Amélie Nothomb, Hunger

Amélie Nothomb on belgialaislähtöinen kirjailija, joka joutui lapsena muuttamaan diplomaatti-isänsä työn vuoksi maasta toiseen kolmen vuoden välein. Hän syntyi Kobessa Japanissa. Nykyään päälle viisikymppisenä hän asuu Ranskassa. 
Tausta on antanut Nothombille paljon pohdittavaa. Useissa romaaneissaan hän käsitteleekin kulttuurieroja, jopa kokemiaan kulttuurishokkeja.
Nothombin laajasta romaanituotannosta on suomennettu toistaiseksi Vaitelias naapuri, Nöyrin palvelijanne, Antikrista ja Samuraisyleily. Hänen uusimpiin teoksiinsa kuuluva Les Prénoms épicènes, The Book of Proper Names on saanut Englannissa paljon kiitosta. 
Ranskassa ja Belgiassa Nothombilla on omaperäisyytensä ansiosta kulttimaine.

Biographie de la faim (2004), The Life of Hunger (2006) on elämäkerrallista tekstiä nälkä-teeman kautta nähtynä. 
Nälkä ei ole Nothombin tarkastelussa vain ruuan nälkää, sitä se ei varakkaan perheen tyttärellä ole ollenkaan. Se on makean, alkoholin, veden, elämysten, paikkojen, ihailtavana olemisen ja ihailemisen, rakkauden, ihmisten ja lukemisen nälkää. Nälkä on halua, vimmaa, kyltymättömyyttä, tyhjyyden pelkoa. Eräässä vaiheessa 13-vuotiaana näännytettyään itsensä kieltäytymällä ruuasta se on hänelle myös nälän nälkää. 
Nälkä on aktiivista toimintaa, draivia, joka ajaa liikkeelle ja pakottaa etsimään. Täydellisen kylläisyyden Nothomb näkee kyllästyneisyytenä. 

Nothomb pitää nälkää eräänä kaikkia ihmisiä yhdistävänä piirteenä, jossa hän itse supernälän omaavana on mestari. 
As far back as my memories go, I have always been dying of hunger. 

Is there a hunger of the belly that is not also a sign of a generalized hunger? By hunger I mean that terrible lack within the whole being, the gnawing void, the aspiration not so much to a utopian plenitude as to simple reality: where there is nothing, I beg for there to be something. 

Kirjaa lukiessa voi miettiä, mille asteikolle oma nälkä asettuu, onko olo tyyni ja tyydytetty vai tunteeko, että jotain enemmän pitäisi olla. 

Kuva, jonka Nothomb antaa diplomaattiperheen omapäisen, lahjakkaan tyttären elämästä on täynnä sekä rakkautta että menetyksiä. 
Kirjassa on paljon samoja asioita, mitä on Nothombin muissakin kirjoissa. mm. poikaystävä Rinri, jonka kirjailija tapaa nuorena aikuisena Japanissa, on Samuraisyleilyssä ihmissuhteen toisena osapuolena. Tämä romaani, Nälkä, kattaa isomman osan Nothombin elämästä kuin hänen muut johonkin tiettyyn elämänjaksoon sijoittuvat romaaninsa. 

Neljä ensimmäistä vuotta Kobessa tyttö saa viettää rakkaan hoitajansa Nishio-sanin ihailussa tämän lempeän katseen alla. Hän kärttää suklaata ja luumubrändiä, jota hoitaja ei suostu antamaan, koska se kuuluu aikuisille. Tyttö taas ei ymmärrä, miksi humaltuminen on vain aikuisten ilo. Hän siemailee pullonpohjia cocktail-kutsuilla ja on esikoulussa krapulassa. 
Aikuinen muistelija on sitä mieltä, ettei hänellä ollut lapsuuden alkoholismistaan mitään haittaa. Epäilen, että tässä alkoholin nauttimisessa Japanin vuosina on hieman liioittelua, kuten myöhemmin myös baareissa käymisessä ja whiskyn siemailemisessa perheen kesken New Yorkissa alle 10-vuotiaana. Mutta kyseessähän ei olekaan faktateostyyppinen biografia vaan kaunokirjallista esseeseen vivahtavaa oman elämän tarkastelua haluamisen kautta. Anoreksia 13 - 15 -vuotiaana hävittää alkoholin himon.

Japanin jälkeen isä saa siirron Pekingiin Kiinaan, joka on monella tavalla vastakohta Japanille. 
My Japan was the land of nature, flowers and trees, my Japan was a mountain garden, Peking was the city taken to its apotheosis of ugliness, its greatest concentration of concrete.
"Japanin äidin" suloinen naisten ja lasten käyttämä japanin kielen variaatio vaihtuu Maon ajan kiinan tylyttämiseen ja käskemiseen. Hellittelyjen sijaan tyttö joutuu tottumaan kotia vartioiviin sotilaisiin ja koulupäivän alkamiseen tukistelulla. Tyttö elää ikävuotensa 5 - 8 maailmanlopuksi kokemissaan tunnelmissa.
Hän alkaa tutkia karttoja ja opiskella sanakirjoja alusta loppuun, mitkä aktiviteetit ovat tietenkin tylsyyden poistamista. Hän kärsii myös ylettömästä veden juonnista, kyltymätön tyhjyyden tunne ilmenee kyltymättömänä janona. Ja kyllä Kiinassakin löytää makeaa ahmittavaksi, vaikka varastelemalla. Samoin alkoholia.
Myöhemmin Nothomb pohtii aikuisen aivoillaan, että Japanin jälkeen Kiinalla ei ollut mitään mahdollisuutta tulla hänen hyväksymäkseen.  

