torstai 22. helmikuuta 2018

Kahdesta teatteriesityksestä lyhyesti ja paljosta muusta




Ladut kutsuisivat, mutta bloggaaja-parka on flunssassa eikä pääse minnekään. Minun pitäisi olla Turussa pojanpoikien hiihtolomaseurana, mutta mies saa edustaa nyt siellä meitä molempia. 
Ehdin jo aloittaa hiihtokauteni kuvan maisemissa Myllykosken Koivusaaressa suksimalla lasten ladun, joka on pari kolme kilometriä. Jumppaystäväni hiihtää kerrallaan parikymmentä kilometriä, Kouvolasta Valkealaan ja takaisin. Minä en ole ikinä pystynyt tuollaiseen. No, kunhan selviän, niin lähden järven jäälle hiihteleksimään, omalla tyylilläni ja oman kuntoni rajoissa. 

Paras hiihtokokemukseni on kevättalvelta 1984 Kuhmossa. Olin äitiyslomalla kuopuksen syntymän jälkeen. Lähdin illan suussa ladulle rivitalokotimme takapihalta tarkoituksenani hiihtää pieni saunalenkki, mutta en tyytynyt siihen. Keli oli luistava, jokainen potku vei pitkälle, liike suksilla tuntui uskomattoman nautinnolliselta. Vielä vähän, käännynkin tuolle ladulle, katsotaas mitä tuon mutkan takana aukeaa, mikä ihana loiva lasku, voi miten latu vie. Pysähdyin välillä ihailemaan pieniä yksityiskohtia ympärilläni lumisessa metsässä ja hulvahdin yhtäkkiä täyteen iloa. Koin olevani maailman onnellisin ihminen. Kun lopulta maltoin kääntyä takaisin, valot alkoivatkin jo syttyä latujen varteen, loppumatkasta ei edes ollut valoja. Sivakoin kotiin pimeässä. Aikaa kului varmaan yli kaksi tuntia, matkasta en tiedä. 
Kotioven avattuani kohtasin kaksi huolestunutta miestä ja kolme pikkupoikaa naamat naurussa. Mieheni kaveri oli tullut kylään, hänellä oli vauvamme sylissä, ja mieheni oli jo lähdössä minua vastaan. 
Tämä hiihtolenkki oli harvinainen valaistumisen hetki. "Maniani" meni kuitenkin valitettavasti yhdessä illassa ohi. Kaipaan tuollaisia hetkiä, jolloin kaikki tuntuu olevan harmoniassa, hyvin ja kohdallaan, niin omassa elämässä kuin maailmassakin.  


Käsiohjelmasta

Kävin jokin aika sitten katsomassa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön esityksen Toinen koti. Näytelmän on ohjannut Jussi Lehtonen ja käsikirjoittanut Kati Kaartinen
Näytelmän päärooleissa ovat Bagdadin yliopistosta valmistunut näyttelijä ja ohjaaja Bakr Hasan, joka on saanut oleskeluluvan Suomeen, näyttelijä Terhi Panula, bagdadilaisesta muusikkosuvusta tuleva  laulaja Ali Saed, jota uhkaa karkotus takaisin Irakiin, dokumentaristina Irakissa  toiminut, vapaaehtoistyötä kansainvälisesti tehnyt, nyt Suomeen kotoutunut Harith Raad Salih, säveltäjä, viulisti ja äänisuunnittelija Sanna Salmenkallio ja Suomeen kiintiöpakolaisena saapunut Iranin ensimmäinen rap-artisti, tuottaja, sanoittaja ja säveltäjä Soroush Seyedi. Seyedi oli aloittanut rap-uransa Iranissa aikana jolloin kaikki hiphop-henkinen oli siellä kiellettyä. 
Pääesiintyjien lisäksi esityksessä on mukana kymmenkunta maahanmuuttajataustaista henkilöä teatterityöpajoista, joita on järjestetty keväästä 2017 alkaen. Heidän roolinsa näytelmässä oli huonosti suunniteltu. Heillä oli liian vähän tekemistä näyttämöllä.

