sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Patti Smith, Year of the Monkey




Patti Smith on undergroundin kuningattareksi nimetty monipuolinen taiteilija. Hän tuli julkisuuteen 70-luvulla runoilijana, rock-laulajana ja kuvataiteilijana. Ensimmäinen Smithin albumi Horses julkaistiin 1975 ja ensimmäinen näyttely hänellä oli jo sitä ennen, vuonna 1973. Tämän lisäksi Smith on esiintynyt näyttämöllä, tehnyt poikkitaiteellisia performansseja ja kirjoittanut laulun sanoja toisille muusikoille. Viime aikoina hän on myös luennoinut erilaisissa musiikkitapahtumissa. 

Tunnen Patti Smithin vain hänen elämäkertatrilogiastaan. Just Kids (2010), M Train (2015) ja Year of the Monkey (2019), jota parhaillaan pohdiskelen. Kaksi ensimmäistä on suomennettu ja Apinan vuosi myös kohta tulossa suomeksi, suomentajana kaikissa kolmessa Antti Nylén

Kävin googlailemassa, mitä Smith on kirjoittanut aiemmin. Laululyriikkaa ja  runoja on useampi teos. 
Minua alkoi kiinnostaa erityisesti kaksi hänen proosarunoteostaan 90-luvulta. Woolgathering on muistelma lapsuudesta ja oman taiteilijuuden löytymisestä. Kirja on suomennettu nimellä Uneksuntaa. Toinen minua lukemaan houkuttava on Smithin nuoruuden rakastettunsa taiteilija  Robert Mapplethorpin muistolle kirjoittama The Coral Sea

Vuosi 2016 oli kiinalaisessa kalenterissa apinan vuosi. Patti Smith aloittaa kirjansa jo vähän sitä ennen meidän länsimaisen kalenterimme uutena vuotena. Hän oli juuri lopettanut onnistuneen konserttikiertueensa San Franciscoon ja kirjoittautunut motelliin tarkoituksenaan tavata siellä musiikkialalla toimiva ystävänsä Sandy Pearlman ja lähteä tämän kanssa yhteiselle lomalle. Sandy on kuitenkin saanut yllättäen aivoverenvuodon ja Smithin suunnitelmat muuttuvat. Hän valvoo vuorotellen ystäviensä kanssa Pearlmanin vuoteen äärellä ja matkustelee siinä ohessa edestakaisin pitkin Yhdysvaltoja Californiassa, Arizonassa, Virginiassa ja Kentuckyssa. 
Vuosi on synkkä. Pearlman kuolee ja Smithin toinen hyvä ystävä, näytelmäkirjailija Sam Shepard kärsii ALS-taudin rappeuttamana. Smith auttaa häntä viimeisen työnsä loppuun saattamisessa. 



Smithin vuoden kestävä matka on sekä tutkimusmatka omaan maahan että myös matka omaan mieleen. Hän liftaa mitä kummallisimpien tyyppien kyydissä, käy keskusteluja tapaamiensa ihmisten kanssa kirjallisuudesta ja filosofiasta, istuu kahviloissa, ottaa kuvia Polaroid-kamerallaan ja kirjoittaa muistiinpanoja aina mukana kulkevaan vihkoonsa. Reissu tuo mieleeni Australian aboriginaalien walk about -riitin. 
Teksti vaihtelee tavanomaisesta taianomaiseen. Raja mielikuvituksen luomien kuvien ja todellisten tapahtumien tai muistojen välillä on häilyvä. Eräs meksikolainen Ernest ilmestyy Smithin seuraan matkan varrella, jättää hänet keskelle ei-mitään ja ilmestyy taas paikalle kuin tyhjästä. Hän lienee hallusinaatio tai toinen minä. Ernestin kultturelli puhekin on samanpoljentoista kuin Smithillä.  



I just sighed. Was it all a dream? Was everything a dream? Beginning with the Dream Motel straight on through the monkey-induced mischief. I was in the middle of this circular rumination when I sensed that I was not alone. 

I whirled around. We were standing in front of that same third-rate café.
- See, he said in a voice oddly reminiscent of some other voice.
- You are the dream sign, I suddenly blurted.
- It's the Dream Inn, he said, fading. 

Smith täyttää 70 vuotta apinan vuonna ja pohtii vanhenemistaan. 
Vuosi on myös vaalivuosi ja se saa Smithin näkemään pahoja ennusmerkkejä. Hän huomaa erään ehdokkaan suoltavan valheita nopeammin kuin kukaan ehtii korjata. "The bully bellowed", toteaa Smith tämän vippaskonsteilla ääniä keräävän ehdokkaan kampanjointityylistä.  
Ja niinhän siinä käy, että kun päästään seuraavaan eli kukon vuoteen, niin ennakkoaavistelut käyvät toteen.  

