sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Vähän lisää Replikasta, assosiaatioita ja oivalluksia


Hannu Aaltonen, Avignon
Tämä kilpiteos ei liity mitenkään Sinikka Vuolan kirjaan. Se vain jotenkin tuntuu sopivan alkukuvaksi nyt kun käytin kuvaa kirjan kannesta jo edellisessä kirjoituksessani. Kuvasin Huittisten keskustan katutaidetta siellä käydessäni pari päivää sitten. Pienessä Huittisten kaupungissa on hienoa ympäristötaidetta: Doris, Boris, Ympyrähullut ja monia muita. Samalla reissulla luin Sinikka Vuolan Replikan kolmannen kerran. En tiedä, sanooko kolmas kerta toden, mutta junamatkan lukutuokioissani sain hurjasti erilaisia assosiaatioita ja oivalluksia.

Kirjan nimi Replika
Replika tarkoittaa kopiota, joka on muunnelma alkuperäisestä. 
Kirjassa on kaksi satua, joihin palataan yhä uudestaan, Carlo Collodin 1883 kirjoittama Le avventure di Pinocchio ja Charles Perraultin 1697 julkaisema La Barbe bleue. Vuola ei toista tarinoita sellaisenaan, vaan muuntaa ja kehittelee niitä eteenpäin eri variaatioiksi. Näinhän meidän tarinoiksi kehittelemämme muistotkin muuttuvat, ne ovat alkuperäisen tapahtuman replikoita.
Toinen asia, missä replika-teema toteutuu on kirjan henkilöhahmot. Ne ovat kuin hieman muuntuneita kopioita toisistaan, pahoinvointiaan läheisiin purkavat miehet, kaltoinkohdellut vaimot ja laiminlyödyt lapset. Jossakin kohtaa ajattelin, että Leipurin poika on sama kuin kertojapoika, samoin kaksi läheisiään pahoinpitelevää isää, joista toinen on läsnä vain kaipauksessa ja kynnyksen tahrassa. Oikeastaan olen yhä sitä mieltä, että pojat liukuvat yhdeksi ja samaksi lopussa, jossa kertoja tarkastelee tarinaa kaikkien myrskyjen jälkeen. 

Tapahtumapaikka 
Ehkä joku pikkukaupunki USA:n etelävaltioissa tai Etelä-Amerikan puolella. Ihmisten jakautuminen köyhiin ja rikkaisiin on elämää määrittävä tekijä. Aika ei ole aivan nykyaikaa. Elokuvia katsotaan projektorilla ja Polaroid-kamera on uusi ihme.
Minulle nousi lukiessa mielikuvia elokuvasta Beasts of the Southern Wild (2012), joka kertoo lapsen kasvusta ja selviämisestä uskomattoman köyhässä ympäristössä mielikuvitusmaailmansa avulla. Hushpuppy-tyttönen kokee isänsä sairastuessa samaa kuin Replikan pikkupoika. Lapset näkevät kauneutta ympäristössä, jonka lukija/katsoja näkee rumana, leikki-ikäisen lapsen tapa nähdä maailma surrealistisena on suojaava tekijä.

Kasvun kertomus
Aluksi poika on yhtä äidin kanssa.
Keinuin syliturvassa, pehmeän meren suolainen puhe kuin rakkain huivisi ympärilläni, olimme ainoa ja jakamaton, olit toinen minä, välissämme ei mitään.
Kodin esineet  ovat pienelle lapselle eläviä, ja hän hallitsee oman pienen reviirinsä itsevaltiaana ja elämän toisteisuudesta turvaa tuntien.
Joka päivä kahvipannu puhuu meille sihisevällä äänellä ja paksu veitsi puhuu meille hakkaavalla äänellä ja hana puhuu meille vuotavalla äänellä: ne puhuvat meille lauseita jotka ovat enemmän kuin lauseita, tiheämpää kuin puhe. 
Tässä aloin muistella Emma Donoghuen romaania The Room, jossa äitinsä kanssa kellarihuoneessa siepattuna elävä poika pitää esineitä kavereinaan. Pieni lapsi ei tarvitse paljon pärjätäkseen, kunhan hän saa rakkautta. 
Sitten paratiisiin saapuu käärme, uhmaikä.
Toistan:EI, EI! Puen vaatteni itse, pukeudun kokonaan itse ja sanon aamusta iltaan:Ei. Vartalo ja raajat jäykkinä kuin puunukella huudan: Ei. Kyynelet poskilla valuen minä huudan yhä uudestaan:Ei!
Esineet lakkaavat puhumasta, vaikka niitä kuinka löisi ja purisi ja Äidistä, "tämän maan ainoasta vaaleasta", hohtavatukasta, tulee ruma kauhtunut Äitimuukalainen. 
Äiti on siis ainoa valkoihoinen tummemman väristen yhteisössä, kuten valkokankaan vaalea jumalatar, marilii, jonka elokuvia käydään katsomassa koulun ainoassa luokkahuoneessa. 
Uhmäiän pöydän naputus tam tam tararam ja tamburiinin äänen muutos, tuovat mieleeni Günter Grassin Peltirummun pikku rummuttajan, joka ei halua kasvaa aikuisten maailmaan.
Lopussa murrosiän valtaisa muutos, joka huuhtoo pois entisen ja pakottaa rakentamaan sen muistosta taas uuden replikan. Viisitoistavuotispäivien vietto on sellainen visuaalinen tykitys, että se olisi kiinostava nähdä valkokankaalla. 

