sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Silvia Hosseini, Pölyn ylistys, Esseitä




Pölyn ylistys on Silvia Hosseinin esikoisteos. Kirja sisältää kahdeksan esseetä, joista jotkut ovat esseemäisempiä kuin toiset.

Ensimmäinen essee Lifestyle-torakat käsittelee nykyistä oman elämän brändäämistä, joka on yksi uusia ammatteja. Hän kertoo erään lifestyle-bloggarin kaupallistaneen omat kaksosvauvansa asettamalla nämä pizzakattauksen pöytäkoristeiksi Instagrammiin, jossa kuvien ohessa on alennuskoodi pizzeriaan. Ote on kirjoittajalla ystävällinen, lievästi kriittinen.

Ymmärtävätkö he, että heidän yksityisyytensä, heidän elämänsä ja ihmisyytensä, on jo vauvana luovutettu markkinavoimien palvelukseen?
Toivon, että heistä ei tunnu samalta kuin Sonmista:
"Minulla ei ole koskaan ollut mitään muuta todella omaa kuin uneni. "
Sonmi on David Mitchellin kirjoittaman Pilvikartasto-dystopian hahmo.

Tässä esseessä Hosseini tarkastelee ammattilaisbloggaajien lisäksi Vincent van Goghia ja Naomi Kleinia ja omaa avioeron jälkeistä masentunutta haahuiluaan Kööpenhaminassa.

Tässä ovat Hosseinin muidenkin esseiden pilarit: korkeakulttuuria, populaarikulttuuria ja intiimisti omaa elämää.

Toinen essee Vähän saa kuristaa käsittelee seksin ja väkivallan läheisyyttä. Hosseini tarkastelee väkivaltaista tv-sarjaa Sons of Anarchy ja joitain muita tv-sarjoja ja kirjoja, joissa lyödään ja harrastetaan rajua seksiä. 
Vaikka esseekirjallisuuteen kuuluu teemojen käsittely omien kokemusten kautta, mistä myös pidän, niin tässä esseessä on kyllä aivan liikaa tarinointia omasta seksielämästä, se tuntuu lukijasta vieraannuttavalta.
Hosseini kertoo, miten hänen seksuaalista itsevarmuuttaan on ihmetelty ja ihailtu ja miten hän tykkää tulla murjotuksi.
Rakastajani kanssa vitsailemmekin, miten kiusallista olisi, jos hän vahingossa tappaisi minut tai jos saisin aivovaurion, kun pääni osuu lyönnin voimasta keittiön kaappiin.

Erittäin yksityiset asiat pomppaavat ulos tekstistä useammassa esseessä sensaatiolehtityylisinä. Minusta tämäntyylinen poseeraus on paljon rankempaa itsensä myymistä kuin Pupulandia-Jennin oman elämän ruusunpunaiset sisustuskuvat lifestyle-blogeissa. Eikö vain?

Ymmärrän, miltä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimiehestä Pekka Tarkasta oli tuntunut, kun nuoremmat toimittajat halusivat uudistaa kulttuurisivuja tuomalla  kirjallisuusartikkelin tilalle julkkisjutun Hantta Krausesta (nykyinen Wilma Schlizewski, tatuoija). Tämä löytyy Tarkan muistelmakirjasta Onnen Pekka, josta oli juuri iso artikkeli - kulttuurisivujen alussa, hyvä! (Onnen Pekka pitää lukea.) 
Sieltäkö asti tämä banaali keventäminen on alkanut? 

Kolmas ja neljäs essee ovat perinteisiä esseitä ja tasokkaita, Leonard Cohen munasillaan (paitsi tämä otsikko, joka on tyylitön) ja Al Pacinon huuto.
Pidän molemmista miehistä.

Kuuntelen usein Cohenin balladeja. Minulla on myös hänen omaelämäkerrallinen romaaninsa The Favorite Game ja Sylvie Simmonsin hänen elämästään kirjoittama paksu elämäkertakirja I'm Your Man. 
Hosseini keskittyy esseessään Cohenin huonoimpaan albumiin mielenkiintoisella tavalla. Sain siitä uutta tietoa. 
Hosseini kertoo alkusanoissaan halunneensa kirjoittaa myös siitä mikä on huonoa, koska joskus huonot teokset, ilmiöt ja asiat ovat kiinnostavaa, 'hyvää huonoa'. 

Al Pacino sokeana eversti Frankina karjumassa avustajakseen määrätylle nuorelle miehelle elokuvassa Naisen tuoksu ja Kummisedässä mafiapomo Michael Corleonen roolissa äänettömään huutoon pysähdytettynä, kun rakas tytär ammutaan Palermon oopperatalon portaille. 
Frankin keskittyminen ja hymy upeassa tanssikohtauksessa... 
Ollaan ylevän äärellä, kirjoittaa Hosseini, ja toteaa  vaikutelman olevan niin voimakas, että se on melkein koominen, me nauramme omalle säikähdyksellemme.

