sunnuntai 18. marraskuuta 2018

"Influenceri" muistelee Välimeren valoa ... ja keskustelee koulumaailman ilmiöistä

Olen nyt ollut kohta kaksi viikkoa Espanjan loman jälkeen Suomessa. Eilen aurinko näyttäytyi ensimmäisen kerran, valjusti, vähän aikaa. Olin siitä tavattoman kiitollinen. Jos tänään tapahtuu sama, riennän lenkkipolulle.
Costa del Solilla paistoi aurinko yhtä vaille kaikkina päivinä.


Yllä oleva kuvani on Benalmádena Pueblosta, jossa kävelimme puoli päivää pysähdellen kuvaamaan maisemia ja yksityiskohtia. Kaksi seuraavaa ovat Mijasin kaupungista. Siellä vietimme kokonaisen päivän.


Kuva:Ume

Kun tulin pienestä putiikista, saippuakaupasta, löysin mieheni juttelemassa paikallisten miesten kanssa. Hän esitteli nämä miehet minulle kollegoinaan, eläkeläismiehinä.

Kuva:Ume

Tässä siis muutama kuva siitä, mitä puuhailimme Aurinkorannikolla. Kävimme paljon museoissa ja taidenäyttelyissä sekä kahdessa konsertissa. Muutoin olimme aamusta iltaan ulkona, vietimme aikaa lähikaupungeissa, vuokra-asunnon patiolla ja uima-altaalla, meren rannalla ja lounaskahviloiden terasseilla. Patikoimme puistoissa ja vuoren rinteen vaelluspoluilla.
Kävimme päiväseltään myös Gibraltarilla kokemassa tuulahduksen Britanniaa. Siellä kiinnostavaa oli ensimmäisen maailmansodan museo, jossa pääsi eläytymään sen aikaiseen elämään.

Osuin juuri paikallislehdessä kiinnostavaan matkailuaiheiseen tekstiin. Siinä mainittiin amerikkalaisen Hervey Allenin 1933 julkaistu kolmiosainen seikkailukertomus, jossa Anthony Adverse -niminen hahmo kokee monenlaista matkatessaan 1700 ja 1800 -luvuilla eri maanosissa ja osallistuessaan niiden myrskyisiin tapahtumiin.

Ote Anthony Adversesta:
Kukaan meistä ei enää tyydy elämään nykyisyydessä ja nauttimaan asioista sellaisenaan. Ajattelemme aina joko menneisyyttä tai tulevaisuutta koettaen aina korjata sitä, mikä meille jo on tapahtunut, tai laatien suunnitelmia vastaisen varalle. Näin olen nykyaikaa on meille tuskin olemassa. Se on aina, ja etenkin juuri meidän päivinämme, jonkinlainen tyhjä väliaika. Toisin sanoen, me emme koskaan ole, olemme juuri olemaisillamme.
Matkustaminen muodostaa tässä alituisessa tyhjyydessä ainoan poikkeuksen. Vain matkustaessamme me elämme kuten tarkoitus on: nykyisyydessä. Kaikki muuttuu silloin täysin eläväksi ja todelliseksi. Olemme jättäneet menneisyyden taaksemme ja tulevaisuuden täytyy odottaa. Sille ei voida tehdä mitään. Näin me lyhyen tuokion ajaksi jätämme sikseen omaa itseämme koskevat huolet ja vain elämme. Tämä tapahtuu äkkiä - ja kestää hetken. Ja olemme onnellisia; huomaamme ihmeeksemme, miten hauskaa on elää, olla oma itsemme.
Olen huomannut, että monet ihmiset löytävät toisensa ja ystävystyvät matkustaessaan yhdessä, mutta tultuaan perille he jälleen kadottavat sekä toisensa että itsensä. He miettivät."Miten on mahdollista, että tuo ihminen minun mielestäni laivassa tai vaunussa oli niin mielenkiintoinen."

