Ihailen Claire Keeganin loistavaa proosaa ja hämmästelen erästä presidenttiyttä

Luin kaksi kolmesta jouluna itselleni antamistani Claire Keeganin novellikirjoista. 

Irlantilaista Keegania pidetään yhtenä parhaista nykykertojista, mielestäni ansaitusti.
Kaikki hänen teoksensa ovat lyhyitä, myös ne kaksi suomennettua teosta, jotka on julkaistu romaaneina, Nämä pienet asiat (These Small Things) ja Kasvatti (Foster). 

Arvostan sitä, että tänä tiiliskiviromaanien aikana joku "tyytyy" kirjoittamaan novelleja ja pienoisromaaneja. Keeganin lyhytproosassa sen mitasta riippumatta on kokonainen maailma ja iso kertomus.
Mikä taito luoda niin vähin sanoin sellaista, mikä jää lukijan mieleen. Pysyvästi, ainakin minulla (ellen dementoidu).
Ei ihme, että Keeganin teosten pohjalta on tehty myös onnistuneita elokuvia. 

So Late in the Day kertoo erään Cathalin päivästä, joka näyttää aluksi tavalliselta, pitkästyttävältä perjantailta toimistotöissä Dublinissa. Bussimatkalla asuntoonsa ja pitkin iltaa Cathalin ajatukset askartelevat Sabinessa, jonka hän oli tavannut vuosi sitten ja tilanteissa, joissa Sabine oli ollut häneen tyytymätön. Myös lapsuuden ympäristöstä vilahtaa Cathanin mielessä asioita, joilla lukija ymmärtää olevan yhteyttä miehen käyttäytymiseen aikuisena. Olisin halunnut mennä neuvomaan, älä hyvä mies noin.
Tekstissä on lukijalle pieniä vinkkejä ja kysymyksiä, joiden merkityksen ymmärtää vasta lopussa, jolloin myös selviää, mikä päivä tämä perjantai on.
Keeganin luomat hahmot eivät ole aina rakastettavia, mutta hän on aina heidän puolellaan ja ymmärtää, mistä tietty käytösmalli johtuu.

Kun aloitin lukemisen, niin mietin ensin kriittisesti, miksi näin lyhyt teksti, 47 sivua, julkaistaan omana kirjanaan eikä novellikokoelman osana. Tarinan loppua lähestyessäni tunsin, että näin sen pitikin olla.  
Keeganin metodina on realistisesti kerrottu tarina, jossa on pinnan alla paljon merkityksiä ja tunteita. Jokainen sana tuntuu tarkasti valitulta.
Nykyään on muodikasta kirjoittaa tyylillä, jossa kertoja haparoi ja eksyy pohdinnoissaan sinne ja tänne, Keegan hallitsee tarinansa, lukija voi luottaa häneen.
Kirjan takakanteen on  painettu osia arvosteluista. Eräässä niistä Keegania verrataan Tšehoviin. 

The Forester's Daughter, kertoo erään perheen elämästä syvällä Irlannin maaseudulla. Tässäkin tarinassa miehen ja vaimon suhde on ongelmallinen. Vaimo on tyytymätön karkeaan, yksinkertaiseen mieheensä, sama asetelma kuin Robert James Wallerin romaanissa The Bridges of Madison County, Hiljaiset sillat, josta Clint Eastwood on ohjannut koskettavan draamaelokuvan.
Martha pohtii jo lähtöäkin, mutta miten käy. 

Agholwen tilalla on salaisuus, joka uhkaa paljastua. Paineet kasautuvat, ja lopuksi on vaikea löytää syyllistä. 

Deegan, the forester, is not the type of man to remember his children's birthdays, least likely that of his youngest, who bears a strong, witch-like resemblance to her mother. If occasional doubts about his daughter cross his mind he does not dwell on them for, in fairness, Deegan has little time to dwell on things. In Agholwe there are three teenagers, the milking and the mortagage.

(Metsänvartija Deegan ei ole niitä miehiä, jotka muistavat lastensa syntymäpäivät, varsinkaan nuorimmaisensa, joka muistuttaa noitamaisella tavalla äitiään. Jos hänen mieleensä sattuu nousemaan epäilyä tyttärensä suhteen hän ei jää sitä märehtimään, koska Deeganilla ei todellakaan ole moiseen aikaa. Agholwessa on huolehdittava kolmesta teini-ikäisestä, lypsyhommista ja talolainasta.)

The Forrester's Daughter näkyy olevan myös yksi seitsemästä novellista kokoelmassa Walk the Blue Fields eli tulin ostaneeksi tämän kirjasen turhaan.
Ei se mitään. Kirjaostos ei ikinä ole turha, ja kansihan on tässä kirjassa suloinen, varsinkin kun siinä ei ole mainoslauseita.

Viimeaikaiset poliittiset tapahtumat saivat minut poimimaan kirjahyllystäni muutama vuosi sitten joululahjaksi saamani kahden toimittajan kirjoittaman kirjan presidentti Donald Trumpin ensimmäisen kauden omituisuuksista. Tällä toisella kaudellahan ne ovat moninkertaistuneet.

Kun Trumpin ensimmäinen vuosi presidenttinä alkoi olla lopuillaan vuoden 2018 tammikuussa maassa nousi keskustelua hänen kyvykkyydestään virkaansa. Aamuyön tunteina Trump twiittasi: "I went from VERY successful businessman to top T.V. Star to President of the United States (on my first try). I think that would qualify as not smart, but genius... and a very stable genius at that!" (Etenin ERITTÄIN menestyneestä liikemiehestä huippu-TV-tähteyden kautta USA:n presidentiksi (ensiyrittämällä). Eikös tämä osoita, että kyseessä on ei vain fiksu vaan nero tyyppi... ja kaiken lisäksi hyvin vakaa nero!)
Tämän jälkeen hän toisti määritelmäänsä muutamaan kertaan twiiteissä, esim. heinäkuussa 2019 osana runsasta twiittirypästään: "What you have now, so great looking and smart, a true Stable Genius."
Mitä me olisimme ajatelleet, jos samaan aikaan Suomessa presidentin virkaa hoitanut Sauli Niinistö olisi esitellyt itsensä: "Tässä teillä todella vakaa nero, niin hyvännäköinen ja fiksu!" Myöhemmin Trump käänsi asia niin, että jotkut muut ovat määritelleet hänet vakaaksi neroksi. 

