perjantai 21. huhtikuuta 2017

Tiiliskiviromaaneja ja kirjailijat mannekiineina, Claes Anderssonin pohdintaa



Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisemmin huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia. Enää ei ollut vastustamattoman houkuttavaa heittäytyä päistikkaa kuusi-kahdeksansataasivuisten romaanien kimppun. Niistä oli vuosien myötä tullut yhä paksumpia, seurauksena siitä että useimmat kirjoittivat, tai syöttivät, kirjansa tietokoneelle. Kun kirjailijat vielä kirjoittivat koneella, oli luonnollista että riuhtaisi kiukuissaan, usein kiroillen, koneesta liuskan, joka ei ollut kyllin hyvä. Tietokone taas houkutti säästämään myös huonot tai puolitekoiset tekstit, jotka myöhemmin otettiin esiin ja päästettiin mukaan. 
(Claes Andersson, Oton elämä 2011)

On kiinnostavaa miettiä, miten väline on vaikuttanut kirjoittamiseen. Onko romaani muuttunut uuden välineen myötä? Ja miten?

Kun olin nuori, hyvin moni kirjailija kirjoitti vielä kirjansa käsin kynällä ruutupaperille. Kirjoituskoneella kustannustoimittajalle jätetyt käsikirjoitukset olivat täynnä korjauksia, nuolia, ylitsevedettyjä ja lisättyjä lauseita. Kustantamo hoiti puhtaaksikirjoittamisen. Kyllä kirjat varmaan keskimäärin olivat nykyistä lyhyempiä. 
Riitta Jalonen on kertonut kirjoittavansa edelleen ensimmäisen version romaaneistaan kynällä.  
Aleksis Kivi kirjoitti käyttäen mustetta ja sulkakynää hämärässä valossa. 

Tälläkin hetkellä on lyhyen tyylin mestareita, kuten Hanna Hauru, mutta onko tietokoneajan kirjoittamisen helppoudella osansa esim. kahdessa Finlandia-voittajassa Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät, 559 sivua, ja Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, 400 sivua, puhumattakaan Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta, jonka viimeinen 6. osa on yli 1200 sivua?

Jääkö kirjoihin helpommin "turhaa tavaraa", kun koneella tekstiä syntyy niin paljon?


Toisessa Otto-kirjassaan, viime vuonna ilmestyneessä, Andersson panee Oton pohtimaan kustannuspolitiikkaa ja kirjailijan roolia.   
Otto pahoittelee, miksi vain murhat panevat vauhtia kustantamon pr-ihmisiin ja markkinoijiin? Ja miksi kirjailijan habitus on niin tärkeä markkinoinnissa? 
Otto saa tietää, ettei saa apurahaa osallistuakseen kirjailijakonferenssiin eikä ole saanut niitä muutoinkaan.  
Hän tuntee itsesääliä, rähisee ja purkaa kiukkuaan kirjoittamalla pitkän vuodatuksen kustantamoon. 

Hän muistelee suuren kustantamon päällikön paimenkirjettä jokin kuukakusi sitten. Siinä painotetaan uusien  kirjailijoiden edustuskelpoisuutta, karismaa ja seksikkyyttä. Se näyttää olevan jopa tärkeintä jotta saavuttaisi menestystä, tulisi julkkikseksi ja idoliksi ja suuren kustantamon hyväksi mannekiiniksi. 

Otto näkee itsetietoisten ja muotitietoisten esiintyvän sanavalmiina ja suvereeneina televisiossa ja huippukiintoisissa blogeissaan ja ties missä, jotkut heistä kaiken lisäksi hyviä kirjailijoita. Hän on haljeta kiukusta. Hän teutaroi harmissaan.

Piru vieköön! Helvetin helvetin helvetti!
Otto tajuaa että on kerta kaikkiaan muuttunut fossiiliksi ja siten lakannut kiinnostamasta ja tuottamasta. Hänellä on tulevaisuus takanaan, senhän ymmärtää lapsikin! Puhumattakaan niistä katatonisista säätiöukoista ja -muoreista, jotka tekivät kaikkensa kuristaakseen sekä hänet että meidän suomenruotsalaisen kaunokirjallisuutemme. 

