keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Patti Smith, Omistautuminen - Why I Write -sarjan kirja




  
 Miksi kirjoitan? Sormeni, kuin kynä, piirtää kysymyksen tyhjään ilmaan. Arvoitus on tuttu lapsuudesta saakka. Se vieroittaa meidät leikeistä, tovereiden luota ja rakkauden laaksosta, sysää meidät piirun verran syrjään, kupeet sanoilla vyötettyinä. 
   Miksi kirjoitamme. Kertosäe kajahtaa soimaan.
   Koska emme voi vain elää. 

Patti Smithin vuonna 2017 julkaistu kirja Devotion on alunperin ilmestynyt Yalen yliopiston Why I Write -sarjassa, joka perustuu Windham-Campbell- kirjallisuuspalkinon jaon yhteydessä pidettyihin luentoihin. 
Erinomainen suomennos Omistautuminen on Antti Nylénin
Why I write -kysymystä myös pohtinut Joan Didion kirjoitti eräässä essessään, että lausuttuna tämä kysymys kuulostaa samalta kuin I - I - I, minä - minä - minä. Mikäpä olisi enemmän itseen, omaan mieleen keskittyvää kuin kirjoittaminen?

Omistaututuminen jakautuu kolmeen osaan Miten mieli toimii, Omistautuminen ja Uni ei ole unta. 
Kirja on vain 126-sivuinen, mutta kuten Patti Smithin kirjat aina, niin tämäkin tuntuu sivumääräänsä painavammalta. Pysähdyin lukiessa maistelemaan kieltä, miettimään, kääntelemään sivuja taaksepäin ja lukemaan uudelleen. Nyt kun olen lukenut kirjan, tuntuu, että sen herättämät ajatukset jatkuvat mielessäni. Tuli myös into ryhtyä itse kirjoittamaan jotain. Se 'jotain' on nyt tämä kirjoitus. 

Ensimmäisessä osassa kirjailija lähtee Ranskaan sikäläisen kustantajansa järjestämiin tapaamisiin. 
Hän on myöhästyä lennolta, kun ei ole ehtinyt valita matkalukemista. Hän kahmaisee mukaansa Francine du Plessis Grayn tietoteoksen Simone Weilistä ja Patrick Modianon muistelmateoksen Pedigree. Matkalla hän kulkee edesmenneiden kirjailjoiden jalanjäljillä ja hautausmailla etsien heidän hautojaan. Erääseen vanhaan hautakiveen Sèten hautausmaalla on kaiverrettu sana Devouement, josta hän ottaa polaroid-kamerallaan kuvan. Smithillä on tapana sekä kuvata että kirjoittaa kynänpätkällä muistikirjoihinsa ohimeneviä ajatuksia. Tämä sana ja hotellin television kanavahyppelyssä kirjailijan pysähdyttänyt nuoren sulokkaan luistelijan esitys saavat hänet vetäytymään hautausmaan penkille kirjoittamaan ajan kulun unohtaen. Kirjoittaminen jatkuu junassa kustannustoimittajan nukkuessa.

Soittorasiasta irti nyppäisty valkoinen sudenkorento. Fabergé muna, jonka sisällä on miniatyyri-giljotiini. Tyhjyydessä kieppuvat luistimet. Kirjoitan puista, toistuvista kahdeksikoista ja rakkauden magneettisesta vetovoimasta.  

Kirjoittamisen tuloksena syntyy pitkä, runollinen novelli Omistautuminen, tämän kirjan toinen osa, traaginen tarina nuoren luistelijan ja antiikkikeräilijän suhteesta, joka on täynnä intohimoa omistushalua ja vapaudenkaipuuta, huikeaa kauneutta ja kuolemaa. 

Smith avaa lukijalle Miten mieli toimii -osassa asioita, jotka vaikuttivat novellin syntyyn. Hän ihmettelee itsekin, mikä sai hänet kirjoittamaan niin tumman tarinan. Hän huomaa ohimeneviä mietteitä ja sattumuksia, jotka toimivat inspiraationa ja sävyttivät tarinaa. Hän oli ihaillut hotelliaamiaisella täydellisen pyöreiksi paistettuja munia kinkun päällä, ihailu oli keskeytynyt kustannustoimittajan saapumiseen, mutta esteettinen elämys sai hänet siirtämään niiden muodon kuvaamaansa luistelulampeen. Matkalukemisesta puolestaan heijastuu piirteitä novellin päähenkilöön Eugeniaan. Luistelijatytöllä on Simone Weilin kävelytyyli ja viaton julkeus, mutta Weilin kosketuksen pelon Smithin mieli on kääntänyt päinvastaiseksi, Eugenia janoaa läheisyyttä häpeämättä.


