Hyvää itsenäisyyspäivää 6.12.2025 !

Kuva on vuodelta 2013 vähän ennen itsenäisyyspäivää.
Lastenlasten kyläillessä sattui satamaan nuoskalunta,
siitä muovailtiin perinteinen lumiukko. Tänä vuonna
alkutalvi on ollut hyvin leuto. Kuva: Ume

.

Myöhemmin samana päivänä esittelen mummolle asuntoni ikkunasta avautuvaa talvimaisemaa, katso bibi tätä, katso miten puhdas ja valkoinen Suomi on. Katso, miten kaunis, puhdas, kaunis ja puhdas. Toistan itseäni, tunnen olevani kuin lapsi, joka ensimmäistä kertaa näkee uuden paikan tai lelun.
    Katso, miten taivas on pehmeän sininen.
    Vesikin on puhdasta, juomakelpoista melkein kaikkialla. En ole vuosiin ostanut vettä, vaan täytän juomapullon kotona ennen uloslähtöä.  
    Puhdasta vettä suoraan hanasta, avaan hanan ja annan veden kulkea, eivätkä suomalaiset edes tajua, mikä paratiisi lepää heidän käsissään.
    Ja katso tätä asuntoa, katso näitä kaappeja, katso miten sähköt menevät päälle.
    Sormeni käyvät valokytkimellä edestakaisin, se naksuu päälle, ja taas pois päältä. 
    Tällaisen maan puolesta voisi kuollakin, jatkan. 

Sitaatti on Sara Al Husainin romaanista Kenelle maa kuuluu. 

Mustafa, yksin teini-ikäisenä Suomeen Irakista tullut mies, soittaa videopuheluita kotiin harvoille elossa oleville perheenjäsenilleen ja hänelle valitulle morsiamelle, lapsuudenystävälleen, jota odottaa Suomeen.
Hän suuntaa puhelintaan kaikkeen, mikä on parempaa kuin taakse jääneessä kotimaassa, koska haluaa vakuuttaa miten hyvin hänellä on asiat, mikä ei ole aivan totta. Masentunut terapiassa käyvä nuorukainen ikävöi entistä elämäänsä, sen ihmisiä ja luontoa. jopa kaikkialle työntyvää hiekkaa ja armotonta kuumuutta. 

Eivätkä suomalaiset edes tajua.

Me vanhemmat ihmiset tajuamme, koska mukavuudet ovat tulleet meistä monelle meidän aikanamme. Muistan miten ihanaa oli muuttaa opiskelija-asuntolaan, jossa oli sähköhella, sisävessa ja suihku. 

Tänä itsenäisyyspäivänä ajattelen, että totta se on: minä olen onnellinen suomalainen. Minulla on kaikkea tarvitsemaani. Tarpeeksi.

Kirjoitin äskeisen jo eilen. Yöllä huomasin, että nythän minulla on jotain, mitä en haluaisi, kurkku kipeä ja flunssa tulossa. 
Pitää muuttaa suunnitelmia. Piti lähteä ajelemaan toiselle paikkakunnalle tutustumaan yläkouluun, jossa vanhin poika on rehtorina ja samalla vaihtamaan joululahjoja. Siirrämme sen toiseen ajankohtaan, ei hätää.  
Heti tuli mieleen, että onneksi ei ole kutsua Linnan juhliin. Onni onnettomuudessa -ajattelu, huonompaan vaihtoehtoon vertaaminen, on automaattisesti tapahtuva reagointitapa, jolla harmitus häipyy.
Linnan juhlissa on tänä vuonna tuttuja, opettajakollega, vuoden kotitalousopettajaksikin valittu, Pia Harjula Inkeroisten yhtenäiskoulusta ja kulttuuritalo Reuna-kustantamon ja -kirjakaupan yrittäjäpariskunta Tarja ja Göran Tornaeus. Nostan heille glögimukini sohvalla aivastelujen välissä.

 

Miten tavallista onni onkaan

 

Aamupäivällä 30.11. matkalla Koivusaaren
ulkoilualueelle. Kuva: Ume 

Patikoin aamulla kohti mielikävelyreittiäni Myllykosken Koivusaareen. Olin palannut tapaamasta sukulaisia Satakunnassa. Nämä matkat ahdistavat minua, koska perillä on kaksi ihmistä, joiden terveys huolestuttaa ja tuottaa surua. 

Olin junassa hermostunut nopeista junan vaihdoista Tikkurilassa ja Tampereella ja jännitin, mitä olisi edessä. Luin Amani Al-mehsenin kirjaa Hayati, rakkaani. Olin juuri lukenut kohdan, jossa moderni opettaja vie koulutyttöjä maalta retkelle Bagdadiin ja päähenkilö, teini Amal, kuuntelee hotellin vastaanottovirkailijan ja opettajansa keskustelua. Hymyilin nuoren terävälle kritiikille maan tapoja kohtaan ja upposin Amalin vielä tässä seesteiseen maailmaan.
Kuulutus keskeytti lukemiseni. Täältä junan ravintolasta teille parhaille matkustajille mitä upeinta päivää! Olemme valmistaneet teille ansaitsemanne parhaimmat herkut. Olkoon matkanne nautinto ja odottakoon teitä perillä ilo ja onni. Olkoon teidän tulevaisuutenne onnea täynnä. Perheenne voikoon hyvin ja vallitkoon rakkaus perheenjäsentenne välillä. Teille rakkaille, parhaille matkustajille menestystä ja siunausta talousasioissa ja ystävyydessä... Tämän suuntaista, pitkään, korostuksella jonka yhdistin arabikieliin. 
Ihmiset nostivat katseensa laitteistaan ja alkoivat katsella toisiaan myhäillen. Minä ja vieressäni istuva nainen olimme yhtä hymyä. Totesin: "Niin suloista."