Kirjan ydinlauseet
Kävin lukemassa monia blogikirjoituksia. Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogin haastattelussa Imagessa Vuola kertoo, että jokainen hänen kirjoistaan lähtee jostain voimalauseesta tai joistain ydinlauseista. 
Luulen, että yksi niistä on tämä: Lapsuus ei katoa ihosta vaikka kuinka hankaisi. Välistä se on muodossa, vaikka miten viiltäisi tai pistäisi
Toinen voisi olla Siniparran lausuma: Odotahan vain. Kaikki maailmassa muuttuu, kun se valmistuu. 

Muuta
Vuola oli kuunnellut Replikaa kirjoittaessaan näyttämömusiikkia ja barokkimusiikin muunnelmasarjoja ja kertoo, että halusi siirtää musiikin tekniikoita kieleen. 
Replika on myös kirja kielestä, kielen uudistamisesta, minkä vapauteen päässeet Leipurin sokeutettu vaimo ja hakattu poika kirjan lopussa ilmaisevat näin uljaasti: 
Ja oikea puhe syntyy meidän kauttamme: aito ääni joka kuullaan ympäri koko tätä maata. Se ei ole Leipurilta opittua kulunutta kieltä, se ei ole matkittua eikä toistettua, vaan uusi ja alkuperäinen kieli joka sopii suuhumme täydellisesti: kaikkien sanojen avain. 


Lisäys 15.5 aamulla.
On tämä kirja melkoinen kirjallisten viittausten runsaudensarvi. Leipurin sokea vaimo? Tajusin sen sokeuden aika myöhään, vaikka heti alussa oli vihje, että Leipurin vaimo ei mennyt elokuviin toisten mukana, koska mitäpä hän siellä tekisi. José Saramagon kirjat Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä ja niiden ainoa näkevä, silmälääkärin vaimo!
Ehkä löydän liikaakin yhteyksiä, mutta tekisi mieli lukea nuo kirjat tähän perään. Samoin Leena Krohnin esseekirja 3 sokeaa miestä ja 1 näkevä

7 kommenttia:

  1. Kun luki tämän jatko-osan Replikaan vahvistui tunne, että juuri tämä kirja odottaa jossakin myös minua. Samalla, kun olen kokenut löytämisen iloa (Proustin kirjasarjan kaksi puuttuvaa osaa uudestaan julkaistuina osui yllättäen silmiini) Replika jo vaatii tutkimaan kustantajien kirjaluetteloita toiveina saada se mitä pikimmin käsiini. Ymmärrän nyt, Marjatta, sinun puheistasi, että Replika ei ole mikään läpiluettava kirja, vaan se pitää olla hyllyssä helposti saatavilla milloin tahansa, jotta voi milloin tahansa tarttua siihen ja nauttia sen tarjoamista oivalluksista, joita se kätkee sisäänsä ja on valmis tarjoamaan sitä lukevalle. Kiitos, Marjatta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, olisi hienoa, jos omassa hyllyssä olisi kaikki kirjat, joista pitää ja vähemmän tärkeitä lainaisi kirjastosta. Minulle on käynyt niin, että hyllyt ovat täynnä enkä oikeastaan voi enää hankkia kirjoja.
      No, lainakirjasto olkoon kotikirjaston jatke.
      Replika on kyllä yksi niitä kirjoja, joka voisi olla omassa hyllyssä tuon lopussa mainitsemani Leena Krohnin kirjan vieressä.

