Reissussa oppii, matkan muistelua ja ilmastonmuutoksen pohdintaa

Joka matkalla ihminen oppii.

Jos pysyy aina samassa kaupungissa, samassa maassa ja samassa työpaikassa, tulee helposti sellainen olo, että se oma ympäristö ja sen tavat ovat ainoat oikeat.
Kun vaihdoin viisikymppisenä kertaheitolla asuinpaikkakunnan, asuntomuodon, työpaikan ja murrealueen, tavan kulkea työmatkani, siinä ohessa tietenkin myös työn ja arkiasioimisen ihmissuhteet, niin olin jonkin aikaa kauhuissani. Kriisin keskellä taakse jättämäni alkoi väikkyä helppona ja täydellisenä, kunnes uusi voitti, näin sen hyvät puolet ja muistin ne syyt, miksi lähdin muutokseen. Kun selvisin kaikesta, olin tyytyväinen, että uskaltauduin muutokseen. Opin, että asiat voidaan tehdä monella tavalla; opin että olen melkoisen vahva muija ja että on hienoa aloittaa välillä alusta. 
Saavutettu asema työpaikalla, iso talo ja muu maallinen ei saa pidätellä ihmistä, joka alkaa nähdä muutoksen pelastuskeinona viihtymättömyydestä. 
Muutos ja sen mukana tuleva kyseenalaistetuksi joutuminen, itsen ja muiden taholta, ovat erityisesti tarpeen silloin, jos alkaa kokea itsensä omassa tutuntutussa miljöössään täysinoppineeksi. 
Olen kuullut jutun rehtorista, joka luuli karismaattisen imagonsa seuraavan salkussaan työpaikan vaihdossa ja käyttäytyi uudessa ympäristössä entiseen minä olen mahtava mies -tyyliin. Kun hän pistäytyi omasta työhuoneestaan jyrisemässä koulun pihassa, isot pojat ottivat hänet, pikkuisen ukkelin, reppuselkään ja kantoivat pitkin pihaa. Tämä lienee kaupunkilegenda, mutta kertoo jotain olennaista.

No, tämä johdantona siihen, miten myös matkoilla nöyrtyy, kun asiat sujuvat toisella tavalla kuin kotona. Voi tietysti äsähdellä, miten huonosti täällä tehdään ja miten hyvin kaikki tehdäänkään siellä kotona. Mutta voi myös todeta:" Ai jaa, näinkin voi tehdä, kiintoisaa."

Kun Castagneto Carduccin kylän rannalla menin pesemään käsiäni, saippuoin ja pistin kädet hanan alle, niin vettä ei tullutkaan. Sysin käsiäni eri asentoon, katselin eikö missään olisi hanaa tai vipua, ei, apua. No, olihan minulla kosteuspyyhkeitä. Toisella kertaa, toisessa paikassa, en enää saippuoinut käsiäni, vaan kokeilin heti, tuleeko sitä vettä. Ei tullut, mutta katseeni osui lattiaan. Ahaa, siellä oli polkimet, sininen ja punainen. Nehän on hyvät, hygieenisemmät kuin käsin avattavat hanat.
Tällaisia yllätyksiä tulee reissaajalle koko ajan. Ovet ovat eri tavalla aukeavia, lippuja hankitaan eri tavalla kuin meillä, aukioloajat ovat erilaiset. Siestan aika saattaa olla kolmekin tuntia.
Italiassa on edelleen usein ihminen myymässä matkalippuja asemalla. Onhan se nyt vähemmin digitaidoin liikkuvalle turistille paljon helpompaa kuin Suomessa, jossa palvelua ei ole.
Puhelinkioskitkin olivat vielä toiminnassa ainakin niillä alueilla, missä me liikuimme.