Tämä teksti kuulostaa modernilta. Vain tekstin lopussa mainitut kulkuneuvot paljastavat sen iän. Harvempi enää matkustaa laivalla ja varsinkaan vaunuilla.
Lentomatkailun päästöt puhuttavat, ja matkustaminen aiheuttaa paljon muutakin ympäristöhaittaa ja harmia. Kun minun kaltaiseni tavalliset ihmiset ovat päässeet hekin matkustamisen makuun, on syntynyt massaturismia, joka aiheuttaa paikallisille ihmisille ärtymystä.
Toisaalta, mistä esim. gibraltarilaiset saavat elantonsa, jos matkailu loppuu?


Kuva:Ume
Kuvan joutsenet ovat Benalmádenan Paloma-puistosta. Tässä laajassa puistossa on paljon eläimiä, kanoja, kukkoja, tipuja, jäniksiä, kissoja sekä monenlaisia maa- ja vesilintuja, isoja viheralueita, kaksi lampea, patsaita, levähdyspaikkoja, leikkipaikkoja, aikuisten kuntoilulaitteita ja kahvila. Puistoon kuuluu myös erillinen kaktuspuisto, jossa kaktukset jonkalaisia meillä kasvaa pieninä kukkapurkeissa, seisovat ihmistä kookkaampina. 


Olette ehkä ihmetelleet otsikon "influenceria". Oletteko, vai onko se itsestään selvää kaikille muille paitsi minulle?
Helsingin Sanomissa 11.11. Katarina Baer kertoo Merkintöjä-kolumnissaan Tubettajat, nuo söpöt höpöttäjät WSOY:n tilaisuudesta, jossa julkistettiin Antti Tuiskusta kertova fanikirja-tietokirja Antti Tapani.
Tuisku oli tervehtinyt läsnäolijoita:"Hyvät influencerit." Influencerit koostuivat someammattilaisista eli sosiaalisen median sisällöntuottajista, joita ovat artikkelin mukaan tubettajat, bloggaajat ja instatähdet, muun muassa.
"Somettajia on joka lähtöön. Lapsille sisältönsä suuntaava tubettaja yhdistää jutuissaan hulluttelua ja omia mielipiteitään. lifestyle-vloggaaja voi kertoa vanhemmuudestaan, kirjabloggaaja lukemistaan kirjoista... Listaa voi jatkaa loputtomasti."
Jutussa kerrotaan myös, että "omien somekanaviensa pyörittäjät" mainostavat tuotteita ja menestyneimmät influencerit ovat ansainneet yli satatuhatta vuodessa ja uupuneet työssään.

Nyt kun tässä kolumnissa mainitaan kirjabloggaajatkin, niin ilmoitan, että Marjatta Mentula ei ole tienannut höpötyksillään senttiäkään, eikä myöskään sitä halua.
Joistakin keskusteluista olen päätellyt, että jotkut kirjabloggaajat ovat tässä eri linjoilla. On sellaista ilmapiiriä, että on tehty - pyytämättä - ilmaista työtä kustantamoille ja ollaan odottamassa jotain vastineeksi.
Nykyäänhän on muutoinkin, myös työelämässä, sellainen ajattelu vallalla, että kaikesta pitää saada palkka. Huomasin sen jo viimeisinä vuosinani opettajana, kun matematiikan opettajat alkoivat laskea, että isojen valtakunnallisten kokeiden korjaamisesta pitäisi saada erityiskorvaus. Menihän niissä kielten kokeiden korjauksissakin joskus koko pääsiäisloma, mutta toisaalta - se oli antoisaa työtä, oli palkitsevaa nähdä, miten omat oppilaat pärjäsivät, ja tulihan sitä vapaata joskus taas jonkin lyhennetyn päivän yhteydessä. Olin ehdottomasti kutsumusopettaja - ja olen kutsumusbloggaaja! Nautinto tulee itse tekemisestä. Tämä on joidenkin ihmisten mielestä tyhmä asenne, mutta se on myös onnellistuttava ja merkitystä tuova asenne. Olen mielellään tyhmä ja onnellinen. 

Baer kysyy kolumninsa lopussa, "mikä nimike sopisi kaikille omien somemedioidensa pyörittäjille ja kertoisi siitä, kuinka paljon mielipidevaltaa he käyttävät". Vaikuttaja-termi on suomen kielessä jo varattu muille ihmisryhmille, lähinnä poliitikoille.