Kolmen aiemman presidentin hallinnossa työskennellyt Peter Wehner oli  ensimmäisiä republikaaneja, joka kyseenalaisti Trumpin kyvyn toimia presidenttinä. Hän sanoi keväällä 2019, että kyseessä on transgressiivinen persoonallisuus, joka nauttii hyökkäämisestä ja hajottamisesta, kokee instituutiot vihollisinaan eikä kunnioita toisten rajoja. 
Jo pari vuotta ennen Wehneriä heti Trumpin toimikauden alussa suomalainen yli kolmekymmentä vuotta ihmisten psyykeä työssään tarkkaillut Claes Andersson määritteli Ylen De äldres råd -ohjelmassa Trumpin käytöstä sellaisen ihmisen käytökseksi, jolla on sekä narsistinen että psykopaattinen luonnehäiriö.

Narsisti on täynnä itseään eikä omaa empatiakykyä. Psykopaatti toteuttaa ideoitaan ilman itsetarkastelua ja syyllisyyttä. Näiden kahden piirteen yhdistyminen ei ole Anderssonin kokemuksen mukaan mitenkään epätavallista.

"Kun narsistinen psykopaatti saa valtaa, hän satuttaa ihmisiä ymmärtämättä asiaa. Ja jos hän ymmärtäisi sen, hän ei välittäisi, koska hän itse ei kärsisi."

Meitä ihmisiä on monenlaisia ja kaikilla on ihmisarvo. Lähes kaikilla on myös jossain elämänsä vaiheessa mielenterveyden ongelmia, eivätkä monet niistä haittaa missään työssä, ovat joskus jopa eduksi - mutta, hei amerikkalaiset, onko viisasta valita presidentiksi narsistisia ja psykopaattisia piirteitä osoittava henkilö? Toistamiseen!
No, tätä ei varmaan kukaan lukutaitoinen usalainen lue ja tiedän, että Trumpin kannatus on ollut suurinta siellä missä lukutaito on heikointa.
Kunhan selvittelin mieltäni. 

Funtsailua vuoden vaihtuessa

DDR:ssä valmistettu lasten magneeteilla toimiva nukketeatteri
 hahmoineen, joista on moneen rooliin.

Me olemme jo menossa vuotta 2026, mutta Kiinassa vuosi vaihtuu tänä vuonna vasta 16. helmikuuta, jolloin siirrytään Käärmeen vuodesta Tulihevosen vuoteen. Kiinalainen uusivuosi on liukuva, sitä juhlitaan  21. tammikuuta ja 20. helmikuuta välisenä aikana.
Minusta syksy olisi looginen aika vuoden vaihtumiselle. Silloin lopetetaan kesälomailu ja siirrytään arkeen ja ankeampiin säihin. Sitten kestetään talvi, kuka mitenkin, ja sen perään siirrytään kevään kautta vuoden ihanaan huipennukseen, kesään. 

Viime vuosi oli maailmassa kauhea kuten tiedämme, ja sama jatkuu. Meillä Kymenlaaksossa on kuulemma jaettu painettuja pelastussuunnitelmia kotitalouksiin, meille ei ole vielä tullut. Suunnitelman saaneet ovat sanoneet, että eipä ole omana elinaikana tarvinnut moista syynäillä. 

Joulun aikaan tuntui hieman haikealta, kun ajattelin, että onkohan meillä viimeisen kerran oikea, tilattu joulupukki, koko se teatteri, jonka odottaminen saa jännitystä aikaan. Joka toinen vuosi olemme kaksin miehen kanssa ja silloin aatto on pukiton ja kaikin puolin erilainen. Kahden vuoden päästä, jolloin olisi taas porukkajoulu, pienin onkin jo aika iso. No, mutta kyllähän joulun tunnelmassa aina on joulupukkitaikaa, koska joulun satumaisuus (anteliaisuus, ystävällisyys, hyväntahtoisuus) on mielessä, ei puitteissa.

Toinen viime vuoden haikeista asioista on se, että ikäisiämme tuttuja on sekä menehtynyt että vakavasti sairaana. Kaiken lisäksi nuorillakin on ollut sairautta.  

Vuoden paras tapahtuma oli Joensuun kulttuuritapahtuma syyskuussa. Ensi syksyn teemasana tällä tapahtumalla on Ihme. Ihmeen hieno teema!

Tälle vuodelle minulla on suunnitelmissa jo jonkin verran teatteria, musiikkia ja näyttelyitä sekä kaksi matkaa.
Ensimmäinen niistä on toukokuussa, jolloin menemme mieheni kanssa Englannin luoteisosaan Devonin kreivikuntaan tapaamaan ystäväämme Dianaa, johon tutustuimme jo 80-luvulla, jolloin hän vieraili meillä hiihtolomalla ja me Englannissa samana kesänä. Sen jälkeen olemme tavanneet muutaman kerran meillä. Pienessä merenrantakaupunki Sidmouthissa vierailtuamme suuntaamme vielä Lontooseen muutamaksi päiväksi. 
Toinen matkamme on perinteinen aurinkomatka Marmarikseen syksyllä. Tuttu hotelli sijaitsee 20 metrin päässä merestä. Miten ihanaa käydä kellumassa aalloissa jo ennen aamiaista.

