perjantai 13. marraskuuta 2020

Tommi Kinnunen, Ei kertonut katuvansa

 

Tommi Kinnusen uusin kirja Ei kertonut katuvansa on viiden naisen vaellusromaani, jonka lopussa kaikkien elämä on muuttunut. Yksi väsyy ja jää matkalle, kolme naista vahvistuu ja yksi on matkan lopussa toivottomampi ja enemmän hämmennyksissään kuin lähtiessään.  

On alkukesä 1945, kun saksalaisten matkaan lähteneet naiset viedään norjalaiselle vankileirille. Heidät pitäisi siirtää sieltä Hankoon Valvontakomission kuulusteluihin, mutta osa pääsee pakenemaan ja lähtee jalkapatikassa päät ajeltuina  kotimatkalle läpi poltetun Lapin. Naiset kulkevat alkuun hyvin vaitonaisina, mutta vähitellen osa tutustuu toisiinsa vähän paremmin. Erotessa ei vaihdeta osoitteita.
Kotia lähestyttäessä kukin joutuu ratkaisemaan, miten selittää poissaolonsa. He tietävät, ettei heitä pidetä sotasankareina vaan maanpettureina. Ne joiden mukaan he lähtivät muuttuivat liittolaisista vihollisiksi, ja se mikä oli näyttäytynyt heille mahdollisuutena onkin nyt halveksittavaa. Joku oli lähtenyt sairaanhoitajaksi, joku tulkiksi, joku rakkauden perään, joku huoraksi, mutta nyt he ovat kaikki tyskertøs
, saksalaisten huoria, kuten norjalaiset heidät nimesivät. 

Kinnunen ei kuvaa naisia höynäytetyiksi raukoiksi, kuten naisista tällaisissa  tilanteissa on usein virheellisesti ajateltu. Heitä ei kukaan ryöstänyt. He olivat tarmokkaita, itsenäisiä naisia, jotka halusivat pois ankeudesta, tienaamaan paremmin tai pääsemään parempiin oloihin. Näin heitä voi verrata siirtolaisiksi lähteviin.
Naiset eivät myöskään ruikuta syyttömyyttään. He tietävät, että olivat osasyyllisiä, koska aavistivat asioita, joista ei puhuttu ja silti pysyivät saksalaisten mukana. 

Parissa kohdassa tuntuu, että Kinnunen kirjoittaa Irenen ajattelemaan sellaisia ajatuksia sodan jälkeisestä maailmasta, jotka ovat Kinnusen itsensä ajatuksia, ei tämän naisen tässä tilanteessa. 

Alussa teksti tuntuu liiankin yksinkertaiselta, sujuvalta "bestseller-tyyliltä", jossa ei tarvitse palata taaksepäin tarkistamaan asioita ja jossa ei ole mitään erityisiä tyylikeinoja, mutta onneksi se myöhemmin syvenee. Päähenkilöksi erottuvan Irenen minä-muotoiset muistot ovat kauniita poikkeamia peruskertomuksesta, jossa naiset vaeltavat eteenpäin yöpyen milloin taivasalla milloin hyväntahtoisten ihmisten taloissa. 

Erityisenä piirteenä Kinnusella huomaan sen, että hän kuvaa luontoa monipuolisesti, mutta naisten ulkonäköä ei ollenkaan. Se ei kuitenkaan haittaa, koska olen jo muodostanut oman kuvani Ailista, Siiristä, Katrista, Veerasta ja Irenestä. Myös luonteet alkavat erottua. 

Hän oli kulkenut matkan, jota tulisi pitämään mitta-asteikkona muille elämänsä tapahtumille. Hän oli voittanut kuolemanpelon ja hukkumisen pelon ja metsään jäätymisen sekä nälkään kuolemisen pelot. Koko loppuikänsä hän tulisi muistamaan tämän matkan ja suhteuttaisi siihen sekä todelliset että oletetut vastoinkäymiset. 
Näin kokee nuori Katri, jolle kotiinpaluun häpeä alkaa haihtua ja tilalle hiipii hiljainen onni ja tulevaisuuden toivo.