Seuraava essee Erään voimalaulun sedimentit käsittelee erästä ns. voimalaulua, jota en tunne. Laulun nimi on Leijonakuningas ja sen ovat muokanneet alkuperäisestä amerikkalaisesta laulusta parodiaksi ja omantyylisekseen rap-duo Ruudolf ja Karri Koira. (Heitä olen kuunnellut vähän aikaa Kouvolan kävelykadulla.) Hosseini tunnustaa, että tämä, vaikka onkin teinimusaa, on hänen voimalaululistallaan jossain Nina Simonen biisin Feeling Good rinnalla. 
Nyt nappaa! Nina Simone on yksi mielilaulajiani ja kuuntelen hyvin usein tätä Simonen laulamaa biisiä ja monia muita, suosikkejani mm. Don't Let Me Be Misunderstood ja Black Is The Color Of My True Love's Hair.

Onko minulla näin paljon samaa Silvia Hosseinin kanssa, kolme samaa suosikkia? Opettajuusko vaikuttaa? Hosseini on lukion äidinkielenopettaja ja minä olen toiminut peruskoulun yläluokkien kielten opettajana, nyt jo vuosia eläkkeellä.

Opettajuuteen liittyen, yhdestä asiasta olen hieman huolissani, ettei vaan opettajaa kiusattaisi. Teinit ja heidän kiinnostuksensa opejen yksityiselämästä - ja äikänmaikka joka kirjoittaa rempseästi omasta kuukautisten jälkeisestä kiimastaan shoppailuparatiisi Dubaissa ja siitä, miten  ihanaa on välillä antaa piutpaut museoille ja vain makoilla hiekalla "kämmen nuoren, kauniin miehen paljaalla pyllyllä". 

Onko tällainen paljasteleva tapa kirjoittaa peräti jokin uuden feminisimin haara vai vain itsetehostusta? Vai onko se kirjanmyyntikikka? Jos sen tarkoitus on olla rohkeaa, niin mikä on tähtäin? Turhaan käytettynä rohkeus on vain "rohkeutta". 
  
Voimalaulun jälkeen Hosseini vie lukijan Aavikkolabyrintin vangit -nimisessä esseessä hiekka-aavikolle rakennettuun omituiseen, teennäiseen, kaksinaismoralistiseen kaupunkiin Dubaihin. Tämä sisältää ainoana näistä esseistä myös yhteiskunnallista ainesta. 
Dubain älyttömän ylellistä elämää sisälaskettelukeskuksineen pitävät yllä intialaiset, pakistanilaiset ja filippiiniläiset siirtotyöläiset, jotka neljäntoista tunnin työpäivän jälkeen matkustavat yöpymään kaupungin ulkopuolelle valtaville työleireille.

Minkä hedelmien viipaleita Dubaissa on?
Vihan hedelmien, kotimaansa ja perheensä helpomman elämän toivossa jättäneiden, väsymyksen ja epätoivon hedelmien, Deiran yhden tähden hotellien Trainspotting-vessojen kusen ja paskan hedelmien, tuloerojen ja lohduttomien pyrkimysten kitkerien hedelmien, päättymättömän työn ja mainosten katteettomien lupausten homeenmakuisten hedelmien. 

Tätä kirjoittaessani (pähkäilin tätä monena päivänä, hankala kirja ristiriitaisuudessaan) postiluukusta tipahti  mainoslehtinen matkasta Abu Dhabiin ja Dubaihin. Näitä on tullut ennenkin, ja olen aina heittänyt ne pois, ei ainakaan tuonne. Nyt mietin, että olisi kiinnostavaa nähdä tämä megalomaaninen aavikkokaupunki Hosseinin silmin, ennen kuin se jää veden alle tai romahtaa muuten omaan mahdottomuuteensa.

Vielä kaksi esseetä, Mitä Sivullisuus tarkoittaa? ja nimiessee Pölyn ylistys

Sivullisuuden tarkastelu on tavanomaista, Camus'n Sivullinen ja eri sivullisuuden lajien erittelyä. Sivullisuuden vastakohta on maailmaan kiinnittymisen tunne.

Pölyn ylistys käsittelee museokierroksen aikana syntynyttä oivallusta siitä, että kaikki on katoavaa. 
Voimme nostaa maljan komeron nurkasta löytyneelle mestariteokselle, mutta maljansa ansaitsisi myös sen päälle kasaantunut itsepintainen pöly, joka suojaa meitä siltä harhaiselta luulolta, että olemassaolollamme olisi yhtään sitä itseään suurempaa arvoa. Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllemme kepeästi ilkkuen.

