sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Taulu ja tulkinta



Tämä on Greta Hällfors-Sipilän maalaus Sinipukuinen ihailija 1920-luvulta. Se on parhaillaan Ateneumin näyttelyssä Kohtaamisia kaupungissa, jossa on laaja otos taidetta 1900-luvun Suomesta. Töissä näkyy, miten ihmisten arki muuttui vuosisadan kuluessa. 

Kuvasin näyttelyssä käydessäni muutaman työn myöhempää mietintää varten. 
Katselimme kameran ruudulta tätä 20-luvun öljyvärimaalausta yhdessä mieheni kanssa. Koomisesti kuvattu tilanne. 
Minä aloin selittää, että kylläpä on noussut heleä nolostumisen puna kömpelöllä miehellä  poskille, kun ei saa vastakaikua tunteilleen. Siihen mieheni, että ei kun kiihkon, kiihkon punaa se on. Totesimme yhteen ääneen:"Varhainen #metoo." 

Kun katsoo tarkemmin kättä olkapäällä, huomaa myös, että ote on turhan painokas, ihossa on raapimisjälkiä.

Nainen on jätetty viimeistelemättä. Hän on vain sinipukuisen kohde. 
Olisi hauska, jos joku jatkaisi tätä teemaa ja maalaisi työn, jossa kohdistaisi huomion naiseen. Liian innokas ihailija jäisi ilman piirteitä ja naisella olisi elävämpi ilme ja kiukustumisen puna poskillaan. Eikös hänellä silloin myös nousisi käsi siirtämään pois tuota hänelle vastenmielisen miehen puristavaa kättä?

Onkohan näillä maalatuilla henkilöillä esikuvansa omassa ajassaan? Taiteilija itse ja ei-toivottu lähestyminen? 

Näyttely kaikkinensa on erittäin onnistunut. Ihailin erityisesti Tuulikki Pietilän töiden tasokkuutta ja monipuolisuutta ja Helene Shjerfbeckin töiden herkkyyttä. Näyttelyssä on harvemmin esillä olleita töitä. 

Näyttelyssä on myös lyhyitä dokumenttielokuvia Helsingistä, joista vanhin on vuodelta 1911. Vossikkakyydillä ajellaan, ja naisilla on maataviistävät takit. Ihan kuin katsoisi elokuvaa Tohtori Zivago.  
Kun päästään niille vuosikymmenille, jotka itsekin muistaa, niin ei voi kuin todeta, että onpas elämä muuttunut, eihän tuotakaan enää ole: karttoja levitteleviä turisteja, puhelinkoppeja, harjan ja rikkalapion kanssa katuja siivoavia miehiä.

Kävimme Helsingin reissullamme myös keskustakirjasto Oodissa. Sieltä jäi päällimmäiseksi mieleen paljon tyhjää tilaa kaikkialla ja kirjasto, joka ei tunnu kirjastolta. Ylin hylly on ainoa, josta voi kunnolla katsella kirjojen selkämyksiä. Sitä alemmille pitää kyykistyä. Kaikki on avointa ja ilmavaa, ei kodikasta eikä intiimiä. 
Oodia on kehuttu arkkitehtuuriltaan hienoksi. Varmaankin näin on. Itse en pidä tämäntyyppisistä tiloista. 
On mielenkiintoista seurata Oodin käyttöastetta alun tutustumiskäyntien jälkeen.  
Yksi, mikä minusta on Oodissa hyvää, on elokuvateatteri Kino Regina, jonka ohjelmiston pitäisi koostua klassikoista. On mainostettu Vertigoa, restauroitua Tuulen viemää ja muita suosittuja vanhempia elokuvia. Reginassa aion ehdottomasti joskus käydä.   


15 kommenttia:

  1. Aikansa maalaus, joka iskee myös tähän päivään! Tuolloin naisen ei ollut sovittua valittaa. Jos mies takana on vieras tai perheystävä, ei siltikään. Naisen piti olla niin, että noita tilanteita ei tule. Tai vaieta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on paljolti ollut. Minun haaveilemani jatkotyö tälle olisi voinut olla todellisuutta ehkä vasta 60-luvulta alkaen.
      Silloinkin Hällfors-Sipilä maalasi, mielisairaalassa. Hän sairastui 47-vuotiaana skitsofreniaan ja eli 28 vuottta Kellokosken sairaalassa. Kun katselen hänen töitään, niin tuntuu, että ne ovat mielenkiintoisella tavalla aikaansa edellä.