Reipas saksanopettaja Siiri, joka matkalla teki kaikki ratkaisut toistenkin puolesta, valitsi yöpymispaikat ja sytytti nuotiot, oivaltaa jotain ratkaisevaa itsestään. Hän kiintyy lyhyisiin hiuksiinsa, joita ei enää aio enää kasvattaa pitkiksi, ja huomaa manttelin kätevämmäksi kuin naisten päällystakit. 

Siiri huomasi maailman olevan valmis rakennettavaksi sellaiseksi, mitä itse halusi ja tahtoi. Se taisi lähteä saappaista, jotka hän parakin seinustalta nappasi jalkaansa ja huomasi sopiviksi. Tai kenties jotakin oli aiemmin, jotain jonka ajattelemiseen hänellä ei ollut ollut sanoja. Etunimestään hän ei ollut koskaan pitänyt. Miksi naisia ei kutsuta sukunimellä niin kuin miehiä?

Metsässä ei tuullut. Kaikki oli rauhaisaa ja kaikki oli hyvin. Jos takin napitti kiinni, hameen helma ei oikeastaan näkynyt. Rinkka tuntui tukevalta selässä.
Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty. 

Lopuksi yhdessä taivaltavat vain miesten viihdyttämisellä elantonsa ansainnut Veera ja kanttorin rouva Irene. Molemmilla on sekä takanaan että edessäpäin kipeitä asioita, mutta miksi Irene on niin paljon toivottomampi?
Kirjan lopussa on kaksi tärähdyttävää, lukijan yllättävää kohtausta. Toinen liittyy naisten eronhetkeen ja toinen Irenen saapumiseen kotiovelleen. Saamme tietää Irenen lähdön tapahtumat ja hänen surunsa syvyyden.
Kiinnyin naisista eniten juuri kaikkein kompleksisimpaan Ireneen. 

Kirjan vahvuus on sen loppu, josta löytyy myös kirjan nimi.
  
Loppu saa miettimään yleisemminkin taustaa selittäjänä ihmisten orpoudelle. Mitä kaikkea onkaan asiakirjoissa kuvattujen "tapausten" takana! Mistä kaikesta ihmiset vaikenevat. Miten jokaisen elämä todella olisi laulun - tai kirjan - arvoinen.

Kaiken huipuksi lopussa on kohta, joka tuo mieleeni amerikkalaisen Robert Frostin runon The Road Not Taken, jota suorastaan rakastan.

Hän valitsi kahdesta tiestä vähäkulkuisemman, sen joka lähti kohtisuoraan etelään. Se sukelsi pian viileään metsään, mutta ennen kuin Irene katosi sen siimekseen, aurinko ehti painaa hänen varjonsa maan kanervaiseen pintaan.  

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference. 

(Robert Frostin runon loppusäkeistö)

22 kommenttia:

  1. Kauniisti avattuja näkymiä tarjoilet Tommi Kinnusen uusimpaan romaaniin. Kiitos.
    Lukuhaluja herättää se, mitä jätät tarkasti sanomatta teoksen loppuratkaisusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yleensä tulee kerrotuksi liikaakin juonesta. Nyt päätin, että pyrin kirjavinkkaukseen, joka houkuttaa lukemaan.
      Nuo lopun kohtaukset jäivät mieleeni voimakkaina kuin kohokohdat elokuvassa.

      Poista
  2. En ole toistaiseksi lukenut Kinnuselta yhtään romaania, koska… en tiedä miksi. Ehkä ei ole kiinnostanut tarpeeksi, sillä olisin kyllä joskus voinut Suomessa ollessani vaikka lainata kirjastosta jonkin hänen kirjansa. Mutta tämä kirja kiinnostaa minua ihan eri tavalla syystä, jota en osaa edes eritellä.

    Pelkästään kirjan nimi jotenkin koskettaa: Ei kertonut katuvansa.
    Joskus, ehkä useinkin, tekisi asiat kuitenkin samoin kuin aiemminkin teki – niillä tiedoilla ja persoonalla, jollainen silloin oli. Mitä muuta olisi voinut!? Jälkiviisaus on viisauksista turhin.

