torstai 20. joulukuuta 2018

Mattias Edvardsson, Aivan tavallinen perhe


Mattias Edvardsson näyttää uuden kirjansa otsikossa Aivan tavallinen perhe (alkukielellä En helt vanlig familj) leikittelevän rikosuutisissa usein käytetyllä luonnehdinnalla. Onhan tuo tehokas määrittely; jos noillakin, noilla kunnollisilla perheihmisillä, on vaikea lapsi, jos noidenkin keskiluokkaisten pärjääjien lapsi saa murhasyytteen, niin hyvänen aika, niin voi käydä kenelle tahansa, meillekin, minullekin. 

Kirjan ensimmäinen osa on otsikoitu Isä, toinen Tytär ja kolmas Äiti. 
Tytär Stella on joutunut pidätetyksi syyllisenä murhaan. Kukin perheenjäsen käy asiaa läpi omalla tavallaan. Pappi-isä Adamin ajatukset kulkevat välillä eri rataa kuin asianajaja-äiti Ulrikan. Yhdestä he ovat täysin samaa mieltä: on tehtävä kaikki mahdollinen oman ainokaisen pelastamiseksi. Joskus oikeudenmukaisuus näyttää vaativan toteutuakseen valheita, mikä saa sekä papin että asianajajan kipuilemaan. Onko oikeuslaitoksen oikea aina oikein, tätä on pohtinut mm. Ferdinand von Schirah ansiokkaasti teoksissaan. 

Stellan äidin ajatuksia: 
Oikeustiede on ollut minun uskontoni. Onhan siinäkin omat puutteensa, jossakin mielessä melko suuriakin sellaisia, mutta olen silti uskonut vakaasti oikeustieteeseen nykyaikaisen yhteiskunnan peilinä ja johtotähtenä. 
Olen uskonut oikeustieteen olevan paras mahdollinen tapa säännellä demokraattista yhteiskuntaa. Nyt en enää tiedä, mihin minun pitäisi uskoa. On arvoja, joita ei voi selittää tai mitata pykälin. Eikä elämän tavoin myöskään laki ota huomioon sitä, mitä tavallinen ihminen kutsuu oikeudenmukaisuudeksi.

Mitä oikein tapahtui? Kuka tietää? Mitä Stellan ystävä Amina tietää? Nuoret naiset ymmärtävät toisiaan paremmin kuin kukaan muu, mutta siitä ei ole tässä tilanteessa paljon apua, jos muu maailma ei ymmärrä heitä. 
Kun oikeudenkäynti lähestyy, jännitys kasvaa paitsi päähenkilöillä, niin myös lukijalla. Onko olemassa jokin suunnitelma, ja jos on, niin tyriikö joku sen? Saammeko vastauksen? 
Loppulause tuo yllätyksen, kuten dekkarityyliin sopii.  

Tässä psykologisessa dekkarissa on vahvana teemana kasvatus. Miten nähdä hälytysmerkkejä lapsessaan ja miten erottaa ne normaaleista nuoren ihmisen kasvukivuista, miten selvitä voimakastahtoisen lapsen kanssa. Stellan temperamentin omaava on usein itse itsensä pahin vihollinen. Tässä tulee mieleen Lionel Shriverin romaani Poikani Kevin

Adamin ja Ulrikan keskustelu keskustelemisesta on kiinnostavaa. Ulrika oli aikanaan ihastunut Adamiin juuri tämän keskustelutaitojen vuoksi.

Adam tarjosi minulle jännittäviä näkökulmia niin pieniin kuin isoihinkin asioihin. Keskustelumme alkoi usein kolossaalisen erilaisista näkemyksistä, jotka johtivat pikku hiljaa uusiin näkemyksiin ja jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.

"Et voi vain myötäillä Adam. Toisaalta ja taas toisaalta, kaikki ovat oikeassa omalla tavallaan. Keskustelut ovat voittamista varten."
"Niinkö sinusta? Minusta keskustelut ovat sitä varten, että kehitymme ihmisinä. Opin uutta joka kerta, kun näkemykseni kyseenalaistetaan." 

                                       - - - - - - - - 

En nyt vielä toivota teille hyvää joulua. Aion kirjoittaa ennen joulutaukoilua. Sen sijaan tässä vaiheessa äskeisen lainauksen innoittamana kiitän kaikkia kommentoijiani Adamin tyyppisestä keskustelusta. Lakituvassa puhutun tavoitteena on voitto, blogikeskustelussa taas - parhaimmillaan - ajatuksilla pallottelu, hedelmällinen väittely ja uusien näkökulmien saaminen. Tietenkin mukava yhtä mieltä oleminen on myös aina kivaa. Eikö vain?
KIITOS!