Työssäni opettajana olin tietenkin influenceri, usein sisällöntuottajakin, kun rakensin opetusmateriaaleja, kokeita ja päivänavaustekstejä. Toivottavasti vaikutukseni oli pääsääntöisesti hyvä. 
Blogikirjoittelulla en koe vaikuttavani. Se on minulle harrastus, jossa  parasta on omien ajatusten selvittely ja keskustelu. Myös lukiessa tapahtuu pohdintaa, kirjoittelu jatkaa sitä. Nämä ovat luullakseni muidenkin kirjabloggaajien yleisimmät motiivit tätä nykyä, ja toivottavasti edelleen, koska sellaisessa rennossa, amatöörimäisessä, keskustelevassa ilmapiirissä viihdyn. 




P.S. Kiitos Pentti Salinille, jonka Penan pakeilta kolumnista Matkailu ahdistaa paikallislehti Keskilaaksossa löysin Hervey Allenin. Pentti lähetti minulle vielä ystävällisesti sähköpostissa pitemmän sitaatin, jota tässä kirjoituksessani käytin. WSOY on julkaissut kirjasarjan Anthony Adverse I-III vuonna 1959. 

18 kommenttia:

  1. Maailma muuttuu. Luin myös tuon influenceri-kolumnin. Ei tarvitse epäillä, etteivätkö nuo nuoret nykytähdet, jotka somessa menestyvät olisi fiksuja ihmisiä, joilla on sanottavaa. Päässäni pyörii silti tuo äskettäin lukemani Hararin kirja digielämän piirteistä - täydennettynä tämän päivän lehtikirjoituksella suomalaisen koulun kehityksestä. Tehty tutkimus antoi selkeän vastauksen siitä, että lapset - jotka ovat taitavia uusien laitteiden kanssa - on jätetty yksin lillumaan koko maailman laajuisessa verkossa, ennen kuin heille on kunnolla opetettu paljon mitään mistään. On oltu naiivin ihastuneita uusiin välineisiin - paitsi järjestelmien alkuperäiset kehittäjät, jotka omat lapsensa ovat osanneet suojata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan, maailma muuttuu, sitä muutetaan ehkä liian nopealla vauhdilla miettimättä seurauksia.

      Koulumaailmassa kaikkein pahinta on minusta se, että nykymenetelmiä laajasti käytettäessä siellä ei enää toteuteta peruskoulun tasa-arvoista ideaa, niin kuin se alun alkaen suunniteltiin.
      Lisäksi nykyinen opetussuunitelma on laadittu fiktiivisille oppilaille, jonkalaisia ei ole olemassakaan.

      Kun aikuinen menee jollekin kurssille, niin hän olettaa, että kurssin opettaja opettaa häntä tehokkaasti. Peruskouluun alettiin suunnitella muutoksia sillä silmällä, että lapset viihtyisivät, ja heidän oletettiin viihtyvän, kun he saavat itse päättää mahdollisimman paljon ja käyttää digilaitteita. Ainahan oppilaat ovat sanoneet, että koulussa on tylsää, mutta siellä oppii. Minusta lapset eivät eroa kovin paljon aikuisista siinä, mitä he toivovat opetukselta.
      Kokeiluvaiheessa jo oppilaat sanoivat, että he haluavat pitää työn ja vapaa-ajan erillään, väsyvät digilaitteita käyttäessään ja toivovat opettajajohtoisuutta, koska opettaja tietää, mutta heitä ei kuultu.
      Valmiita hyviä, harkitusti laadittuja opetusmateriaaleja, tekstikirjoja ja harjoituskirjoja alettiin väheksyä ja korostaa sitä, että kaikkihan löytyy netistä, jo ennen kuin sinne oli tuotettu mitään. Tätä asennetta ajettiin tietenkin opettajiin säästösyistä, moderniksi opetukseksi naamioituina.