    Kirjoituksesi synnytti vielä suuremman kiinnostuksen tätä kirjaa kohtaan. On mielestäni myös rohkeaa jättää ulkonäkö kuvailematta ja luottaa siihen, että lukija kyllä “näkee” itse. Olen joskus huomannut lukiessani, että olen kuvitellut jonkun henkilön tietynnäköiseksi (vaikkapa että hänellä on tummat hiukset) ja sitten myöhemmin tuleekin ilmi, että hän on vaalea ja koko mielikuva romuttuu. :D Usein kyllä pidän oman mielikuvani tällaisessa tilanteessa eli henkilö saa pitää tummat hiuksensa.

    Tuon Robert Frostin runo, no words <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kinnusta mainostettiin jossain lehtiarvostelussa Suomen Elena Ferrantena ja hyvän lukuromaanin mestarina. Vältän tätä termiä, koska siitä "kiivailtiin" blogissani joskus ammoisina aikoina, ja Ferrantellakin pidin ensimmäisistä lyhyistä kokeellisimmista romaaneista ennen Napoli-sarjan paksuja lukuromaanityyppisiä kirjoja, joiden lukemisen jätin kesken.
      Kinnusella pidin esikoisesta Neljäntienristeys, se on hiotumpi kuin Lopotti, josta myös pidin mutta vähemmän, ja Pintti minulla on lukematta. Tämä on ehkä paras. Suosittelen.

      Ulkonäön kuvaaminen on kyllä yksi lukuromaanipiirre. Tämän tyypin kirjoissa kaikki kuvataan yleensä pitkästi ja tarkkaan (anteeksi termin kyseenalaistajat), eli siinäkin mielessä Kinnusen romaani ei kuulu mielestäni tämän genren piiriin, onpahan vain hyvää kaunokirjallisuutta.

      Sama kokemus kuin sinulla Elegia, hyvin pian alkaa "nähdä" romaanihenkilön. Usein romaanin pohjalta tehdyissä elokuvissa tuntuukin olevan väärä näyttelijävalinta. Näin minusta oli esim. Poikani Kevin -elokuvassa, jossa äitiä näytteli ihan erinäköinen nainen kuin miksi olin Kevinin äidin kuvitellut. Nyt löysin heti kotimaiset näyttelijät näille viidelle naiselle. Jos tästä tehdään elokuva, kuten toivon, niin minulta voi kysyä...

      Minuakin kirjan nimi koskettaa erikoisen paljon. Irenen säikyt pyrähtämiset myös. Kenelläpä ei olisi ollut noita kohtia elämässä, joissa vain on pakko valita kahdesta tiestä se tuntemattomampi. Jälkiviisastelu on turhaa, samoin sivusta annetut neuvot sekä moitteet silloin kun on jo tiensä valinnut.

      Robert Frostin yksinkertaisessa runossa on jotakin ihmeellisen syvää, ei ihme että se on jäänyt elämään runoklassikkona.

      Hyvää viikonloppua Elegia sinulle Lontooseen! <3

      Poista
  3. Hieno kirja ja loistava tarina. Olen Kinnusen kirjojen fani jo siksi, että niissä kuvataan hänen syntymäseutuaan Pohjois-Suomea, jossa ovat omatkin juureni. Kieli ja sanasto on sitä mitä olen oppinut puhumaan.
    Teksti on todella jouhevaa ja rikasta. Henkilöt reissussa rähjääntyneitä. Totuus ihmisten vastaanotosta valkeni naisille viimeistään Rovaniemellä.
    Toivoin kirjalle heti Finlandia-ehdokkuutta, sillä onhan tässä kirjassa niin paljon vaiettua aihetta jopa tabua saksalaisten naisista sodan aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kirja monella tavalla. Kinnunen on tehnyt taustatyönsä huolella ja haastatellut Lapin sodan aikana eläneitä ihmisiä. Saksalaisten mukana olleet naiset eivät kokeneet ehkä ihan yhtä pahaa kotiintuloa kuin naiset esim. Ranskassa, mutta onhan heillä ollut sopeutumista ja vaikeuksia yllin kyllin.
      Näistähän saisi myös jatkoromaanin, jossa saisimme tietää, miten Katrille, Siirille ja Veeralle kävi. Katrin tarina kiinnostaisi minua eniten.