Se kirjan kohta: 
Virkailija ojensi opettajalle pinkan avaimia, ja he kiittelivät vuolaasti toisiaan, mitä kohteliaimmalla kielellä. Kohteliaisuudet tuntuivat olevan irakilaisille ikuinen kilpailu. Sellainen, joka ei päättyisi koskaan, jos toinen ei lopettaisi sitä. Amal ajatteli, että eihän kukaan voisi loputtomiin jaksaa kiitellä ja siunata Allahin nimeen toista, hänen perhettään, ystäviään, autoa joka toi hänet tänne, tehdasta joka auton teki, myyjää joka auton myi, autotien rakentajaa ja lopulta serkun miehen suvun esi-isiä myöten jokaista sitä läheltä liipannuttakin sivullista. No, ehkä hieman liioitellen, mutta kuitenkin. Stakfarallah, voi luoja, Amal ajatteli ja pidätteli naurua. Onneksi aina löytyi luovuttaja.  

Teinit ovat armottomia, mutta arabeilla kohteliaisuudet ovat tosiaan aivan toisella tasolla kuin esim. eurooppalaisilla. Olen aiemmin törmännyt kirjallisuudessa kursailuun tarjoilun yhteydessä. Se on aivan muuta kuin suomalaisten "ei mua varten tarvitte kahvia keittää, mutta jos ittellänne on kahviaika niin sitte". Arabit vakuuttavat, että eivät ole tarjoilun arvoisia, vaan tarjoajaa alempana kaikissa hyveissä ja ansioissa ja emännän on lopulta pakotettava heidät vastaanottamaan tarjottu vieraanvaraisuus.

Amani Al-mehsenin kirja on teos, joka avaa silmiä näkemään vastuksia, jotka irakilaisten maahanmuuttajanaisten on voitettava päästäkseen kokemaan vapautta. Kirja on kirjailijan äidin, Iman Al-Hashemin, elämästä inspiraationsa saanut vahva elämäntarina. Iman Al-Hashem valittiin Suomen ensimmäiseksi Vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 1998.

Aiemmin luin Sara Al Husainin romaanin Kenelle maa kuuluu. Kirja sisältää kolmen irakilaisen henkilön tarinan, sodan keskellä Bagdadissa asuvan koulutytön Zainabin, yksin Suomeen pakolaisena saapuneen nuoren miehen Mustafan ja Malmössä kahden kulttuurin välissä elävän lukiolaisen Leylan. 
Sara Al Husaini on se kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut napakan, rohkean kirjan Huono tyttö.

Miten hyvin nämä kirjat sopivatkaan tähän itsenäisyyspäivän alle. 

Sitä näkyvä rasismi alkuun oli, yhteiskunnan reppanat yskivät pahaa oloaan metroissa, he oksensivat linja-autopysäkeillä vihaansa, avattu Karhu-tölkki kädessään. Nykyään sitä samaa tulee paskarannun jättäneiltä puhdaspaitaisilta ekonomisteilta ja eduskunnan pukumiehiltä, tavat joilla he kutsuvat sinua paskaläikäksi on vain säädelty sopivammiksi, ei kunnioittaakseen sinua, vaan eduskunnan arvostettuja ja kiiltäviä pylväitä, tämä kun on kunniallinen instituutio. He ovat Suomen selkäranka, jonka nikamien välilevy työntyy hermojuuriaukkoon, se puskee elävää kipua, joka vie köyhiltä ja osoittaa sormella paskaiseen maahanmuuttajaan, ruokalähettiin ja siivojaan. 
(Kotimaassaan hammaslääkärin uraa suunnitellut vessasiivooja Mustafa masentuu koettuaan epäoikeudenmukaisuutta.)

Maa pysyy rauhassa paikoillaan odottamassa, silloinkin kun sen herruudesta käydään sotaa. Ei se pelkää meitä muukalaisia, miksi ihmeessä se niin tekisi? 
(- - -)
Ne jotka pelkäävät, ovat usein unohtaneet olevansa yhtä hetkellisiä vierailijoita kuin mekin, maahan syntyneitä maahanmuuttajia koko sakki, sielläkin, jossa maa kantaa nimeäsi, missä kansa näyttää sinulta. 
Vieraita, joiden oleskelulupa saattaa päätyä milloin tahansa. Turisteja, jotka vierailevat maailman pinnalla ja palaavat kohta takaisin  näkymättömiksi.
(Leyla pohtii, minne hän kuuluu, Ruotsin Malmöhön jossa hän on elänyt niin kauan kuin muistaa vai maahan jonne vanhemmat kaipaavat.)

Nyt on mitä mainioimmat kävelykelit ja säät. Kosteaa, raikasta ja ajankohtaan nähden lämmintä. Sammaleet loistavat kuin smaragdit.  
Kävelyretkeni lopuksi päädyin siihen, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy. Sairas siskoni alkaa väsyä riippumatta siitä, missä hän on hoidossa. Ihminen väsyy. 

Äitinsä elämästä kirjoittanut Amani Al-mehsen kuvaa kirjassaan kauniin hetken. Pakolaisnainen on päässyt ensimmäisen kerran yksin uuden kotikaupunkinsa Kuopion torille. Lapset ovat hoidossa ja kielitunti on peruttu. Arka nainen haltioituu huomatessaan, että kaikki on ihan samanlaista kuin kotipuolessa, tori täynnä elämää, ihmisiä, puheensorinaa ja musiikkia. Hän on raskaana, aina nälkäinen ja himoitsee ihanalta tuoksuvia muikkuja, mutta ei raaski ostaa niitä vain itselleen. Silloin ystävällinen myyjä ojentaa hänelle rasian ja sanoo "ilimanen". 
Hän katsoi toripöytien äärellä istuvia ihmisiä ja näky lämmitti hänen sydäntään. Miten tavallista onni olikaan.  

Kotiin päästyä päivä oli valostunut ja huomasin, että kotitalo heijastui lammikosta. Meidän talo on 60-luvun lopulla rakennettu vankka rakennus. Kotiin on aina kiva tulla lyhyiltä sekä pitkiltä retkiltä. 