Andersson tarkastelee Oton alhaisia tunteita ja kouhotusta niin kertakaikkisen mehukkaasti, että lukijakin alkaa kannustaa Ottoa tämän muotoillessa kirjettään. Anna palaa Otto, täältä pesee, näytä niille! 

Allekirjoittanut ei valita, mutta vaatii muutosta! - Tietenkin vaadit, hyvä Otto, eihän tällainen peli vetele!

Raporttinsa vietyään Otto poikkeaa "nuoruutensa Waterloohon", Kosmokseen, ottaa muutaman oluen, alkaa tuntea itsensä taas normaaliksi ja tyyntyy, kun muistaa, että kaikkialla ei ole edes vapautta kirjoittaa ja julkaista joutumatta syrjityksi tai teloitetuksi. 

Mutta siis, miten on? Pitääkö kirjailijan esitellä perheensä ja vaatekaappinsa, mennä tositv-ohjelmiin ja  - niin, seurata ajan trendejä ja muokata kirjansa lukevan yleisön toiveiden mukaiseksi, murha ainakin loppuun, jos ei jo alkuun?


22.4. 
Otsikossa oli kahden i:n puutos: tiliskivi ja kirjailja, Äsken korjasin. Ja niin kuin minä hioin. Mitä tästä opin: sen että kirotusvihreet eivät haittaa, meidän tajuntamme korjaa ne lukiessa, pahemmatkin. 

10 kommenttia:

  1. Hmm, tulee mieleeni useampikin pullea klassikko eli on sitä pituutta ennenkin piisannut (olisi tietty mielenkiintoista tietää mikä on suhdeluku kirjojen julkaisumäärään verrattuna). ;-)

    Minusta kirjailija voi pysyä kotonansa, jos haluaa. Jos haluaa esiintyä, voi esiintyä. Jos haluaa kertoa elämästänsä lehdessä, voi kertoa. :D Itse välttelen elävistä kirjailijoista lukemista, koska en halua että alan esim. vahingossa inhota jotain kirjailijaa, jonka kirjoista pidän. Näin on käynyt pari kertaa jo ja muutama on kiikun kaakun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on myös käynyt niin muutaman kerran.
      Äsken juuri huomasin, että kirjamessut jäävät syksyllä väliin, kun ollaan matkalla, mutta ei harmittanut yhtään. Juuri kirjamessuilla petyin kerran, kun eräs tuore kirjailija alkoi mystifioida omaa työtään, miten joku voima ohjaa hänen kättään ja hän luo hurmiossa itsekin yllättyen tuloksesta.

      Kommenttisi loppu on mainio, "muutama on kiikun kaakun", et ole todellakaan unohtanut ekspattina suomen kielen värikkäitä sanontoja. :)

      Eräässä kirjatapahtumassa petyin, kun kirjailija, jonka teos oli (oli ollut siihen asti) mielestäni mykistävän hieno, alkoi huudella aggressiivisesti Yrsa Steniuksen alustuksen päälle.

      Joillekin kirjailijoille mainostaminen sopii ja moni vanhempi kirjailija on varmaan kaivannutkin olla itse esillä silloin kun se ei vielä ollut yleistä, vaan etupäässä kustantamo hoiti mainostuksen.
      Aremmat ja päivätyössään kiireiset haluaisivat keskittyä vain kirjoittamaan.
      Oma juttunsa on vielä se, että kirjoittamisellahan ei Suomessa elä, tv-työt saattavat olla joillekin myös tulonlähde.

      Poista
  2. Ihan omassa mutu-maailmassani olen jo pitkään manaillut nykykirjojen pituutta. En ehkä niinkään sitä, että ne on pitkiä, vaan sitä, että ne olisi parempia vähän lyhyempinä. En koe tätä samaa läheskään niin usein vanhojen tiiliskivien kohdalla. En sitten tiedä, onko kirjat oikeasti pidentyneet tietokoneiden myötä.
    Täytyy nyt tähän myöntää, että olen kyllä muutoinkin ohuempin kuin paksumpien kirjojen ystävä. Tietenkin poikkeuksia löytyy, sekä vanhemmissa että uudemmissa kirjoissa.