Alkukuvan nukketeatterissa on kahdet lavasteet, kätevästi pahviseinien molemmin puolin. Nukkeja siirrellään takaa näyttämön alta magneettipään sisältävillä sauvoilla. Yleisö istuu edessä. Lapsi, jolle on luettu paljon ja joka on nähnyt lastenelokuvia ja käynyt teatterissa, keksii näillä viidellä hahmolla ja kaksilla lavasteilla melkoisia tragedioita, komedioita ja moraliteetteja. 
Mietin, että tämä näyttämö voisi olla kuin kuva meidän elämästämme, jota erilaiset voimat ohjailevat: markkinavoimat, influensserit, algoritmit, hullut diktaattorit ja - kyllä - onneksi myös demokratia.

Toivon uudelta vuodelta rauhaa, niin vahvaa, että aseita voitaisiin takoa auroiksi - heh, utopiaa, tiedän. No, lievennän toivettani: sellaista rauhaa, että nyt kun varustaudutaan, niin niitä aseita ei tarvitsisi käyttää missään eikä kenenkään tarvitsisi kuolla narsististen valtiojohtajien laajentumishaaveiden takia.

Pysähdyin vuoden vaihtuessa tarkastelemaan kohta jo 13-vuotista blogiaikaani. Eniten on käyty lukemassa kirjoitustani Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta (jos haluat lukea mitä olen kirjoittanut, niin klikkaa kirjan nimeä tässä ja muissa mainitsemissani kirjoissa). Kirjoitin Tuntemattomasta osana kirjabloggareitten Suomi 100 -juhlavuoden projektia, joka onnistui hienosti. Projekti ja tärkeä kirja ovat varmaan nostaneet tämän kirjoitukseni suosiota.
Sekä koko aikana että myös viime vuonna on luettu paljon juttuani Terveyttä, kauneutta ja Heli Laaksosen runoja  ja kirjoitusta, jonka nimesin Vanhuus ei tule yksin. 
Kirja-arviotyyppisistä kirjoituksistani suosituimpia Tuntemattoman jälkeen olivat viime vuonna Joonatan Tolan Punainen planeetta ja Daniela Krienin Muldental. Koko blogiaikana suosituimpia ovat olleet Tuntemattoman jälkeen Heli Laaksosen Ykköne, Anja Snellmanin Antautuminen ja Ossi Nymanin Röyhkeys.
Näyttää siltä, että terveys, vanheneminen ja räväkkää keskustelua synnyttäneet kirjoitukset vetävät puoleensa lukijoita. Minä myös tykkään keskustella ja väitellä enkä ollenkaan pahastu eri mieltä olemisesta. 

Tällä haavaa minulla on luvun alla Fernanda Melchorin järjestyksessä toinen romaani Hurrikaanien aika. Luin ensin hänen kolmannen romaaninsa Paratiisin ja pidän sitä paljon kakkosta parempana. Jo toinen kirjailija, jolla huomaan valtavan kehityksen alun jälkeen. Terhi Törmälehdon esikoinen Vaikka vuoret järkkyisivät oli vielä jäsentymätön, mutta kolmas romaani He ovat suolaa ja valoa täydellisen mietitty. Kirjoittamalla oppii kirjoittamista, ja tietenkin myös lukemalla, ei mitenkään muuten.
Ja elämällä oppii elämistä.

Parhaan tietämäni elämänohjeen on lausunut edesmennyt presidentti Mauno Koivisto: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."
Eräs toinen järkevä ihminen, fiktiivinen sellainen, Alma Koskela (Täällä pohjantähden alla) on tiivistänyt elämänkokemuksensa näin: "Ei ole vielä aamutonta yötä ollut."

Kaikkia epätäydellistä itseään ja jo nyt hylättyjä uudenvuodenlupauksiaan harmittelevia saattaa lohduttaa August Pyölniitun huomio: "Ihmiset pitävät enemmän rakastettavista vioista kuin ikävistä hyveistä."
Minun ainoa uudenvuodenlupaukseni on antaa taas hiusteni kasvaa pitkiksi. 

Toiveikkaalla talvimielellä pakkasessa

 

Koskikara, kuva Ume

Toiveikkaalla talvimielellä... no, mikäs on ollessa lämpimässä lukaalissa villasukissa tämmöisenä viisaana ja vakaana seniori-ikäisenä pohjoisen ihmisenä.  
Australialainen laaja tutkimus on todennut, että ihminen kypsyy henkisesti paljon myöhemmin kuin on arvattukaan. Henkinen toimintakyky saavuttaa huippunsa 55 - 60-vuotiaana, tunnollisuus 65-vuotiaana ja emotionaalinen vakaus 75-vuotiaana.

On ironista, että fyysinen terveys heikkenee juuri kun muutoin on rauhoittunut. Nuorena sitä oli levoton ja ahdistunut, mutta jaksoi fyysisesti mitä vain, eikä elintavoilla ollut niin väliä. Nyt pitää katsoa paremmin mitä syö ja että liikkuu säännöllisesti; ja vaikka tekisi kaiken oikein, niin silti on alttiimpi viruksille ja bakteereille. Olen neljännellä antibioottikuurilla peräkkäin. Kerron joskus ehkä tästäkin koettelemuksesta, sitten kun se on selkeästi takana päin. Nyt on sellainen tuntu, että kohta on. 

Tänään aamukävelyllä katselin vesilintuja, koskikaroja, telkkiä ja sorsaa uimassa Kymijoessa. On niillä ihmeellinen lämpöjärjestelmä, ylivoimainen kun vertaa paleleviin ihmisiin. Ruokarobotti suti jämähtäneenä lumikasaan, autoin sen tasaiselle kadulle ja sanoin: "Menehän siitä, pikkuinen." Vähän matkan päästä se sanoi kuuluvalla äänellä: "Kiitos." 
Onneksi ilma on lauhtunut ja pakkasta on enää - 6 astetta. Kahdenkymmenen asteen pakkasessa en mene ulos. Kylmä ilma polttaa kasvoja, enkä oikein uskalla vetää sitä syvälle arpikeuhkoihini asti. 

