhteistyötä muiden muassa Sjónin kanssa. Molemmilla on taiteessaan kosmisuutta ja hienoa salaperäisyyttä. 

Aiemmin lukemistani Sjónin kirjoista: tässä ja vähän täälläkin. 

 

 

Kirjoja, uutuuselokuva ja pari hyvää tv-sarjaa

Kevät keikkuu. Jo parina viikonloppuna on ollut upeat ulkoilusäät, joita bloggari & kumppaninsa ovat hyödyntäneet retkeilemällä metsäpoluilla.
Yhtenä päivänä juuri kun olin iloinnut ystävälle lähettämässäni viestissä, miten keväistä, alkoikin yllättäen taivaalta laskeutua isoja valkoisia repaleita kuin joku olisi repinyt paperinenäliinaa yläilmoissa. Kevät on sellaista. Ei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi. Oikeastaan kaikki vuodenajat ovat nykyään arvaamattomia toisin kuin entisajan aapiskirjan kuvissa, joissa oli selkeät neljä vuodenaikaa. 

Eilen patikoimme Paaskosken majalle Kouvolan Käyrälammen maisemissa, lämpöä toistakymmentä astetta. Polku oli vielä osin jäinen, mutta se ei vaeltajia haitannut. Aurinkoisella taukopaikalla kaivoimme repusta kahvitermoksen ja hunajaiset herkut, jotka ostin edellispäivänä Börek Baklava -turkkilaiskahvilasta. Kun panin silmät kiinni, tunnustelin aurinkoa ihollani ja maistelin suussani itämaista herkkua, pystyin hetken kuvittelemaan, että olin istumassa kahvilassa Istanbulissa tai Yunus-hotellin rannalla Marmariksessa.


Olen lukenut pari hyvää kirjaa ajan kanssa ja selannut läpi muutamia, jotka eivät koskettaneet minua millään lailla. Kaikkea pitää kokeilla, että tietää, mitä kaikkea on ja missä mennään, eikö niin? Olen utelias tutustumaan myös kirjoihin, joiden kohderyhmään en todellakaan kuulu. 

Jos tiuhaan eri julkaisuissa esiintyvästä nuoresta someammattilaisesta kirjoitetaan kirja, jossa ei ole mitään sen enempää kuin hänen omissa teksteissään, vain tekstin pituus, niin siinä voisi olla se hyvä puoli, että joku fani tottuisi lukemaan myös pitempää tekstiä. Niin ei varmaan nyt tapahtunut, päätellen siitä nopeudesta millä varausjono lyheni. Luulen, että kirja luettiin minun tyyliini varttitunnissa tai ehkä puolessa tunnissa sieltä täältä silmäillen ja kuvat katsoen.
Varasin tämän kirjan, toimittaja Wilma Ruohiston kirjoittaman Sara Sieppi- Oliks sulla vielä jotain? samaan aikaan Angela Merkelin muistelmien kanssa, mutta Merkelin kirjaa saan jonottaa vielä muutaman viikon. Kun huomasin, että kirjat olivat meidän alueella luetuimmat tietokirjat -listan kärjessä, sain päähäni kirjoittaa hauskan jutun vertaillen näitä kahta kirjaa. Huomaan nyt, että se olisi minulle mahdottomuus.

Tietokirjoihin luetaan oudosti myös fanikirjat, joiden sisältö on todella ohut. Kai ne lasketaan kuuluviksi muistelmiin. 
 

Ne kaksi minuun ison vaikutuksen tehnyttä kirjaa ovat Markus Nummen romaani Käräjät ja Robin Blackin novellikokokoelma If I Loved You, I Would Tell You This.

Käräjät kertoo tapahtumista kahden henkilön kautta, lääninetsivä Juho Iivosen ja mieleltään järkkyneen, oman kotinsa alueelle erakoituneen naisen, Vilja Nevan. Sikiönlähdetysepäily saa liikkelle rikosvyyhdin, jossa on lopuksi osallisena nelisenkymmentä ihmistä. Rikoksen selvittely alkaa keväällä 1938, mutta kirjan kertomus alkaa paljon aiempaa, vuosisadan vaihteesta ja jatkuu sen loppupuolelle. Kyseessä on myös Vilja-tytön kehityskertomus Vilja-täti-vaiheen kautta, jolloin häntä myös Tarvajoen Immanuel Kantiksi kutsutaan, takaisin Viljaksi vain ja lopulta vanhukseksi, joka ei aina muista kuka on, mutta tunnistaa ne yhdet kirkkaansiniset silmät. 
Kirjan lopussa selviää, kuka lopulta kokoaa nämä tarinat yhteen, Juho Iivosen käräjämuistiinpanot ja kylän muut tapahtumat, vai jäikö jotain sittenkin vain heidän tietoonsa, jotka välillä muistavat välillä ei.
Seesteinen, kaunis kuvaus ihmisistä, joita kohtalo heittelee ja arvokkuudesta, jolla ihmisten on hyvä kohdata toisiaan.
Appelsiini oli harvinaisuus 1900-luvun alkupuolella, sillä on merkitys tarinassa. Appelsiini on oivaltavasti myös kansikuvassa, jonka tekijästä en löydä tietoja. 
Erityismaininta upeasta Etelä-Pohjanmaan murteesta, jossa ei aina löydy sanoja isoille mielessä pyöriville asioille, mutta kuuulija ymmärtää vähästäkin. 
- Kyllä niin on, sen sanoon, muuta en. Mutta sen sanoon. 