It was the last day of the Year of the Monkey and the golden cockerel was crowing, for the insufferable yellow-haired confidence man had been sworn in, with a Bible no less, and Moses and Jesus and Buddha and Mohammed seemed somewhere else entirely. 

Parasta mielestäni tässä kirjassa on sen runollinen ja välillä hyvin humoristinen kieli. 
Loppukappale, jonka Smith on nimennyt eräänlaiseksi epilogiksi, A Kind of Epilogue, on lumoavan kaunis haikeudessaan. Kesken apinan vuoden ikävien tapahtumien ja kuolleiden muistelun ja suremisen hän toteaa reippaasti: "Yet still I still keep thinking that something wonderful is about to happen. Maybe tomorrow." Tässä optimismissa olen ihan  samanlainen Smithin kanssa. Tekee mieli sanoa hänelle: That's a girl! 

Minua ajoi tätä kirjaa lukemaan varsinkin kaksi asiaa. Luin jostain lehtijutusta, että Patti Smith ketoo vanhenemiseen liittyvistä tunteistaan täyttäessään 70 vuotta, mikä on itsellekin ajankohtaista ja reissaa Santa Cruzissa. Hih, luulin, että hän matkustelee Santa Cruz de Tenerifellä, jossa itse kävin viimeksi matkalla, mutta ei - onhan Kaliforniassakin Santa Cruz, ja monessa muussa paikassa, minne kristityt ovat tulleet omimaan alueita ja pystyttämään ristinsä. Mutta sillä ei ollut todellakaan väliä, missä Smith vaeltaa, tärkein on pään sisäistä liikettä. 
 

Lopuksi kehuja kirjan viimeistellystä ulkoasusta. 
Kannen on suunnitellut Kelly Blair ja kirjan 35 valokuvaa ovat Smithin pikakamerallaan ottamia retrotyylisiä otoksia. Yllä olevassa kuvassa ovat Smithin lapset Jackson ja Jesse.
Kirjan ensimmäinen ja viimeinen kuva on otettu samasta Dream Inn -motellista samasta kuvakulmasta, mutta loppukuva on kuvattu todella synkeällä pilvisellä säällä. Alussa ja lopussa on kuin sinetteinä apinan ja kukon vuosien pikkukuvat.
Ja vielä sekin ihastuttava seikka, että sivujen reunat ovat epätasaiset kuin vanhoissa kirjoissa, joiden sivut avattiin paperiveitsellä. 

Kuka vielä sanoo, että on sama, onko kirja tekstinä kännykän näytöllä vai omana esineenään. 





7 kommenttia:

  1. marjatta

    rakastan patti smithin vahvaa ja syvää ääntä. ihmisääni on instrumenttina kyllä upea asia. ihan sama onko se kylmä vai kuuma, kova vai pehmeä, käheä vai kirkas.

    symppaan myös smithin androgyyniolemusta, joka on vuosien myötä tullut sitä sielukkaammaksi ja humaanimmaksi mitä vanhemmaksi hän käy. luonnontilassa oleva tukka on saanut kasvaa ja harmaantua rauhassa.

    ostin glasgow'n lentokentältä just kids -kirjan ja luin sen siltä istumalta jatkoyhteyksiä odottaessani. ihana kirja ja ihanasti epäsovinnainen nainen!!

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kävin tässä postauksen jälkipuuhina kuuntelemassa YouTubesta otteita joistain Smithin konserteista. Minun on pakko sanoa, että en pidä kovin paljon hänen äänestään. Katselin myös Patti Smithin haastattelun Skavlan -ohjelmassa. Siinä hän oli tavattoman miellyttävä. Kun kysyttiin, mikä on isoin väärinkäsitys, mikä ihmisillä on hänestä, niin hän sanoi että rokkari-imagon vuoksi häntä luullaan vihaiseksi ja räävittömäksi, vaikka hän on lapsirakas ja lempeä ihminen. Kun lapset olivat pieniä, he vetäytyivät muusikkomiehensä kanssa 16 vuodeksi pois julkisuudesta kirjoittamaan, ja sitäkin Patti teki vain aamuisin klo 5 - 8, kun muut nukkuivat. Symppaan. Niin monet marisevat, miten lapset ovat este ja taannuttavat luovuuutta, Smith on sitä mieltä, että lapset syvensivät hänen ilmaisuaan.

      Laitoin vielä tuonne loppuun Patti Smithin kuvan. Minähän olen myös nykyään pitkien harmaiden hiusten fani. Ihailin aikani sellaisia eräällä tutulla miehellä ja lupailin, että vielä minäkin ja nyt saan jo omat jouheni palmikolle.

