torstai 27. elokuuta 2020

Hienointa rohkeutta & jahkailua & kettukarkkeja



Se on hienointa rohkeutta, että ihminen kaikista vastuksista huolimatta pitää periaatteesta yllä hyvää tuulta. 

Olen ottanut jostain muistiin tällaisen lauseen. Hyvä kuvitus tälle viisaudelle löytyy italialaisessa keskitysleirikomediassa, Kaunis elämä, La vita è bella. Elokuvan alku on idyllimäistä satuelämää, mutta kaikki muuttuu, kun natsit saapuvat. Juutalainen isä ja hänen pieni poikansa päätyvät keskitysleirille, jossa isä tekee kaikkensa salatakseen pojaltaan, mikä se paikka on mihin heidät on tuotu. Hän tarjoutuu tulkiksi ja vartijan karjuessa sääntöjä täyteen ahdetun parakin väelle isä kääntää ne oman mielensä mukaan ja tekee leirille joutumisesta pojalle jännittävän pelin. Hän saa ihmeen kautta salatuksi todellisuuden loppuun saakka. Itse hän joutuu ammutuksi juuri ennen kuin apu saapuu, mutta poika hyppää piilopaikastan esiin isän ohjeen mukaan vasta kun pelastajien panssarivaunut jyrisevät paikalle. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut superpositiivinen Roberto Benigni, joka myös esitti pääosan kekseliäänä, hyvää mieltä ympärilleen levittävänä isänä.  

En ole onnistunut pitämään koko ajan yllä hyvää tuulta. Uhkaava virustilanne on tehnyt minusta paitsi kärttyisen myös saamattoman. Ajatukset askartelevat siinä, miten tässä käy ja energiaa kuluu murehtimiseen. Verenpaine nousee ja mieli on matalalla. Someilmiöt ärsyttävät. Ryhdistäydyn: sivistyneen aikuisen ihmisen pitää osata olla! Nykyään on kyllä vallalla sellainenkin suunta, että jokaisella olisi oikeus purkaa heti kaikki mölyt ympärilleen. Minä vain en pidä hyvänä sellaista egoismia. 

Olen suunnitellut kirjoituksia monenlaisista aiheista, mutta ne eivät ole edenneet alkua pitemmälle. Kirjoittava elämäni on siis mennyt aikomuksiksi, mutta kerronkin nyt niistä. 

Yksi jo luonnosvaiheeseen päässyt on arvostelun vaikeutta käsittelevä kirjoitus, jonka olen otsikoinut "Hyvä, mutta vähän huono". Mietin, miten kirjoittaa rehellisesti kirjasta, jonka aiheena on se, miten paljon negatiivinen arvostelu satuttaa taiteen tekijää. 
Yleensä kirjoissa ja muissa teoksissa on molempia, onnistuneita puolia ja sellaista, mikä tuntuu huonolta, jopa virheitä. Mutta jos kirjailija ei hyväksy mitään muuta kuin kehuja ja haluaa vielä itse määrittää, miten hänen kirjansa kuuluu ymmärtää, niin olisiko silloin parempi jättää kirjoittamatta tästä kirjasta? 
Joskus on myös toisia lukijoita ja kirjoittajia, jotka eivät halua kuulla muuta kuin yhden ainoan omasta mielestään oikean tulkinnan kirjan kysymyksistä tai vain yhden, yhdenmukaisen arvion kirjan tasosta. Silloin on kai sitten parempi jättää keskustelematta. Tylsää. Asiat ovat kuitenkin aina vähän niin ja vähän näin, mistä juuri syntyy pohja keskustelulle.

Haluaisin kirjoittaa myös aiheesta "Mielistelevä lehtijuttu". Ajattelin tätä viimeksi lukiessani HS:n jutun Tommi Kinnusesta (18.8. Susanna Laari: Pienen ihmisen puolella). Kun kirjailija sanoo kokevansa, että "suomalaisen, omassa sukupuolessaan viihtyvän, heteromiehen näkökulma on kerrottu aika monta kertaa" ja jatkaa vielä että naisista kirjoittaessaan hän miettii kyllä kovasti kulttuurista omimista, niin minua myötänolottaa. Jutun näkökulma on  toimittajan, mutta kyllä kirjailijakin olisi voinut valita jotain muuta kuin ei-niin-itsestäänselvän ja ei-niin-kuluneen näkökulman. Pidän Tommi Kinnusen kirjoista. Pidän siitä, että niissä on hyvä tarina ja historiaa, mutta en ollut ennen tätä juttua kiinnittänyt hänen romaaneissaan huomiota sukupuoliin vaan ihmisten kärsimyksiin yleensä. 