Mietin: numerotietoja, aforismeja ja valmiiksiliattuja farkkuja

 

Marraskuun kävelykelit ovat märkiä ja taajaman yleisilme alakuloinen. Olen vihdoin saanut aikaiseksi sen, että kävelen ihan joka aamu, säästä riippumatta. Hyvä minä!

Osuin lehdistä poimimiini mielenkiintoisiin numerotietoihin. Olen niitä tässä miettinyt.

Ensiksi eräs positiivinen tieto: päästöt ovat laskeneet Suomessa 31% vuodesta 2003, jolloin ne olivat huipussaan. Tämä on Aalto-yliopiston tutkija Tommi Ekholmin haastattelusta. Hyvä me! 

Sitten numerokooste, josta en oikein tiedä, onko sen sisältö positiivinen vai negatiivinen asia: 500 miljoonaa eurooppalaista anoo 300 miljoonalta yhdysvaltalaiselta apua 140 miljoonaa venäläistä vastaan, jotka eivät ole kolmen vuoden hyökkäyssodan aikana pystyneet kukistamaan 50 miljoonaa ukrainalaista. Tämä on Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja, historioitsija Arkady Moshesin haastattelusta. Luvut ovat hieman pyöristettyjä, mutta oikean suuntaisia. 
Voi voi, me niin uskoimme Euroopassa, ettei meidän tarvitse enää tuhlata varojamme sotimiseen. Sotahan on kauheinta haaskausta maailmassa. 
Emme me ole myöskään oikein tunteneet Eurooppaa omaksemme, vaan korostaneet omien maittemme erillisyyttä Euroopan sisällä. Miksi se EU:n lippu ei liehu kaikissa EU-maissa oman lipun rinnalla!
Positiivista tässä on se, että ehkä me alamme lopulta tajuta yhteistyön merkityksen diktaattorien ja heidän kammodiiliensä pakottamana.

Kun etenen lenkilläni Koivusaareen, niin pääsen veden ääreen. Vesi on rauhoittava elementti maailman murheita mielessään kääntelevälle.

Olen lukenut vaihteeksi aforismeja. Kirjoittaja, kirjallisuuskriitikko Janne Tompurin Sivuääniä-kirjassa on tiiviitä ja kirkkaita ajatelmia, joissa usein on moraalinen sisältö ja kaksi merkitystasoa. Kirjoitan tähän muutaman maistiaisiksi ilmavasti, niin että jää ajattelulle tilaa. 
 
Tyranni astuu valtaan vähin äänin.

Valta keskittyy - hiljaisuutta!

En pelkää, että kone oppii ajattelemaan kuin minä, 
vaan että minä opin ajattelemaan kuin kone. 

Minä, sinä, se, me, te, ne. 

Sydämeni tuli ja jää. (suloinen omistuskirjoitus kirjan alussa)

Kevyempiin aiheisiin, koska mitäpä se hyvejää (= kannattaa, tykkään muistella kainuulaisia sanontoja) liikaa itseään murehduttaa asioilla, joille ei mitään voi.

Ostoskeskuksessa katselin nyt kuulemma nuorison keskuudessa muotia olevia likaisen oloiseksi käsiteltyjä farkkuja.
Odotan, tulevatko nämä kuralätäkössä pyöritetyn näköiset housut muotiin myös meidän vanhempien rouvashenkilöiden keskuudessa. Sitten nuorille on taas keksittävä uutta, koska he haluavat olla yksissä tuumin erilaisia kuin vanhempansa.  
Pintamuoti on jännä asia. Pari vuotta sitten oli muotia sitoa neule kulkemaan olan päältä ja vastakkaisen kainalon alta kuin jousiampujan nuoliviini. Perinteisesti neuletta on pidetty harteilla tai vyötäröllä löyhästi solmittuna, mutta kuin käskystä moni muutti tyyliään ja venytti paitansa poikittain rinnan päälle.
   

Tompurilla on myös muotiin liittyvä miete: 
Muoti on samalla tavalla erilaista, perinne eri tavoin samanlaista.

Harjoittelen lyhyempää muotoa kuin minulla tavallisesti. Tämä riittää.

Loppukaneetti Tompurilta: Kysymysmerkki, paimensauva.

Hannu Salmi, Frans Leijon - Kuurosokean ihmeellinen elämä

 

Hannu Salmi, tietokirjailija ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori on kirjoittanut kiinnostavia teoksia mm. suomalaisen mykkäelokuvan historiasta ja suudelman kulttuurihistoriasta.
Hän on nyt kolmannen kerran Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaana kirjallaan Frans Leijon - Kuurosokean ihmeellinen elämä. Maamme – Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria valittiin ehdokkaaksi vuonna 2016 ja Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827 vuonna 2022.

Frans Leijon -teos on sekä yhden ihmisen tarina että kuurojen, sokeiden ja kuurosokeiden historiaa valottava monipuolinen tietokirja.

Hannu Salmi on Frans Leijonin veljen pojanpoika. Hän aloitti sukunsa tutkimisen vuonna 2000 isoisoisästään Matti Salmesta, jonka tiedoista paljastunut Sofia-vaimon avioton lapsi Frans alkoi kiinnostaa tutkijaa. Fransista löytyi karu merkintä: "Kuuromykkä ja sokea. Hyljätty. Tiedot päättyvät tähän"
Kun Salmi haastatteli isäänsä ja tämän sisaruksia nämä muistivat lapsuudenkodissaan vierailleen sokean miehen, jolla oli tulkki mukana ja joka löysi hajuaistinsa avulla heidän piloillaan piilottamansa kengät.  
Lisätutkimusten avulla löytyi Fransin hauta, komeassa hautakivessä isolla tekstillä nimi Frans Leijon, synnyin- ja kuolinpäiväykset 12.9.1879 ja 27.6.1947 sekä alla vaatimattomammin neljä muuta nimeä. Salmen ihmetellessä tätä kiveä suntio tuli kertomaan, että vähän aiemmin haudalla oli käynyt ryhmä kunnioittamassa Leijonin muistoa ja pienemmällä tekstillä kirjoitetut nimet olivat samaan hautaan haudattujen kuurojen yhteisön jäsenten nimiä. 

