maanantai 8. lokakuuta 2018

Huomioita viime aikoina lukemistani kirjoista: Knausgård, Skiftesvik, Slimani, Itkonen, Rajakylä



Tässä se nyt on, kaikkien meidän Knausgård-fanien odottama kirjailijan esikoisromaani Poissa päiväjärjestyksestä (2018). Kummastelen nimivalintaa. Alkuperäinen norjalaisteos on nimeltään Ute av verden (1998), ja nimi kertoo kirjan ydinasiasta, päähenkilön ulkopuolisuudesta. Suomalaista nimeä en osaa yhdistää mihinkään. 
Kirja voitti ilmestymisvuonnaan Norjan kriitikoiden palkinnon.

Teos on 760-sivuinen, runsaus on Knausgårdin tavaramerkki. Hieman olisi voinut tiivistää. Runsaus tuo kuitenkin päähenkilön, 26-vuotiaan opettaja Henrik Vankelin, persoonan niin eläväksi, että sellaista tasoa ei minimalistisella tyylillä saavutettaisi. Niin vahvaa tunnetta päähenkilön persoonaa kohtaan, mikä tässä syntyy, kokee lukijana harvoin.

Henrik Vankel lähtee töihin pohjoiseen, rakastuu ja ajautuu tuhoon tuomittuun suhteeseen 13-vuotiaan oppilaansa Miriamin kanssa.  Paljastumisen pelossa hän pakenee synnyinseudulleen. Matka menneisyyteen nostaa esiin kaikenlaista häpeää, vanhoja mokia, teinisähläystä, jonka ihminen yleensä unohtaa ja painaa villaisella. Henrik ei unohda. 
Knausgård ei ole unohtanut. Hänen tapansa kuvata lapsuuden ja nuoruuden tunnetiloja, varsinkin häpeää, on hämmästyttävän tarkka. 

Tällä tavoin, kaikessa kiireessä hylätty, on lapsuutemme meissä, täynnä pieniä jälkiä, joille emme pian enää pysty antamaan merkitystä. Totta kai me kaipaamme. Sieltähän me olemme lähteneet. Totta kai me haluamme palata, tarttua uudestaan siihen mistä olemme luopuneet, kömpiä auton alle kuin mitään ei olisi tapahtunut ja koukata sinne vierineen pallon, juosta pihan poikki tielle, etsiä muita pelaamaan jalkapalloa, pelata kunnes kaikkia raajoja pakottaa väsymyksestä, kiipeillä puissa, sukeltaa veteen ja uida yhä syvemmälle, kunnes keuhkot ovat halkeamaisillaan, nousta pintaan riemuiten, näitkö sen!

Henrik Vankel ei ole paha. Hän on syvästi ahdistunut ja epäkypsä ihminen. Romanttinen rakastuminen ei tunnu mitenkään omituiselta, vaan jopa loogiselta, kun tietää Henrikin haparoinneista ja peloista. Hän on ikään kuin tytön kanssa psyykkisesti samanikäinen, koska hänen on niin vaikeaa luoda aikuisia ystävyysssuhteita. Miettikää, miten vaikeaa on luoda tällainen tilanne ja saada siitä uskottava eikä vähääkään epäkunnioittava. 

Painoin kämmeneni hänen kämmentään vasten. Jotakin avautui välillemme. Hän ei ottanut kättään pois, hän painoi sen omaani vasten, ja hänen katseensa sai onnen aallot virtaamaan lävitseni, se tuntui niin hyvältä, enkä sittenkään uskaltanut, hänen peittelemättömän antaumukselliset silmänsä tekivät minusta pelokkaan, hän tuli minua vastaan, enkä pystynyt kohtaamaan häntä.

Vielä pitää sanoa, että kirjan loppu on hyvä, sekä kysymyksiä herättävä että kokoava, helpottava, ainoa mahdollinen. 

Kiitos mahtavalle suomentajalle Katriina Huttuselle, joka on suomentanut suurimman osan Knausgårdilta suomennetuista. 




Joni Skiftesvikin kirja piti palauttaa heti reissusta tultua, kahden viikon laina. Ei jäänyt muuta kuvaakaan kuin tämä, mutta eikö tämä olekin mainio!
Pieni on kova lukija, hän muistaa hänelle luettujen kirjojen juonia ja kertoo niitä automatkoilla omalla istuimellaan. Melkein näkee, mikä surina aivoissa käy. Skiftesvikin hän otti ja aloitti:"Oli kaunis päivä..."

Finlandia City (2018) on omaelämäkerrallista jatkoa neljän vuoden takaiselle teokselle Valkoinen Toyota vei vaimoni

Tässä teoksessa Skiftesvik kertoo paljon lapsuudestaan satamakaupungissa ja niistä tapahtumista, jotka hän on siirtänyt kirjoihinsa, muunneltuina tai joskus lähes sellaisinaan.
Erittäin kiinnostavaa lukea miten elämä on asettunut kirjoihin. 



Leïla Slimanin kirja Kehtolaulu (2018), alkuteos Chanson douce (2016) on psykologinen rikosromaani, jossa rikollisen persoonan selvittelyn lisäksi on paljon vanhemmuudesta, erityisesti äitiyden haasteista ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. 