Näkymä Keskikosken sillalta Myllykoskella, kuva:Ume

Toinen päivän ulkoiluni oli kaupassa ja kirjastossa käynti. Kauppa on näköetäisyydellä ja kirjastokin olisi ellei olisi paria korkeaa kerrostaloa näköesteenä.  
Kirjastosta hain varaukseni Elina Kahlan romaanin Gulagin viisas ja Mika Lietzenin sarjakuvakirjan Skotlannin matkakirja. Nappasin mukaani myös kaikki Suomen Kuvalehden joulukuun lehdet (olin lukenut digilehtiä, mutta eihän ne ole sama asia) ja uusien kirjojen hyllystä kotkalaisen kirjailijan ja kirjoittajakouluttajan Irja Sinivaaran elämäkerrallisen teoksen Irjankirjaimet ja eteisestä vielä lähtiessä vaihtohyllystä kaksi Kotivinkkiä, joista saattaisin löytää mieluisen neuleohjeen. Mielessäni itää suunnitelma kokeilla, onnistuuko näillä sormilla vielä neulominen. Ellei onnistu, niin sitten vain luen edelleen.
Kun on lukemista, niin elämä on ihanaa, muu puuhastelu on vaihtelua siihen.
Luin juuri loppuun meksikolaisen Fernanda Melchorin kahtiajakautuneen yhteiskunnan karmeuden paljastavan romaanin, jonka nimi on sarkastisesti Paratiisi. 

Lauantaina kävimme Kansallisteatterissa katsomassa Lauri Maijalan ohjaaman Täällä pohjantähden alla. Maijala on tehnyt Väinö Linnan suuresta romaanitrilogiasta näytelmän, joka sopii myös lyhytvideoihin tottuneille nuorille, kunhan heille on opetettu pohjatiedoksi Suomen historian vaiheita. 
Näytelmä on pitkä, lähes nelituntinen kaksi väliaikaa sisältävä esitys, joka koostuu lyhyistä episodeista. Joukkokohtaukset olivat upeasti toteutettuja. Tekee mieli lukea kirjasarja uudelleen, meillä on se vanhana 50-luvun lopun ja 60-luvun alun painoksina.

Kun seuraa sekä idän että lännen "hullujen kuninkaiden" tekemisiä, niin ei voi kuin puistella päätään. Mehän emme edes tiedä niistä hulluimmista ideoista ja teoista, koska onhan siellä ympärillä hovia peittelemässä ja selittelemässä. 
Voiko olla hullumpaa, että väkivaltaan yllyttävä, laivoja summittain merellä tuhoava ja 'minä tarvitsen' -mantraa hokeva toisten maiden alueita hamuava presidentti kutsuu luokseen Nobelin rauhanpalkinnon saajan ja pyytää häntä luovuttamaan palkintonsa itselleen! Olisihan se upea lisä kullatulle kunniakäytävälle, jonka kuninkaamme on rakennuttanut palatsiinsa ja jota esittelee ylpeänä vierailleen. Hänelle ei ole yhtä yhteistä totuutta, vaan hän itse määrää totuuden ikiomalla moraalillaan. Hän on siis se mitä itse sanoo olevansa, suurin, kaunein ja viisain ja se oikea rauhanpalkinnon saaja, vaikka palkinto olisi ojennettu toiselle. Semmoisia ovat hullut kuninkaat nykyisin. 

Äskeinen toimikoon aasinsiltana seuraavaan aiheeseeni, joka on hyveet. 
Viime vuoden viimeisessä SK:n numerossa on filosofi Antti Kylliäisen haastattelu "Mitkä ovat tärkeimmät hyveet, Antti Kylliäinen?" Kylliäinen toteaa, että hyveet ovat julkisessa keskustelussa olleet sivuun sysättynä neljäkymmentä vuotta. Niiden tilalle on tullut sääntöjä ja normistoja, joiden avulla kyllä torjutaan pahaa, mutta ei edistetä hyvää. 
Arvoista on puhuttu, mutta niihin on sisällytetty paljon sellaisia, jotka eivät oikeasti ole arvoja, vaan usein välineitä menestyksen saavuttamiseksi.
Arvot eivät ole välineitä eikä mielipidekysymys, vaan ne ovat olemassa sellaisenaan yhteisen hyvän periaatteina ja niitä toteutetaan jo antiikin filosofiassa mainittujen hyveiden avulla.

"Suurin huomio pitäisi keskittää niihin arvoihin, jotka kulloinkin ovat heikoimmilla. Juuri nyt nostaisin kärkeen oikeuden, totuuden, ihmisarvon, luottamuksen ja sivistyksen."

Kylliäinen on ollut etiikan kouluttajana laatimassa hyvemalleja päiväkodeista yrityksiin. Prosessi on edennyt niin, että yhteisö on valinnut ne hyveet, joita haluaa toteuttaa, valmiiksi annettuina ne eivät toimi vaan tuntuvat vain sanahelinältä. Päiväkotilapsetkin osaavat valita hyveet, jotka tukevat sopuisaa yhdessäoloa. 
Kylliäisen koostaman materiaalin perusteella suosituimmat hyveet työpaikoilla ovat luotettavuus, ystävällisyys, keskustelevuus, joustavuus, huumorintajuisuus ja vastuullisuus. 