Näytelmää varten oli haastateltu turvapaikanhakijoita, jotka ovat lähtömaissaan toimineet ammattitaiteilijoina. Näistä haastatteluista ja haastateltuja koskevista päätösasiakirjoista on kerätty materiaalia näytelmään.

Vertasin pakostakin esitystä joulukuussa 2016 Voimateatterin Kuusankoskella esittämään näytelmään Turvallinen maa, josta kirjoitin täällä
Ihan kuin Kansallisteatteri olisi matkinut Kuusankosken harrastajapohjalta tehtyä näytelmää!
Erona on se, että kuusaalaisten Turvallinen maa oli paljon parempi, puhuttelevampi, ehjempi ja napakkarytmisempi.
Toinen koti on keskeneräisen oloinen, laahaava sillisalaatti, näytelmää näytelmän tekemisestä. Tiedän kyllä, että tämä on eräs tyylisuunta, joka tuottaa joskus todella herkullista taidetta. Ehkä oli ajateltu, että myös turvapaikkaa hakevan elämä on koko ajan kesken. Tämä ei kuitenkaan nyt oikein toiminut. 
Mitä tekemistä tällaisessa näytelmässä on kohtauksella, jossa näyttelijät istuvat rivissä, joku sanoo lauseen, jonka toiset toistavat vuorollaan kuten kuulivat, siis vanha juoru-leikki, jota on käytetty Putouksen tapaisissa viihdeohjelmissa? Näyttelijät olivat hyviä, mutta tämä ja paljon muutakin mitä heidät pistettiin tekemään oli jossain määrin ala-arvoista. 
Olen kokeellisen ystävä, mielipiteeni ei johdu siitä, että vaatisin jotain perinteistä. Teatterikaverini sanoi, että häntä nukutti ja kyllästytti, koska näytelmä ei vaikuttanut eikä vakuuttanut, eikä siinä ollut mitään uutta. 
Parasta minusta tässä näytelmässä oli musiikki, niin perinteinen arabimusiikki kuin rap. 


Googlen kuvapalvelusta, Jukka-Pekka Mikkonen Putkosen roolissa

Viime viikolla näin Jyväskylän kaupunginteatterissa näytelmän Mielipuolen päiväkirja. Se ei ole Gogolin novelleista valmistettu klassikkomonologi, jota mm. Vesa Vierikko ja Martti Suosalo ovat  esittäneet ansioituneesti, vaan uudempi Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä, joka myös on saanut innoituksensa Gogolin novelleista Nenä ja Hullun päiväkirja. Tämän näytelmän ensi-ilta on ollut Ryhmäteatterissa 2015. 


Jyväskylän teatterin esitys on tragikomedia, jossa maailma muuttuu ja ihmiset eivät pysy perässä. 
Tehostaminen ja organisaatiouudistukset aiheuttavat tilanteen, jossa entinen Excel-osaaja Putkonen etsii karannutta tukkaansa ja keskustelee konttorikoneiden kanssa. Kumpi on hullumpi, Putkonen vai maailma? 
Ohjaaja Seppo Honkonen on saanut esitykseen rytmin, joka vie katsojan mukanaan Putkosen elämän monimutkaisuuteen.  

Tämä näytelmä vaikutti tunteisiin ja jäi ajatuksiin. Putkosen esittäjä Jukka-Pekka Mikkonen oli aidosti rakkautta kaipaava ja sitä ilman jäävä, järjestelmän murjoma hahmo. 
--------

Olen tässä flunssapotilaan rajoittuneessa elämässäni plärännyt läpi kasan vanhoja, jostain syystä säilyttämiäni lehtiä ja lehtileikkeitä. 
Olin onnellinen, kun törmäsin Kirsti Wallasvaaran haastatteluun, jossa hän sanoo rehellisesti, että on vuonna  2015 tehdyn rintasyöpäoperaationsa jälkeen vanhentunut nopeasti kymmenen vuotta. Koin sen vertaistukena. Olen nimittäin juuri hoksannut, että syövän jälkihoito on romahduttanut ulkoisen olemukseni. Tuntuu vähän samalta kuin siinä Jenni Päskysaaren juontamassa tv-ohjelmassa, jossa tyypit muutetaan maskeeraamalla vuosikymmeniä eteenpäin, annetaan käteen peili ja kysytään, miltä nyt näyttää ja tuntuu. 
Osuin tähän ohjelmaan, Meidän tarinaan, kanavahyppelyssä, mikä on yksinäiselle, sohvaantuneelle toipilaalle sopiva urheilulaji. Katsokaa joskus ja kertokaa, jos ette liikutu ohjelman loppupuolella, kun parit kiittävät yhdeksänkymppisinä toisiaan elossa pysymisestä. 