      Poista
  2. ( Marjatta, Kertomus sokeudesta, Kertomus näkevistä. Nuo kaksi kirjaa ovat mulle, ehkä muistat, niiden noin tusinan kirjan joukossa, jotka ovat tehneet minuun todellisen vaikutuksen sanan toiminnallisessa mielessä. Joskus taisin mainita Juhan blogissa että sinussa on paljonkin silmälääkärin, näkevää, vaimoa.)

    Itse luin Replikaa kirjastossa. Kielen välitön vaikutus tuli heti. Heti se että tässä ollaan tosissaan. Kysymys ei ollut mistään kielen virtuositeetistakaan ja sen eri keinojen esittelystä vaan jostakin enemmästä kielen kanssa, en löydä sille nyt mitään sanaa.
    En kokenut kirjaa mitenkään kokeilevaksikaan, tai sillä selitettäväksi. Siinä oli jotain mistä en saa kiinni, jotakin sillä tavalla... vakavaa? Tuollaisia kirjoja tarvitaan. Jää vain vahva vaikutelma että tämä on jotain todella hyvää, mutta mitä tämä on?
    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jope, tuo keskustelumme muistui mieleeni ja mielihyvä, jota koin, kun näit minussa samaa kuin silmälääkärin vaimossa.
      Tässä on toisinpäin kuin Saramagolla, sokea on näkevä.

      Kyllä, Vuolan tekstissä on jotain kielellisesti uutta, jota on vaikea määritellä. Hienoja kielikuvia siinä ainakin on ja allegorista ainesta. Uljautta.
      Isoja teemoja, ehkä isoimpana se, että (Juicen sanoin) elämä on kuolemista.

      Luin juuri toisen, uuden vaikuttavan kirjan, Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja.
      Samaa tyyliä kuin Vuolalla.

      Poista
    2. Tuntuu oikein pahalta sanoa, mutta nuo sitaatit ainkaan eivät nappaa. Jotenkin liian rakennettua. Ehkä keinotekoisuus tulee siitä, että lapsen havainnon tavoittelu on muotoiltu liian tyylitellyksi. Liikaa sanoja. Tai eihän tämä ole lapsen näkökulmn kuvaamista tai muistelemista. Nämä ovat hieman teennäisiä filosofisesti ajattelevan reflektiivisiä lauseita, aikuisen lauseita. Liian sofistikoituneita... voi harmi. Olin ensin kiinnostunut...

      Poista
    3. Juha, tämä jakaa kovasti mielipiteitä.

      Jos joskus osut kirjan äärelle, niin lue lopun murrosiän hyökyä, seksuaalisen heräämisen valtavuutta ja hämmennystä kuvaava pitkä kohtaus Siniparran talossa.
      (Tai ei - kyllä sinun pitäisi lukea koko kirja! ;))

      Joo, aikuinen muistelija sanoittaa lapsen sanatonta kokemusta. Minut nämä kuvat siirtävät hyvin sen kokemuksen äärelle, lapsuuden turvaan, jonka on pakko särkyä, täydellisestä symbioosista erillisyyteen, yksilöksi, joka alkaa pitää asioita arkisina ja saattaa jopa tuntea, ettei ole mitään tekemistä.

      Kirjassa on sitten erikseen toistuvia muistelemiseen liittyviä tekstejä. Filosofisia, ehkä.

      Poista
    4. Kiinnostava kysymys on tietysti se, miten aikuisen kieli voi kuvata sanatonta lapsen kokemusta; onko se enää sitä mihin kieli yrittää viitata? Antti Hyryn kohdalla vähän sama kysymys herää lapsuuskuvauksissa, mutta Hyry kuvaa mutkattomammin eikä yritä tyylittelyllä luoda illuusiota lapsen runollisesta kokemuksesta. ja hänen lapsensa ovat useín vanhempia eli jo lukijoidenkin kokemuksellisesti muistettavissa. nämä sitaatit tuntuvat abstrakstioilta jotka viittaavat itseensä. Tämä minua näissä tekstipätkissä kyllä häiritsee. Mihin tämä kieli viittaa (ei-mihinkään?) ja kuka puhuu ja miksi, ja tahattomastiko vai onko kirjailijalla juuri tämä idea, tämä ontologinen leikki mielessä, kirjoittaa kielensä johonkin ei-olemisen tilaan. Toisaalta tämä on kiinnostavalla tavalla itsenä dekonstruoiva teksti...

      Mutta luen tämän ja lupaan muuttaa mielipidettäni, jos tunne muuttuu.

      Poista

Turku ja Barcelona

Kuljin perjantai-iltana Kouvolan Taiteiden yön tapahtumissa. Olin katsomassa valokuvanäyttelyä ja mietin juuri, joko pitäisi kiirehtiä Kymi ...