    Mun puolesta kirjailija saa esiintyä tai olla esiintymättä niin paljon tai vähän kuin haluaa. Mutta luulen, että kustantamot ja myyntiluvut on toista mieltä.... Huomaan kyllä itse kyllästyväni paljon framilla olevaan kirjailijaan. Sama pätee näyttelijöihin ja muusikoihin jne. (siis nyt en tarkoita varsinaisia esiintymisiä, vaan enemmänkin promo- ja viihdejuttuja) Mutta yritän kyllä erottaa kirjailijan julkisen hahmon itse kirjoista. Joku mun mielestä jollain lailla epämiellytävä tyyppi voi kuitenkin kirjoittaa hyviä kirjoja. Harmi jos jätän sen lukematta, koska kirjailija sanoi mun mielestä jotain ääliömäistä jossain lehdessä tai esiintyy mun mielestä liian usein telkassa.

    Niin ja vielä tuosta kirjoittamisesta lukevan yleisön toiveisiin vastaten/myyntilukujen ajatellen. Ikävä kyllä musta tuntuu että sitä tapahtuu yhä enemmän. En tiedä kuinka tietoisesti. Se on harmi, sillä silloin harvoin syntyy mitään Loistavaa ja Erityistä. Toisaalta, ei tule suuria pettymyksiäkään.

    Hyvää viikonloppua!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos joku kirjailija eksyy tänne lukemaan, niin mahtaa olla tyytyväinen, kun me emme pidä julkisuudessa esiintymistä niin tärkeänä.

      Pidän kyllä kirjailijablogeista, mutta se onkin eri juttu kuin lukuisat kevyet jutut lehdissä.

      Vanhoista mielikirjailijoista opin pitämään tietämättä heistä itsestään paljon mitään ja jos tämän kirjailijan kohtaa mediassa nyt, kun julkisuutta pidetään niin tärkeänä, niin ei se muuta käsitystä yleensä miksikään tai sitten ilahduttaa.
      Mielikirjailijan teksteillä on niin vahva merkitys, että hänen persoonaansa katsoo valmiiksi hyväksyen.

      Poista
  3. Ai miten ihana lukea näitä ajatuksia, niin postauksessa kuin kommenteissakin. Olen aivan samalla tavalla ihmetellyt, miksi kirjojen pitää nykyään olla yli 400-sivuisia – moni toimisi paremmin vähän karsittuina. Ja se esiintyminen... Minäkin olen niitä, jotka ovat kiinnostuneempia kirjasta ja kirjallisuudesta kuin itse kirjailijoista. Taitan jopa takaliepeen kirjailijakuvan pois näkyvistä kirjaa lukiessani! No, otan vähän takaisin: luen kyllä mielelläni kirjailijahaastatteluita, jos ne on hyvin tehty.
    Niin, ja Claes Andersson on mainio, odotan että pääsen lukemaan tuon kirjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri noin, niitä minäkin luen, jos ne on hyvin tehty ja keskittyvät pääasiaan. Minulla on jopa tallessa iso pino kirjallisuusaiheisia lehtileikkeitä. (Ja toinen aihe on turvapaikanhakijat, joista olen kerännyt asiantuntijajuttuja ja haastatteluja vuosikausia.)
      Mutta sitten näkee myös niitä juttuja, joissa keskitytään julkkiskuvan luomiseen olkoon haastateltava miltä alalta tahansa. Ja kun kerran on päässyt julkisuuteen kutsutaan helposti asiantuntijaksi esim. perheeseen tai lapsiin liittyen tai kisailemaan leikkimielisesti. Tämä voi syödä uskottavuutta.

      Poista
  4. Minulla on se käsitys, että paksut kirjat (esimerkiksi USA:ssa) kerta kaikkiaan menevät paremmin kaupaksi kuin ohuet.

    Ohut kirja vaikuttaa epäluuloisen taiteelliselta päältä katsoen - ja kukapa pelkkää "taidetta" haluaisi lukea jos haluaa lukea viihtyäkseen (silloinhan kirjan pitää kestää mieluummin kauan kuin lyhyeen).

    Eihän lyhyitä elokuviakaan enää tehdä (paitsi Euroopassa, missä aina yritetään olla "daideellisia"), eikä yhden osan telkkarifilmejäkään tehdä, pitää olla vähintään kuusi osaa, mieluummin 8 tai 12.

    Luin jostakin, että jos kirjoitat Yhdysvalloissa esikoisromaanin, sen pitää olla pidempi kuin vakiintuneiden kirjailijoiden. Ei siis kannata edes tarjota kustantajalle (tai ekaksi agentille) romaania, jossa on vain jotain 150 sivua, painettuna.