Siis eihän syöpä yleensä pääty leikkaukseen, vaan jatkuu pitkäänkin jälkihoitoina ja kontrolleina. Hormoniperäisissä rintasyövissä, kuten minulla, on se hyvä puoli, että niitä voidaan jälkihoitaa letrotsolilla, mutta se on myös lääke, jonka haitat oikeasti toteutuvat, eivätkä ole vain muodon vuoksi listattuina lääkepaketissa. 

Koen olevani hyvin positiivinen  ihminen, mutta myös realisti. Minusta sellainen uho, millä monet naiset suhtautuvat rintasyöpään on outoa. Lehtien kansissa on nyt viimeksi ollut Arja Korisevan kuvia otsikolla "Selätin syövän". Olkoon Korisevan itsensä sanomaa tai toimittajan halua tehdä jutusta perinteinen sankaritarina, mutta kuulostaa falskilta ja antaa väärää tietoa.

--------
Luin juuri Rosa Liksomin romaanin Eversti. Se on yksinkertaisesti mestariteos.

--------
Joissain blogeissa on nostettu keskustelua blogin tuloista ja menoista. Joku ansaitsee blogilla, jollain siihen kuluu rahaa. Ihmisiä kiinnostaa tietää tämä asia blogista, mikä on ihan ymmärrettävää.  

Minulla tässä ei liiku rahaa lainkaan kumpaankaan suuntaan. 

Kaikki on henkistä saamapuolta. Saan selvitellä kirjoittaessa ajatuksiani ja usein saan keskustellakin. 
Rakastan keskustelua. Tykkään myös siitä, jos kommentoimaan tulee toisinaan joku, joka alkaa väitellä. Omat mielipiteet tulee silloin testattua ja saa uutta ajateltavaa.


13 kommenttia:

  1. Hyvin sanottuja asioita täällä. Kuten tuo, että blogin suhteen kaikki on henkistä saamapuolta (olen samaa mieltä, minullakaan ei rahaa blogissa liiku, joskin toki arvostelukappaleita olen saanut - ostan ja lainaan kirjoja myös). Henkinen saamapuoli onkin se tärkein: kirjat ja niistä keskusteleminen, blogiystävät, monet vinkit ja ajatuksia tuulettavat ideat ja kokemukset.

    Myös tuo, että voi olla luonteeltaan positiivinen, mutta silti realisti, on tuttua. Toisenlaisessa terveysasiassa olen joskus kohdannut lausuntoja tai asenteita, jotka ovat kummastuttaneet, mutta kaikilla kai omat keinonsa. Voimia sinulle kaikkiin syövän jälkeisiin. ♥

    Hiihtomuistosi on ihastuttavaa luettavaa. Mikä täydellinen irtiotto, aikaa itselle - todellista mindfulnessia!

    Kauniita talvipäiviä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja!♥

      Tämä on hyvä muisto siitä, miten joskus suksi luisti. :) Mies sanoi silloin, että nythän sinäkin tiedät, mitä on kun endorfiinit tuovat hyvän olon. Itse hän tuli aina lenkeiltään yllättyneenä siitä, miten ihana koti, vaimo ja lapset hänellä on ja miten omituista, että hän lähtiessä koki turhautumista. Mutta tämän minun kokemukseni ei ollut mitään fyysistä, en edes hiostunut, koska keli oli niin vetävä, vaan pikemmin jotain esteettistä haltioitumista. Katselin pää kallellaan lumen tekemiä pitsikuvioita puissa ja liikutuin jostain tietystä vihreästä lunta vasten.