Blogeissa on kiertänyt pari kivaa kirjoitushaastetta #nottoberead ja #toberead. Olen antanut näille suomalaiset nimet "Yäk en lue" ja "Olis kiva lukee". Näitäkin olen hahmotellut. 

Minulla on pinossa monta luettua kirjaa. 

Kuva Veikko Huovisen patsaan juurella Sotkamossa

Hannu Mäkelä, Rakkaudella, Alma
- pienoisromaani, jossa hyvin luotu ihmiskuva

Ritva Hellsten, Raija 
- jokin säihke jäi puuttumaan, hyvä lisä Raija Siekkisestä kertoviin kirjoihin

Karl Ove Knausgård, Inadvertent
- Why I Write -luento kansien välissä
- kiinnostava teksti siitä, mikä on ajanut Knausgårdin kirjoittamaan ja miten hän löysi tyylinsä

Elina Kilkku, Mahdoton elämä 
- romaani teatterimaailmasta
- aluksi hyvä, mutta kääntyy epäuskottavaksi sähläämiseksi 
- joissain kohti runko paistaa läpi ja kerrotaan sanoin sellaista mikä olisi parempi näyttää tekoina ja tapahtumina ja antaa lukijan vetää johtopäätökset

Tiitu Takalo, Memento mori
- sarjakuvaromaani aivoverenvuodosta ja siitä selviämisestä
- erittäin koskettava 
- oma äitini kuoli 36-vuotiaana aivoinfarktiin, ja kun omatkin verenpainearvot ovat mitä ovat, niin kirja tuntuu läheiseltä

Jätän nämä kolme viimeistä kirjaa vielä ilman kuvaa, koska kaavailen, että kirjoitan niistä enemmän kuin tuon ylläolevan.

Sunnuntaina on mieheni valokuvanäyttelyn avajaiset paikallisessa Kulttuurikeskus Wanhassa Rautakaupassa. Olemme suunnitelleet avajaisia Reuna-kustantamon toimitusjohtaja Tarja Tornaeuksen kanssa. Minä saan haastatella Untoa, oikein korkealla lavalla mikkien kera kuvien pyöriessä valkokankaalla.
Näyttelyn nimi on "Kun lehmillä oli nimet", ja se kertoo minun isästäni yksinäisenä leskimies-maanviljelijänä 70-luvulla. Ostimme näyttelynaposteltavaksi perinteisiä lehmä- ja kettukarkkeja sekä Suklaalehti-pikkuleipiä. Alkuperäinen aikomus oli ruislastut ja oikea voi, mutta eihän nyt korona-aikana voi laittaa tarjolle sellaista mitä otetaan yhteisellä veitsellä. Pitkopulla eli lonka kuuluisi myös ajan henkeen ja on edelleen Satakunnan maaseudulla jokapäiväinen asia, jos ei aamu- niin ainakin päiväkahvilla. 


Hyväntuulisuutta isänikin tässä kuvassa henkii. Muistan, että hän samaistui sonnimullikkaan, jota taputteli:"Me ollaan yksinäisiä poikia, me."

Hyvää, hyväntuulista viikonloppua rakkaat lukijat! 
Tiedän, että on vasta torstai, mutta olen päättänyt aloittaa viikonlopun nyt. Ai millä tavalla? No, siivottu on, ja  viikonloppuhan = mieliala. Sillä tavalla.


PS Tämä näkyy hassusti liian leveänä puhelimessa, koneella ok. Koitan korjata. Uudessa Bloggerissa on kaikenlaista. En ymmärrä, miksi minun kirjoitukseni eivät enää näy kuvan kanssa blogien sivurullissa, ja niin kun minä näitä aloituskuviani hion.  

34 kommenttia:

  1. Hurmaava kuva myhäilevästä isästäsi sonnimullikkaa taputtelemassa siivittää aloittamaan viikonloppua hymyssä suin 🤗

    VastaaPoista
  2. Niin ja onnea näyttelyyn kaikkine tykötarpeineen 👋🌹

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Vähän jännittää se tuleeko ketään (yleensä ihmiset sanovat, että käyn sitten jonain päivänä) tai tuleeko liikaa. Tila on kyllä väljä.