Parivuotiaana sairauden vuoksi näkönsä ja kuulonsa menettänyt lapsi unohti jo oppimansa sanat ja ryhtyi liikkumaan nelinkontin. Hän eli villilapsena noin kymmenvuotiaaksi, jolloin pääsi hyväntekijän avulla Pietarsaaren kuurojenkouluun. 
Frans Leijonista kehittyi taitava käsityöläinen ja viljelijä. Hän oli älykkäiden ihmisten tapaan utelias eikä pelännyt oppia hänenlaiselleen vammaiselle mahdottomilta tuntuvia taitoja kuten sorvin käyttö. 
Frans oppi nopeasti käyttämään viittomakieltä niin että viittomat tehtiin hänen käteensä ja hän toisen henkilön käteen. Kirjan lukeminen tällä menetelmällä oli hidasta, mutta se ei Fransia lannistanut, ja kun pistekirjoitus tuli käyttöön, niin kaikki muuttui helpommaksi. Frans pääsi kertomaan ajatuksiaan nopeammin ja lukemaan lehtiä ja maailmankirjallisuuden klassikoita siinä missä näkevätkin.

Elämänsä alussa "wialliseksi" luokiteltu Frans Leijon esiintyi monissa tilaisuuksissa kuurojen edustajana, oli radiohaastattelussa ja loisti sorvaustaidoillaan Kuurojen käsityönäyttelyssä vuonna 1937. Presidentti Kyösti Kallio tilasi tästä näyttelystä Leijonin tuolin ja Helsingin Sanomat ylisti näyttelyn päätähteä, kätevää sorvaria, joka "kilpaili tasaväkisesti täysaististen kanssa". 

Fransin elämän suuri puute oli se, että hän joutui aina asumaan jonkun ystäväperheen luona, mutta hän keksi tähänkin ratkaisun. Hän ideoi ja rakensi pienen siirreltävän kesämökin, jossa saattoi nauttia välillä yksityisyydestä. 

Hannu Salmen tietokirja on niin tasokas, että en löydä muuta huomautettavaa kuin kannen kuvan. Kansikuvassa hän on kuuron Niilo Mikkolan moottoripyörän kyydissä. Miehet ovat pysähtyneet käsityönäyttelyn paikan, Turun Suomalaisen Lyseon, eteen kesäkuussa 1937.
Kirjassa on kaksi kuvaa Fransin itselleen suunnittelemasta polkupyörästä. Ensimmäisessä versiossa apukuskina ollut lapsi on vain silminä, toisessa apukuski myös polkee. Pyörät saivat laajaa ihailua ympäristössä. Nämä kuvat näyttävät Frans Leijonin aktiivisena toimijana paremmin kuin kansikuvaksi valittu otos.
Laitan kuvat juttuni loppuun.
Ensin listaan kirjan ansiot:

- informatiivinen: paljon faktaa niin Suomesta kuin ulkomailta kuurojen, sokeiden ja kuurosokeiden elämän olojen kehittymisestä
- hyvin kirjoitettu

- kunnon tietokirja, jossa 35 sivua viitteitä ja lähteitä 

- jännittävä: sekä tutkimuksen eteneminen että Frans Leijonin elämänvaiheet mukaansatempaavia

- tunteita herättävä

Kuurosokeiden koulutuksen pioneereja Suomessa oli Anna Heikel, joka isänsä kirkkoherra Henrik Heikelin kanssa perusti kuurojenkoulun Pietarsaareen vuonna 1863. Kouluun oli saapunut myös eräs pieni tyttö, jolta lavantauti oli vienyt näön ja kuulon. Anna Heikel on kertonut, miten vielä puhekykyinen Maria oli toistellut: "Äiti, mennään täältä pois! Täällä on niin pimeää! Mennään sinne missä on valoisaa!" Vähitellen sanat katosivat ja puhe muuttui epäselväksi. Salmi päättelee, että samalla tavalla on varmaan käynyt Fransillekin, joka oli ollut aistinsa menettäessään paljon pienempi ja ryhtynyt kaiken lisäksi konttaamaan koska liikkuminen oli kävelemistä turvallisempaa ja konttausvaihe vielä hyvin muistissa. Frans on kuitenkin vakuuttanut muistavansa taivaan sinen ja puiden vihreän värin.  

Tämä vahvasti mieleeni jäänyt lasten kuvaus esimerkkinä tunteiden herättämisestä, johon hyvä tietokirja faktan ohella pystyy. 

 

Eläköön lääketieteen kehitys! Enää lapset eivät joudu pimeyteen lavantaudin, aivokalvontulehduksen tai isorokon vuoksi. 

Eläköön kaikki muukin tiede, jolla ihmisten elämää parannetaan, apuvälineitä kehitetään ja elämisen tasoa nostetaan heillä, joilla sairaudet ja onnettomuudet runtelevat kehoa. 

Merkintä "hyljätty" Fransin tiedoissa selittyi myöhemmin. Hän ei ollut perheensä hylkäämä, vaan armeijaan kelpaamaton ja vapautettu asepalveluksesta. 
Frans tunsi itsensä rakastetuksi. Radiohaastattelussa hän kirjoitti kirjoitusalustaansa: "Olen onnellinen, että olen saanut niin paljon rakkautta osakseni. Älkää hyvät ystävät koskaan halveksiko aistiviallisia, vaan auttakaa heitä, missä voitte!"

Frans ei ollut missään mielessä mykkä villilapsivaiheensa jälkeen.
Kuuromykkä-termi jäikin kokonaan pois käytöstä, kun tajuttiin, että puhetta voi olla monenlaista. Jos katselee kuurojen ryhmää viittomassa, niin ei voi kuin todeta, että se näyttää hyvin vilkkaalta ajatusten vaihdolta.