Tiedän, että eräässäkin koulussa ilmapiiri parani, kun uusi rehtori huomasi, että opettajien ja oppilaiden välit olivat etäiset ja esitteli opettajille tavoitteen, joka päätettiin ottaa käyttöön: opettajat alkavat jutella oppilaille välitunneilla, ohi kulkiessaan ja vapaa-ajalla kohdatessa. Luottamus parani ja varmaan monen, niin opettajan kuin oppilaankin, oli mukavampi tulla kouluun tämän muutoksen jälkeen kuin sitä ennen. Näin konkreettista hyveen toteuttaminen voi olla.

'Toiveikas talvimieli' on Veikko Huovisen romaanista Hamsterit omaksumani termi. Me tarvitsemme sitä, me jotka koemme tämän vaativan vuodenajan vuosittain, ei vain turisteina kerran elämässä saatuna maistiaisena. 
Meillä oli Kuhmossa asuessa talo-oston mukana tullut perunakellari aivan kävelytien vieressä. Sitä väylää turistit hiihtivät Kalevala-hotellista keskustaan. Kerran mieheni meni kellariin ämpärin kanssa karvahattu päässään ja huomasi turistien pysähtyneen seuraamaan, miksi hän sinne lumen peittämään luolaan menee. No, turistit saivat esitelmän meidän varustautumisestamme talveen juureksin, hilloin ja mehuin. He olivat kiitollisia ja ottivat myös kuvia pohjoisen miehestä perunoineen. 

Terveisin,
emotionaalisen vakauden iästä nauttiva bloggarinne MM. 
 

PS Niin, onkohan se vakaus mahtanut näkyä? Ovatko viime vuoden juttuni olleet seesteisempiä kuin aiemmat? Sitä ja muuta viime vuonna tapahtunutta ehkä pohdin seuraavassa kirjoituksessani.

Kirstinkalliontie, Myllykoski, kuva:Ume

Anne Moilanen, Uhma

Tässä tulee vuoden 2026 ensimmäinen kirjoitukseni ja ensimmäinen kirjan innoittama kirjoitus.

Pidän Anne Moilasen romaanista Uhma monestakin syystä, mutta tärkein on rehellisyys keski-ikäisen eronneen naisen elämän kuvaamisessa.
Toinen asia, mikä herätti heti kiinnostukseni on Moilasen kainuulainen tausta. Hänen lapsuudenkotinsa on Suomussalmen keskustaajamassa Ämmänsaaressa. Kirjan lapsuuden- ja nuoruudenkuvaukset ovat hyvin todentuntuisia niin miljöön kuin ihmisten käyttäytymisenkin suhteen. Ei turhaa kaunistelua, vaan sanoja, jotka ovat yhtä tarkkoja kuin selkeäpiirtoinen valokuva menneisyyteen. 
Luin Suomen Kuvalehden artikkelista, että Moilanen suunnitteleekin 'prequelia' eli esiosaa Uhmalle, romaania, jonka aiheena on 90-luvun ja vuosituhannen vaihteen kainuulainen nuoruus.

Moilanen on monipuolinen media-alan ihminen ja työskennellyt myös ministerin erityisavustajana. 
Sytyke romaanin kirjoittamiseen tuli sattumalta. Hän oli kirjoittanut somepäivityksen, jossa kertoi yökerhokäynnistään. Kirjoitus sai valtavasti suosiota riemastuttavan "himokas nainen"-näkökulmansa ja tyylinsä vuoksi, mutta Moilanen päätyi poistamaan sen epäasiallisten kommenttien vuoksi. Kustantajat olivat kuitenkin ehtineet huomata päivityksen ja ihastua siihen. 

Monta mieskontaktia, nolla järkevää. Oliko ilta onnistunut vai oliko se katastrofi? Riippuu näkökulmasta. Ajattelen kuitenkin, että tätä menoa jossain vaiheessa pakostakin tapahtuu jotain. Minulla on korkeat kriteerit, mutta olen todella sinnikäs. En lopeta, ylipäätään mitään toimintaa, ennen kuin ollaan maalissa. Jos vain lompakko ja maksa kestävät, niin Kalleen uudestaan. Ehkä jo seuraavana torstaina!

Kirjan päähenkilö Maria on käynyt läpi kaksinkertaisen pettymyksen, eronnut pitkästä avioliitostaan touhukkaan Turbon kanssa ja joutunut rakastajansa, ihanan Pedron, pettämäksi ja jättämäksi. Marian vauvakuumeen tuloksena syntyneet neljä lasta, ovat vuoroin vanhemmillaan ja Marian valtaa pohjaton yksinäisyys.
Nyt on kilpailtava nuorten naisten kanssa, valmistauduttava huolella yökerhoiltoihin ja kuljettava silmät auki. Miksi lähteä lomareissulle vain ollakseen naisystäviensä kanssa, kun voi myös iskeä komean miehen. Lomaromanssi ei kuitenkaan tuo iloa pitemmäksi aikaa, vaan jättää jälkeensä surun ja tyhjyyden. 
Marian kriisissä ei ole kyse vain seksin puutteesta, vaan koko elämän puntaroinnista. Mitä nyt? Millainen nainen olen? Mitä teen loppuelämälläni?

Miksi en osannut olla kevyt, lehahteleva, leikkisä - liihotella kevyesti läpi elämän? Edes hetken, ja edes silloin kun yritin? Miksi vyöryin kaikkien ihmisten päälle kuin panssarivaunu niin, että he säikähtivät, ahdistuivat ja lähtivät pois? Miksi läsnäoloni oli kuin vaatimus, ilmeisesti jo pelkkä olemassaoloni?

Marian uhma kohdistuu vanhenemiseen ja oman äidin ja muitten synnyinseudun vanhempien naisten asenteisiin. Äiti ei halua edes kuulla Marian eroaikeista. Miksi häiritä moisella pupulla kivaa saunailtaa, ainahan naiset ovat sopeutuneet, ja tarvitseeko sen yhdessäolon niin kiihkeää olla. Marian mielestä tarvitsee. 