On kiinnostavaa saada nähdä kirjailijan muistikirjan sivu ja lukea, miten hän itse tutkii mielensä toimintaa. Smith on hyvä havainnoija.  Junassa hän katselee nukkuvaa matkakaveriaan ja huomaa seuraavan: "Aurélien on nukahtanut. Mielessäni käy, että nuoret näyttävät kauniilta nukkuessaan  - ja vanhat, kuten minä, kuolleilta." 

Triptyykin viimeisessä osassa Smith kertoo vierailustaan Albert Camus'n sukutilalla, jonne Camus'n tytär Catherine kutsui hänet tutustumaan isänsä kirjoittamismiljööhön. Hän saa suuren kunnian tutkia Camus'n käsikirjoituksen teokseen Le Premier Homme, Ensimmäinen ihminen, pestyin käsin sivu sivulta käännellen. Smithin keskittymiskyky alkaa ailahdella ja hänelle tulee pakottava tarve rynnätä itse kirjoittamaan.

   Siinä on suuren taideteoksen ratkaiseva voima: se sysää meidät liikkeeseen. Ja yhä uudelleen minut valtaa hybris, joka uskottelee minulle, että pystyn vastaamaan tuohon kutsuun. 
   Sanat edessäni olivat elegantteja, purevia. Käteni tärisivät. Puhkuin itsevarmuutta ja tunsin äkillistä halua ponkaista pystyyn, kiivetä rappuset ylös, sulkea Camus'n vanha raskas ovi, istua oman paperipinoni eteen - aloittaa itse omasta alustani. Se olisi jonkinlainen viaton pyhäinhäväistys. 

Tämä kirja on runollista proosaa, esseetä, novellikirjallisuutta, kirjoittamiseen opastamista, lukemisen ja elämästä nauttimisen ylistystä. Se kertoo isnspiroitumisen tärkeydestä elämässä. Se on minulle vastaus kysymykseen 'Why I read' ja myös 'Why I write', vähemmässä määrin. Rakastan tällaisia kirjoja. 

Muistikirjojen pinot kertovat kesken jääneiden yritysten ja haihtuneiden haltioitumisten täyttämistä vuosista, väsymättömästä rakennuspuiden yhteensovittelusta. Meidän on kirjoitettava, ja kun me kirjoitamme, meidän on pakko suostua loputtomiin taisteluihin - kuin ryhtyisimme kesyttämään itsepäistä varsaa. 
Meidän on kirjoitettava, mutta se ei käy ilman johdonmukaista ponnistelua, ei ilman uhrauksia: on tehtävä tietä tulevalle ja palattava lapsuuteen ja pantava kaikki mielikuvituksen hulluus ja kauhu järjestykseen, palvelemaan sykkivää lukijakuntaa. 

Osa tämän kirjan viehätystä on myös sen kaunis rakenne. Osien välissä on runoja ja kirjailijan itsensä ottamia polaroid-otoksia.  Alla kuva Camus'n hautakivestä Lourmarinissa.



Minulle nousi Smithin tekstiä lukiessa vahvasti mieleen Joan Didion ja hänen kirjansa Iltojen sinessä. Siksi alkukuvan sininen kahvihetki. Molempien naisten esseetyyliä yhdistää hienostuneisuus (lukeneisuus ja kulttuurintuntemus), jota odotan esseekirjallisuudelta, usein pettyen. 


P.S. Why I Write -lectures tallennuksia löytyy googlaamalla. Patti Smithin lisäksi luennon pitää mm. Karl Ove Knausgård, jonka nimi englannin kielessä on saanut muodon Knausgaard. Myös hän on luennon lisäksi kirjoittanut sen inspiroimana kirjan, Inadvertent.  