      Poista
  4. Komppaan Maita! Tälle kirjalle toivon F-voiton.

    Marjatta, minua usein ärsyttää miesten into kuvailla naisten ulkonäköä, kun taas miesten näöstä, ulkokuoresta ei mitään. Syntyy helposti yleistyksiä, jotka ärsyttävät. Jätän nyt mainitsematta erään ulkomaisen herrakirjailijan, jonka kohdalla olen tästä huomauttanutkin. Viimeisessä kirjassaan kaikki oli toisin. Olisiko viestini mennyt perille!

    ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kinnunen on tosiaan keskittynyt vain naisten luonteisiin. Ei se ulkomuodon kuvaaminenkaan saisi kiellettyä olla, koska se selittää usein ihmisten suhtautumista tähän tiettyyn henkilöön. Tyyli ratkaisee.
      En nyt muista, miten Kinnusella on aiemmissa romaaneissaan. Aina olen kyllä "nähnyt" hänen henkilönsä, esim. Lopotissa, mutta ehkä luonteen kuvaus on ollut niin vahvaa, että olen samantien tiennyt minkä näköinen nainen tai mies on kyseessä.
      Urheiluselostuksissa naisten ulkonäön kliseinen kuvaileminen on alkanut tuntua todella hassulta - poiketakseni kirjallisuudesta muuhun sanataiteeseen.

      En ole lukenut tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista kuin tämän ja Rirva Hellstenin Raijan. Luulen, että Hannu Lintu palkitsee Anni Kytömäen Margaritan.

      Hyvää viikonloppua, Leena! ♥

      Poista
    2. mm
      'Erityisenä piirteenä Kinnusella huomaan sen, että hän kuvaa luontoa monipuolisesti, mutta naisten ulkonäköä ei ollenkaan.'

      Just tuon takia voisinkin lukea kirjan, vaan kun olen päättänyt karttaa paljon esillä olevia uutuuskirjoja. Niitä joita kaikki lukevat.

      Sama politiikassa sun muussa yhteiskunnallisissa menoissa: puhukoot muut niistä, Trumpeista sun muista (ja ulkonäöistä kirjoittakoot lehdet, kuten tekevätkin).
      No, koronasta ei ole syytä vaieta.

      Tämmöinen tyly pahkeinen tähän aamuun. ;)

      Poista
    3. Olet tehnyt viisaan valinnan, hikkaj.
      Juuri pinnalla olevista asioista hohkataan usein kärjekkäästi puolia valiten, parempi olla menemättä siihen liiaksi mukaan, ja ulkonäköhän on aivan liian korostetusti esillä, ei yksinomaan lehdissä, vaan jotkut laittavat kaiken aikaa omia kuviaan arvioitavaksi somekanaville ja jotkut myös elävät kuviensa julkaisemisella. Joissain kirjoissakin on nykyään kansikuvana iso valokuva kirjailijasta itsestään.

      Uutuuskirjojen lukemisessa on se huono puoli, että yleensä kaikkia kehutaan, mutta kun alkaa lukea, niin joutuu jättämään kirjan usein kesken ihmetellen, miksi sitä niin kehuttiin. Vanhemmat kirjat ovat jo käyneet läpi useamman lukijan ja kriitikon seulan.
      Minä tykkään lukea esikoiskirjoja. Kun ihastun jonkun kirjailijan teoksiin, niin etsin usein hänen esikoiskirjansa ja katson, joko persoonallinen tyyli näkyy siinä.

      Poista
  5. Voi hurja miten monisyistä ja taitavaa kertomaa! Päältä yksinkertaista, sisältä syntyjä syviä pohtivaa. Ei ihme että Kinnusta ylistetään, itse en ole toistaiseksi häntä lukenut. Nyt heräsi halu lähteä hänen näiden naisten kanssa vaellukselle. Osasit esitellä teoksen hienosti ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rita! ♥

      Minulla on kypsynyt semmoinen (ehkä epäsovinnainen) ajatus, että tämä naisten vaellusporukka on kuin Tuntemattoman sotilaan miehet rintamalla. Ollaan samalla tavalla poikkeusoloissa, yövytään metsässä, kullakin on omat surunsa ja epäilynsä, elämät sivuavat toisiaan olosuhteiden sanelemana. Tuo siteeraamani kohta siitä, miten Katri tunsi kokemansa vaikuttavan siihen, miten hän kokee koko loppuelämänsä on sekin niin samanlainen kuin monilla sodassa taistelleilla. Isäni vertasi kaikkea myöhemmin elämässään korsuelämään - ja silloinhan kaikki oli mukavasti.