      Uskon, että moni järkevä opettaja tekee vallitsevassa tilanteessa omalla tavallaan, jättää digilaitteiden käytön vähälle ja ilmiöoppimisen välipalaksi lukukauden loppuun jne, mutta on paljon sellaista, mikä ei ainakaan minun opettajuuteeni olisi sopinut.
      Yksi tällainen asia on vammaisten ja muiden erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden opetus isoissa normaaliluokissa, kun he ennen olivat pienluokissa. Kun luokassa on useampi erityisoppilas avustajineen, niin opetus sirpaloituu entisestään ja kaikkien keskittyminen häiriintyy. Opettajan työ mutkistuu yksilöllisten suunnitelmien ja kokeiden laatimisen vuoksi. Säästöä kai tässäkin tavoitellaan, hölmölätyyliin, ja selitellään ihmisoikeuksilla, että kaikilla on oikeus olla (lue:kärsiä) samassa ryhmässä.
      Minulla oli oppilaita, joilla oli lievä asperger. Heille oli hyvin tärkeää, että kaikki meni selkeästi totutussa järjestyksessä ja läksynanto oli yksiselitteinen. Muutkin oppilaat ovat konservatiiveja.
      En ymmärrä, miksi ei edes koulu saisi muuttuvassa maaailmassa olla rauhan saareke, jossa opetetaan kaikista aineista perusta ja miten olla hyvä ihminen ihmisten joukossa.
      Tuon HS:n jutun lopussa sanotaan, että ihmisaivojen tapa oppia ei ole muuttunut. Niin, miksi siis menetelmiä pitää muuttaa hyviksi havaituista epäsuotuisiin ja jopa haitallisiin?

      Tuli pitkä kommentti, kun pääsin yhteen mieliaiheistani.

      Poista
    2. Digilaitteiden vyötymisestä kouluun ja vapaa-aikaan on ollut pääsääntöisesti haittaa. Addiktoituminen näkyy myös. Lapset ja nuoret eivät vielä kykene arvovalintoihin, joten helppo ja välittömästi palkitseva huvitus vie helposti voiton esimerkiksi opiskelusta ja lukemisesta. Pelit ja some tutkitusti surkastuttavat aivojenosia, joissa tapahtuvat ajattelu, keskittyminen, tunteet ja puhe. Kaksi tuntia olisi ehdoton maksimi päivässä ennen kuin vahinkoa tapahtuu. Lukemisesta ja oikeasta käsillä tekemisestä taas on vain hyötyä.

      Totta, että hienoilta kuulostaviin uudistuksiin on piilotettu raa'at säästöt kaikilla kouluasteilla.

      Vuosisatoja sitten on siis esitetty jo tietoisen läsnäolon, mindfullnessin, idea. Hyvä havainto tuo, että matkalla on tietoisemmin kiinni vallitsevassa hetkessä, kun ollaan pois arkiympäristöstä ja sen vaatimuksista. 😀

      Poista
    3. Minusta tuntuu, etten oikein enää edes muista, millaista elämä oli ennen mitään digilaitteita, millä kaikella tavoin se erosi nykyisestä.

      Muistelen, että aikaa oli enemmän. Lapset kyselivät, mitä minä tekisin ja keksivät valmisviihteen puuttuessa itse tekemistä. Se oli todennäköisesti hermostolle parempi kuin nykyaika, jolloin aika pienetkin lapset tuijottavat teinitubettajia puhelimistaan. Kun mainitsit käsillä tekemisen, minulle tuli mieleen kivoja muistoja ajasta ennen digiä, kun lapset askartelivat. Oma poika ompeli kymmenvuotiaana pikkuveljelleen housut ja suunnitteli tekevänsä itselleen kengät. Näissä puuhissa olevan lapsen kanssa voi jutella ja nauraa yhdessä, mutta digipeliin keskittynyttä ei saa edes häiritä.

      Kaikilla tuntuu olevan nykyään kiire. Nuo laitteet syövät meidän aikaamme.

      Paikallislehdessä oli juttu, jossa toimittaja oli käynyt kouluilla tutustumassa niiden oppimisympäristöihin (tätä sanaa pitää nyt käyttää). Jutussa kehuttiin vanhoja opetustauluja, joissa on esim. perhosen kehitysvaiheet toukasta alkaen samassa kuvassa. Muovitorso ihmisen sisuskaluista todettiin paremmaksi kuin kuva tietokoneella ja oikeat kasviot kuivattuine näytteineen paremmiksi kuin digikansiot, joita joissain kouluissa tehdään. Muistaminen vaatii konkreettisempaa ja pitempikestoista tapahtumaa kuin poisklikattavan kuvan tai tekstin silmäily.