 

Robin Black on amerikkalainen kirjailija, joka on julkaissut vähän, mutta laatu korvaa määrän. Se vähä on hyvin mietittyä ja viimeisteltyä.
Black kirjoitti yksitoista novellia sisältävää kokoelmaansa kahdeksan vuotta. Jotkut novelleista ovat kuin pienoisromaaneja, esim viimeinen yli 50-sivuinen The History of the World. 
Novellien yhteisiä tekijöitä ovat jokin käännekohta elämässä, monissa myös pettymys ja suru, joka sai lukijassakin aikaan surumielisyyttä.
Black tuntuu ymmärtävän henkilöittensä psyykeä erityisellä tavalla, joka koskettaa.
Kun olin lukemassa kokoelman ensimmäistä novellia The Guide, jossa isä on suojellut lapsena sokeutunutta tytärtään, toiminut hänen silminään ja ikään kuin kieltänyt tytön vammaisuuden, kuulin naapurihuoneesta musiikkia, joka nosti ihokarvat pystyyn, niin kaiken täyttävää surua ja valitusta, pakahduttavaa tunnetta, ikään kuin täydentämässä lukemaani. Mieheni oli laittanut soimaan Joan Baezin vinyylilevyn, jonka Bachianas Brasileiras No 5 aria pysähdytti minut. Voiko mikään taidemuoto välittää tunteita kuten musiikki - ei voi. 
Blackin kirjan lopussa on hänen ja toisen kirjailijan, Karen Russellin keskustelu. Russell kysyy Blackilta, millainen tämän mielestä on hyvä kirjan lopetus ja Black vastaa, että sellainen, joka voisi yhtä hyvin olla aloitus. Loppu on se vaihe, jossa kirjailija luovuttaa tarinansa lukijalle tämän jatkettavaksi. On anteliasta jättää lukijallekin jotain, mutta tässä on oltava tarkka, koska liian avoin loppu taas on päinvastainen vaikutukseltaan, kuin petos. Kun sen oikean lopun löytää, tunne on kuin hiippailisi varoen pois vauvan luota, jonka on vihdoin saanut nukahtamaan, tuskin uskaltaen hengittää.
Olen iloinen, että Black jaksoi odottaa. Olen harvoin lumoutunut novelleista näin paljon. 
There are things that go on, I believe, important things that make only an intuitive kind of sense. Silences, agreed to. Intimacies, put away.
(Oma suomennos: On asioita, tärkeitä asioita, jotka ymmärtää vain intuitiivisesti. Sovittuja vaikenemisia. Sivuun siirrettyjä intiimejä asioita.)
Tämä ote on novellista ... Divorced, Beheaded, Survived.
Voi miksi Blackin kirjoja ei ole suomennettu?
 

Valitut on maailman ensimmäinen meänkielinen elokuva. En pitänyt siitä kovinkaan paljon. Uskonnolliset hurmoskohtaukset ovat jääneet niin upeina ja uskottavina mieleeni joistain kirjoista ja elokuvista, tässä ne olivat liian arkisia ja kömpelöitä, perustelemattomia. Lahkon johtaja kyllä selittää maailmanlopun odotusta ja siihen liittyvää menoa sillä, että kun heillä ei mitään ole, mutta tätä kurjuutta ei näytetä. Näyttelijätyö on hyvää kauttaaltaan, mutta se ei pelasta käsikirjoituksen ja ohjauksen köyhyyttä. 
Meänkieltä oli kiva kuunnella. Suomenkielinen tekstitys on tässä elokuvassa aivan turha. Meänkielessä on samoja ilmaisuja kuin Lapin alueen puhekielessä. Erotin myös entisajan satakuntalaismurteissa käytettyjä sanoja. Jos joku sana jääkin ymmärtämättä, sen tajuaa tilanteesta. 

Nyt on Netflixissä kaksi hyvää sarjaa, kolumbialainen ja brittiläinen.

Gabriel Garcia Márquezin romaaniin perustuvasta sarjasta Sadan vuoden yksinäisyys, on tehty ja katsottavana ensimmäinen kausi, kahdeksan jaksoa.
Kirjan mystiikka on osattu toteuttaa myös elävässä kuvassa, yhtä vahvana kuin sen olen kokenut tekstissä. Hyvän yhteiskunnan tavoittelu ja sotiin ajautuminen tulevat Macondon kylän kokoisessa yhteisössä näytettyinä esiin kuin tarkastelisi maailmaa pienoiskoossa. 
Ihastuin sarjan maailmaan ja sen ihmisiin. Itkupillinä eläydyin useamman henkilön kolhuihin, eniten Úrsula Iguarániin suurperheen matriarkkana ja kaikkeen uuteen innostuvaan José Arcadio Buendíaan, joka menettää järkensä.   

Neljän jakson minisarja Adolescence kertoo käsittämättömältä tuntuvasta rikoksesta, joka selittyy pitemmälle katsoessa. Miksi 13-vuotias surmaa ikätoverinsa? Some on tuonut  nuorten elämään tiettyjä isoja asioita liian aikaisin. Vanhemmat ovat voimattomia, kuten ei koskaan ennen.
Olen katsonut tästä sarjasta kolme jaksoa ja ihailen koko tiimin työtä.
Luin että tunnin mittaiset jaksot on kuvattu kerralla yhdellä otolla. Hienoa kameratyötä. Tulos on kuin dokumenttia. Jokainen jakso on erilainen, tapahtumia kuvataan eri näkökulmista, milloin ollaan mukana kiireisessä menossa poliisiasemalla, milloin ollaan koko jakso yhdessä tilassa vankilassa Jamien ja psykiatrin kanssa. Jaksojen välillä kuluu aikaa. 
Jamie-poikaa esittävä Owen Cooper tekee ensimmäisen roolinsa kuin koulutettu näyttelijä. 

Tänään katson Adolescencen loppuun. Mietin sitä ja luen lehtiä. Sadepäivä. 
Mieheni saattaa hämmästyksekseni siirtyä heti vaikuttavan ohjelman jälkeen katsomaan jotain muuta, urheilua tai Teksti-TV:tä. Minulle tuollainen nopea siirtymä on mahdoton, mieluummin teen jotain kotitöitä, taittelen pyykkiä, silitän tai järjestelen tavaroita ja annan tunne-elämyksen vaimeta hiljalleen. 