Ensimmäinen versio Frans Leijonin suunnittelemasta
ja valmistamasta velosipedistä eli polkupyörästä

Kehittyneempi versio polkupyörästä

Näyttelyreissulla Helsingissä ja lopussa kannanottoni ajankohtaiseen, kiivaasti käytyyn kulttuurikeskusteluun

Stefan Bremer, Aamutervehdys Kolmen sepän patsaalla 1983

Kun muutimme Kainuusta Kymenlaaksoon, niin ajattelin, että Helsinkihän on aivan vieressä, (puolitoista tuntia junalla)samaa lääniä, ja minä piipahtelen siellä päntiönään (yleissuomeksi yhtenään), ostan kausikortin Kansallisteatteriin ja katson kaikki näyttelyt.
No, jotenkin käsitys välimatkoista on muuttunut ja mukavuudenhalukin kasvanut. Kun on kulkenut parissa isossa näyttelyssä, tekee mieli mennä lämpimään hotellihuoneeseen rentoutumaan, joten näyttelyretkistämme on tullut kahden päivän ja useamman näyttelyn pituisia. 

Tällä kertaa yövyimme Lönnrotinkadun Omenahotellissa, joka on näitä halpoja ilman henkilökuntaa toimivia paikkoja. Mikä yllätys, missään fiinimmässä majoituksessa ei ole ollut yhtä hyviä valoja. Näki hyvin lukeakin. Huoneessa oli myös sopivan lämmin, raikas ilma ja mukava peti. Olen välttänyt näitä hotelleja siitä asti, kun hikoilin eräässä Ompussa liian paksun keinokuituisen peiton alla, mutta se olikin varmaan niitä rintasyöpävuosiani jolloin taudin jatkohoito aiheutti monenlaista epämukavuutta. 

Ensimmäisenä päivänä kävimme katsomassa Stefan Bremerin ison Helsinki by Night -näyttelyn Hakasalmen huvilalla. Bremer hoksasi kuvata 1970- ja 1980-lukujen katoavaa nuorisokulttuuria öisessä Helsingissä, kaduilla klubeilla ja bändien matkassa. Joukossa oli myös korkealta kuvattuja kaupunkikuvia, sitä maisemaa jossa öiset liikkujat toimivat.

Stefan Bremerin kaupunkikuvia ja kuvia Lepakosta (tekstit jäivät minulla kuvaamatta)

Stefan Bremer, ylin kuva: Pelle Miljoona Lepakko 1983, alla: Måsse Kuhlman ja
Jimi Sumén Vanha ylioppilastalo 1982, vasemmalla olevasta kuvasta unohdin tarkistaa tekstin

Lounastauon jälkeen oli vuorossa juuri monen vuoden tauon jälkeen uudelleen avattu Meilahden Taidehalli, upea näyttelytila, jossa oli kaksi näyttelyä Nanna Suden Toisella puolella rantaa ja Pekka Ala-Pietilän Dr. Heisenberg, me and the meaning of life. 

Nanna Susi, Rantaan ajautuneet tähdet 2025

Nanna Suden kookkaat öljyvärimaalaukset (180 x 180 cm) olivat hyvin toisteisia. Hän on sanonut kuvanneensa mielensä maisemia ja ahkeroineensa kaikki kuutisenkymmentä taulua tänä vuonna. Minusta kiire näkyi näissä tauluissa juuri siinä, että ne eivät poikenneet paljon toisistaan. 

Pekka Ala-Pietilä, Eero

Pekka Ala-Pietilän valokuvanäyttely koostuu renessanssityylisistä muotokuvista, joissa kuvattavat on puettu historiallisiin asuihin ja Pariisissa kuvatuista mustavalkoisista kaupunkikuvista. 

Tiedemies Werner Heisenbergillä oli epätarkkusperiaate, jonka mukaan atomin osaa ei voi tutkia tarkasti nopeuden ja paikan suhteen. 
Ala-Pietilä katsoo, että sama epätarkkuus pätee elämään. Hän on halunnut irrottaa asioita aikayhteydestä ja liittänyt kuviinsa tekstikertomuksen ajan kulusta, lineaarisesta ja syklisestä aikakäsityksestä ja siitä, mikä on tärkeää elämässä. 
Minusta tämä Heisenbergin mukaan ottaminen ja tarina sekä haaleat Pariisin kuvat olivat jotenkin liikaa ja väkisin mukaan liitettyä. 

Komeat muotokuvat olisivat riittäneet sellaisenaan. Vanhin kuvattava oli 104-vuotias Jaakko ja nuorin 7 kuukauden ikäinen Kerttu. Kuvissa olisi voinut olla koko nimi ja tittelikin, esim. piispa Eero Huovinen. Pelkän etunimen käytöllä halutaan varmaan korostaa sitä, että me olemme ajan virrassa kaikki vain jaakkoja ja kerttuja, mutta minua jäi askarruttamaan monen kuvan kohdalla, mistä tämä henkilö olikaan tuttu.

Illalla kävimme katsomassa elokuvan Chuckin ihmeellinen elämä, joka oli jäänyt kotiteattereissa katsomatta. Elokuva koostuu kolmesta osasta ja ajassa edetään takaperin. Kolmannessa osassa, jolla elokuva alkaa, oli mielestäni mukana turha teema, vähän samalla tavalla kuin Ala-Pietilällä Heisenberg. Kaksi muuta osaa olivat lumoavia. 

Helsingin Keskikadun valoja, 11.11. 2025

Kylläpä oli prameita valoja pääkaupungissa. Ei meillä Mylsällä vaan kulta näin paljon loista.
Kaipailen perinteisiä kadun ylle ripustettavia kuvioita, kelloja, nauhoja, enkelihahmoja ja tähtiä. Pieni ledisilppu, jota nykyään käytetään lähes yksinomaan kaamoskoristelussa, ei ole ollenkaan yhtä kaunista. Makkaratalon koko makkara yhtenäisenä valopötkylänä ei näyttänyt viehättävältä. 

Toisena päivänä meillä oli ohjelmassa Ateneumin tasokas näyttely Gallen-Kallela, Klimt & Wien ja Amos Rexin illuusiot.