Luin tämän kirjan arvosteluja ja huomasin joukossa sellaisia, joiden kanssa olen aivan eri mieltä. No, niinhän se on, jokainen lukija lukee eri kirjan, vaikka lukeekin samaa kirjaa.
 

Uuden Suomen Puheenvuorossa Tarja Kaltiomaa ihmettelee, mitä uhmaa siinä on, että haluaa liehua miesten unelmien kohteena ja tuhlata aikaansa siihen rooliin sen sijaan että eläisi omaa elämäänsä. Hän toteaa, että eihän nykyajan uhma tällaista ole.
No, minä puolestaan kysyn, mikä se naisen "oma elämä" sitten olisi? Eiköhän useimmat naiset ihan itse valitse, että se on elämää miehen kanssa, koska on olemassa sellainen asia kuin erotiikka. Monista naisista on kivaa meikata ja pukeutua, kun lähtevät kodin ulkopuolelle ja jopa kotona, koska itsestään huolehtiminen tuo hyvää mieltä, kuten kohteena oleminenkin joskus. 
Maria on keksinyt yhden oman aforismin, joka pätee moneen tilanteeseen ja on tervettä itserakkautta: "Jos näet tilan, sijoitu keskelle."
 

Toinen kirja-arvio, joka pisti silmääni on kirjan leimaaminen kevyeksi hattaraksi näkemättä sen kerroksia. Esim. HS:n Helena Ruuska nihkeilee ja sanoo, että kirjassa ei ole ironiaa tai muuta raikastetta.
Minä näen tässä kirjassa hyvin paljon raikasteita: itseironiaa, lempeää huumoria, leikkisyyttä ja liioittelua. Polttava, joka hetki mielessä viipyvä vauvakuume, niin raju seksi, että tarvittaisiin suojakypärä, parisuhdeterapeutti joka pelkää villiintyneiden jalopeurojen tavoin huutavaa pariskuntaa.

Käyntiemme aikana hän vetäytyi huoneen nurkkaan, istui tuolissaan jalat ristissä ja käsi poskella ja huokaili. "Voi, voi, kyllä tässä on nyt niin paljon negatiivista vuorovaikutusta", hän sanoi kerran. Ihanko totta? Kävimme hänen luonaan viisi kertaa huutamassa, ennen kuin totesimme homman turhaksi. 

Tekstiä rytmittävät proosarunon muotoon painetut tekstiviestit petturi-Pedrolle. Viestit voi lukea sekä traagisina että koomisina. 
Halusin niin kovasti juuri sinut
Juuri sinut
En ketään toista
Olet paska jätkä
Paska jätkä ja valehtelija
Kulukumulukku meillä päin sanottiin
Ei minkään arvoinen

Näen Moilasen kirjan rehellisessä naisen seksuaalisuuden kuvauksessa samaa kuin Maija Laura Kauhasella romaanissaan Ihmeköynnös (täällä siitä). 
Seksi on ilo, ei mikään ahdistava asia, jota ilman olisi parempi olla ja elää sitä omaa elämäänsä. Myös Kauhasen kirjan arvioinneissa näkyi toisilta naisilta tullutta tietynlaista epäilyä ja epäröintiä, voiko tuosta nyt pitää ja onko se edes tasokasta. 

Odotan Moilasen toista romaania. Yläasteikäisen diskosta kotiin juoksevan Marian kuvaus Uhmassa on niin valloittavaa, että aloin muistaa jopa oman murrosikäni tunnelmia 60-luvulta Satakunnasta. Kylmässä ja pimeässä sielläkin juostiin, ja pyöräiltiin, monesti liian ohuissa vaatteissa.
 
Kun juoksin pitkin Ämmänsaaren pimeitä syrjäisiä teitä, silmät alkoivat hiljalleen tottua hämärään. Kopistin eteenpäin kuin hevonen ja näin ympärilleni kuin pöllö. Joskus kuu valaisi hanget ja loi valoa maisemaan. Useimmiten mitään valoa ei kuitenkaan ollut, ei aina edes tähtiä. Oli vain hangen himmeä salaperäinen hohde, jonka oppi näkemään pimeässä, suorat tiet ja äärimmäinen kylmyys. Hengitys, pakko juosta, kuumat kiristävät reisilihakset, jotka paloivat rasituksesta farkkujeni alla. Ajattelin, että juoksen nopeammin kuin kukaan on ikinä juossut, ja niin minä juoksinkin. Uudestaan ja uudestaan.

PS Unohtui: kirjan kansi. Se on Ville Laihosen tekemä ja näyttää kirjan kirjoittajalta. Kaunis kuva.  

Anthony Hopkins, We Did Ok, Kid

Vuoden vaihtuessa on tapana tarkastella itseään ja tehdä suunnitelmia tulevalle vuodelle. Moni on ankara itselleen ja lupaa olla ensi vuonna parempi ihminen kuin kuluneena vuonna.
Entä jos toteaisimme Anthony Hopkinsin tapaan "hyvinhän sinä tyyppi olet selvinnyt". Hopkins tarkastelee koko pitkää elämäänsä, joka olisi voinut mennä monella tavalla pieleen ja menikin välillä, mutta on nyt seesteistä vanhan miehen elämää.
 
Luin jostain moitteen We Did Ok, Kid -omaelämäkerran nimestä, sellaisen, että ei saisi sanoa selvinneensä hyvin, jos on mokaillut alkoholin väärinkäyttäjänä ja  epäonnistunut nuoruuden avioliitossaan ja isyydessä. Tämä on erittäin armoton näkökanta, joka jättää huomiotta myös muistelmiin sopivan kannustavan lempeyden ja lievän itseironisen sävyn.