Tarina ei ole kuollut, eihän - ja taasko me olemme onnellisimpia?

Ali Smithin Viides vuoden aika -romaanin
takakannesta

Aina silloin tällöin kirjallisuuskeskusteluissa on noussut esiin ennuste perinteisen romaanin kuolemasta. Viimeksi huomasin tätä ajattelua viime sunnuntain Helsingin Sanomien jutussa:"Romaani on kirjallisuuden muotona jäänyt menneisyyden vangiksi. Elämä ei seuraa draaman kaarta, jossa lopussa odottaa jonkinlainen tyydytys tai lunastus." Sitaatti on toimittaja Eleonoora Riihisen artikkelista Menestyskirjailija rikkoi romaanin, ja tämä Riihisen romaanitaiteen uudistajaksi nimeämä kirjailija on Rachel Cusk. 

No, joo. Yksi asioista joista olen aika varma on se, että elämä on täynnä draaman kaaria. Tarina tuskin käy koskaan vanhanaikaiseksi kirjallisuudessa tai muussakaan taiteessa, koska elämä on tarina ja tarinaa. Vuorokausi muodostaa kaaren aamusta seuraavaan aamuun ja vuodenaikojen vaihtuminen myös. Ihmisen elämä syntymästä kuolemaan on oma tarinansa, jonka sisällä on lukuisia erillisiä tarinoita: rakastumisia, lapsen syntymä, sairauden kokeminen, työpaikka ja siitä lähteminen, pako sodan tieltä, muutto, ihmissuhteiden juonelliset koukerot.   

Kuten alkukuvani lause kertoo tarina ei koskaan lopu loppupisteeseensä, ei elämässä eikä romaanissa. Tyydytys tai lunastus, katharsis, alun ja lopun kauniisti yhteen sitova asia - kaikki nämä ovat väliaikaisia ja jonkin uuden alkuja. Hyvä tarina jatkuu lukijan mielessä. Mitä tapahtuu, kun lapsi on syntynyt? Entä kun sota jää taakse ja pakolainen pääsee viimein perille uuteen kotimaahan? Tarina on kysymys. 
Ali Smithin kirjassa, jonka takakannesta kuvasin tuon tekstin, on tarina korona-ajasta ja sen sisällä tarina menneisyydestä yli viisisataa vuotta sitten. Molemmat tarinat sisältävät kysymyksen, johon lukija saa vastata.  

En ole vielä lukenut Cuskin uusinta romaania Kulkue, jossa HS:n jutun mukaan ei ole jäljellä mitään perinteisestä romaanista, mutta olen selaillut muutamien muiden kirjailijoiden kokeellisia romaaneja, jotka koostuvat erillisistä tekstin pätkistä. Näiden kirjojen lukuohjeeksi on annettu lukea sieltä täältä, ei järjestyksessä, ja tarkoitus on, että lukijalle aukeaa näin lukemalla kuva ajastamme. Näin olen tehnytkin, selaillut, mutta oloni on jäänyt tyhjäksi, kuten usein nettisivuja tai kuvalehtiä silmäillessä. 
Aion tutustua Cuskin kirjaan, vaikka Riihisen artikkeli ei minua juurikaan siihen houkuttele. Kirja on varauslistallani kirjastossa.  

Pidän romaaneissa ja muussa taiteessa usein siitä, että ne näyttävät historiaa ja kerroksia. Onko tarinattomuus myös historiattomuutta, jos siinä ei seurata minkään tai kenenkään kasvua ja muuttumista?

Olen lukenut Cuskin omaelämäkerrallisen Ääriviivat-trilogian, jossa on paljon esseemäistä pohdiskelua äitiydestä, avioerosta ja kirjailijuudesta. En koe näitä teoksia erityisen kokeellisiksi, ja minulle niistä  teksteistä on kyllä syntynyt lukiessa tarina. Tarinalla on tapana muotoutua. Jos Kunnia on samantyylistä, niin varmaan pidän siitä.

Haluan puuttua vielä toiseen kohtaan lehtijutussa: "Cusk sanoo, että hän kirjoittaa edelleen naiseudesta, koska 'se ei ole vieläkään täydellisen vapauden tila'."
Elääkö meistä kukaan täydellisen vapauden tilassa? Onko kukaan koskaan ihmisen historiassa elänyt täydellisen vapaana? Ehkä vanhassa myytissä Aatamin ja Eevan elämästä paratiisissa ennen syntiin lankeamistaan. Ehkä romanttisissa utopioissa, joissa on valittu elää erossa järjestäytyneestä yhteiskunnasta jossain trooppisella saarella.

Tästä pääsen uutiseen Suomen sijoittumisesta kahdeksannen kerran maailman onnellisimmaksi maaksi.
Siis, jihuu, hurraa - me täällä pohjan perukoilla olemme taas kerran kaikkein tyytyväisimpiä oloihimme! Missä on spontaanit juhlat, laulu ja tanssi?
Tässäkö se avain onkin: eipä hötkyillä. 

Olen viehtynyt jostain lukemaani ajatelmaan tyytymisen tuomasta onnesta:
Jos ei saa haluamaansa, pitää opetella haluamaan saamaansa. 

Ihminen on onnellisempi, jos hän ei tavoittele täydellisyyttä missään asioissa: täydellistä vapautta, kauneutta tai kylpyhuonetta; täydellistä aviopuolisoa ja lapsia... 

Realismi (arvopohjainen ilman muuta) on aika hyvä tapa katsoa maailmaa.
Katselin muinoin (80-luvulla) ekaluokkaa käyvän poikamme kouluvihkoa, jossa oli kirjoitusotsikko Kotini ja sen alla pojan kirjoittamana yksi ainoa lause: "Hanasta tulee vettä ja aina saa ruokaa." Kysyin, mikä tehtävä tämä oli. Poika selitti, että se on semmoinen kirjoitus, jossa sai kertoa, mitä hyvää omassa kodissa on. Jaahas. Pojasta tuli kirjoittava aikuinen. Olivat vielä viereisessä pulpetissa istuvan kaverin kanssa pähkäilleet ja kirjoittaneet kumpikin saman. Elämän perusasioita.  