      Poista
  2. Hauskaa, kävin itsekin juuri Ateneumissa ja otin kuvan tuosta samasta taulusta! Aika monesta muustakin, kamera pitäisi jo tyhjentää...
    Sinipukuinen ihailija herättää kyllä monenmoisia tunteita. Taulun aihe on aina ajankohtainen. Mietin samaa, että oliko taiteilija itse kenties kokenut useamman kerran taulussa kuvatun naiselle kiusallisen tapahtuman. Vai onko taulu vain näkymä naisen todellisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan? Vaikka 20-30-luvun suomalainen kaupunkilaisnainen oli monessa suhteessa vapaampi kuin äitinsä nuorena, silti seurustelua määrittivät tietyt kirjoittamattomat lait - kuten usein edelleenkin.
    Toisaalta kuvan herra on kömpelöydessään jollain tavalla liikuttava. Miehen elämä on ollut pitkään sitä, että naisen huomiosta on taisteltu rystyset verillä.

    Näyttely oli tosiaan hieno ja antoisa. Pidin myös erityisesti ajankuvasta, jota elokuvasalissa näytettiin. Etenkin 1940-60-luvun lähikuvat joutilaista ihmisistä kaupungissa ihastuttivat. Erityisesti valonsäteisessä puistossa kulkeva mies sekä penkillä istuva pappa tekivät verkkaisella kerronnallaan suuren vaikutuksen oman kiireisemmän työpäivän jälkeen. Pitäisi mennä useammin suoraan töistä taidemuseoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, 20-luku on nimetty modernismin ajaksi. Jazz-tyttö uhmasi vanhoja sääntöjä, mutta eihän kaikki niin nopeasti muutu ja tällaiset tyypittelyt tehdään aina jälkeenpäin, kun nähdään jokin aikakautta selvimmin määrittelevä piirre.

      Rystyset verillä, tosiaan. Mietinkin, miksi tuo käsi on niin kouristunut.

      Poista
  3. Taulu on kyllä sellainen, josta nousi ensimmäisenä mieleen se, että mies vartioi omaisuuttaan kynsin hampain verenpaineet koholla. Sormet ovat tulipunaiset, joten kenties niillä on tullut hakattua kilpailijat kauemmas tai naista on tullut hakattua. Mielenkiintoinen teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tämä oli ensikatsomalla hyvin koominen. Mies on niin hölmistyneen näköinen nappisilmineen ja omenaposkineen. Mutta sitten kun katsoo tarkemmin, niin huomaa sävyjä.

      Näen yhä edelleen myös niin, että ihailija on saattanut töpeksiä ja pyytelee anteeksi:"Noh, noh..." Toinen ei hievahdakaan, vaan pitää mykkäkoulua.

      Ärsyttää, että nainen on niin pasiivinen. Nouse sieltä, nainen!

      Yksi on varmaa: taiteilija halusi kertoa sukupuolirooleista tällä maalauksellaan.

      Poista
  4. Ateneumin näyttely oli huojennuksen paikka minulle, Amoksen jälkeen, joka menetteli mutta oli minusta ylihypetetty. Elsa Sesemann oli uusi hieno taiteilijalöytö minulle ja nuo vanhat filminpätkät aina yhtä viehkoja. Greta Hällfors-Sipilä tuttu siitä näyttelystä, jossa hänen ja Juho Sipilän maalauksia oli näytillä, myös Ateneumissa. Minusta hän kyllä vetää pitemmän korren mieheensä verrattuna, niin leikkisä ja mielikuvituksellinen.

    Oodin Reginasta olen minäkin ilahtunut. Saatan päästä vielä näytöksiinkin kun olen viikolla usein lastenhoitoapuna Helsingissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla jäi Amos kokonaan käymättä. Tämä nyt jo muualle siirtynyt näyttely ei oikein kiinnostanut.

      Leikkisä on hyvä sana kertomaan Greta Hällfors-Sipilän tyylistä.

      Minua viehätti Schjerfbeckin 'Annuli lukee' ja muut sen tyyliset. Gunvor Grönvikin Raitiovaunupysäkki tummine ihmishahmoineen oli myös vaikuttava.

      Aion seurata Reginan ohjelmistoa ja käydä, kun tulee sopiva tilaisuus ja houkuttava leffa.

      Poista
  5. Punastumistaipumus on aika hirveä asia. Joillakin se on voimakas. Se paljastaa armotta tunnekuohun. - En tiedä sitten elämmekö tänään kuinka paljon punastumisen aikakautta kun kaikki on paljolti räväkkää sosiaalista suoriutuvuutta.