      Poista
    4. HS:ssa näyttää olevan eilen ja tänäänkin useampi artikkeli ja mielipidekirjoitus koulun opetusmetodeista ja niiden oletetusta yhteydestä Pisa-tulosten huononemiseen.
      Ihmettelin, kun elisen lehdessä Olli-Pekka Heinonen korostaa, että uudet menetelmät olisivat tulleet niin myöhään, vasta 2016, etteivät ne ole voineeet vaikuttaa mihinkään mittaustuloksiin.
      Tämä ei pidä paikkaansa. Vuoden 2016 opetussuunnitelmaan on kyllä kirjattu ilmiöopetus nimellä, mutta sitä (eri nimillä) sekä oppilaiden itseohjautuvuutta ja digitaitoja korostettiin ainoina autuaaksitekevinä jo minun työaikanani, jäin eläkkeelle 2010 tammikuussa. Koulutuspäivillä kävi alan guruja meitä itsepäisiä ohjaamassa heti vuosituhannen alussa, ellei aiemmin. Kyllä, jo aiemmin, minkä seurauksena kouluun ja meille kotiinkin hankittiin ensimmäiset tietokoneet joskus 80-luvun lopulla.
      Nyt eräässä mielipidekirjoituksessa kerrotaan, että 2010 on julkaistu Opetushallituksen pääjohtajan yhdessä it- ja teknologiateollisuuden edustajien kanssa laatima ohjekirja, jossa korostetaan, että Suomen on viidessä vuodessa noustava kärkimaihin digin käytössä kouluissa. Juu, huokaisin helpotuksesta silloin eläkkeelle jäädessäni, kun en millään olisi halunnut periaatteideni vastaisesti osallistua mihinkään digiloikkaan.
      Kouluissa oli tietokoneluokat, joita oli pakko käyttää, kun ei muualle aina edes mahtunut. Niistä alettiin luopua. Eihän ne koneet edes toimineet aina, ohjelmia ei ollut ja tunneista meni paljon aikaa ihan turhanpäiväiseen.

      Teemapäiviä ja -viikkoja on Suomen kouluissa ollut tietääkseni aina, siinä ei ole mitään uutta.

      Itseohjautuvuudesta sanoisin, että säästäkää nyt ihmeessä lapset siltä ahdistukselta. Opettajan pitää ottaa vastuu ja sanoa lapselle, mitä hänen pitää tehdä ja mikä riittää.
      Kaiken kaikkiaan, humanistit pitäkää puolenne!
      (Ooh, minähän olen kuin mikäkin demagogi - selvä influenceri!)

      Poista
    5. Kävin etsimässä varastosta Nostalgia-pahvilaatikkoni,jossa on pari äitiysmekkoa ja lasten askarteluja. Siellä oli nuo pojan tekemät housut, jotka edellä mainitsin. Ne ovat kukallisesta flanellista ja pysyivät päällä mikkihiirikuvioisilla henkseleillä. Syvyyttä ei ollut ompelija tullut ajatelleeksi, joten pikkuveli juoksenteli pylly tiukkana, mutta tyytyväisenä. Kengän kaavatkin löytyivät.
      Ennen jäi tällaisia konkreettisia muistoja. Jääkö koneella puuhastellusta yhtä herttaista ja koskettavaa? Ei ainakaan moniulotteista.

      Poista
    6. Todellakin näin! Humanisti kärsii ja yrittää valistaa niin omia lapsia kuin oppilaitakin, mutta vastassa on valtava kaupallinen koneisto, jonka tarkoitus on koukuttaa. Ja samalla säästetään koulutuksesta... Huoh! 😕

      Poista
  2. Todella mielenkiintoisia ajatuksia ja lainauksia! Anthony Adversen sanoma on tosiaan kuin tästä ajasta, joka ajasta. Vain kulkupeli vaihtuu. Yllättävän usein jo 1800-luvulta peräisin olevat tekstit ovat teemoiltaan universaaleja. Kielenkäyttö vain paljastaa, että kyse ei ole tästä ajasta.