      Toivon, että lehdissä olisi myös sellaisia syöpäjuttuja, joissa kuvataan syövän vaikutuksia, ei pelkästään kielletä niitä. Voisi haastatella rintasyöpähoitajia, he tietävät näistä. Kun minä kerron hoitajalle lihas-ja nivelkivuista, väsymyksestä ja ihon kuivumisesta ja joudun aika ajoin estokuurille virtsatietulehdusta vastaan, niin hoitaja toteaa tyynesti, että nämähän on niitä yleisimpiä haittoja, kun estrogeenia vähennetään. En silti lopettaisi tätä missään nimessä. Varmaan tulevaisuudessa kehitellään parempia lääkkeitä.
      Totta, reippaus on keino hyväksyä sairautensa. Kyllä se on itselläkin vallitsevin suhtautumistapa.

      Minua kiusaa mainosten tunkeminen kaikkialle, kuten tähän näytön sivuun. Lueskelin Samuli Parosen aforismikirjaa "Maailma on sana" ja muotoilin kauhukuvan "Ihminen on mainos". No, ei nyt sentäs!

      Poista
  2. MM

    samassa lunssaliemessä tässä parit viikot! Eilen karkasin jo neljän kilometrin (4 km) lenkille tuohon tien toiselle puolen; naapuri ajaa pihamme läpi kelkalla ladun!

    Kuten hiihtolenkilläsi ennen vanhaan valaistuit, ilman valaistuja latuja, niin eipä juuri mahtavampaa olotilaa voi liikkumatta saavuttaa.

    Oikean Gogolin Mielipuolen päiväkirjan näin aikoinani Willensaunassa: Tarmo Manni pyöri siinä edessämme reilut kaksi tuntia. Olipahan elämys! Melkein yhtä hyvä kuin kaikki hiihtoelämykset yhtensä.

    Lunssa tuli vissiin teatterista, Täällä Pohjatähden alla, eli kulttuuri ei oo kai sitten terveellistä kun siellä vähäliikkeiset ihmiset köhivät toistensa niskaan.... ;)

    Emme me tässä iässä enää rahaa kaipaa, emme varsinkaan näin hienosta harrastuksesta kuin bloggaaminen.
    Kun tahtoo kaikkeen tuo raha työntyä ja telläytyä, niin saammepahan tällä ranchilla heittäytyä hevosen selkään (tai suksien) ja mennä viilettää mistään piittaamatta. Ei ne meitä kiinni saa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olehan varovainen, hikkaj, kun lähdet liikkeelle! Minullakin tämä kröhä on ollut jo viikon verran. Se alkoi siitä, että joka paikassa oli vilu. Jyväskylän teatteri oli hyvin ilmastoitu ja meinasin jo hakea väliajalla takin päälle.

      Aurinko paistaa ihanasti, mutta olisi liian kylmä minulle ulkoiluun terveenäkin, toistakymmentä astetta. Ohho, keittiön mittariin paistaa aurinko suoraan ja mittari näyttää -3, auringossa on jo voimaa! Enköhän piipahda ulkona pikkuisen päivemmällä.

      Voi, sinä olet nähnyt Tarmo Mannin livenä! Hänhän onkin se ainoa oikea Mielipuoli! Minä näin häntä vain televisiossa.

      Kommenttisi loppuhuipennus on tosi hieno! Näinhän se on!

      Poista
  3. Rosa Liksomin kirjan nimi on Everstinna (tähän pitäisi laittaa nyt hymiö). Hieno, vetävä kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samperi soikoon! :D
      Kiitos, kun huomasit, Heidi. Kun luin kommenttisi, niin ajattelin, että mitä ihmettä lienen tuonne kirjoittanut.
      Olkoon siellä hauskuuttamassa, eikös näistä naispäätteistä pitäis päästä eroon!

      Poista
  4. Minäkin usein ihmettelen ihmisten uhoavaa suhdetta elämään, kun sen olennaisia ominaisuuksia on kuitenkin epävarmuus. Iän myötä sitä on yhä nöyremmin kiitollinen siitä, jos itsellä ja läheisillä ovat ainakin kaikki tärkeät asiat kunnossa.