12 kommenttia:

  1. Kiitos hyvästä tekstistä ja vinkeistä. Ihailen kovin Patti Smithiä, joka vaikuttaa kovin vaatimattomalta persoonalta. Seuraan häntä Instassa, jossa hän julkaisee kauniita mustavalkoisia kuvia ja kertoo kirjoittamisestaan, esiintymisistään, lapsistaan ja ystävistään. Hän viitsii jopa vastailla kommentteihin.Pidin kovasti hänen muistelmistaan "Ihan kakaroita".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, pitäisköhän minunkin laajentaa someiluani, niin pääsisin seuraamaan Patti Smithiä. Minustakin hän tuntuu itsestään kertoessaan erittäin vaatimattomalta. Ehkä tausta vaikuttaa tähän. On muitakin, jotka ovat nousseet tehdastyöläisestä rocktähdeksi, mutta siihen tarvitaan erityisiä lahjoja ja asennetta, että laajentaa ilmaisuaan sen lisäksi kuvataiteilijaksi, kirjailijaksi ja täysin itseoppineeksi kulttuurihenkilöksi. Vaatimaton tausta on ehkä antanut Patti Smithille myös rohkeutta tehdä isoja käänteitä elämässään, kuten vetäytyä suosion huipulta muusikkona kotiäidiksi moneksi vuodeksi.

      'Ihan kakaroita' on minustakin kiva elämäkertakirja.

      Poista
  2. Varmaan upea ja paljon antava kirja, ihana, ihana Patti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, Pattilla on kiva, persoonallinen tyylinsä. Juuri nyt luettuna viehätti vielä erityisesti Pattin reissulla olo ja kaikki huomiot uusista ympäristöistä. Jospa vielä joskus itsekin...

      Poista
  3. Nuo Polaroid-kuvat ovat niin kiva lisä Patti Smithin taiteilijuuteen. Semmoinen täydellinen vastakohta nykyiselle digikuvaähkylle. Minuakin ne kiinnostivat pari vuotta sitten. Kävin yhdessä kameraliikkeessäkin täällä Turussa ja selvisi, että löytyy, mutta filmi on vähäisen kysynnän takia kallista. Tuo Patti Smithin tapa kuvata ja kirjata muistikirjaan samalla tuntuu hienolta, ja pikkuisen houkuttelevalta edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Patti Smithin kuvat tuovat rauhallisen olon, kun ne muistuttavat kiireettömämmästä ajasta, samoin hänen muistikirjansa. Tässä kirjassa on kuva hänen kirjoituspöydästään, jossa on muun tavaran ohessa aukinainen kauniilla käsialalla kirjoitettu muistikirjan sivu. Onhan käsin kirjoittaminen niin paljon persoonallisempi tapa kirjata ajatuksiaan kuin koneella näpyttely. Minuakin sellainen houkuttaisi, mutta käsiala on mennyt niin kauheaksi, etten aina saa itsekään lapuistani selvää.
      Polaroid on erikoisuus. Sillä on tietyt rajoitukset, ja kuvista tulee helposti vain huonoja, ei viehättäviä.

      Poista
  4. Marjatta,

    en olekaan jostain syystä lukenut muista Patti Smithin kirjoja kuin Just kids. Tunnen hänet kyllä lauluntekijänä, vaikka hän ei osukaan ajallisesti niihin, joita kuuntelin itse 1960-luvulla.

    Ajattelen häntä usein, koska hän asui vain muutaman korttelin päästä kämpästä jossa satuin olemaan syksyllä 1969. Hänen asuintoverinsa ja silloinen rakastettunsa oli Robert Mapplethorpe.

    Kävin sittemmin katsomassa hänen valokuvanäyttelystään Tukholman Fotografiskassa. Siellä oli suurempina vedoksina Mapplethoren ottamia kuvia hyvin nuoresta Patti Smithistä Fotografiska ei päästänyt minua sisälle ilmaiseksi, vaikka sanoin kirjoittavani näyttelystä, koska se liittyy Patti Smithiin.

    Enkä sitten kirjoittanutkaan. Puhuin englanti ja lipunmyyjätyttö vastasi virheettömällä suomella. Valokuvamuseo on siinä mihin Suomen laivat rantautuivat Slussenilla.

    Ajattelin samoin niitä polaroideja. Niitä ei tainnut olla paljon Suomessa, olivat kalliita, eikä ollut takuuta siitä, kuinka kauan kuvat säilyvät. Kunhan pääsen kirjastoon (toistaiseksi voi vasta ottaa kirjoja jotka on varannut ja palauttaa entisiä), niin täytyy etsiä Patti Smith.