Minulla on yksi omakuva, jossa olen oikein onnellinen. Se oli joskus profiilikuvananikin. Otin kuvan auton peilin kautta sen jälkeen kun olin tullut ensimmäisestä syövän vuositarkastuksestani ja kuullut, että kaikki oli hyvin. 
Kysymys: tarvitsemmeko me uhkia ja niistä pelastumista, että muistaisimme olla onnellisia? Ilmeisesti.

Hyvää kansainvälistä onnellisuuden päivää - ääh, jo illassa, joten: Onnellisia päiviä meille kaikille!

Meillä ja Mikkelissä 2: teatteria

Sodan ja rauhan tiedekeskeus Muistin jälkeen menimme Mikkelissä vielä teatteriin katsomaan piispa Eero Huovisen muistelmakirjasta Äitiä ikävä dramatisoidun samannimisen näytelmän. 
Olen lukenut kirjan aiemmin ja pidin sen sävystä. Vanha mies ihmettelee, miten vielä hänen iässään voi olla äitiä ikävä.
Pojat Eero, Matti ja Sakari olivat pieniä äidin kuollessa lyhyen sairastamisen jälkeen, ja äiti unohtui, koska häntä ei muisteltu. 
Kun Eero isän kuoleman jälkeen pääsee tutkimaan vanhoja kirjeitä ja valokuvia, äiti löytyy niistä. Löytyy myös poika, ja Huovinen miettiikin, onko taustan tutkiminen ja kirjan kirjoittaminen yhtä hyvin löytöretki omaan itseen kuin äitiin. 
 

Kuva on näytelmän esittelylehtisestä

Olin pettynyt näytelmään. Se oli kuin haaleaa kuvitusta kirjalle.
Äitiään etsivää miestä, Huovista, esittävä Risto Kopperi oli hyvä roolissaan, muistoihin eläytyvä ja lempeästi menneisyyteen katsova. Myös Eeron vanhempia Ailia ja Lauria esittävät näyttelijät sekä mummia ja paria muuta henkilöä esittävä näyttelijä olivat taitavia, mutta kun se tärkein, dramatisointi ja ohjaus olivat heikkoja, niin silloin näytelmää ei pelastanut mikään. 

Minusta tuntui, että nyt minulle ollaan lukemassa kirjaa kronologisesti alusta loppuun - ja minä kun en halua kuunnella toisten lukemista. 
Kun Eero katselee haikeana valokuvalöytöään, kuvaa vanhemmistaan onnellisina Rooman matkalla, kääntelee sitä käsissään ja kertoo, miten äiti säteilee, niin voi miksi sitä kuvaa ei heijastettu seinälle? Ei, taustalla kulkee vain koko näytelmän ajan hitaasti liikkuen kuva lapsista, jotka esittävät Huovisen poikia. 
Oliko matkakuvaa pyydetty? Sehän on kirjan kannessakin, ei mikään salaisuus. 
Olisin katsellut mielellään muitakin valokuvia Huovisen aikamatkalta lapsuuteen, vauvakuvia, perhekuvia ja kuvia pariskunnasta ennen lapsia. Videolla esiintyvät lapsinäyttelijät olisi voinut ainakin panna näyttelemään kerrottuja kohtauksia, kuten se missä pojat keppostelevat mummille, niin että jopa sytyttävät vahingossa tämän vuoteen palamaan. 
Lopussa näemme yhden kuvan äidistä, mutta se vain alleviivaa kuvien puutetta aiemmin. 
Ehkä budjetti oli pieni ja siksi esitys oli niin niukka. Monologi olisi ehkä toiminut paremmin kuin tällainen yhdistelmä monologia ja näyteltyjä kohtauksia, joissa vanha Eero seuraa näyttämön sivussa hymyillen vanhempiensa elämää. 

Kuva on teatterin Spotti-tiedotuslehdestä

Kouvolan Teatterin musikaali Next to Normal - Melkein normaali onneksi palautti minulle teatterin lumon.
Esitys oli niin hyvä, että haluaisin mennä katsomaan sen uudelleen. 
Meiltä oli teatterissa kolmen sukupolven edustus ja pidimme kaikki näytelmästä. Se antoi aihetta keskusteluun niin väliajalla kuin kotimatkallakin ja mietityttää minua yhä.  

Tässä esityksessä ei katsojaa aliarvioitu, vaan luotettiin niin paljon, että eräs tärkeä seikka paljastui vasta kun katsoja oli jo pitkään kuvitellut näytelmän perheen tilanteen tietynlaiseksi. Kun koko totuus selkeni, yleisö ikään kuin pidätti henkeään. Minussa heräsi kysymys, ohhoh olisinko voinut tajuta tämän aiemmin. Haluaisin vielä katsoa, miten se tietty asia näkyi silloin kun katsoin toisin ja miten värit ja asetelmat näyttämöllä symboloivat tunnetiloja. Sama hieno tunne kuin luettuani haastavan tai mystisen kirjan, jonka haluan loppuun päästyäni lukea heti uudelleen oikein maistellen kaikkia sen nyansseja. 

Next to Normal on amerikkalainen draamamusikaali, jonka libreton on tehnyt Brian Yorkey ja musiikin Tom Kitt. Ensiesitys tapahtui New Yorkissa vuonna 2008 ja sitä on esitetty useissa eri maissa. Musikaali on palkittu monilla palkinnoilla, mm. Pulitzer-draamapalkinnolla, jonka vain harva musikaali on saanut. 
Joistain tämän musikaalin lauluista voisi tulla hittejä, kuten monien muiden menestysmusikaalien lauluista on tullut. Vai ovatko ne sitä jo? 
Laulut on suomentanut Mikko Koivusalo.