      Poista
  6. Tätä kirjaa olen toivonut joulupukilta, katsotaan muistaako hän. "Bestseller" - fiilis on kyllä omiaan latistamaan mielenkiintoa, mutta liika kielellä kikkailu taas on raskasta luettavaa. Ja onhan tämä aihe edelleen aivan alitutkittu ja -kirjoitettu. Virkistävää on, jollei naisia tosiaan kuvata uhreina.

    Pohjoisen mummuni muisteli näitä naisia, kun olin lapsi. En tiedä miten on asia tullut edes puheeksi. Ehkä mummun saksankielentaidosta ja siitä, miten paljon saksalaisia miehiä kylillä pyöri aikoinaan. Harmittaa, etten voi enää kysyä aiheesta enempää. Mutta kuulopuheita ehkä monet mummunkin kertomat olivat, eivät välttämättä koko totuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan, että tontut ovat kuulleet toiveesi.

      Se fiilis oli minulla alussa, mutta sitten jossain vaiheessa alkoi parantua, olisko ollut sen ensimmäisen kursiivilla painetun Irenen oman elämänsä kuvauksen kohdalla. Unto sai tämän isänpäivänlahjaksi. Hänellä oli sama kokemus. Hän tykästyi Neljäntienristeykseen (kuten minäkin) ja nyt tätä lukiessaan oli aluksi vähän pettynyt. Kinnunen olisi voinut vielä kehittää kirjan alkua, siihen jotain täräyttävää, vihjaus joka olisi selvinnyt myöhemmin tai muuta intensiteettiä lisäävää.

      Sitä aina katuu, ettei kysellyt heiltä, joilta ei voi enää kysyä. Harva on vielä nuorena niin kiinnostunut lähihistoriasta. Sitten kun olisi niin muummuja ja pappoja ei enää ole.
      Minulla on sellainen käsitys, ettei Suomessa ole ihmeemmin sorrettu lapsia, joiden isä on saksalainen suomalaisen heilansa hylännyt sotilas. Ymmärrän täysin sen, että kuolettavan ikävää ja raskasta elämää eläneet naiset ihastuivat eksoottisiin ulkomaan miehiin, jotkut vain kosketuksen puutteessa jotkut kuvitellen saavansa pysyvän parisuhteen ja upean elämän vauraammassa maassa.

      Poista
  7. "kaksi tietä vei metsän kätköihin, niistä vähemmän kuljetun valitsin, ja siksi on kaikki toisin".

    minulla oli kesällä kokemus, jossa oli mahdollisuus valita se ruohoisampi ja vähemmän poljettu tie. kesän lopussa olin jo laskemassa, miten monta päivää tätä pitää vielä kestää. että olisin mielummin tekemässä jotain puuduttavan keskivertoa ja kuolettavaa sillä enemmän kuljetulla tiellä.

    noh, joskus sujuu, joskus ei. itse pitää oppia tunnistamaan, milloin kyse on hyvin merkityn tien tuomasta turvallisuudesta, milloin siitä, että nyt asialle pitää tehdä jotain ja valita se vähemmän kuljettu polku.

    ps. toivoisin että tommi kinnunen tulisi minua joskus turussa vastaan, jotta voisin sanoa sille jotakin fanittavaa.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Risteyskohdat ovat joskus vaikeita. Vasta kun valinta on tehty saa tietää millaista sen valinnan tuloksena on elää, eikä silloinkaan tiedä, mitä toinen valinta olisi tuonut tullessaan, ellei se ole vanhan tutun jatkamista, mutta senkin on voinut arvioida väärin. Kyllästymiseen auttaa joskus odotus.