    Erikoismaininta hauskasta kuvasta, kolme eläkeläisukkoa penkillä. Se on samalla sekä huvittava että visuaalisesti onnistunut otos.

    Meidän yrityksessä sentään on käytössä vielä suomenkielinen sana "somelähettiläs". En edes tiennyt aiemmin, mitä influencer varsinaisesti tarkoittaa. Minulle tuli lähinnä assosiaatio influenssaan. No, samanlaista julkisuusepidemiaa somelähettiläät palkannut yritys toivonee.
    Pidän kunnioitettavana sitä, että kieltäytydyt kirjoittamasta tuotepalkintoja ja rahaa vastaan. Minullekin kirjoittaminen on kutsumus. Kaikki blogit, jotka alkavat "yhteistyössä sen ja sen kanssa", jätän yleensä suosiolla lukematta. Alkuasetelma on lähinnä kaupallinen, ei siis itseäni kiinnostava. Mutta usein juuri kaupalliset blogit ovat niitä suosituimpia. Onneksi löytyy vielä tasokkaita tarinablogeja (kuten sinun), joista huokuu kirjoittajan tarve kirjoittaa ja tuulettaa ajatuksiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vaan Esmeralda ja kiitokset sinulle myös omasta kivasta blogistasi!

      Filosofiset ja eettiset kysymykset ovat paljolti samoja vanhimmista säilyneistä teksteistä tähän päivään.
      Tämä tyyli, että aletaan rahasta sisällöntuottajiksi eli tarinoijiksi toisilleen on uutta ja minusta jotenkin huvittavaa. Ennen juteltiin ihan ilmaiseksi. Kyllä tietenkin joillain hyvillä kertojilla saattoi mennä fiktion puolelle, mutta siinä, että alkaa myydä omaa elämäänsä tuntemattomille, on se vaara, että alkaa elää elämää, josta on kiinnostavaa/jännittävää/koomista/traagista kerrottavaa saadakseen tarinantilaajat pysymään mukana, eikä pian enää muista, kuka on.

      Firmoilla on palkatut mainostajansa ja mainossuunnitelmansa. Someammattilaiset ovat sitten siinä sivussa tarjoutumassa palvelukseen.
      Joudun aina silloin tällöin yöpymään hotellissa sukulaisissa käydessä. Pitäisikö minun kirjoittaa Omena-hotellin johtajalle:"Hei, tarjoudun yhteistyöhön. Minulla on valtava seuraajalauma blogissani, olen kova influenceri. Maksathan hyvin, jos tulen yöpymään hotelliisi ja kehun tyynyjä ja murukahvia."
      (Oikeasti minulla ei ole paljon seuraajia, joskus näkyy joku piikki, 700 srilankalaista tai 1000 venäläistä, mutta nehän eivät ole oikeita seuraajia, vaan jotain hakukonejutskia. Pieni valhe on ok, kun on kilpailusta kyse.)

      Poista
    2. Minäkin tykkään tuosta Unton ukkokuvasta. Hän lyöttäytyy aina matkoilla juttusille paikallisten ihmisten kanssa ja saa hyviä kuvia.

      Poista
    3. Ihan samaa mieltä, sisällöntuotanto rahaa vastaan on jotenkin todella koomista. Jossain naistenlehdessä haastateltiin menestynyttä bloggaajapariskuntaa, joka oli huomannut alkaneensa elää blogia varten. Ei siis enää menty viettämään vapaa-aikaa ex tempore, vaan mietittiin, mikä näyttäisi blogissa hyvältä, mistä saisi kiinnostavaa tekstiä ja kuvia. Ja rahaa.

      Enää ei taida olla yritysten maksamia "valeasiakkaita", jotka näpräävät alemyynneissä samoja kosmetiikkatuotteita kuin sinä. "Tää on kyllä tosi hyvä, suosittelen", kuuluu viereisen asiakkaan suusta. Ostat tuotteen hyvilläsi ja olet langennut maksettuun ansaan. Nykyään tämä maailma löytyy blogeista. Kivijalkamyymälöissä saisi muutenkin ehkä odottaa sopivia asiakkaita liian kauan. Minä en myöskään edes voisi kehua ilmaiseksi tarjottua tuotetta, jos se on oikeasti huono.