Näytelmä kertoo mielen sairauden monimutkaisesta hoitamisesta, menetyksestä, surusta, psykiatristen hoitojen moraalikysymyksistä ja perheestä. Esitys näyttää, miten yhden perheenjäsenen oireilu vaikuttaa kaikkiin perheenjäseniin. 

Kaikki roolisuoritukset olivat hyvin uskottavia ja voi, miten hyviä laulajia meillä Kouvolan teatterissa onkaan. 
Annina Rubinstein esitti häilyvää epätoivoista äitiä koskettavasti ja Sami Kosola omaa suruaan sivuun siirtänyttä, perheestään huolta kantavaa isää juuri niin vakuuttavasti kuin pitikin. Tytär (Tiina Winter) halusi pärjätä ja kipuili ja poika (vieraileva näyttelijä Petja Pulkkinen), niin - hän oli aurinko. Tyttären poikaystävää musikaalissa näyttelevä Markus Waara on yksi suosikkinäyttelijöitäni Kouvolassa Annina Rubinsteinin ohella. Poikaystävä tuki ja palautti tytön maan pinnalle kerta toisensa jälkeen. Tässä näytelmässä on kilttejä ja turvallisia miehiä, mikä tuntui harvinaisuudessaan virkistävältä. Valtavirtaahan on nykyään miesten väheksyminen. Psykiatreja esittävä Veli-Matti Karén toi esitykseen huumoria. Yleisö nauroi hereästi Karénin rokkari-psykiatrille. 
Musikaalin ohjaus on Olka Horilan.
 
Teatterin ohjelmistoesittelyissä sanotaan, että Next to Normal jättää jäljen sydämeen ja kertoo ihmismielen kyvystä löytää valoa pimeyden keskeltä. Olen samaa mieltä. 
Kun me kaikista vastuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta pyrimme pitämään yllä hyvää mieltä ja huolehtimaan toisistamme, niin se on arjen sankaruutta parhaimmillaan. Tämän selviytymiskyvyn näyttäminen taiteessa jättää katsojalle puhdistuneen ja toiveikkaan olon. 

Meillä ja Mikkelissä 1: musiikkia ja muita elämyksiä

Viime viikon lopulle osui kulttuuria kolmena päivänä peräkkäin, torstaina Kymi Sinfoniettan Chydenius-konsertti Kuusankoskitalolla, perjantaina Mikkeli-päivä, johon kuului tiedekeskus Muisti ja Mikkelin teatterin näytelmä Äitiä ikävä ja lauantaina vielä Kouvolan teatterissa musikaali Next to Normal. 
Paras jakaa kokemani kahdeksi, että jaksatte lukea. 

Jos rakastat - Kaj Chydeniuksen kauneimmat laulut on vieraillut viime syksystä alkaen jo useammalla paikkakunnalla. Nyt oli Kouvolan vuoro.
Konsertin solisteina ovat Kaj Chydeniuksen poika Jussi Chydenius ja säveltäjän kanssa paljon yhteistyötä tehnyt laulaja ja näyttelijä Oona Airola. Komppi koostuu kolmesta taitavasta muusikosta: Kalle Chydenius (myös hän Kaj Chydeniuksen poika), basso - Risto Kupiainen, piano ja Sami Kuoppamäki, rummut. Laulut on sovitettu sinfoniaorkesterille.
Kymi Sinfoniettaa johti energiseen tyylinsä kapellimestari Tomas Djupsjöbacka.

Jussi Chydenius oli rakentanut konserttia isänsä pitkän uran ja tulevan 85-vuotispäivän kunniaksi, mutta siitä tulikin muistokonsertti Kaj Chydeniuksen menehdyttyä puoli vuotta ennen kantaesitystä Oulussa. 
Kun sävellyksiä on noin kymmenentuhatta seitsemältä vuosikymmeneltä ja konserttiin mahtuu vain parikymmentä laulua, niin valinta ei ole aivan helppo. 
Jussi Chydenius valitsi omia suosikkejaan. Saimme kuulla sekä yleisesti tunnettuja että harvinaisempia lauluja.
Arvostan sitä, että Chydenius teki sävellyksiä runoihin, joilla on merkittävä sisältö, kuten Eino Leinon Nocturne ja P. Mustapään Viimeisestä illasta. Sanataidetta rakastavana en pidä laulutaiteesta, jossa vain toistetaan jotain yhdentekevää kuin täytteeksi musiikille. Tätä on paljon pop-musiikissa, kun taas räppi ja punk ovat täynnä asiaa, jos vain saa sanoista selvän. Lied-tyylisissä esityksissä musiikki ei peitä laulua, ei edes silloin kun musiikin esittäjänä on sinfoniaorkesteri.

Minuun tekivät vaikutuksen erityisesti Oona Airolan esittämä Tyttö ja tanssiva karhu (runo Marja-Leena Mikkolan) ja Jussi Chydeniuksen esittämät Natalia (runo Elvi Sinervon) ja Minun lintuni (runo Timo K. Mukan). 
Kymi Sinfoniettan musiikki soi upeasti. Aluksi kaipasin solisteiksi oopperalaulajia, mutta totuin, kun huomasin, että myös näiden laulajien esityksessä oli voimaa.   

Minun rakkaani itkee näin
laulaa laulujen laulaja soutaen sumussa pois
Minä rakkaani hylkään
Minä rakkaani annan
Minun lintuni jälkeeni ui...

Pakahduttavan kaunista Mukkaa...

Ja upeaa, mystistä Marja-Leena Mikkolaa...