Ateneumin näyttely on todella hyvin rakennettu. Aikakausi ja sen taidesuunta sesessionismi (irtautuminen vanhasta jäykästä taidekäsityksestä) selitetään ja näytetään monipuolisesti.  
Pidin videosta, jossa näytetään peräkkäin Gustav Klimtin maisemataulut ja valokuvat samoista paikoista, joita taiteilija on töihinsä kuvannut. Miten upeasti taiteilija onkaan saanut talteen veden väreilyn, kesän lämmön, kaiken.
Voisin käydä katsomassa videon ja koko näyttelyn toisenkin kerran. 
Suomalaisista taiteilijoista Akseli Gallen-Kallela toimi aktiivisesti Wienin kansainvälisissä taidepiireissä.

Akseli Gallen-Kallela. Kirjailija Adolf  Paulin muotokuva, 1905

Amos Rexissä on eteläamerikkalaisen Leandro Erlichin näyttely, jonka kymmenen suurikokoista teosta ovat kuin huvipuiston väärinpäintalo, jonka maailmaan kävijä osallistuu. Tässä leikkisässä maailmassa tutut tilat ja tilanteet muuttuvat epätodellisiksi. 
Näyttelyssä oli useampia koululaisryhmiä ja minusta lapset ovatkin tämän näyttelyn otollisin kohderyhmä. 

 
Molempina päivinä tuli kävellyksi 8 - 9 kilometriä. Kiasma ja Valokuvataiteen museo jäivät toiseen kertaan.

Kävin lopuksi vielä keräämässä ideoita joululahjoiksi kirjakaupasta ja muualta, mutta jätin ostamisen Kouvolaan, koska meillä on suurin piirtein samat liikkeet ja tavarat.
Lahjojen paketoiminen on maailman ihaninta puuhaa, lukemisen ohella tietenkin. 

Tässä on minun kannanottoni kuumaan keskusteluun kirjaposeerailusta. Äidinkielen opettaja Silvia Hosseini on Imagen esseessään epäillyt, että ihmiset vain fiilistelevät kirjojen kanssa ja teeskentelevät lukemista ja lukeneisuutta ja tämä touhu on rappion merkki.
Hyi hyi, lukeminenhan on vakava asia, vai kuinka? Minusta tämä toisten motiivien epäileminen kuulostaa todella elitistiseltä, pikkumaiselta ja ryppyotsaiselta.
Yleensä kuvaan otetaan sellaista rekvisiittaa mitä pidetään tärkeänä: luksuskäsilaukku, lemmikki, kukkia. Hyvä että se on kirja! 
Toivottavasti kirjahyllyistäkin tulee taas suosittuja; niiden sisältö onkin sitten jokaisen oma valinta, siihen ei tarvita ohjailua.  
 
Tiedän, että kaikilla lukemisen harrastajilla ei ole aikaa lukea paljon ja kirjoittaa pitkiä höpinöitä kuten bloggaaja Marjatalla, eikä taitoa laatia sellaisia hienoja esseitä, joita jotkut blogiystäväni kirjoittavat. Tietenkin toivon, että kaikki lukemisen harrastajat kerääntyisivät blogeihin ja hylkäisivät lyhyitä tekstejä suosivan Instagramin - saa blogiinkin muuten kirjoittaa lyhyesti - mutta tiedän, että se ei ole mahdollista.
 
Kirjaselfie on kiva asia, ei mitään paheksuttavaa siinä. 

Minulla oli mukana Helsingin reissulla yksi tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista, Hannu Salmen Frans Leijon, Kuurosokean ihmeellinen elämä. Luin tätä kirjaa junassa uppoutuen, eikä tullut ollenkaan mieleen nolostella kirjarakkauttani tai pelätä sitä tulkittavan teeskennellyksi. Palaan tähän upeaan elämäkertaan myöhemmin. 

Kuvassa esittelemäni kirja, Lena Anderssonin Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä, sopii tämän kulttuurikiristelyn oheen erinomaisesti, koska näen tilanteessa pörhistelyä ja naurettavaa kilpailua siitä, kuka lukee oikein.     

Kirjanselkärunoutta ja lukijavieraan runo marraskuulle

Katselin aamukävelylläni Reunan kirjakaupan ikkunaa, jossa on aina kivoja asetelmia kirjoista. Nyt sinne oli aseteltu kirjoja päällekkäin niin, että kirjojen nimistä syntyy runo ylhäältä alas lukien. Ilma oli tuhruinen ja ikkunassa heijastuksia, joten kuvistani tuli huonoja. Jätetään ne.
Tässä pari runoa. Voit etsiä kirjailijat Googlesta, elleivät ole tuttuja.

Mitä elämän jälkeen
sota vai rauha?

Kuinkas siinä näin kävi?
Mikä on oikein?

Mitä nyt, Purtsi?
Muistat sie viel
miksi seksi on hauskaa?
Perimmäisten kysymysten äärellä
naurattais jos ei itkettäis.


Ihmissuhteemme
STEP - BY - STEP,
parhaat puolet esiin,
illan tullen

paheiden sirkus.

Suudelma ennen kuolemaa.
Sattuuhan sitä.

Joka kirjan otsikossa on hieman erilainen tekstityyppi, 'sirkus' esim. on tekstillä, joka hyppii leikkisästi. Näitä sävyjä en saanut tässä esiin. Lisäsin myös välimerkkejä ja vaihdoin pieniä alkukirjaimia isoiksi omavaltaisesti. 

No, minä innostuin silmäilemään omia kirjahyllyjäni sillä silmällä, että löytyisikö sieltä runomateriaalia. Reunan kulttuuritalossa on iso sali, entinen rautakaupan varasto, jonka kuusi metriä korkeat seinät on vuorattu lahjoituskirjoilla, joita saa hakea ja otetaan vastaan tiettyinä aikoina.
Minulla ei ole yhtä hyvä tilanne ja puolet kirjoistani on englanninkielisiä. Käytin myös yhtä kirjaston kirjaa. 
Tässä:

Liha tottelee kuria,

paastomania!
Rauhoitu nyt vihdoinkin.