      Eräs tuttu nainen painosti miestään muuttamaan maalle, ja niin he muuttivat. Kukaan perheestä ei viihtynyt uudessa syrjäisessä elämässä, muutoksen alulle panija vähiten. Hän alkoi kaivata hurjasti takaisin vanhaan hyvin järjestettyyn kotiinsa kekustaan, masentui, kärsi syyllisyydestä, laihtui ja suri. Lopulta he saivat ostetuksi entisen kotinsa takaisin hyvin kalliilla, paljon taloudelliseti menettäen, mutta toinen tie oli tullut testatuksi. Onni palasi perheen elämään ja muutosta kaivannut alkoi voida hyvin. Ei turha tien valinta siis.

      Tommi Kinnunen asuu vanhassa puutalossa. Ettei vain olisi Portsan kaupungisosassa, kokeile lähteä sinne flaneeraamaan.

      Poista
  8. Kinnuselta olen lukenut Neljän tien risteyksen.
    Tätä uusinta olen kierrellyt ja katsellut, mutta en ole vielä päässyt lukuetäisyydelle. Kirja- arviosi antoi vahvistusta sille, että kirja on lukemisen ja kokemisen arvoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se vei mukanaan ja jätti paljon ajateltavaa. Irene varsinkin jäi vaivaamaan mieltäni ja hänen mukanaan kaikki joiden on vaikea sopeutua.

      Poista
  9. Luin tämän nyt viikonloppuna, yhdessä hujauksessa! Olikos se nyt sen merkki, että kyseessä on lukuromaani?

    Pidin kovasti, Kinnunen kirjoittaa kyllä ällistyttävän sujuvaa proosaa, minkä olen tosin todennut jo aikaisempienkin kirjojen kohdalla. Mutta tämä tuntuu olevan oikea täysosuma. Luontokuvaukset herättivät myös huomioni, sanoim kuin hienot ja vivahteikkaat kuvaukset esimerkiksi saunomisesta ja rieskan leipomisesta! Kinnunen on myös onnistunut osuvasti kuvauksessaan siitä, miten pitkä kävelymatka synnyttää lopulta meditatiivisen mielentilan. Siinä mielentilassa Irenekin lienee päätöksensä tehnyt miten tulevaisuutensa muovaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, sujuvasti kulkeva LUKUromaani.
      Totta, nuo kaksi kohtausta jäävät mieleen, nautinnollinen saunominen monen ulkona vietetyn yön jälkeen ja harras leipominen, kun talosta ei ole paljon muuta jäljellä kuin uuni. Tuli mieleen taikinanjuuren tärkeys Sanna Hukkasen sarjakuvakirjassa Juuri.
      Niin, kävellessä ei paljon puhuttu, mutta paljon kypsyi naisten mielissä. En ole kokenut pitkää vaellusta, mutta näin se varmaan toimii. Lyhyempikin antaa viitteitä siitä, että askellus vaikuttaa aivoihin.

      Poista
  10. Kinnusen teoksista olen lukenut Pintin ja Neljäntienristeyksen. Pidän tavallaan kirjailijan tyylistä ja siksi ajattelin tätä uusinta tilata itselleni joululukemiseksi.
    En siksi perehtynyt kirjan esittelyysi. Lopun runoa tavasin kyllä, eikä englantini riitä kovinkaan pitkälle. Tuli vain mieleen olla vaihella kumpaa tietä jatkaa, kun on tienhaarakohdassa. Tärkeää valita oikein, ettei eksy poronjäljelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tässä runossa valitaan vähemmän kuljettu polku ja se tuli kirkkaana mieleeni Kinnusen kirjan lopusta, jossa yksi kotiin palaavista naisista myös valitsee kahdesta tiestä vähäkulkuisemman.
      Runosta on erilaisia suomennoksia. Löysin tällaisen mielestäni aika hyvän suomennoksen tuolle loppusäkeistölle:
      Päästä aikojen, aikojen, jossakin
      tämän huokaisten kertoa voisin:
      Kaksi tietä vei metsän kätköihin,
      niistä vähemmän kuljetun valitsin,
      ja siksi on kaikki toisin.

      Poista

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa. Elämme toista koronatalvea. Pah...