    Tunnen myötätuntoa tuota punastuvaa vanhaa poikaa kohtaan, joka on pukeutunut parhaimpiinsa. Sellaisena hänet näen.

    Sitten sielullistan naishahmon. Hän ei oikeasti ole läsnä ollenkaan vain ainoastaan punastuvan vanhan pojan haavekuva. Hän on haave, aave tai toive. - Naisen pitäisi olla tilanteessa läsnä mutta hän ei ole...


    Todellisuudessa vanha poika herkän punastumisensa kanssa on yksin.

    Jaapa jaa.

    Jari Ranta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän voi nähdä minusta hyvin myös näin.
      Maalauksen nainen on niin eteerinen, että onko häntä olemassakaan. Miehen ilmeen voi tulkita myös kauhistuneeksi. Särkyykö haavenainen hänen kouristuneen kätensä alla?

      Mielenkiintoinen teos, jonka jokainen näkee omin painotuksin.

      Poista
    2. 'Vanhan pojan' punastuminen on tässä taulussa tosiaan keskeistä. Siihen kiinnittää huomionsa.
      Minua alkoi mietityttää, miksi punastuminen on vähentynyt. Sallivuuden vuoksiko? Ennen piti odottaa ja haaveilla ja kätkeä tunteensa, nykyään paljon enemmän on sallittua, jopa liiaksi asti, koska rohkeus on niin yliarvostettua.
      Punastuja pelkää paljastuvansa ja joutuvansa naurunalaiseksi, kuten monesti myös tapahtuu. Tunteita ei siis arvosteta, vaikka monesti toisin väitetään.

      Poista
  6. marjatta

    kuvan analysoiminen on kivalla tavalla subjektiivista, koska tulkitsemme kaiken aina oman itsemme tai opittujen tai aiemmin nähtyjen asioiden kautta. mutta se, että jokin ajatus alkaa virrata tekeleen tai teoksen kautta, on jo hyvä homma.

    taidekoulussa puhuttiin aikoinaan siitä, pitäisikö taidetta tulkita konventioiden mukaan, eli juuri niinkuin niitä on aina tulkittu. tämä on minusta suorastaan raivostuttava periaate. suuri osa tulkintojen hauskuudesta on nimenomaan konventioiden rikkomisessa ja romuttamisessa.

    minulle kaikkein samaistuttavimmat taidejutut ovat niitä, jotka käsittelevät olemassaoloa ja ihmisyyttä niin, ettei se voi mennä ohi. sen pitää olla transsendentaalista, joka kai suomennetaan ylittäväksi, mutta kuljettava olisi mielestäni paljon parempi sana tähän.

    nyt minulle tuli tuosta jarin tulkinnasta sellainen ajatus, että kuvan mies on hirveän arka. hän tajuaa, että hänen tekemisensä saattavat näyttäytyä täytenä nollailuna, mutta hän kuitenkin salaa hän toivoo, että nainen tajuaisi miten monenlaisia meditatiivisia syvyyksiä hänessä on.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pohdituttava taulu tosiaan.

      Aloin miettiä, että jos nämä henkilöt olisivat samaa sukupuolta eikä tässä olisi historian painoa, niin mitenkähän taulu silloin mahdettaisiin nähdä.

      Ilman tuota traagista kättä ja miehen ilmettä (kauhistunut, avuton, arka...ei minusta himokas) kyseessä voisi olla myös suruunsa jähmettyneen lohdutus.

      Harmittaa, kun en huomannut kysyä eilen kaksivuotiaalta pikku vieraalta, mitä hän taulussa näkee. Kysyn, kun tapaamme seuraavan kerran. Hänellä ei ole sanoja kuten patriarkaatti eikä tietoa mistään pahasta, mutta muutoin hänellä on iso sanavarasto ja kokee helposti empatiaa.

      Poista
  7. Naisen ja miehen ilmeistä voisi myös ajatella, että ensin mainittu flirttailee turhan innokkaasti jonkun vieraan miehen kanssa, ja tämä ärsyttää omaa miestä niin, että tämä puristaa naisen olkapäätä harmistuneena saadakseen teerenpelin loppumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että, miten monenlaisia tulkintoja. Kun katson kuvaa, voin nähdä siinä myös tämän tarinan.

      On kauheaa joutua nolostumaan toisen puolesta sosiaalisissa tilanteissa ja ehkä vielä kauheampaa, jos huomaa käyttäytyneensä niin, että on antanut toiselle aihetta nolostua.

      Poista

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa. Elämme toista koronatalvea. Pah...