Tänään en halunnut tavata itseäni.

Elämäni mies 
sinut - peto.

Tämä alla suomeksi hieman käsiteltynä ('smile' on Roddy Doylen kirjan otsikkona pikemminkin verbin käskymuoto ja muutin 'the good story' monikkoon)

Älä puhu pahaa.
Hymyjä
tarinoita tavallisesta hulluudesta
hyviä juttuja
runoja ja ennustuksia.
Kasvokkain.

Kylläpä olikin hauskaa kaamospuuhaa. Olin jo lopettamassa tätä kirjoitustani, kun mieheni tuosta seinän takaa huhuili koneeltaan, että läksy tehty, katopas, kirjoitin runon. 
Otsikon lupaama lukijavieras on siis viroa useamman vuoden opiskellut mieheni Unto. Nykyinen opettaja antaa todella inspiroivia tehtäviä, esim. tiivistelmien tekoa lehtiartikkeleista. Tällä kertaa piti valita joku vironkielinen runo ja tulkita se ja/tai kirjoittaa oma runo. Enpä tiennytkään, että mieheni ja ryhmänsä ovat jo noin pitkälle oppineita, enkä sitä, että hänestä on kehkeytynyt runoilija (vaikka onhan hänellä eräässä antologiassa runo Mylsän kuu).
Inspiraationa runolle oli toiminut Edu Kettusen Stadin lokakuu, jonka alakuloinen melodia onkin kuulunut myös tänne minun pöytäni ääreen haikeana ja kauniina. 

November

November, ma ei kutsunud sind,

aga sa tulid ikkagi.

Udused päevad lühenevad talveks,

lehed langevad nagu täitumata unistused.

Kuhu kadusid kõik suve laululinnud?

November, sa oled kutsumata külaline,

aga ma olen sinuga harjunud.

Ma võin oodata,

kui on sinu kord lahkuda.

UM, 5.11.2025

Marraskuu

Marraskuu, en kutsunut sinua,

mutta tulit silti.

Usvaiset päivät lyhenevät talveen,

lehdet putoavat kuin toteutumattomat haaveet.

Mihin katosivat kesän kaikki laululinnut?

Marraskuu, olet kutsumaton vieras,

mutta olen tottunut sinuun.

Voin kyllä odottaa,

kunnes on sinun vuorosi lähteä.

Kolme hyvää kirjaa & minun antamani paremmuusjärjestys niille

    

Kuvassa on kolme viimeksi lukemaani kirjaa, joissa kaikissa on hyvät puolensa.
Minun järjestykseni näiden kirjojen paremmuudessa, siinä mitä ne antoivat minulle ja millaisia jälkimietteitä jättivät, on kuvassa vasemmalta oikealle. 
Perustelen.

Selja Ahava on löytänyt kuolemaa käsittelevälle romaanilleen upean nimen Hän joka syvyydet näki Gilgamesh-eepoksesta, jossa etsitään kuolemattomuutta. 
"Gilgamesh, joka syvyydet näki, maan juuretkin, / kaiken tiesi, ymmärsi kaiken."

Kirjassa on neljä eri kertomusta, jotka kulkevat rinnakkain.
Minämuotoinen perustarina on perheenäidin, Liisan, joka seuraa lähisukulaisen lähestyvää kuolemaa ja lastensa pesästä lähtöä, muistoissaan vaeltaen ja elävistä sekä kuolleista luopumista miettien. Hän lukee New Yorkerin artikkelin, jossa kerrotaan aivokuolleesta tytöstä, jonka äiti pitää häntä kotona laitteissa mahdotonta toivoen.
Niin kuin tyttö olisi ollut jonkinlainen kasvimainen, salaperäinen olento, ei enää aivan ihminen, mutta jollain lailla elossa. Millä lailla tarkalleen?

Toisessa tarinassa Liisa kehittelee lukemansa lehtijutun pohjalta tapauskertomuksen, jossa suomalainen äiti ei luovu lapsestaan, vaan hoitaa kotonaan filippiiniläisen hoitajan, Perlahin, avustamana tyttöä, jonka sairaala oli todennut kuolleeksi, mutta joka äidin mielestä on syvässä koomassa. Aivoissa ei ole toimintaa, mutta sydän ja hengitys jatkavat elämää laitteiden avulla. Tyttö kasvaa letkuruokinnalla ja saa murrosiän merkkejä. Kuinka kauan näin voi jatkaa?

Kolmas tarina on Perlahin minämuotoinen kuvaus työpaikastaan ja miten hänelle vähitellen selvisi, että hänet on palkattu hoitamaan ruumista. 
Perlahilla on oma elävä tyttö kotimaassa ja hän juttelee kuolleelle kaukana kotoa turvatakseen lapsensa koulunkäynnin.

Neljäs tarinaketju alkaa Harvardin yliopistolla syksyllä 1967. Komitea kokoontuu määrittelemään kysymystä siitä, milloin ihminen on kuollut . Satoja vuosia on ollut voimassa määritelmä, jossa kuoleman hetki on päätelty sydämen lyöntien päättymisestä, mutta hengityskoneen käyttöönotto pakottaa miettimään asiaa uudelleen. Sydän vai aivot? Entä onko tietoisuutta muuallakin ihmisen kehossa? Kuka päättää kuolinhetken, lääkäri vai omaiset? Milloin kuolevalta voi irrottaa elimiä elinsiirtoa odottavalle?

Ahava käsittelee kuolema-aihetta tavattoman kiinnostavasti, jännittävästi suorastaan, monipuolisesti ja kauniisti. Harvard-osuus on raporttimuodossa, ja voi miten kiinnostavaa kerrontaa. 
Yksi kirjan kauneimpia kohtia on kuvaus buddhalaisesta kuolevan ihmisen hyvästelystä.
Nautin myös kuvauksesta, jossa tiedemies George Smith rapsuttaa puhtaaksi savitaulua British Museumissa vuonna 1872 ja kiihtyy löytäessään Gilgameshin 11. taulun, jossa kerrotaan suuresta tulvasta, sama vedenpaisumus, josta on satoja vuosia myöhäisempi versio Raamatussa.  