8 kommenttia:

  1. Tämän trillerin voisin lukea, sillä psykologiset jutut kiinnostavat aina minua. Luin kirjailijan edellisen trillerin ja sekin oli kiinnostava teos.
    Lastenkasvatus, siinäpä sitä on ongelmia, jos missä. Tiedän, että vanhempien on tosi vaikea nähdä lapsissaan mitään ns. vikaa, tai sitten itsessään vikaa kasvattajana tai ainakaan sitä, että voisi hakea apua kasvatuskysymyksiin kasvatusneuvolasta tai perheneuvolasta. Kieltäminen ja silmien ummistaminen on helpompaa kuin myöntäminen. Ehkä kuitenkin jokainen kasvattaja käy sisimmässään niitä ongelmakysymyksiä läpi, toivon niin. Minä kyseenalaistan itseni harva se päivä ja mietin mitä teen oikein ja mitä teen väärin kasvatustyössä. Lastenkasvatus on arka aihe ja se on nykyään laajempi käsitys kuin aiemmin, sillä vanhemmat ovat töissä ja lapset eri kasvattajien seurassa. Kyllä jonkun on tartuttava ongelmakäytökseen. Syytähän ei tiedetä, vain seuraus. Jostakin lapsen tai nuoren ongelmallinen käytös johtuu.
    Herman Koch on kirjoittanut aiheesta erittäin vastenmielisen kirjan Illallinen. Koch uskaltaa tarttua tabuihin. Pidin valtavasti Lionel Shriverin Poikani Kevin teoksesta, vaikka häiriökäyttäytyminen johti surmatöihin. Lapset ovat herkästi särkyviä, se pitäisi kaikkien muistaa. Nyt on mielessä Oulun pedofiilirengas, jonka jäljiltä on särkynyt useiden tyttöjen elämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua kiinnostaa myös se Melkein tosi tarina. Sen lisäksi Edwardsson on kirjoittanut kaksi nuortenkirjaa.

      Kasvatus saattaa olla vaikeimpia asioita, mitä ihminen joutuu kohtaamaan. Jos on vain yksi lapsi, niin ei ole oikein vertailukohtaa, ei tiedä, mikä on normaalia ja mikä hälyttävää. On myös kauhean pelottavaa tunnustaa, että omalla lapsella (tai jollain muulla läheisellä tai itsellä) on pahoja vaikeuksia. Moni päättää odottaa ja joskus sekin on paikallaan, mutta yleensä ei. Tiedän muutaman kauhean tapauksen, jossa odotettiin liian pitkään.

      Hyvä, että mainitset Herman Kochin. Minun on pitänyt lukea hänen kirjojaan, mutta se on vain aina jäänyt.

      Stella tässä Edvardssonin romaanissa ei ole kuin Shriverin Kevin, mutta vanhempien huoli on samaa. Jos toinen vanhempi alkaa salata lapsen tekoja toiselta, niin silloin on jo paha tilanne perheessä, koska myös puolisot alkavat etääntyä toisistaan lapsen vaikeuksien takia.

      Pedofiilirikokset ovat käsittämättömän kauheita. Aikuiset miehet lähtevät suunnitelmallisesti saalistamaan tyttöjä, jotka ovat nuoruutensa vuoksi helppoja saaliita. Miten kukaan VOI tehdä tuollaista.

      Poista
  2. Tätä en ole lukenutkaan mutta kiinnostus heräsi. Luin keväällä vähän samaa aihepiiriä sivuavan Malin Persson Gioliton "Suurin kaikista", suosittelen sitäkin! / Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin googlailemassa tietoja tästä kirjasta, vaikuttaa ihan minun kirjaltani, merkitsen muistiin. Kiitos Mari, kun kerroit.

      Poista
  3. Jokainen sukupolvi yrittää välttää edellisen virheitä - ja tekee sitten omansa. Lapsen kasvatus vaatii paljon, ja erityislapsen erityisen paljon. Omia virheitä kipuillessa tulee mieleen jonkun, en muista kenen, sanonta: Kaikki me olemme vanhempiemme pilaamia. Parhaansa voi tehdä mutta täydellinen ei ole kukaan. Apua on tärkeä hakea, vaikka aina sitä ei välttämättä helposti saa. Alkoi kiinnostaa kovasti tämä kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki me olemme vanhempiemme pilaamia. Tämä on hyvin sanottu.
      Katja Ketulla on hieno kohta romaanissa Rose on poissa. Siinä Rose iloitsee siitä, että voi vanhempiensa kuoleman jälkeen vihdoin siirtää pois ne vaikeat, häneen jälkensä jättäneet tragediat ja muistaa hyvän: "Ei ole enää muistisairasta, hädissään räpiköivää isää ja kadonnutta äitiä, vihdoinkin saan muokata heistä sen minkä haluan. Sen mitä en enää saa, sen voi etsiä menneestä, ajasta ennen repeytymistä..."

      Vanhemmat eivät aina halua nähdä lapsissaan oman geeniperimänsä tuottamia piirteitä. Se on surullista, koska silloinhan ei pidä myöskään itsestään.

      Poista
  4. perhe on luultavasti ihmisen lähin viiteryhmä. siksi sen merkitys on niin suunnaton. noista ns. kunnollisista perheistä tuli mieleen uutinen, joka oli jossakin brittisanomalehdessä noin vuosi takaperin. siinä kerrottiin viisihenkisen perheen surmasta. surmat tehtiin perhepiirissä ja viimeisen laukauksen ampui äiti. tapaus on jäänyt mieleeni siksi, että jutun kirjoittanut toimittaja luonnehti perhettä poikkeuksellisen onnelliseksi. en tajua. ei onnellisessa perheessä ammuta perheenjäseniä.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, ei kyllä ammuta. Mitähän 'poikkeuksellisen onnellinen' mahtoi pitää sisällään? Ainakin äidillä oli vääränlainen omistamisen tai omimisen tunne lapsiinsa, kun ei ymmärtänyt, että heillä on erillinen elämä, joka voisi jatkua hyvänä hänen jälkeensäkin. Magda Goebbelsillä oli myös tällainen tunnehäiriö tai ajattelumalli.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...