      Poista
  3. Kummasti niitä aloitettuja luonnoksia tuppaa kertymään. Jotkut on kirjoitettu hyvinkin pitkälle, silti vain on julkaisukynnus. Ajattekin juuri tätä samaa asiaa - kirjoittaisinko niistä, joista en kirjoittanut. Minusta sinun aiheesi kuulostavat hyviltä ja rohkea, perusteltu kirjoittaminen on hyvästä. Ehkäpä on vain niin, että suomalaiseen perusmentaliteettiin kuuluu alhainen rakentavankin kritiikin sietäminen ja se näkyy monissa yhteyksissä. Täällä ei ole totuttu argumentoimaan salongeissa, vaan on jörötetty hiljaa savupirteissä näin lievästi karrikoiden! En kuitenkaan usko, että sinä kykenisit argumentointitaidoillasi ketään loukkamaan. Toisaalta herneenpalko kasvaa kyllä helposti minne vaan, vaikka itse tekisi kaikkensa kasvun kitkemiseksi.

    Hienoa, että miehesi upeat kuvat pääsevät näytille. Myös kuva isästäsi on todella mainio.

    Surullista, että olet menettänyt äitisi noin varhain. Hän oli saman ikäinen kuin minä nyt. Täytyy lukea tuo Memento mori, liippaa läheltä myös. Lukupino vain kasvaa samalla kun aika hupenee!

    Iloista viikonloppua myös teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvaa, olinko hermona, kun saavutin sen iän, missä äitini poistui tästä maailmasta. Mutta kun pääsin siitä eteenpäin, niin unohdin pitkäksi aikaa koko sukurasituksen.

      Unto on kuvannut teinipojasta asti. Hän tykkää tehdä kuvatarinoita ihmisistä töissään.

      Kyllä olen kyennyt, mutta olkoon niin.
      Olen reaalielämän ystävieni kanssa eri mieltä monista asioista, joidenkin kanssa minulla on aivan eri maailmankatsomus. Somessa saattaa olla erilainen etiketti, ehkä kärjistyneempi, mitä en haluaisi sisäistää.

      Kiitos Esmeralda. Viikonloppua kohti!

      Poista
  4. marjatta

    kävin k:n kanssa katsomassa benignin elokuvan kauan aikaa sitten. sitä näytettiin kino engelin sisäpihalla. parasta leffassa oli se tapa, jolla isä onnistui pelastamaan pienen poikansa tulevaisuudelle.

    leffan jälkeen istuimme pitkään suurkirkon rappusilla juttelemassa. teimme semmoista abstraktia ämpärilistaa tärkeistä asioista. minun listallani oli kaikenlaisia naiiveja juttuja kuin että maailma ei ole koskaan synkkä valoa kohti kulkevalle. tai että kannattaa varo kolmea katalaa koota - kyynisyyttä, kaunaa ja katkeruutta. k:n listalla oli kaksi asiaa: anna sattuman laulaa. monet hyvät asiat syntyvät, kun niille antaa tilaisuuden. plus elä ihmisiksi. ihminen on ihminen toisen ihmisen kautta.

    minä suren nykyisin sitä, että joka tuutista tulee samaa uutismössöä. samat jutut ja aiheet toistuvat kaikkialla. tärkeät asiat erottuvat huonosti lässyttävien juontajien, sivistymättömien 'toimittajien', ääliömäisten visailuohjelmien ja minuutin asiantuntijahaastatteluiden seasta.

    lisäksi inhoan kaikkia "diippejä ja viiltäviä analyyseja".

    ihanaa oli se, kun kävin yhdessä kotiseutumuseossa, jonka yhteen huoneeseen oli rakennettu maitolaituri. sen sisällä oli vanhoja sanomalehtiä, joissa oli tarinoita pakkasaamuista, painavista maitotonkista sekä meijeriautoista, jotka aina lopulta ilmestyivät mutkan takaa.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ostin Benignin leffan, kun oli katsellut miten hän pomppi iloisena ja energisenä Oscar-gaalassa.
      Elokuvan alun aurinkoinen, onnellinen elämä on hyvä tausta sille mitä tapahtuu, kun paha tulee kylään. Elokuva on ikään kuin kaksiosainen. Isän ponnistus kannatella lastaan (ja vähän muitakin samalla, itseäänkin) pahan yläpuolella on totta ja koskettavaa. Kaikki lasten puolesta. Mikä sen tärkeämpää, ei mikään.

