torstai 19. elokuuta 2021

Samuli Paronen, Testamentti



Samuli Parosen
 Testamentti (1999) on Hannu Mäkelän kokoama teos kirjailijan jälkeensä jättämästä aineistosta. Paronen oli kuolinvuoteellaan vuonna 1974 puhunut vuoteensa alla odottavista "pätkistä". Mäkelä sai ne haltuunsa ja säilöi Otavan kassakaappiin. Työmäärä oli näyttänyt valtavalta.  

Kaksi muutakin Parosen kirjaa, aforismikokoelma Maailma on sana ja romaani Kortteeri julkaistiin heti kirjailijan kuoltua, ne hän oli itse ehtinyt saada valmiiksi, mutta "pätkät" jäivät odottamaan, kunnes vihdoin vuonna 1998 Mäkelä ryhtyi toden teolla työhön ja perehtyi Parosen teksteihin, joita tämä oli jakanut erityisillä merkeillä aiheiden mukaisiin osastoihin. 
Tuloksena on päälle kolmesataasivuinen Parosen kokemusten ja ajattelun summa, joka henkii 70-lukua, mutta sopii suurelta osin myös nykypäivään. 

Kirjan nimi viittaa sekä tilanteeseen, jossa Mäkelä otti tehtävän vastaan että kirjan painavaan sisältöön. Harvoin kukaan on kirjoittanut maailmankuvaansa ja moraaliaan laajaksi teokseksi mietelausemuodossa.

Testamentin ajatukset eivät ole vielä löytäneet niin tiivistä muotoa kuin Maailma on sana -teoksen mietteet, mutta on mielenkiintoista lukea myös tekstejä, joissa tiivistys on vasta kehkeytymässä.
Mäkelä on sisällyttänyt kirjaan sekä pitempiä että lyhyempiä muotoja samasta ajatuksesta. 

Lyhyitä aforismiksi muotoutumassa olevia tekstejä  ja aforismeja on viidentoista otsikon alla: kehitys, työ, valta, usko, koulu, asuminen, talous, taudit, turvallisuus, tieto, laki ja oikeus, arvot, taide, elämä ja tuleva. Joitain osastoja Mäkelä oli joutunut yhdistämään materiaalin vähyyden vuoksi ja joitain jättämään pois, koska ne olivat vasta niminä suunnitelmassa. Voi vain kuvitella, miten laaja teoksesta olisi tullut, jos sen tekijä ei olisi menehtynyt kesken vahvan luomiskautensa.

Moralistit heijastelevat omia ristiriitojaan pitäessään alinomaa huolta muiden moraalista. "Ei"-uskonto tekee ihmisistä sairaalloisen ahtaita, suvaitsemattomia, vihaajia; he torjuvat itsestään tarpeen myötämieleen lähimmäisiä kohtaan, vapaan sananvaihdon. 

Diagnoosikulttuuri pyrkii varustamaan kaiken nimikkeellä. Se on niin helppoa sitten, ja käytännöllistä.

Pelkkinä ihmisinä emme ole kyenneet niin hirvittäviin tekoihin toisiamme kohtaan, joista historiat kertovat. Mutta Jumalan nimessä voimme tehdä millaisia hirveyksiä tahansa. Ilmeisesti pyhät asiat saavat meidät palvomaan sitä hirveintä puolta itsessämme ja maailmassa, ja se parempi puoli, se ihminen joka meissä on, se ihmisen poika eli tytär, joutuu poljetuksi.

Kirkon Jeesuksella ei juuri ole tekemistä historian Jeesuksen kanssa. 

Mistä terveys puhkeaa, ei kai itsestään? 

Maailman ekologia ei tunnusta rajoja, ei poliittisiakaan, eikä uskonnollisia, eikä opillisia.

Siitäkin huolimatta, että koneistamme myös kulttuurityön, perustuvat kulttuurit ihmistyölle. 

Jos voisi olla toisin, voisi kaikki, mikä on näin, olla toisin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...