Vain kerran kun silmiin katsoi hän karhua hyppivää
Hän tiesi, mikä on raskasta ja mikä on keveää

Ja karhu, karhu tanssi kun tyttö rumpua löi
Ja niin kuin aurinko kuuta hän karhun sydäntä söi

Alexander Reichstein, Repairing the Irreparable -
Empathy with Ukraine

Mikkeliin lähdimme Senioriopettajien ryhmän mukana.
Ensimmäinen kohde oli sodan ja rauhan teemoja ja sotaa ilmiönä tarkasteleva tiedekeskus Muisti, joka sijaitsee entisessä Mikkelin keskuskansakoulussa. 
Puolustusvoimien Päämaja sijaitsi Mikkelissä kaikkien itsenäisyyden ajan sotien ajan. Päämajan tiloihin perustettiin museo 1970-luvun alussa ja sitä laajennettiin 2001. Vuonna 2021 avattiin yhtenäinen kokonaisuus Muisti, johon kuuluu Päämajamuseo ja uusi elämyksellinen osasto, jossa voi eläytyä erilaisiin sodan kokeneiden ihmisten kohtaloihin ja mm. viettää tovin juoksuhaudassa, jonka päälle osuu tulitus.
Kun kipinät sinkoilivat ja jyly oli pahimmillaan, minun oli pakko ottaa välillä lasit päästä ja kas, silloin olinkin taas nykytodellisuudessa. Olo oli virtuaalisen sodan kokemisen  jälkeen epätodellinen ja hieman pahoinvoipa jonkin aikaa. 
Eräs kiinnostava kohde oli nuoren naisen tarina siitä, miten hän löysi valokuvien ja lopulta MyHeritagen kautta vielä elossa olevan isoisänsä veljen. Isoisä oli ollut Suomessa sotavangiksi joutunut venäläinen mies. Vanki oli ollut töissä maalaistalossa ja hänelle oli syntynyt näissä vaikeissa oloissa rakkaussuhde suomalaisen naisen kanssa. Mies olisi halunnut jäädä perheensä luo, mutta Neuvostoliitto vaati omansa ja tragediasta vaiettiin.
Eri viikonpäivinä on valittavana kaksi henkilöä joita seurata. Toinen tarina jäi minulta kokematta, koska oli niin paljon mikä kiinnosti ja riensin eteenpäin. 
Tähän tiedekeskukseen kannattaa varata aikaa muutama tunti ja käydä vaikka välillä lounaalla tai kahvilla ravintola Rauhassa.

Toisen maailmansodan tapahtumista kertova valotaulu pysähdytti minut pitkäksi aikaa. Taulu näytti vuosi vuodelta, mitä tapahtui sodan aikana ja miten se lopulta päättyi. Oli kiinnostavaa nähdä, miten kyseessä todella oli koko maailman sota ja miten Saksa paisui ja taas pieneni. 

Alexander Reichstein, Repairing the Irreparable -
Sympathy with Ukraine

 

Muistissa on myös teemaan liittyviä taidenäyttelyitä. Tällä haavaa esillä on ajankohtainen Repairing the Irreparable - Empathy with Ukraine / Korjaamatonta korjaamassa - Ukrainaa ajatellen, jossa on kuvataiteilija Alexander Reichsteinin teoksia.

Reichstein on ukrainalaisia juuria omaava, Moskovassa syntynyt ja parikymmentä vuotta Suomessa asunut taiteilija. Hän kertoo tehneensä sirpaleista koostuvat työnsä uutiskuvien nostattamien tunteiden pohjalta: ”En voi olla ajattelematta Ukrainan sotaa koko ajan. Teokset ovat toivoton ja turha yritys korjata, parantaa, palauttaa sitä, mikä on mennyt lopullisesti rikki, tuhoutunut, kuollut”.

Edellisillan Chydenius-konsertin Natalia alkoi soida mielessäni näitä teoksia katsellessa. 

Vaan silmäis sinen viha tummentaa

Natalia, kun muistat taas

On vieras hävittänyt armaan maas

Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!

Niin vinkkaan siirtyy varjo ristikon

Natalia, oi kuuletko?

Soi yössä rakentajain laulut jo

He palaavat ja silloin vapaa on taas Ukraina!

Elvi Sinervon runossa Natalia natsit ovat tuhonneet Ukrainan, mutta vielä se rakennetaan uudelleen ja niin tulee tapahtumaan nytkin Venäjän aiheuttamien tuhojen jäljiltä - olkoonkin että Ukraina jää alueeltaan pienemmäksi. 
Meillä on taas kerran valtioiden johdossa petoja, jotka pyrkivät kaappaamaan maita ja jakamaan koko maailman omiksi etupiireikseen.

Miksi ei osata valita parempia johtajia? Johtajien valinnassa pitäisi käyttää psykiatreja, jotka näkevät jo varhaisessa vaiheessa, salassa pidetyn narsismin, tunnekylmyyden ja psykopaattisuuden, jonka lopulta irralleen päästettynä näkevät kaikki ja jota ei silloin valta-asemassa ole edes tarve salailla. 
Mutta kumpi jää historiaan kunnioitettuna, ahne ja paha diktaattori vai vilpitön, omaansa ja muita kansoja kunnioittava johtaja?

Televison Jim-kanavalla on mennyt erittäin hyvä, englantilainen  dokumenttisarja Zelenskyin tarina. Viimeinen osa tulee vielä uusintana sunnuntaina klo 23, ja varmaan koko kolmiosainen sarja löytyy myös jostain suoratoistopalvelusta. Kannattaa katsoa. 

Suomalaisten pakolaisten evakkorattaat. Ihmiset ja eläimet
kävelivät rattaitten vieressä.

Yksityiskohta rattailta. Minua liikuttaa Neljän sadun kirja.
Kulttuuri on aina ollut keino jaksaa barbaarisina aikoina. 

Bertrand Russell fasismin synnystä

Kouvolan Myllykoski, 6.3.2025

Amerikkalainen filosofi, kirjailija Ruth Nanda Anshen kokosi ja toimitti vuonna 1940 esseekokoelman "Freedom: Its Meaning", johon matemaatikko ja filosofi Bertrand Russell kirjoitti esseen "Freedom and Government". Alla ote Russellin esseestä.