      'Just Kids' on perinteisemmin omaelämäkerrallinen kuin 'M Train. Elämäni tiekartta' ja 'Apinan vuosi', jossa varsinkin on paljon unenomaisuutta.

      Poista
    2. Muuten, meri, keskustelimmekohan me kerran Olive Kitteridge -sarjasta, jossa Frances McDormand näyttelee pääosaa? Varasin kirjastosta Elizabeth Stroutin samannimisen novellikirjan, johon sarja pohjautuu. Hesarissa kirjaa kehutaan sarjaa paremmaksi. Niinhän se yleensäkin on. Suomenkielisellä kirjalla oli kymmeniä jonottajia, englanninkielisellä pääsin viidenneksi jonossa.

      Poista
  2. marjatta

    tilasin puoli tuntia sitten tutun antikvariaatin kautta patti smithin devotionin. nuori voima -lehdessä oli niin fiksu ja terävä kirjoitus kirjasta:

    https://nuorivoima.fi/lue/arvio/joidenkin-on-pakko-kirjoittaa

    meillä oli sun kanssa parikin hienoa keskustelua kitteridgestä. olen nähnyt sarjan neljästi, mutta en ole lukenut kirjaa. sinun ja suvi aholan innostamana tilasin senkin.

    varmasti kirja paljastaa enemmän syitä oliven suorasukaisen kärttyisään kitkeryyteen. sarjan fiilis ja tunnelma syntyvät pienistä yksityiskohdista: eleistä, ilmeistä, kosketuksista, mutta kirjassa on luonnollisesti toiset keinot rakentaa syvälle yltävää ihmiskuvaa.

    haluan kovasti tietää miksi olive on niin hapan kuin on. tai ei tietenkään pelkästään hapan, vaan jännällä tavalla sekä misantroooppi että altruisti.

    sarjassa toinen suosikkihahmoni oliven lisäksi on bill murrayn näyttelemä jack kennison. hänestäkin tahtoisin tietää enemmän.

    ps. oletko kuullut patti smithin version dylanin a hard rain's a-gonna fall -kappaleesta? joku kommentoija kirjoitti siitä näin:

    it was at the point at which she forgot the words, apologised with such beauty and humility, and began to sing again, that i really started to listen.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tämähän olikin se kirja, joka kuuluu luentosarjaan 'Why I write' ja on myös suomennettu, Omistautuminen. Hyvä, että nostit tämän esiin. Kiinnostaa tosi paljon, kuten kaikki kirjoittamisesta kirjoitettu.
      Kävin jo vähän selailemassa AdLibriksessä, mitä tilaisin.

      Patti Smith lauloi tuon Bob Dylanin laulun Oscar-tilaisuudessa jossa Dylanille myönnettiin kirjallisuuden Nobel laululyriikastaan. Hän tosiaan unohti yllättäen laulun sanat ja aloitti uudestaan. Tuntui, että yleisön empatia aivan kuin kantoi laulajaa, joka hämmentyi, koska hänelle ei koskaan ollut sattunut vastaavaa.

      Minä en tosiaan ollut kuunnellut Patti Smithin laulua yhtään aiemmin. Päättelin, että se on jotain samaa kuin Janis Joplinilla tai Marjo Leinosella tai jopa Amy Winehousen tyylistä. Lyriikka on hienoa, mutta ääni ei ole voimakas, kuten olin toivonut. No, ei se mitään. Pidän Smithin kirjallisista töistä, se riittää.

      Poista
  3. marjatta

    minullekin smithin hienous on suurimmaksi osaksi hänen ajatuksissaan ja kirjoituksissaan ja ns. taiteilijuudessaan. pyysin purmoa kuuntelemaan smithin musiikkia ja hän sanoi ettei se herätä hänessä tunteita. hän kyllä koetti etsiä jotain pidettävää ja löysi tasan yhden kitarasoolon, jonka avulla pääsi fiiliksiin. siitä olimme jokseenkin samaa mieltä, että nainen on kyllä jo helmi itsessään.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laitoin kirjaston varaukseen sen Devotion -kirjan, kylläkin suomeksi, Omistautuminen, ja Uneksuntaa (Woolgathering), saan joskus toukokuussa, kun kirjasto menee nyt kiinni. Tilasin Adlibriksestä Mapplethorpesta (ja muusta, Patti Smith rönsyilee) kertovan The Coral Sea.

      Pidän Smithin rennosta olemuksesta ja keskustelutyylistä, jossa on amerikkalaista luontevuutta.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...