Erityinen kiitos tälle kirjalle selkeydestä. Ei ole helppoa kuljettaa näin monta eri jatkokertomusta, niin että lukijalle on kaiken aikaa selvää, missä mennään. 
Mestariteos!

                                                  ********

Toiselle sijalle nostan Jo Ann Beardin novellikokoelman Juhlapäiviä.
Tämä jää jälkeen Ahavan kirjasta, koska ei muodosta osistaan Ahavan teoksen tavoin kokonaisuutta, vaikka siihen pyrkimystä onkin.

Kirja sisältää kolme pitkää perinteistä novellia, jotka voisivat olla myös pienoisromaaneja. Kaksi niistä perustuu tositapahtumiin. Lukija elää hetki hetkeltä henkeään pidättäen tulipaloon joutuneen Wernerin ja eutanasiamatkalle lähtevän Cherin ja hänen läheistensä kanssa.
 
Muissa novelleissa tyyli on erilainen, kokeilevampi.
Beard sanoo esipuheessa, että kaikki hänen novellinsa ovat myös esseitä, mutta siitä en ole ollenkaan samaa mieltä. Ahavan teksti on esseemäisempää.

Lyhyt teksti Ehkä niin kävi on kuin proosarunoa, jossa valmistetaan johonkin, mutta novelli jää kesken ja tuntuu tyyliharjoittelulta jotain oikeaa novellia varten.
Niin kaunista tekstiä, että nappaan sen lopun tähän ihailtavaksi. 

Ehkä noina kuumina kesäisinä iltapäivinä, kun kahvi sai naiset raukeiksi, kun köynnösruusujen tuoksuun sekoittui ammoniakin katkua, kun tytöt olivat olevinaan äitejä ja äidit olivat olevinaan jotain aivan muuta, saattoi käydä mitä tahansa.
Mutta on ehkä mahdollista, ehkä luultavaakin, ettei käynyt. 

Kahdessa kirjoituksessa, joita pidän esseenä, Lähellä ja Nyt Beard tarkastelee kirjailijan työtä. 
Hän kirjoittaa, että hyvässä esseessä ja yhtä hyvin muistelmassa, romaanissa ja novellissa olennaisinta ovat ajatukset, joilla teksti nousee näennäisen aiheensa yläpuolelle universaalimmalle tasolle. Olen samaa mieltä. Tämä taso erottaa mielestäni erinomaisen tekstin keskinkertaisesta.

Kiitän taitavasta suomennoksesta Riina Vuokkoa! 

                                                  ********

Ansiokkaan pronssisijan minulta saa Carol Shieldsin romaani Larryn juhlat. 
Kirja kertoo 450 sivullaan kanadalaisesta miehestä, Larrysta, Laurence John Welleristä. Tarina alkaa vuodesta 1977, jolloin Larry on kolmikymppiseksi lapsuudenkotinsa mukavuudessa viihtynyt mies, jota isä yrittää tuuppia maailmalle. Larry ajautuu vahingossa floristikouluun ja kiinnostuu todella alasta. Kun hän muutoin tylsällä häämatkallaan Englannissa pääsee tutustumaan pensaslabyrintteihin, hän löytää elämänsä intohimon. Alkaa nousujohteinen ura. Larrysta tulee asiantuntija, joka johtaa isoja projekteja ympäri maailmaa.
Larryn elämää seurataan kaksikymmentä vuotta.
Vuonna 1997 kahdesti eronnut Larry järjestää pienimuotoiset juhlat apunaan naisystävä, otsikon lupaamat Larryn juhlat, joissa eräät asiat selkiytyvät ja keski-ikäinen Larry ehkä tajuaa, mikä hänelle tässä elämänvaiheessa on tärkeää.

Se mikä tässä kirjassa on heikompaa kuin kahdessa edellä kuvaamassani teoksessa on intensiteetin puute. Kirjan tahti on välillä yhtä flegmaattista kuin Larryn elämä sokkeloitten ulkopuolella. Shields lörpöttelee.
Kirja on hieman liian helppo. Pidän haasteista ja siitä, että sytyn kaunokirjallisesta kirjasta niin, että haluan palata sen pariin uudelleen. Ei haittaa vaikka kaikki kirjassa ei heti aukeaisi, tärkeintä on, että se houkuttelee mukaansa ja pakottaa kiinnostumaan jostakin minulle tuntemattomasta tai avaa uuden näkökulman tuttuun asiaan.

Se mistä pidin Shieldsin romaanissa on sen hiljainen, lämmin huumori. 
lukujen nimet ovat kivoja: Larry toistaiseksi, Larryn hynttyyt, Larry ihmeiden ja ihanuuksien jäljillä.

Seuraavalla viikolla he matkustaisivat katsomaan Luzernin peilisokkeloa. Salaperäiset skandinaaviset sokkelot odottivat nekin vielä vuoroaan; pelkästään Suomessa oli yli sata sokkelolatomusta eli jatulintarhaa. Seuraavan vuoden keväällä he pääsisivät Japanin uusiin, kiehtoviin, puusta rakennettuihin,  sokkeloihin, ja Japanista he jatkaisivat Australiaan. Niin monet ihmeet odottaisivat heitä ja niin suuri osa niistä kuitenkin hämärtyisi ja sumentuisi Larryn muistissa.

Larryn juhlat on suomentanut Hanna Tarkka, jonka käsialaa ovat kaikki Shields-suomennokset yhtä lukuunottamatta.

Shieldsin kirjan alkumotto: 
Mitä muuta tämä valtava labyrintti, maailma, on kuin mieletön sokkelo heti syntymämme hetkellä?
("Mietteitä Hampton Courtin pensassokkelossa", British Magazine, 1747)

Värikästä syksyä kaikille lukijoilleni! 

                        

Syksyä Anjalan kartanon puistossa,
Kuva: Ume