Hopkins tuntee suurta surua siitä, että menetti kontaktin tyttäreensä ja ajautui alkoholismiin. Kirjassa on hyvin rehellistä elämän tarkastelua, ja paljon muuta: ulkopuolisuuden kokemuksen selvittelyä, kuvausta omista metodeista rooleihin  valmistautumisessa, anekdootteja elokuvien teosta ja kanssanäyttelijöistä, mielenkiintoista ajan ja miljöön kuvaa.

Lopussa kahdella Oscarilla palkittu näyttelijä kertoo, mitä ohjeita antoi luennollaan tuleville näyttelijöille. Hän oli ollut hyvin vastahakoinen tapaamaan opiskelijoita, mutta kun vaimo patisti ja melkein pakotti, niin hän taipui ja koki suuren elämyksen. Nuorten vilpittömyys ja luottavaisuus sai karskiuteen oppineen miehen purskahtamaan itkuun. Hän sanoo, että opiskelijoiden kohtaaminen vaikutti herkkyyteen, mikä näkyy The Father-elokuvan isän roolissa. 

Muista isoista rooleistaan Hopkins toteaa, että meissä kaikissa on kaikkea. Hän pääsi vetäytyvän luonteensa vuoksi hyvin Howard's End -elokuvan jäykän, turvallisuushakuisen hovimestari Stevensin pään sisään ja sanoo itsessään yhä olevan paljon Stevensiä, kuten myös Hannibal Lecteriä.

I am everything. Because we all are. All you need to do as an actor is access that part of what's inside you. 
(Minä olen kaikkea. Koska me kaikki olemme. Näyttelijänä pitää vain ottaa käyttöön kulloinkin tarvittava osa itsestä.)

Neuvo nuorille näyttelijöille liiasta nirsoilusta tarjottujen töiden suhteen ja oman työn rasittavuuden liioittelemisesta sopii yleisneuvoksi kaikille. Älä odota sitä yhtä suurta roolia. Tee kaikkea. Käyttäydy ammattimaisesti työssäsi. Lue kaikkea ja katsele hyviä elokuvia. Kuuntele musiikkia. Katso ympärillesi ja näe millaista taistelua monen ihmisen elämä on.
 
Believe that your life is all a matter of weaving; when you look back over the years, you'll see a tapestry.

(Luota siihen, että elämäsi on kudontaa; kun katsot taaksepäin, niin näet ryijyn kuvion.)

Kirjan otsikko on vastaus tälle kolmivuotiaalle Tony-pojalle, joka on juuri saanut uuden kurkkukarkin maahan pudonneen tilalle. On harmaa sunnuntaiaamu vuonna 1941 Port Talbotissa Walesissa. Sodan aikaisen säännöstelyn vuoksi kaikki makea on harvinaista. Isä kumartuu lohduttamaan itkuun purskahtanutta lasta ja karkin antanut isän ystävä nappaa kuvan. Muisto on yksi Anthony Hopkinsin varhaisimpia, niitä ryijyn ensimmäisiä kudontoja. 

PS Suomennokset ovat omiani. Kirja on suomennettukin, Hyvin sinä pärjäsit. Olen varannut suomenkielisen teoksen kirjastosta, mutta en ehtinyt vielä saada sitä.

 

Mylsän pimeää ja valoja

Tänään on ollut vuoden pimein päivä. Aamukävelyni lykkääntyi päiväkävelyksi, kun eilinen ajelu toiseen kaupunkiin tonttuhommissa ja illan suloinen saunominen toivat pitkät aamu-unet. Alla olevat kuvat on otettu puolilta päivin.

Onhan tässäkin sentään valopiste, mopon takavalo. Kuva: Ume

Samoilun lopussa jo hieman valoisampaa. 

Meillä Myllykoskella, on lyhtypylväissä jouluvaloja, jotka minä näen merihevosina, toiset yksittäin ja toisissa kaksi vastakkain.
Pidän kaupunkien ja taajamien valokoristelussa tällaisesta vanhanaikaisesta tyylistä. Nämä on ilmeisesti annettu Kouvolan keskustan ulkopuolelle, kun keskustaan hankittiin ultramoderneja valohuiskuja, joiden neonvärejä vaihdetaan ajankohdan mukaan.

Katuvaloja Myllykoskella. Kuva: Ume

 

Meidän olohuoneen ikkunasta näkyy aika ajoin kirkon valaistu risti kuin kelluvan irrallaan korkealla taivaalla. Jotenkin surrealistinen näky. Ennen siinä oli pimeän aikaan aina valot päällä. Nyt ilmeisesti säästetään, koska valoa ei ole edes tänään neljäntenä adventtisunnuntaina. Heti kun näen sen ristin taivaalla lähden lähemmäs kuvaamaan ja laitan tänne kuvan. 

Sisällä meidän lukaalissa on kuusen sähkökynttilöitten lisäksi enimmäkseen oikeita kynttilöitä. Olen koittanut opetella pitämään ledeistä, koska helppojahan ne ovat, mutta kyllä ne ovat laimea korvike. Parvekkeen katosta riippuu ajastettuna Turkista tuomamme Tiffany-tyylinen värikäs valopallo ja tuikkuja kuin tähtinä. Joskus niitten tilalla oli pieniä jääkukkia. Ikävöin niitä ja hankin samanlaiset, jos vain löytyy, kun tähdet tulevat tuikkeensa päähän. 

Pian joulun jälkeen kaikki koristevalot alkavat ärsyttää, kun luonnonvalo lisääntyy. Toivottavasti saamme jo joulun pyhinä nähdä auringon, kuten sääennuste lupailee. Lokakuusta tänne asti se onkin ollut kutakuinkin poissa. 

Lopuksi pari tähänkin ajankohtaan hyvin sopivaa savolaista viisautta, jotka kuulin Ruben Stillerin perjantaisessa radio-ohjelmassa. 
Eläkee immeiset hötkyillä! 
Haettaako tuo mittää.
(Toivottavasti sain murreasun oikein. Korjatkaa, jos on aihetta.)