Kävin katselemassa, mitä muualla on kirjoitettu tästä teoksesta.
Omppu Martinille tuli halu kirjoittaa esseitä itsekin ja OPUS VEI-blogin arsi koki tyylin ja aihepiirien olevan niin paljon ristiriidassa keskenään, että tuloksena on lähes parodiaa. 
Jossain lehtijutussa oli käytetty sanaa lihallinen ja tyylejä rikkova.

Hosseini kirjoittaa taitavasti ja luo mahtavia kuvia eteemme. Minä siis pidän kovasti hänen kirjoitustyylistään. Sisältöpuolelle toivon tarkennusta tulevissa kirjoissa, kiitos! Ja kaikkein tavanomaisimmat asiat ja turhat paljastelut pois, 'hyvä huono' on ookoo!   


----------------
Lisäys 17.9.

Keskustelin erään ystäväni kanssa uusista feminismin muodoista ja rivosta kielenkäytöstä. Muistin lukeneeni sellaisen mielipiteen, että vasta sitten on tasa-arvo sukupuolten välillä saavutettu, kun fiksu nainen voi olla yhtä roisi kuin roisein mies. Hmm, senkö takia Hosseini heti alkajaisiksi kirjoittaa, miten kirjoituksen valmistelu vaatii sohvalla lojumista ja häpykarvojen rapsuttelua - senkin riskin ottaen, että  kuulostaa mauttomalta ja antaa lukijalle epämiellyttävän mielikuvan? 
Jo päiväkodissa opetetaan, mitkä ovat yksityisiä osia kehossa, mikä on mielestäni aivan järkevää. En ymmärrä, etä tässä asiassa olisi mitään protestoitavaa. 

  

6 kommenttia:

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta, pitää taas tilata kirja. Luin muuten säeromaanin Yksi ja pidin kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että tykkäsit.
      Säeromaanin käsite oli minulle pitkästä aikaa jotain aivan uutta - ja vieläpä positiivista uutta. Aion lukea näitä säeromaaneja lisää.
      Aloitin juuri Jari Tervon Aamenen, joka on hurjan tiheää tekstiä, ainakin alussa. Ajattelin heti, että Tervo saisi ottaa oppia säetyylin väljyydestä.

      Poista
  2. Luen muuten juuri Maggie Nelsonin kirjaa Agronautit, joka on oikeastaan kirjan pituinen essee. Nelson myös paljastaa paljon itsestään. Välillä kirjaa on hankala lukea kun ei tunne erityisen hyvin nykyistä feminististä liikettä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on tuo kirja varauksessa kirjastossa, saan pian.

      Esseekirjallisuus lienee jonkinlaisessa muutostilassa, jos henkilökohtaisen osuus kasvaa.
      Olen aina ajatellut, että oma kokemus toimisi esseessä jonkinlaisen täkynä aiheeseen, mutta ei veisi sen enempää tilaa.

      Poista
  3. marjatta

    miten imponoiva kirjoitus! tekisi mieli ottaa kantaa vähän joka kappaleeseen, mutta tartun nyt tuon verkkobrändäämisen. jo pelkkä ajatus oman elämän verkottamisesta ja tuotteistamisesta tekee pahoinvoivaksi. että pitäisi rakentaa itsestään kuplaa instagramiin tai luoda päheä profiili jonnekin.

    minulle brändiksi riittää se, kun joku sanoo että se on se harmaakikkaratukkainen täti, jolla on pyöreät silmälasit ja birkenstockit.

    jos olisin tunnettu taiteilija, noudattaisin pynchonilaista brändiä, eli katoaisin julkisuudesta enkä antaisi haastatteluja.

    paljastelevasta kirjoitustavasta olen sinun kanssasi samaa mieltä. en tiedä liittyykö se suoranaisesti feminismiin, itsetehostukseen luultavasti enemmän. olen sillä tavalla vanhan koulukunnan ihminen, että minusta suljetussa rasiassa on aina enemmän kuin avatussa.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, meri!
      Näistä aiheista riittäisi vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa. Minun piti karsia kirjoitustani kovasti ja poistaa liikoja lainauksia.

      Minustakin tuntuu, että "rohkea" omasta persoonasta kertominen selittyy itsetehostuksella ja varmaan osin myös ajan hengellä.

      Sinulla on ehkä minuakin varovampi suhtautuminen julkisuuteen.
      Minähän kirjoitan paljon avoimesti itsestäni, mutta kuten tuossa lopussa hienosti kuvakielellä sanot, niin on asioita, joiden suhteen rasian kansi on itsestäänselvästi kiinni. Ei siinä ole edes mitään miettimistä.

      Poista

Claes, Andersson, Seuraavaksi Jätkäsaari

Claes Andersson  tarkastelee omaan elämäänsä pohjautuvan trilogian viimeisessä osassa Seuraavaksi Jätkäsaari (2019) Oton edesottamuks...