Suositulla liikunta-alueella oli rivi tauluja, joissa oli napakoita tietoiskuja venyttelystä ennen juoksulenkkiä ja oikeista elämäntavoista, ylipainon ja stressin voittamisesta. Olipa myös sydäniskureita, defibrallaattoreita, siellä täällä. Jos näkee jonkun lyyhistyneen, ei muuta kuin ensiapua ja soitto samassa taulussa olevaan hätänumeroon. Nämä taulut kertovat ehkä paitsi huolehtimisesta, myös siitä, että Italiassa väki vanhenee.
Siete sicuri di essere in peso forma? kysytään taulussa. Oletko varma, että olet terveellisissä painolukemissa? Kyltissä on varoittava kuva liiasta vatsaonteloon kertyneestä painosta. 
Polulla juoksi tosi hoikkia, ketteriä vanhoja ihmisiä, ja jokainen jaksoi juoksunsa lomassa sanoa jotakin ystävällistä meidän pikkuiselle, jonka opetimme  sanomaan Ciao! Se tuli muodossa Hau, mutta hyvin meni tervehdys perille. 

Livornossa, kanavan rannalla on aika upea patsas Quattro Mori, Neljä mauria. Se on 1600-luvun alusta, kuvanveistäjä Pietro Taccan pronssista ja marmorista veistämä. Ensi katsomalla luulisi, että aihe on kolonialistinen, mutta eipä olekaan. Patsas juhlistaa Medici-suvun voittoa pitkään meriliikennettä terrorisoineista merirosvoista. Neljä hyvin elävänoloista vangittua edustavat eri etnisiä ryhmiä.   

Alla koulu Pisassa. "Olisitko halunnut tuonne vaihto-opettajaksi?", kysyi mieheni. Si, signore! 

Pienin matkustajamme oli hämmästyttävän mukautuva ja viihtyvä. Hänellehän joka päivä tuo uutta, olkoon kotona tai muualla. Aamuisin kuului iloinen ääni:"Herätään!" 
Aikuinen, tuo arjen läksyttämä lapsi (Simone de Beauvoirin määritelmä), voisi ottaa oppia lapsen elämänilosta. Ja kyllähän se tarttuukin!
Mieheni vanha kummitäti sanoi kerran meille näin:"Kiitos, kun tulitte käymään. Lääkäri onkin juuri määränny miulle nuorten seuraa!" Olimme silloin jo päälle kuusikymppisiä.  

Tekee mieli uuden ilmastonmuutosraportin julkistamisen jälkeen nostaa esiin lentomatkustaminen ja hiilijalanjälki. Lentäminen tulee varmaan vähenemään, kuten myös yksityisautoilu. 
Mutta kaikkein tärkeintä minusta on isojen hiilikaivosten alasajo ja metsien istuttaminen sinne mistä ne on epäviisaasti  kaadettu pois. 
Tärkeää on myös globaali yhteistyö, ei kansallinen yksinään puuhailu ja toinen toisensa syyttely.
Kun kauppojen hyllyssä on valmista ja puolivalmista maukasta kasvisruokaa, niin sitä ostetaan. Niin kauan kuin kasvisruoka on kaalinpäitä ja valmistiski pursuaa herkullisia liharuokia, ihmiset pysyvät lihansyöjinä.
Niin kaun kuin julkinen liikene on huonosti järjestetty (bussivuoroja on maalla lopetettu lisäämisen sijasta), ihmiset ajavat omalla autolla.
Jne jne...
Muutoksen tuulet puhaltavat. Kyllä ihminen osaa, kun haluaa. Keinot on olemassa, mutta niitä käytetään vasta pakon edessä. Muutama vuosikymmen sitten Kymijoki oli saastejoki, käyttökelvoton kaikin puolin. Nyt siinä uidaan ja kalastetaan. Tehtyjen korjaustoimenpiteiden jälkeen vesi on puhdasta ja lähes läpinäkyvää kuten kirkasvetisimmissä järvissä.  
Jospa Donald Trump ja Kim Jong-un rientäisivät myös mukaan ilmastotalkoisiin nyt, kun Trump on kertonut vaalikampanjatilaisuudessa, että he ovat rakastuneet. Rakastuneet ihmiset tahtovat yleensä hyvää kaikille. ♥