Onneksi apokalypsi päättyy ja sitä seuraa kolmen vuoden pesti New Yorkissa, jota Nothomb kuvaa näin: In New York being eight, nine, ten - Jubilation, Jubilaton, Jubilation!
New Yorkin mentaliteetti on sama kuin sinne muuttaneen tytön. Nopea pulssi, elämykset ja vauhti saavat ajan kulumaan nopeaan. Au-pair, kaunotar Inge, on hänelle lähes yhtä merkityksellinen kuin lapsuuden Nishio-san. 

Mutta mikä onkaan seuraava paikka - maailman köyhin maa Bangladesh. Siellä Amélie ja hänen sisarensa istuvat kolme seuraavaa vuotta sohvalla lukemassa päivät pitkät. Tytöt ovat kehittäneet muuttojen mukana lähes symbioottisen suhteen. 
Paljon lukemisen seurauksena Amélie löytää lukemiseen juonen käänteiden lisäksi aivan uuden ulottuvuuden, kielen kauneuden. 
As I read the sentence that brought hardly any supplementary information, an incredible phenomenon occurred: a nervous impulse ran down my vertebral column, my skin shivered, and despite an ambient temperature of thirty-eight degrees, I developed gooseflesh. 
Pienempänä tyttö oli ollut usein pettynyt kirjojen loppuihin. Eikö muuta, tässäkö se oli? Nyt alkaa nälkäinen kauneuden etsintä kirjoitetussa kielessä. 

Lomalla Nepalissa Amélie kokee 12-vuotiaana elämänsä tyttönä loppuvan. Konkreettisesti tämä toteutuu bramaanien 'elävä jumalatar' -perinteessä, jossa valittu tyttövauva sijoitetaan temppeliin paikalleen kuin patsas papittarien palvottavaksi. Hän ei pysty liikuttamaaan kuin käsiään, häntä lihotetaan ja kuljetetaan kerran vuodessa kulkueessa ihmisten nähtäväksi, kunnes 12-vuotiaana hylätään kuihtuneine jalkoineen liikuntakyvyttömänä, ja tilalle valitaan uusi tarkkaan valittu tyttölapsi. Onko tytön elämä parempaa ennen vai jälkeen jumalallisuuden, sitä emme tiedä, mutta Amélie tajuaa tässä seremoniassa yhden asiaan, 12-vuotiaana tyttöys hyvästellään. Amélie inhoaa muutoksia kehossaan. 

Burma on paikka, joka olisi aiemmin ollut paikasta toiseen siirrellylle lapselle unelma, mutta 13-vuotias Amélie ei pysty ottamaan sen loistoa vastaan. Hän tuntee itsensä täysin sopimattomaksi ylelliseen kauneuteen ja kokee kauhua huomatesaan himoitsevansa englantilaista poikaa. Hän lakkaa syömästä. Kahden kuukauden päästä nälkä katoaa ja sen mukana tahto ja tunteet, myös itseinho. Parin vuoden vaikean jakson jälkeen, kuoleman partaalla, ruumis vie lopulta voiton hengestä ja vaatii ravintoa. Jo jonkin aikaa tyttö on pelännyt aivojensa tuhoutuvan rasvan puutteessa ja huomannut,  että mitä enemmän paino putoaa sitä ohuemmaksi myös hänen mielensä käy. Hän alkaa tuntea nälän nälkää. 
Nothombin mielestä asketismi ei mitenkään rikastuta sielua, eikä kieltäytyminen ole hyve. 

Miksi Nothomb kirjoittaa? Miksi hän kirjoittaa monessa kirjassaan omasta elämästään? 
Hän meni 17-vuotiaana Brysseliin avoimeen yliopistoon ja koki Belgian maaksi, jota ymmärtää vähiten. Niinpä hän alkoi selvitellä asioita kirjoittamalla. 
Nothomb on todennut, että kyvyttömyys ymmärtää on hänellä ollut toimiva nostatusaine romaanien kirjoittamisessa. 

Kirjan lopussa Amélie palaa 21-vuotiaana yliopistotutkinto mukanaan Japaniin ja vierailee varhaislapsuuden ympäristössään, joka on menettänyt täysin lumouksensa. Kaikki on pientä ja arkista, myös Nishio-sanin tapaaminen.  
Japanissa ollessaan Nothomb pettymyksistään huolimatta viihtyy, saa poikaystävän ja löytää kirjoittamisen rytmin. Hän ryhtyy päätoimiseksi kirjailijaksi. 
Writing no longer had anything to do with the hazardous extraction of beginnings, from now on it was what it is today - a big push, blissful fear, desire constantly re-sourced, voluptuous necessity. 

Nothombin kirja on aikamoinen selvitys siitä, millaista paikasta toiseen siirrellyn diplomaattiperheen lapsen elämä voi olla. 
Eräs lause tuo hyvin esiin Nothombin kriittisen mielipiteen: It seems that most international terrorists are recruited from the children of diplomats. I'm not surprised. 

--------------
Lisäys 4.3.
Keskustelimme mieheni kanssa, olemmeko supernälkäisiä kuten Nothombin kuvaama tyttö, vai kylläisiä ja tyyniä kuten hänen tapaamansa Vanuatun saaren asukkaat, joista hän kertoo kirjan alussa. 
Molemmat totesimme, että  olemme olleet nuorena nälkäisiä, jopa supernälkäisiä välillä, mutta nykyään tyyntyneempiä (se tavallinen tarina). Tosin paloakin löytyy, nothombilaisia siis enemmän kuin vanuatulaisia.