      Ämpärilista, hmm. Sekin on hyvä miete, minkä kerran välitit, "Et voi tulla itseksesi itseksesi", sama, minä k sanoi siellä kirkon rappusilla:"Ihminen on ihminen toisen ihmisen kautta."
      Voisi olla myös monikossa, toisten, mutta ainakin yksi on oltava.

      Liika kiire tuo viestintään kaikenlaista hölinää. Joskus pitkään mietitty yksi lause olisi parempi kuin heti päähän pälkähtämisestä eteenpäin välitetty sivun mittainen banaali posotus ja kiihkeä reagointi toisten turhiin kohkauksiin.

      Unto ja kumppanit, minä myös mukana, rakennamme huomenna näyttelytilan ikkunaan asetelman, johon tulee heinäseipäitä, maitotonkia, lehmänkello ym rekvisiittaa. Alkuperäiset hävitettiin seitsemän vuotta sitten, kun ei ollut paikkaa, mihin olisi säilönyt, mutta onneksi on ystävä, joka lainaa.

      Poista
  5. Hyvä juttu ja koronatilanne ahdistaa kaikkia varsinkin kun moni menettää työnsä. Minuakin ärsyttää liian mielistelevät jutut, tuota en ole lukenut mutta kirjailijan kolumneja jossa mielistellään niin että kaikki tai ainakin joku on huonosti ja ennen paremmin. Yleensä jutut oli koulusta. Kansakouluun ja oppikouluun/ kansalaiskouluun verrattuna nykyjärjestelmä on loistava. Lisäksi kouluissa tapeltiin enemmän kuin nyt, opettajatkin tupakoivat koulun sisätiloissa ym.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, korona-ahdistus on aivan eri tasolla, jos työpaikka menee.

      Meillä on lähisuvussa muutama opettaja ja olen heidän kauttaan seurannut peruskoulun kehittymistä oman eläkkeellejäämiseni jälkeen. Itse olen opettanut vain peruskoulussa lukuunottamatta puolen vuoden keikkaa kansakoulun opettajana Tapiolassa opiskeluajan lopussa. Peruskoulu on minusta ainoa oikea, demokraattinen koulumuoto, sitä edeltävät olivat jakavia ja syrjiviä. Viime aikoina on ollut muutamia ilmiöitä, joista en pidä, esim. vaatimukset opettajia kohtaan ovat mahdottomia ja itseohjautuvuus liikaa vaadittu pieneltä ihmiseltä, kun eivät isotkaan siihen pysty, mutta yleisesti ottaen ja muualle vertailtaessa meidän koulumme on hyvä.

      Poista
  6. Hyvää tuulta valokuvanäyttelyyn! Mietin juuri päivä pari sitten, että saakohan jostain niitä ennenvanhasia Maija-karkkeja, joitten etiketissä tyttö oli lypsylle menossa. Ehkä sinä olet niitä löytänyt? En ole varsinainen karkkien syöjä, mutta joskus tulee tällaisia muistumia lapsuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ketjukolaaja, nostalgian tuulet puhaltelevat.

      Näissä ei ole tyttöä, karkin kääreessä on vain lehmä maidonvalkoisella pohjalla, Lidlistä, aika tyylikkäitä. En minäkään oikein välitä karkeista, vain suklaasta.

      Poista
  7. Onnea miehellesi valokuvanäyttelystä!
    Olen pikaisesti tavannut Tommi Kinnusen, joka vaikutti kivalta tyypiltä. Hänestä kirjoitetaan suuria henkilöjuttuja ja kirjaa mainostetaan paljon, sain Suomalaisesta kirjakaupasta jopa tekstiviestin kirjan ilmestymisestä. Romaaniahan myydään joka tapauksessa paljon. Tuskin Tommi Kinnunen kuitenkaan näihin mainoskammpanjoihin on pystynyt vaikuttamaan. Hesarin jutun näkökulma oli aika pliisu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, välitän onnittelut!