Hyvää Joulun aikaa blogissani sekä usein käyville että harvemmin pistäytyville! 💖 Iloa ja valoa!

Numerotietoja: vieraita blogivieraita, konsertteja, perimää...

~ 4004 "vierailua" blogissani päivässä - jaahas...

Blogikäynneissä on ilmeisesti useammassakin blogissa ollut viime aikoina huimia lukuja, kiitos robottien. Olen ottanut huvikseni ylös muutamia vuorokauden sisällä tapahtuneita vierailuja. Tässä 6.12. illan saldo:
Iran 1370, Yhdysvallat 889, Saksa 403, Suomi 255, Iso-Britannia 170, Japani 132, Alankomaat 127, Singapore 76, Luxemburg 67, Intia 66, Puola 57, Kanada 46, Ranska 43, Itävalta 42, Romania 37, Venäjä 31, Ruotsi 28, Espanja 25, Italia 22, Muu 119.

Varmaan 1370 iranilaista ovat kääntäneet innolla tekstini omille kielilleen farsiksi, arabiaksi, azeriaksi, kurdiksi, gilaki-mazandaraniaksi, luriksi, belutšiaksi, hepreaksi, tšerkessiaksi, georgiaksi, armeniaksi, syyriaksi ja muutamalle muulle kielelle.
Joinakin muina päivinä käyntejä on ollut paljon mm. Etelä-Amerikasta, mistä kiitän Amazon-perimääni, josta, heh heh, myöhemmin. 

Yleensä heti julkaisun jälkeen suomalaisia käyntejä on paljon, myöhemmin ne vähenevät, mutta eri maista masinoidut robotit ne vain jatkavat uskollisesti vierailujaan.

Olin itsenäisyyspäivänä ja muutama päivä sitä ennen kirjoittanut parin suomalaisen irakilaistaustaisen kirjailijan kirjoista, siksikö naapurimaa Iranissa herättiin?  

Myös kommenteissa on välillä epähenkilöitä, joita poistan heti kun huomaan. Olen huomannut, että samat rajanirehanit, joiden ihailua saan nauttia, kunnioittavat käynneillään muitakin bloggaajia. 

~ 4 kukkaa joulukaktuksessa

Saisi olla enemmän, mutta kiitos näistäkin!
(Lisäys 19.12. Ja kyseessä taitaakin olla marraskuun kaktus, mikä tuli kommentissa esiin.)

~ 2 joululahjaa jo joulun edellä

- Sain rahaa useampaan ilmaiseen hierontaan meillä Myllykoskella perustetusta säätiöstä, joka lahjoittaa alueen yli 63-vuotiaille rahaa anomuksen perusteella hyvinvointiin, kodin siivoukseen, yhteisöllisten tapahtumien järjestämiseen ym. hyvinvointia lisäävään tarkoitukseen. Säätiö perustettiin hoitamaan entisen paperitehtaan trukkikuskin Olavi Pokin kolmen miljoonan testamenttilahjoitusta. Vaatimattomasti elänyt mies oli vaurastunut sijoituksilla ja ainoan lapsen sekä vaimon kuoltua halusi tukea kotitaajamansa vanhempaa väkeä.  

- Voitin Me Naiset -lehden arvonnassa kivan Lapuan kankureitten Arvo-taskuhuivin. Valitsin värin valko-kasvivärjätty morsinko. Tämä shaali päällä on kiva viettää iltoja lukutuolissa kirjan kanssa.

~ 4 kirjaa itselle lahjaksi

Olen paketoinut läheisille runsaasti lahjoja. Niitä en paljasta, ne on tonttujuttuja, mutta itselleni ostamani kirjakimaran näette tässä. Claire Keeganin kirjat ovat ohuita, mutta painavia sisällöltään, ja Anthony Hopkinsin muistelmiin ihastuin kirjan nimen lupaaman lempeän näkökulman vuoksi, hyvin sinä tyyppi selvisit. 

~ 2 konserttia
- Kävin musiikkiopiston Harmonikkojen joulusoitto -konsertissa, jossa lapset soittivat musiikkia lastenlauluista ja kansansävelmistä Iron Maideniin. Meidän lapsenlapsi soitti Viktor Drobychin säveltämän Nautin elämästä, kaunis sävellys. Eräs sokea tyttö soitti tunnetun kappaleen Kuolleet lehdet. Liikutuin.
- Tänä iltana menemme Kymi Sinfoniettan konserttiin Joulun taikaa, jossa kapellimestarna on Eero Lehtimäki ja solistina baritoni Aarne Pelkonen. Tiedän taas liikuttuvani. 

~ 2 peruuntunutta joulunalusvierailua

Joulun alla piti käydä kahdella suunnalla kyläilemässä, mutta sairastamiset täällä ja siellä estivät suunnitelmat. Voisin myös kertoa montako antibioottikuuria olen tarvinnut lyhyellä ajalla, mutta en nyt halua tähän listaani mitään negatiivista.  

~ 3 väriä kuusessa

Kerrankin maltoin. Tänä vuonna kuusessa on kynttilöiden lisäksi vain vihreää, kultaa ja viininpunaista. Se on paljon kauniimpi kuin edellisvuosien amerikkalaisenkoreat joulupuut.

~ 95-prosenttisesti suomalainen

Sain MyHeritagelta tarkennetun tiedon etnisestä taustastani. Sama järjestys kuin ennenkin pienin prosenttimuutoksin: 1) Suomi, 2) Keski-Aasia (Kazakstan, Uzbekistan, Afganistan ja 3) Amazonin alkuperäisväestö. Olen erityisen ylpeä tästä Amazon-etnisyydestä. Pelkäsin, että se olisi tarkistuksissa hävinnyt.