    Uudessa Ruumiin kulttuuri -lehdessä on juttua klassikoksi kasvaneesta Sapo-sarjasta (joka on nyttemin lopetettu). Siinä kerrotaan hauskasti, että sarjaan valittujen dekkareiden (nehän nykysilmin ovat melkein kaikki klassikkoja) piti olla enintään tietyn paksuisia, koska paperikulut ja kääntämiskulut olivat niin suuret (50-60-luvulla, siis). Nykyisenkaltaisia paksuja bestsellereitä ei Sapossa olisi voitu julkaista kustannusten takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin se taitaa olla.

      Tuo Sapo-tieto on mielenkiintoinen. Silloinen käytäntö opetti tiivistämistä.

      Elokuvissa en nauti ylipitkistä, esim. The Revenant tuntui todella pitkitetyltä (muutoinkin huono), 156 minuuttia. Näin juuri kuluneella viikolla puolalaisen Idan, 80 minuuttia, jota voi hyvällä syyllä kutsua taide-elokuvaksi ja joka "silti" sai Oscar-ehdokkuuksiakin (Euroopassa useita palkintoja eri festareilla, paitsi Puolassa ei arvostettu, koska tonki kipukohtia). Ida oli täydellisen mittainen ja kaiken oleellisen sisältävä, loppu kohdallaan, ei sellaista loppujen varmistelua kuten pitkissä elokuvissa usein näkee, kun ei malteta lopettaa.

      Kolmen osan tv-sarjat ovat minusta parhaita, katsoo ne sitten telkkarista tai suoratoistona kaikki peräkkäin.

      Pituuden lisääminen kirjoissa ja muussa viihteessä saa ajattelemaan mitä kaikkea muuta liioitellaan, tarjotaan karkkisäkkejä ja popcornämpäreitä, vaikka ihminen on sekä psyykkisesti että fyysisesti suurinpiirtein sama kuin silloin kun tyydyttiin vähempään.

      Poista
  5. No tota, paras mitta romaanille on noin 200 sivua. :D Tai otetaas uusiksi. Itse tykkään suht lyhyistä romaaneista, koska ne pystyn vielä jotenkin hallitsemaan. Mutta vielä vakavammin puhuen erilaiset tarinat vaativat erilaisen mitan. Jossain määrin olen sitä mieltä, että runsaus syö itseään, mutta tämä ei sitten tosiaankaan päde kaikkiin kirjoihin.

    Ja juu, esillä pitää olla kirjailijoiden ja seksikkäitä jne. Mikäs siinä, mutta pääasia on hyvät kirja kuitenkin. Vähän kyllä diggaan enempi tyyppejä, jotka ei kauheesti itteään tyrkytä, mutta en missään nimessä soimaa, jos joku kokee luontevaksi vaatekaappiaan esitellä. Ja monille se on varmaan pakko, koska kirjailijankin pitää syödä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin. On joitain sukuromaaneja ja muita, jotka kattavat pitkän ajanjakson. Ne vaativat enemmän sivuja, mutta yleensä koen, että lyhyempi parempi.
      Luin juuri toiseen kertaan Hanna Haurun Jääkannen, jonka 117 sivussa kulkee kaksi tarinaa rinnakkain ja voi miten laajalta ja mieleenjäävältä tämä traaginen tarina tuntuu, kun oma mielikuvitus runsauttaa ja värittää sen.

      Niin, nykyään vaaditaan lähes kaikilta esillä olemista, paitsi kirjailijoilta niin myös muilta taiteilijoilta, poliitikoilta jne.
      Minusta sellainen tuntuu epämiellyttävältä, että kirjailijalle suunnitellaan valtava mainoskampanja etukäteen ennen kuin kirjaa on julkaistu ja arvosteltu. Odotukset nousevat lukijalla ja hän saattaa tuntea itsensä huijatuksi, jos kirja onkin keskinkertainen.

      Poista

Tänään tällaista; kesänviettoa lasten kanssa, luettuja kirjoja, koettuja tunteita

Meillä on mieluisia kesävieraita, S, 10 vuotta, ja pikkuveli K, 7 vuotta.   Autoajelut ovat hyviä hetkiä keskusteluihin. Alla olevan j...