    Ihmisten lisäksi elämässä tärkeitä asioita ovat lukeminen ja kirjoittaminen ja, totta vie, keskustelu. Joko naamakkain tai vaikkapa blogeissa. Minusta onkin hyvin miellyttävä se tapa, joka monilla bloginpitäjillä on, myös Marjatalla, että (lähes) kaikkiin kommentteihin vastataan.

    En ole itse julistamassa lopullista totuutta vaan lukemassa, kirjoittamassa ja siis keskustelemassa! Erimielisyyskin on vain rikkautta, ainakin kun siihen ei liity toisten sättimistä tai pilkkaamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu, Pekka!
      Mitä tahansa hyvää sekä huonoa voi tapahtua, ja saa todellakin olla kiitollinen, jos tapahtuu pääasiassa hyvää.
      Sairauksiin suhtaudutaan kuten loukkauksiin, vaikka ne kuuluvat elämään oleellisena osana.

      Minusta on kivaa käydä keskusteluja juuri blogiystävien kanssa, joita ei tunne muutoin.
      Monet tuttunikin lukevat blogiani, mutta heidän kanssaan keskustelen naamakkain.
      On jännä, miten kommentoijista muodostaa itselleen kuvan heidän tyylinsä perusteella, Sinut, Pekka, näen hyvin sovittelevana ja humaanina tyyppinä.

      Epävarmuus on hyvä asia myös mielipiteissä. Monesti olen huomannut, että erimielisimmät keskustelut ovatkin olleet niitä parhaita. Ne ovat jättäneet paljon mietittävää. Se asia, mistä vielä kesken kommentoinnin oli varma, alkaakin tuntua keskustelun tuloksena monisärmäisemmältä.

      Liika herkkänahkaisuus rajoittaa hyvää keskustelua, siitä pitää pyrkiä pois. Asioistahan voi aina puhua vaikka kuinka räväkästi keskustelukumppania kunnioittaen. Eikä silläkään väliä, vaikka joskus ryöpsähtää yli, sekin on parempi kuin se, ettei saisi olla eri mieltä.

      Poista
  5. Olet mainio ihminen, nainen, Marjatta.

    Mutta äkisti mietin minkälainen nainen olisit ollut vuonna 1918 jos olisit ollut punainen nainen?

    Olisiko sinussa ollut voimaa heittäytyä barrikadille raiskatuksi saakka?

    Olisitko vain ollut höpöttelijä ja söpöttelijä? Suupaltti, porisija?

    Herrainmielevä?

    Jari Ranta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä proosaruno!

      Jari, tiedän, että kirjoittaminen on sinulle elintärkeää. Sinulla on ihailtava, persoonallinen tyyli ja sanasto.
      Herrainmielevä - mikä sana!

      Mutta, itse asiaan. En usko, että olisin ryhtynyt punaiseksi naiseksi, siis aktivistiksi. Olisin pitänyt aatteeni visusti salassa mieleni pohjalla, koska minusta aatteen puolesta pitää elää eikä kuolla.
      Jos olisin varomattomuutani joutunut vankileirille, niin olisin pyrkinyt kaikin keinoin höpöttelemään ja söpöttelemään itseni sieltä pois.

      Poista
    2. Tämä kysymys jäi kyllä mietityttämään.

      Isoäitini Alman ensimmäinen mies kuoli punaisten joukoissa. Miksi en koskaan kysynyt Mammalta, mitä hän ajatteli nuorena vaimona jäädessään vanhempiensa kanssa torppaan, yrittikö hän estää miestään, jolle odotti lasta, vai kannustiko tätä. Minusta tuntuu nyt (tällä eletyllä elämällä), että olisin estänyt miestäni lähtemästä, mutta entä alle kaksikymppisenä niissä olosuhteissa? Mieheni toteaa minusta aina, kun olen oikein tomerana "ihan kuin Korpelan Mamma". Olisiko sittenkin kannustanut?
      Mamman poika tästä avioliitosta kuoli sodassa ja toisesta avioliitosta syntynyt poika, isäni, jäi eloon. Mamman aiemmasta historiasta ennen toista avioliittoa ei puhuttu. Näin tehtiin muissakin perheissä Satakunnassa, kipeät asiat siirrettiin sivuun, aloitettiin alusta ja oltiin leppeästi sovussa kaikkien kanssa.
      Luulen, että Itä-Suomessa asioista on puhuttu enemmän.