      Se HS:n juttu oli hyvin tarkoitushakuinen. Kaikki oli alistettu sille ajatukselle, että miehet mennä porskuttavat ja naiset kärsivät. Miten muka sodasta palaava mies ei ole yhtä suuri ongelma kuin sodasta palaava nainen? Minun lapsuudessani Suomi oli täynnä sodasta palanneita jalkapuolia, käsipuolia ja mieleltään traumatisoituneita miehiä, jotka ovat olleet ongelma sekä itselleen että ympäristölleen.

      Hyvä, että Kinnusen kirjaa mainostetaan. Kirjastossa oli siitä pitkä varausjono. Juonellinen, perinteinen romaani kiinnostaa ihmisiä. Tämä on hyvä huomio, koska on väitetty myös, että fiktiivinen pitkä proosa olisi häviämässä tosielämän tarinoille ja omaelämäkerrallisuudelle.

      Poista
  8. Tommi Kinnusen uusin kirja on jälleen aivan mahtava lukukokemus. Suosittelen. Kinnusella on kyllä ollut miehisiäkin henkilöitä mm. Lopotissa ja Pintissä, mutta hänellä on aivan uskomaton kyky kertoa naisen elämästä ja ajatuksista.

    Onnea näyttelyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, olen pitänyt niissä aiemmissa Kinnusen kirjoissa sekä nais- että mieshahmoista.

      Minusta on outoa, jos kirjan arvo määritellään sen mukaan, miten paljon sen hahmoissa on naisia. Kirjailijoiden pitää siis ryhtyä lisäämään kiintiönaisia kirjoihinsa, että läpäisisivät tiettyjen kriitikoiden seulan.

      Olen myös sitä mieltä, että naiset osaavat kirjoittaa miehistä ja miehet naisista, ei siinä ole mitään ihmeellistä eikä tarvitse pyytää anteeksi "kulttuurista omimista". Kirjailijan tehtävä on eläytyä muuhunkin kuin itseensä tai jollain tavalla kaltaisiinsa. Kun mietin parhaita lukemiani romaaneja, esim. Coetzeen ja Toni Morrisonin, niin molemmat ovat kuvanneet taitavasti molempia sukupuolia ja kaikenlaisia ihmisä. Nykyään jaetaan myös nainen mies ja muu. Kuka saa kirjoittaa "muun" tarinan, vainko hän itse, jos omimisongelmiin takerrutaan.

      Poista
    2. Luin tämän Kinnusen uusimman. Kirjana, fiktiona se oli ihan ok, mutta mietin kyllä kohtalaisesti sen suhdetta todellisuuteen. Omat vanhempani asuivat sota-ajan Pohjois-Suomessa ja heidän kuvailemansa maailma oli aika erilainen kuin kirjassa. Isäni ei ollut invaliditeettinsa takia rintamalla, mutta työskenteli erilaisissa tehtävissä armeijassa. Vanhempani osasivat saksaa, isä varsin hyvinkin ja työskenteli jatkosodassa saksalaisten kanssa ja vanhempieni antama kuva saksalaissotilaista oli aivan erilainen kuin kirjan. Vanhempani olivat poliittisesti aivan vastakkaisella suunnalla kuin Saksa ja inhosivat Hitleriä jo ennen sotia, mutta saksalaisista yksilöinä he pitivät siinä missä suomalaisistakin. Saksalaissotilaita kävi kylässä ja vanhempieni näkemys heistä oli, että heillä oli kauhea ikävä kotiin ja hätä omien vaimojen ja lasten tilanteesta. Heitä lohdutti vähän, kun sai tulla jonkun kotiin ja seurustella edes suomalaisten pikkulasten kanssa. Myöskään vanhemmillani ei ollut minkäänlaista antipatiaa saksalaissotilaiden kanssa seurustelevia suomalaistyttöjä/-naisia kohtaan. Äitäni säälitti esimerkiksi kauheasti seinän takana asuva tyttö, joka suri sydämensä rikki saksalaisten lähtiessä. Tyttö oli siinä vaiheessa raskaana. Saksalaisten lähdettyä syntynyt lapsi oli sisarusteni leikkikaveri eivätkä he muista, että lapsen syntyperä olisi ikinä herättänyt mitään muuta ajatusta tai tunnetta kenessäkään paitsi sääliä, kun ei tiedetty, miten lapsen isän oli käynyt. Ehkä vanhempani sitten elivät "omassa kuplassaan" siihen aikaan - en tiedä - ehkä he valikoivat ihmisiä, joiden kanssa olivat tekemisissä? Mutta heidän tarinoissaan kuitenkin saksalaiset olivat kauhean tavallisia nuoria poikia, jotka ihan tavallisten nuorten tapaan ihastuivat paikallisiin tai tavallisia perheellisiä miehiä, jotka ikävöivät omiaan ja olivat sydän syrjällään näiden tilanteesta. Ehkä vanhempani välttelivät kaikkia öykkärimäisesti käyttäytyviä - tai eivät heistä kertoneet. Ikävä kyllä ei voi enää kysyä...