      Poista
    4. Ohho, onko sellaisia valeasiakkaitakin ollut! Jossain vanhoissa amerikkalaisissa valokuvissa pulavuosilta olen nähnyt ruokapalkalla pikapestatun köyhän kantavan ravintolan edessä mahansa päällä ja selässään isoja mainostauluja, ja onhan nykyäänkin kadulla henkilöitä, yleensä nuoria, jotka jakavat ohikulkijoille ravintoloiden pieniä mainoslappuja, mutta näitä hommia voi tehdä käsittääkseni välinpitämättömästi "myymättä sieluaan" verrattuna heihin, jotka upottavat tuotemyynnin omaan elämäänsä ja sen käänteisiin.
      Joillekin tämäkin työ sopii hyvin, luulen, ja paremmin ehkä vähän vanhemmille, jotka jo tuntevat itsensä.

      Poista
  3. Voihan "influenceri" sentään! Ensin tuo sana, siis vaikuttaja-sanan korvautuminen. Tuli mieleen alakouluikäinen poikani, joka "exittaa" itsensä pelistä jne. Mutta joo, luulen että jollain tavalla kirjabloggaajat ovat vaikuttajia, koska lukukokemusten jakaminen blogissa on vinkkaamista muille. Itse olen nykyisin hyvin hajamielinen bloggaaja enkä juuri jaksa ajatella omaa asemoitumistani bloggaajana, vaikuttajana, vertaislukijana tai someihmisenä... On vähän sellainen ihan sama -olo! Lumiomena täyttää ensi viikolla 10 vuotta.

    Ihania kuvia täällä, aurinkotankkausta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, onnittelut jo etukäteen kymmenestä vuodesta!
      Ja onnittelut myös tuosta hajamielisyydestä. Minusta se on just hyvä asenne, kun vapaa-ajan harrastuksesta on kyse. Mitä siitäkin tulee, jos pitää olla skarppina sekä työssä että vapaalla.

      Vinkkaamisvaikuttaminen sopii kyllä minuunkin ja minullekin.

      Juu, sitä saatiin, aurinkoa. Ja se oli tarpeen!

      Poista
  4. MM
    'kirjabloggaajatkin, niin ilmoitan, että Marjatta Mentula ei ole tienannut höpötyksillään senttiäkään, eikä myöskään sitä halua.'
    Samat!
    Se se nyt vielä puuttuisi että näillä alkaisi tienaamaan eli joutuisi taas riippuvaiseksi / jonkun käskyn alle = kuten aikoinaan töissä!
    Enkä tienaa tuollakaan, paitsi sen kirjan, jonka laitan sitten kiertoon ja palautuskieltoon, paitsi tämän kertaisen = Rousseuan.
    Kurkistapas: https://www.kirjavinkit.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei Rousseauta kannata laittaa kiertoon, eikä mitään kirjaa, josta haluaa kirjoittaa muistiin otteita sivukaupalla.

      Monilla teineillä ammattisomettaja on yksi haaveammateista. He kuvittelevat, että se on helppoa ja aina palkitsevaa työtä, johon ei tarvita koulutusta.
      Toinen on julkkis, joksi pääsee menemällä tositv-ohjelmaan ja tekemällä siellä jotain erikoista.
      Kumpikaan näistä ei todellakaan anna sitä vapautta, mitä nuori kuvittelee, vaan sitoo usein kokopäiväisesti ja pitemmän päälle kuluttaa.

      Poista
  5. Tykästyin suuresti tuohon Hervey Allenin Anthony Adversin katkelmaan: siinä on ytimekkäästi paljon; myös se matkustamisen idean perusosa: olemme läsnä tässä ja nyt, ei kenenkään maalla, istumme puiston penkillä ja katselemme, kun kiireisemmät menevät ohin , olemme onnellisia ja elämme:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin ihastuin tähän katkelmaan, koska olen monesti kokenut matkalla noin. Tällaisten läsnäolohetkien kokeminen on tärkeää, ja alkaa vähän tuntua siltä, että mitä enemmän elämässä on kaikkea aikaaviepää tekniikkaa, niin sitä harvinaisemmiksi nämä hetket jäävät.

      Poista

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa. Elämme toista koronatalvea. Pah...