    Mulla on vain englanninkielinen kirja. Kieli on selvää ja hyvää, mutta ehkä vähän vanhahtavaa. Jossain määrin jopa viktoriaanista, mielestäni, semmoista maalailevaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ripsa, vai olet asustellut Patti Smithin naapurina. Hienoa! Vuosi 1969 oli USA:ssa värikäs vuosi. Itse olin siellä vuotta myöhemmin. Osallistuin mm. erääseen konserttiin, joka järjestettin niiden neljän opiskelijan muistolle, jotka poliisi ampui Kentin yliopistolla Vietnamin sodan vastaisessa rauhallisessa mielenosoituksessa. Opiskelijoiden ja poliisin välit olivat huonot. Ja nyt on taas poliisien väkivalta tapetilla. Poliisin työhön pitäisi olla sellaiset soveltuvuustestit, ettei sinne pääsisi yhtään rasistia.

      Patti Smithillä on Mapplethorpen muistolle kirjoitettu kirja 'The Coral Sea'. Luin sen jokin aika sitten, mutta se ei inspiroinut kirjoittamaan blogiin kuten tämä Omistautuminen.

      Totta, joissain teksteissään Smith on vanhahtavan juhlava. Year of the Monkey -kirjassa on kohtia, joissa on kuin Raamatun kieltä. "There were bells tolling and wreaths tossed and women turning in circles and there were bees performing their life-cycle dance and there were great winds and swollen moons and pyramids crumbling and coyotes crying and the waves mounting and it smelled like the end and the beginning of freedom."

      Me nähtiin Mapplethorpen kuvia Santa Cruzissa tammikuussa (ehdittiin just ennen korona-aikaa). Fotografiskassa olen nähnyt hienoja näyttelyitä, voi kun vielä joskus pääsisi sinnekin.

      Poista
  5. Ehdottomasti minäkin haluaisin tutustua tähän kirjaan.
    Omakohtaisesti olen miettinyt vähintäänkin monta kerta, miksi taas pitää kirjoittaa? On vaan pakko kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on! Kirjoittaminen vie mukanaan, kun siihen kerran ryhtyy. Se ei ole aina edes niin mukavaa, mutta tekstin valmiiksi saaminen on aina palkitsevaa.

      Poista
  6. Kiinnostava kirjoitus jälleen sekä kirjailija, jonka tuotantoon olen perehtynyt ihan liian vähän. Sain lahjaksi tuon "Ihan kakaroita" , enkä ole vieläkään lukenut sitä. Kesälomalla viimeistään!

    Olen lukenut viime aikoina paljon lähinnä blogitekstejä kirjoittamisen tarpeesta ja kirjoittavien ihmisten luovista prosesseista. Niissä yhdistävä tekijä on nimenomaan sisuksista kumpuava pakko kirjoittaa, vaikkei se edes olisi aina niin mukavaa. Silloin, kun tuo tarve saa toimia sisäisestä pakosta eikä pään sanelemasta ohjauksesta, syntyy usein parasta tekstiä. Tällä metodilla olen kirjoittanut kahdeksan novellia tämän vuoden aikana, myös täysin suunnittelematta tarinan runkoa ryhtyessäni sitä kirjoittamaan. Voi olla, että kaiken kokoamisessa yhteen tulee haasteita, mutta intuitiivinen kirjoittaminen on kyllä selvästi minulle sopivampaa kuin suunnitelmallinen ja etukäteen jäsennelty. Molemmissa puolensa toki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä HYVÄ Esmeralda! Nyt vaan novellit kustantajalle. Eihän sinulla tarvitse vielä kokoelmaa valmiina olla, kymmenen novellia on hyvä näyttö.

      Katselin Knausgårdin Why I Write -luennon. Hän korosti avointa ja viatonta asennetta kirjoittamisessa, eikä näe mitään mieltä sellaisessa kirjoittamisessa, jossa laskelmoidaan ja rajataan omaa kirjoittamista, eli samoilla linjoilla sinun kanssasi. Siihenhän hänen luentonsa ja kirjansa nimikin viittaa Inadvertent (tahaton). Tekee mieli lukea tuo kirja, koska siinä hän käsittelee aihettaan lisää ja luento oli niin kiinnostavasti koottu.

      Poista

Vain kolme kuvaa - maaliskuu

Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa . Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden ai...