      Poista
    3. Näin se varmaan on ollut, pääsääntöisesti. Eihän Suomessa ollut sellaista mitä esim. Ranskassa, jossa saksalaisten kanssa seurustelleita naisia häväistiin julkisesti.

      Mieheni koulukaveri alakoulussa oli saksalaisen sotilaan ja suomalaisen ison talon tyttären poika. Äiti ja poika olivat olleet pidettyjä kylässä ja pojasta tuli lakimies.


      Poista
  9. Hienoa, että on ihmisiä jotka jaksavat sitaattisi tavoin pitää yllä hyvää tuulta. Kaikki eivät siihen pysty (esim. minä) eikä mielestäni tarvitsekaan. Joskus voi hyvän tuulen ylläpitäminen olla selviytymiskeino, kuten tuo katsomasi Kaunis elämä kait osoittaa. En ole sitä katsonut, mutta ehkä voisin! Moni ihminen turvautuu huumoriin, joskin ajoittain hyvinkin mustaan, selvitäkseen. Itse olen sellainen, mutta sallin kyllä muutkin tunteet (sekä itselleni että muille). <3

    Kiinnostavaa pohdintaa tuon ”Hyvä, mutta vähän huono” -otsakkeen alla. Harva kirja on ”täydellinen” eikä tarvitse ollakaan. Sitä paitsi täydellisyyshän merkitsee eri asioita eri ihmisille eikä siten mitään universaalia täydellisyyttä edes ole olemassa.

    Itse tykkään, jos kirjoista syntyy keskustelua myös siltä pohjalta, että esiintyy vastakkaisia näkemyksiä ja kokemuksia. En koe sitä mitenkään uhkana omalle mielipiteelleni tai kokemukselleni. Ellei keskustelukumppani ole jotenkin jyräävä ja haluaisi käännyttää. Sellaista en jaksa. Toisaalta en aina rohkene kertoa, jos olen eri mieltä, koska pelkään loukkaavani. Ihan hassua sinänsä, koska kyseessähän on subjektiiviset kokemukset!

    Joskus arveluttaa kertoa syvimmät mietteet kirjasta, koska pelkään että olen esim. tulkinnut kirjaa ”väärin” (onko sellainen edes mahdollista?!) ja kuulostan tyhmältä tai lapselliselta. Pitäisi päästä noista peloista.

    Oho, avautumista. Hupsista. Kiinnostaisi ihan todella erityisesti tuo sinun ”Yäk en lue” -lista! :D
    Onnea valokuvanäyttelyn takia, jolla on ihastuttava nimikin! Olen saanut nimetä yhden vasikan elämäni aikana ja nimesin hänet Nuuskuksi. Meillä oli läpi lapsuuteni vuokramökki ympäri vuoden samalta pienmaatilanpitäjältä, jolla oli lehmiä. Navettahommat tulivat siellä tutuksi (tosin touhu on tietysti melko lailla erilaista nykyään).

    Aurinkoista viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta huumori on joskus oikein paikallaan ja rentouttavaa.

      Universaalia täydellisyyttä ei ole olemassa, niin totta. On muotosääntöjä, mutta ei niiden käyttö silti takaa, että teos olisi hyvä. Usein täydellisyyttä hipova ei enää olekaan kiinnostava, vaan tarvitaan jotain säröä, ja varsinkin vimmaa ilmaista jotain tärkeää.

      Minun jos kenen pitää tehdä tuo #nottoberead, koska mainostan tuolla alkutekstissä itseäni kaikkiruokaisena lukijana, heh. Näinköhän?