      Nuoresta vanhat asiat tuntuvat ikivanhoilta ja omaan elämään kuulumattomilta, suunta on eteenpäin, kuten kuuluukin. Sitten kun alkaa kiinnostua omasta taustastaan, niin heitä joilta saisi tietoa ei enää ole.

      Poista
  6. Meidän on vaikea sovittautua vuoteen 1918. Meillä ovat omat haasteemme ja olkaamme niissä viisaita.

    Joka tapauksessa punakaartin naisten manifesti tuolloin oli ainutlaatuinen tapahtuma, jota ei pitäisi vähätellä.

    Ne naiset, jotka eivät olleet herrainmieleviä näyttivät sen ja siksi heidän kohtalonsa tappiossa oli järkyttävä.

    Historiatieteen tehtävänä on paljastaa tapahtunut, mutta joskus elämässä kyllä on käytännöllisintä vaieta.

    Tietyissä tilanteissa olisi ollut häpeä olla muuta kuin valkoinen. Tietyissä tilanteissa olisi ollut häpeä olla muuta kuin punakaartilainen.

    Ihmiset tekevät taisteluratkaisuja välttääkseen häpeää.

    Mutta todennäköisesti esimerkiksi tämän päivän ihmisten olemisessa on aika vähän häpeää. - Ei löydy häpeän aiheita. Kaikki on sillä tavoin paketissa.

    Jari Ranta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen fiksoittunut nyt näihin Samuli Parosen paljon lainattuihin ajatelmiin: "Jokainen hetki on poikkeus". Asiat näkee viisaammin aina jälkeenpäin.

      Häpeän tunne on asia, joka suojaa tekemästä mitä tahansa. Yhteen aikaan toisia kiusanneet tai muuta häpeällistä tehneet oppilaat tokaisivat "sä syyllistät mua", niin kuin se olisi joku virhe opettajalta ja he tällä mantrallaan pääsisivät kunkuiksi siinä tilanteessa. Siihen ei voinut sanoa muuta kuin, että sinun kuuluukin nyt tuntea kunnolla syyllisyyttä ja sen kautta muuttaa käyttäytymistäsi. Ajattele, jos olisi alkanut soperrella, että enhän mä syyllistä, muuten vaan tässä vähän jutellaan, jos sopii.

      Niin, ihmiset tuntevat häpeää niin eri asioista. On joitakin rankkoja häpeän aiheita, joista ainakin meidän kulttuurissamme on päästy, kuten avioton lapsi.

      Siitä en pidä, että edes asintuntijat eivät saisi sanoa asiakastilanteessa mitään, mikä saattaa aiheuttaa häpeää. Lääkärit eivät saisi sanoa mitään potilaalle tämän vääristä elämäntavoista, kun siihenkin tilanteeseen yhdistetään näitä shaming-loppuisia termejä. Potilas on muka asiakas, siis aina oikeassa. Kun hän torjuu neuvot, niin hän toistaa tuota "mitäh, säkö syyllistät mua!" -asennetta, vaikka hänen pitäisi kuunnella asiantuntijaa. Meillä jotkut pitävät paljon eräästä marokkolaisesta lääkäristä, joka katsoo potilaan olemusta yhtä tarkkaan kuin mittauksia ja sanoo asiat suoraan, jotkut taas suorastaan kammoksuvat häntä.
      Potilaan kutsuminen asiakkaaksi on sama kuin joidenkin ajama oppilaan kutsuminen oppijaksi. Näistä uusista termeistä puuttuu kaikki välittäminen.

      Kaikenlaista saat Jari ajattelemaan. Mukavaa päivää sinulle!

      Poista

Jari Tervo, Aamen

Kun olin lukenut pari lukua Jari Tervon romaania Aamen , aloin nähdä sen näyttämöllä, samantyyppisenä runsaana tykityksenä kuin Pirkk...