The first step in a fascist movement is the combination under an energetic leader of a number of men who possess more than the average share of leisure, brutality, and stupidity. The next step is to fascinate fools and muzzle the intelligent, by emotional excitement on the one hand and terrorism on the other.
This technique is as old as the hills; it was practiced in almost every Greek city, and the moderns have only enlarged its scale.

Oma suomennokseni:
Ensimmäinen askel fasismiin alkaa siitä, että energinen johtaja kokoaa ryhmän miehiä, joilla on keskimääräistä enemmän joutilasta aikaa, brutaaliutta ja tyhmyyttä. Seuraavaksi hurmataan hullut ja vaiennetaan älykkäät toisaalta tunteisiin vetoamalla ja toisaalta terrorismilla.
Tämä tekniikka on yhtä vanha kuin vuoret; sitä harjoitettiin melkein kaikissa antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa ja modernit johtajat ovat vain laajentaneet sen asteikkoa.

Alkukuvani on aamuiselta kävelyltäni Myllykosken entisen pääkadun varrelta. Katu alkaa tehtaalta ja päättyi aikanaan kauniiseen puusta rakennettuun juna-asemaan. Kadun molemmin puolin on ollut pankkeja ja erilaisia liikkeitä, sittemmin vain pubeja ja kirppiksiä ja nyt tyhjiä tiloja.
Kuvan kohdassa toisella puolen katua on kirkko, jonka pihan laidasta otin kuvan.
Alla yksityiskohta entisen Räksy-pubin (keskimmäinen talo) ikkunasta. Kirkko peilautuu ikkunaan.

Pahaa on aina ollut, mutta niin on hyvääkin. Pidetään tämä mielessä. 

Asioita ja asioista

Kouvolan kävelykatu Manski 24.02.2024, Kuva: Ume

Olen tässä flunssanuhjuisena miettinyt. Kaikkea. 

Ilahduin, kun huomasin, että Olli-Pekka Tennilältä on julkaistu kirja, joka minulla on lukematta, Lemmonommel. Pidin niin kovasti Tennilän aiemmin kirjoittamista Yksinkeltainen on kaksinkeltaista ja Ontto harmaa. Luen niitä aika ajoin uudelleen. Ja Lemmenommel on nyt yöpöydälläni, hyvänä päivän lopettajaislukemisena.
Tässä Tennilän miete asioista:
Eräät asiat ovat liian suuria, jotta niitä voisi havainnoida. Toiset taas ovat liian mitättömiä, jotta niitä voisi tarkastella. Niin ikään ovat toiset asiat liian valtavia, jotta niistä voisi puhua mielekkäästi, kun toiset asiat taasen lankeavat kohtaan, jossa niistä puhuminen olisi tuskin luontevaa tai edes mahdollista niiden mittaamttoman mitättömyyden tähden. 

Olen miettinyt nykyistä maailman tilaa ja poliittisia asetelmia.
Tällä hetkellä maailman suurvaltoja hallitsevat henkilöt, joille mikään ei ole arvokasta ja kaikki on kaupan. Se on tyhmää, ja se huolestuttaa minua.
Kun sivistys rapautuu arvostuksen puutteessa, niin missä on turvapaikka niille, jotka eivät viihdy ilman kulttuuria?

Olen miettinyt myös somemaailmaa ja yhteydenpitoa sen välityksellä. 
Onko siinä jotain parempaa, että ajatuksia jaetaan somealustoilla kuin siinä, että niitä kirjoitettiin päiväkirjaan ja kirjeissä ystäville, yhdelle kerrallaan? Sen ajan kirjeisiin vastattiin harkiten ja pitkästi. Nyt paljolti vain lukaistaan kaikkea ohi lipuvaa, keskittymättä, ja siinä kaikille kirjoittaessa ne oikeat yhteydenpidot tahtovat jäävät pitämättä. Sama koskee kuvavirtaa. Miten rakkaita ovatkaan vanhat albumit, joihin on ikuistettu hetkiä perheen ja ystävien kesken. Ne hetket ovat säilyneet, mutta mitä säilyy digikuvien ajalta?
Runsautta, josta tärkeä ei erotu, kaikkea liikaa.
 
Jos laskee seuraajiensa ja tykkäystensä määrää, niin pettää itseään. Mitä väliä sillä on, miten paljon jotkut algoritmit piipahtavat omilla tileillä? Minunkin blogissani on viime aikoina ollut joinain päivinä 5000 vierailua Singaporesta. En hetkeäkään kuvittele, että nämä olisivat ihmisiä, joita blogin kuva kiinnostaa niin paljon, että he käännättäisivät tekstin englanniksi, mandariinikiinaksi, malaijiksi tai tamiliksi.
  
Tiedän, että en tajua kaikkien uusien alustojen koko ideaa. Blogin idean ymmärrän, minullakin täällä oma rakas yhteisöni, mutta nämä nopeammat, Instat, TikTokit ja muut... Olenko kuvitellut niistä liikaa, vai onko niillä enemmän merkitystä joillekin muille?
 
Filosofi Senecan nimiin on kirjattu ajatus "Joka on kaikkialla, ei ole missään". Se tuntuu kertovan meidän aikamme somesta, mutta mistä se mahtoi kertoa aikanaan?

Ja nyt juolahti mieleeni, että osa tämän tekstini lukijoista ei ole elänyt aikaa ennen somea eikä ymmärrä, mistä minun nostalgiassani on kyse. Miksi kaivata jotain hitaampaa ja hankalampaa?

Luin pari hyvää kirjaa. Ne valikoituivat luettavakseni paristakymmenestä kirjastosta lainatusta. Olen käynyt ikääntyessä yhä valikoivammaksi lukemiseni suhteen.