      Jyräämisestä tulee mieleen se, että siinäkin on niin monenlaista sietokykyä. Jotkut kokevat sen hyvin pian jankuttamiseksi, jos on eri mieltä ja koittaa kyselemällä ymmärtää toisen mielipidettä. Minusta tuntuu, että voin väitellä tosi pitkään ennen kuin koen, että keskustelu menee jankuttamiseksi.

      Nuusku on kiva nimi pikku vasikalle. Kivoista nimistä puheen ollen, tänne meidän Reuna-talolle tulee myöhemmin syksyllä näyttely, jonka nimi on "Minä maalaan Linnea-mummun kanssa", taulujen tekijä Sanna-Marja Suojanen määäritellään Compassion Art, myötätuntotaiteen, tekijäksi.

      Aurinkoa!

      Poista
  10. mm

    "Sitä pittää olla virkeempi kun onkaan", jakeli oivan neuvon muuan ajanläpielänyt pirteä vanhus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai jaa, onhan se totta ettei pidä jäädä sohvan nurkkaan mököttämään.

      Poista
  11. Hieno valokuva isästäsi! Kyllä noissa vanhoissa, nimenomaan mustavalkoisissa valokuvissa on oma tunnelmansa. Varsinkin kun vähän uudemmat värivalokuvat ovat sittemmin muuttuneet omituisen sinisiksi tai punaruskeiksi.

    Taiteilijat joutuvat kestämään kovia työssään, negatiivinen palaute on varmaan murhaavaa. Ajattelin tätä juuri tänään, kun luin uudesta kotimaisesta elokuvasta, jossa äitiä ja tytärtä, näyttelijöitä oli haastateltu kokosivun verran ja sitten itse elokuva arvioitiin aika pliisuksi. Tosin ei heidän panostaan, mutta ohjaaja/käsikirjoittajaa. Miten semmoisesta selviää? Rapatessa roiskuu, pitää kai sitten ajatella lähtökohtaisesti. Tai jättää kokonaan lukematta arvosteluja, sitäkin kai harrastetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustavalkokuva tuo ilmeet paremmin esiin, kun värit eivät kiinnitä huomiota ja ime pois tehoa henkilön piirteistä. Sama koskee mustavalkoelokuvaa.

      "Syksyn jälkeen saapuu kevät", juu, ei saanut kuin kaksi tähteä Leena Virtaselta. Voisin katsoatämän elokuvan ja ottaa selville, miten itse koen.
      Yksi hyvä kotimainen elokuva naisista sodan aikana ja tukahdetuista intohimoista on minusta Saara Cantellin "Tähtitaivas talon yllä".

      Pahin arvostelu, minkä olen lukenut on erään maakuntalehden toimittajan esikoiskirjasta (!) kirjoittama teksti. Siinä sanottiin mm. että kirjaa lukiessa tulee mieleen eteneminen paksukuorisessa suolessa. Siis uloste! Onneksi tästä kirjasta oli jo isommissa lehdissä kehuja ja kiitosta.
      Miten joku voi olla lukematta teoksensa arvosteluja? Sanovatko he vain niin ja kuitenkin lukevat? Kai jokainen teoksen tehnyt on kiinnostunut palautteesta.
      Vaikeneminen on myös paha. Onneksi nykyään on blogit ja muut somet, niin täyttä ohitusta ei yleensä tapahdu.

      Poista
  12. Mukavaa lukea pohdintojasi kirjoista sun muustakin. Tuskin kenelläkään sujuu jatkuvasti pitää yllä hyvää tuulta. Alakulo hiipii joskus. Varsinaisesti minä en ahdistu koronasta, mutta kylläkin oma terveydentilani huolettaa joskus liikaa.
    Tuo ajatus - hyvä, mutta vähän huono, on erittäin tuttua minullekin ja usein siinä tilanteessa käytän delete-nappulaa.
    Onnea miehellesi valokuvanäyttelyyn ja oikein mukavia avajaisia teille. Näyttelyllä on tosi hyvä nimi. Maistelin sitä pitkään. Tuli mieleen muistojakin osallistumisestani -Ei auta, sano nauta- kirjoituskilpailuun, jonka silloin voitin ja mitä kaikkea kivaa sain sen myötä kokea.
    Kaikilla lehmillä oli nimet, vasikoillakin tietysti. Varmasti tuolla sonnimullikallakin, jota sinun isäsi kuvassa taputtelee. Kuvaa katsoessa tulee hyvällä tuulelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea kirjoituskilpailun voitosta, vielä näin jälkikäteen, aimarii! Millainen kirjoitus se oli, jolla voitit? Novelli, runo vai muu?

      Minä pidin maatalon eläimistä eniten lampaista. Halailin niitä ja nuuhkin niistä kerittyä villaa. Niillä ei ollut nimiä. Isälleni läheisin oli varmaan hevonen.

      Minä olen ilmoittanut Uudellamaalla ja Turussa asuville poikien perheille, että tavataanpas normaalisti yökyläillen, kuten jo kesälläkin tavattiin. Ei jaksa hylkiä läheisiään. Tilanteita seuraillen tietenkin.

      Poista
    2. Kiitos, vanha asiahan tuo kirjoituskilpailu on, mutta tulipahan mieleen miehesi valokuvanäyttelyn nimestä.
      Kaunokirjalliseen sarjaan kirjoitin novellin - Madonnan stoori. Se tarina on kyllä faktaa.

      Poista
  13. Ollakseni pelkästään proosallinen minuakin kiusaa ettei (uuden) bloggerin jälkeen postauksen johtokuva näy "naapurin" sivulla.

    Jos joku tietää asetuksen millä tämä määritellään, olisi mukava kuulla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon, että tämä asia korjattaisiin pikimmiten.

      Ennen sai itse määritellä, miten toisten kirjoitukset näkyvät sivulistassa, pelkkä otsikko, otsikko pikkukuvan kera tai lisäksi tekstin alkuakin, nyt toiset on kuvalla toiset ei sattumanvaraisesti. Minäkään en ole löytänyt mitään, mistä tätä voisi säätää. Jotain vikaa täytyy olla asetuksissa.

      Poista
    2. Kävin äsken korjaamassa virheen kirjan nimessä erääseen vuosien takaiseen kirjoitukseeni. Minusta vanhassa blogger-versiossa tämäkin homma kävi helpommin.

      Poista
    3. Minä käytän vieläkin vanhaa bloggeria. Olen toistaiseksi hylännyt ehdotukset uuden käytöstä, sen jälkeen kun kokeilin sitä. Saa nähdä, milloin vanha vaihtoehto lakkaa kokonaan.

      Poista
    4. Syyskuun alusta on viimeinen tieto, minkä muistan. En ole keksinyt, mikä tässä uudessa olisi paremmin. Jotkut toiminnot ovat ainakin hitaampia kuin ennen.
      Teen samansuuruisia kuvia kuin ennen, mutta niitä pitää pienentää monen klikkauksen verran ennen kuin ne ovat siinä koossa missä ennen automaattisesti.

      Poista
    5. Minusta "näyttää" että bloggerin uusi versio toimii teknisesti eri periaatteella kuin vanha versio. Vanhassa versiossa tekstin kirjoitus tapahtui työaseman (puhelimen tai millä sen tekikin) muistiin ja vasta tallentaminen vei muutokset tietokantaan, jonnekin pilveen. Tästä johtuen internetyhteyden hidastumiset eivät vaikuttaneet kirjoittamisen nopeuteen.

      Nyt tässä uudessa versiossa jokainen kirjain menee heti pilveen, eli netin läpi jonnekin. Tallenna-painiketta ei tarvitse enää edes käyttää (kokeilin tätä). Nyt työskentely tapahtuu ikään kuin koko ajan pilvessä jolloin se tuntuu välillä tahmealta, hitaalta jne.

      Miksi näin on muutettu? Kukapa tietää. Esim. gmail toimii samalla periaatteella. Joku syvempi idea tietysti voi olla siinä ettei työaseman muistia käytetä mihinkään.

      Poista
    6. Niin, tässä voi olla jotain semmoista, mitä ei vielä oikein ymmärrä (minä en ehkä koskaan ymmärrä näitä kaikkia pilviasioita!). Teen varmaan edelleen jotain asioita mutkikkaammin kuin olisi tarpeen.
      Olisi ehkä hyvä idea kokeilla jollain jutulla, jota ei aiokaan julkaista.

      Poista
    7. No nyt äskeisessä kirjoituksessani kaikki sujui liukkaasti, tagit esim. helppo laittaa kunhan kirjoitti. Itse en ole muuttanut mitään, jotain parannusta siis on tapahtunut bloggerin päässä.

      Poista

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa. Elämme toista koronatalvea. Pah...