Jenny Tinghui Zhangin 2022 ilmestynyt romaani Four Treasures of the Sky kuuluu parhaimpiin esikoisteoksiin, mitä olen lukenut. Kirjaa ei ole vielä suomennettu. 
Kirja kertoo kiinalaisten kovasta kohtelusta 1800-luvun lopun USA:ssa. Amerikankiinalainen Zhang oli kuullut työmatkalla Idahossa käyneeltä isältään siellä tapahtuneesta viiden kiinalaisen siirtolaisen hirttämisestä. Isä oli pyytänyt tyttäreltään, voisiko tämä selvittää, mitä oli tapahtunut. Tietoa tragediasta ei ollut hirttopaikan merkinnyttä kylttiä enempää, sekin jo varastettu siihen mennessä kun tytär muutama vuosi myöhemmin ryhtyi keräämäään materiaalia kirjaansa, mutta samanlaisia tapauksia löytyi paljon, ja niin hän kehitteli taustatyönsä pohjalta fiktiivisen kuvauksen erään Lin Daiyn elämästä.
Daiyn tarina lähtee kiinalaiselta torilta ja hänen on elämänsä aikana naamioiduttava monta kertaa. Daiysta tulee Feng, Peony ja lopuksi Jacob Li. 

Norjalaisen Nina Lykken kolmas teos Emme ole täällä pitämässä hauskaa on todella hauska kirja. Lykke on harvinainen huumorin taitaja. Hänen kirjansa on purevaa yhteiskuntasatiiria, jossa sivallellaan juuri niitä asioita, joiden vähäisestäkin arvostelusta nykyään leimataan helposti äärioikeistolaiseksi tai juntiksi: metoota, kulttuuripiireissä vallitsevaa kaksinaismoralismia, autofiktiota, kaiken seksuaalistamista ja ylemmän keskiluokan turhamaisuutta.

Vanheneva kirjailija Knut A. Petterson on kirjoittanut Kuuluisan Kirjansa parikymmentä vuotta sitten ja tietää, että hänet kutsutaan esiintymään kirjallisuustapahtumiin vain, jos joku on perunut osallistumisensa. No, sellaiseen hän nyt on menossa ja kaiken lisäksi haastateltavaksi yhdessä kahden henkilön kanssa, nuoren naiskirjailijan, joka on tehnyt hänestä autofiktiossaan seksuaalisen saalistajan ja entisen vaimonsa uuden miehen kanssa, joka on vienyt häneltä paitsi vaimon myös pojan.
 
Knut ei voi sietää "todellisuuskirjallisuutta", joka hänestä on genreistä vilpillisin. Se ei kunnioita edes edesmenneitä, joilla ei ole enää mahdollisuutta puolustautua. Laiskat kirjailijat muokkaavat heidän elämäänsä mieleisekseen sen sijaan, että keksisivät hahmonsa itse. Knut on vihannut tätä lajia jo paljon ennen kuin Todellisuuskirjailija kirjoitti hänestä. Tämä aggressiivinen, sanavalmis nainen kuvasi itsensä säikyksi neidoksi, joka joutuu miespedon lääppimäksi. Knut on koko elämänsä lähestynyt naisia arasti ja koittanut väistellä kohteliaaasti liian innokkaita. Näin Knut tietää asioiden olevan, eikä ole koskaan luullut eikä kuullut itsestään muuta.
Todellisuuskirjailijan valheita julkaistaan kirja toisensa perään ja ne myyvät, mutta Knutin innostuneena esittelemä kirja-aihe teilataan kustantamossa, koska hän on väärä henkilö kirjoittamaan norjanpakistanilaisesta homosta.

Knut vaeltelee kirjallisuustahtumassa ärsyyntyneenä alkoholia siemaillen ja kostoa hautoen. Miksi enää ei osata pukeutua, hotelliaamiaisellakaan ei saa olla rauhassa, kun joka puolella esitellään perseitä treenitrikoissa. Tapahtuman ohjelma ja esiintyjät ovat kuin parodiasta ja silti kaikki hyvin tunnistettavia. Eräs tilaisuuden alustajista ei puhu luentonsa aiheesta, jonka vuoksi ihmiset ovat tulleet häntä kuulemaan. On muodikasta vaihtaa aihetta ja puhua pinnalla olevista teemoista. Pettynyt yleisö tyytyy, koska pitää olla avarakatseinen.
Pitää myös osata olla provosoiva. Oikealla tavalla.
 
Tietenkin yleisö on Todellisuuskirjailijan puolella. 
  
- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni.

- Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin. Jos te jotka kirjoitatte niin kutsuttua todellisuuskirjallisuutta edes pitäytyistte todellisuudessa, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ettehän te niin tee. (- -)
Todellisuus ei ole johdonmukainen, se sisältää aivan liian paljon turhaa roinaa, joka ei sovi kertomukseen ja joka täytyy siksi jättää pois, ja sitten sen tilalle tarvitaan jotain muuta ja se muu meidän täytyy keksiä, se meidän täytyy  sepittää, aivan kuten tuo tuossa on sepittänyt minut ja minun käyttäytymiseni ja silti käyttänyt minusta koko nimeä. 

Muuttuuko mikään? Kuullaanko Knutia? Haukotteleeko Todellisuuskirjailija todellakin Knutin puhuessa? Onko juontaja tyytyväinen - niin aitoa keskustelua! Saako media  uuden lihapalan kaluttavakseen?
 
Aurinko paistaa, ihmiset ja eläimet kävelevät kaduilla ja jalkakäytävillä, poikkeavat välillä myymälöihin.
Infrastruktuuri. Kaikki on liikkeessä, kaikki toimii.
Mutta Pelastusarmeijan kirpputorin edessä on kyltti.
Kaikki kirjat ilmaiseksi!

Vielä muutama ajatus Olli-Pekka Tennilältä: 

Sitoutuu ajattelemaan tietyllä tapaa, 
vaikka voisi rehellisyytensä puitteissa ajatella toisinkin.

Niin ideat eivät ole meidän. 
Me olemme ideoiden.

Suodatamme kohinan ja ajattelemme, 

että jäljelle jää se, miten asiat ovat.