Perhe saa ihanteellisen lastenhoitajan, joka osoittautuukin liian paneutuvaksi tehtäväänsä, pakkomielteisen takertuvaksi ja omivaksi. Onko Louisella muuta elämää?  Kannattaisiko pariskunnan luottaa vähemmän?
Kirja alkaa rikoksen tapahduttua rajulla kohtauksella, jossa työpaikaltaan hälytetty äiti tulee teurastuspaikalle. Sen jälkeen käydään läpi, miten tähän tultiin.

Erityisesti minuun koskee tässä kirjassa äidin kamppailu, nuutuminen äitiyslomalla ja epäröinti, uskaltaako jättää lapsensa hoitajalle. Ja miten hyvä haltija alkoi oudoksuttaa, mutta äiti puisteli pois epäilynsä. Äitien ikuinen syyllisyys ja epäröinti, teenkö oikein, saanko enää elää omaa elämääni.

Ihmettelin nuorena, miten usalaiset rikkaat äidit pestasivat lastensa hoitajiksi ulkomaisia aupair-tyttöjä, joihin olivat tutustuneet lyhyen kirjeenvaihdon kautta. Nämä äidit eivät edes käyneet töissä, vaan halusivat irrottautua puuduttavasta arjesta ja kulkea vapaana rouvakerhoissa. Eikä siitä ole pitkä aika, kun Suomessakin äidit etsivät lapsilleen hoitajaa kaupan seinään laittamallaan lapulla. Heille se oli pakko, koska töihin piti mennä. 
Eläköön koulutetut hoitajat ja kunnallinen varhaiskasvatus!

Kirjan rakenne ei miellyttänyt minua.  Se ei haittaa, että rikos paljastuu alussa, monet rikoskirjailijat ovat käyttäneet tätä rakennetta onnistuneesti teoksissaan, mutta tässä kirjassa jännite lopahti, koska alun jälkeen kaikki meni ilman yllätyksiä vääjäämättömästi loppua kohti. 
Kirja on palkittu Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, Goncourtilla. Tämä minun rakennevirheenä näkemäni ei varmaan ollut sitä kriitikoiden mielestä.  



Juha Itkosen omakohtainen romaani Ihmettä kaikki (2018) kertoo siitä, miten vaikeaa terveen lapsen saaminen voi joskus olla, miten heiveröistä ennenaikaisesti syntyneen pienen ihmisen elämä on ja miten arkielämä kannattelee stressin keskellä. 
Millaista on, kun kohdussa ilman lapsivettä ponnistelevan lapsen kohdalla on päätettävä abortista ja kun sitten uusi vauva ilmoittaa tulostaan, mutta heitä onkin kaksi, eikä mikään ole mutkatonta nytkään. 

Hellä, kaunis, vertaistukea tarjoava romaani.

Ehkä kirjoittaisin vielä tästäkin. Ehkä, ihan vain siksi että ennenaikaisuus ei olisi samanlainen jokseenkin täydellinen mysteeri kuin se suurimmalle osalle ihmisistä tuntui olevan. Tai sitten siksi, että olin kirjoittanut surusta ja kuolemasta, miksen kirjoittaisi tästä, elämästä ja onnesta?




Sami Rajakylän romaani Pankkipoika (2016), alaotsikkonaan Kaupallinen tragedia, on toinen osa työläistriologiaa. Ensimmäisessä, Pätkärunoilijassa (2013), päähenkilö Keijo työskentelee Kelan asiakaspalvelijana, Pankkipojan Esko taistelee kiirettä vastaan ja koittaa palvella hermostuneita asiakkaita Itäkeskuksen Hypermarketin pankkipisteellä ja kassalla, nykyajan työläisammatteja. 
Rajakylä työskentee itse kassatehtävissä, joten tuntee alan, josta kirjoittaa.  

Eskon elämä on päämäärätöntä, väliaikaisuuden sävyttämää tarpomista, vaikka hän on jo puolivälissä neljääkymppiä.  Hyvän koulutuksen omaava, menestyvä tyttökaveri suosittelee opiskelua, mikä ei maistu. Kalja ja mässyruoka telkkarin ääressä maistuvat, ja työ on pakkopullaa. Parisuhteeseen sitoutuminen kauhistuttaa lopullisuudessaan. 

Kirjasta tulee mieleen Taru Mäkelän ohjaama elokuva Varasto. Huumoria löytyy, samoin työelämän kritiikkiä.

Huomasin, että kirjan kansiliepeeseen on lainattu minun blogini Pätkärunoilija-postauksesta  pari rohkaisevaa lausetta esikoiskirjailijalle. Ei minulta ole kysytty mitään. Hmm, olisin tykännyt, että olisi kysytty.
Odotan trilogian kolmatta osaa.

16 kommenttia:

  1. Ihan vaan sivuasiaa: ei kustantajat koskaan kysy (eivät ole kysyneet) arvostelijoilta kun lainaavat jostakin jutusta pätkän kansiliepeeseen tai mainokseen. Se on ikiaikainen tapa, ainakin Suomessa.

    En ole koskaan miettinyt, että heidän olisi pitänytkään kysyä. Enemmänhän se on mainosta "minulle", että joku noteeraaa. Mutta sellainen tapa, että jokin lause on otettu jutustani ja sen lähteenä on vain esim. "Ruumiinkulttuuri" (kirjoittajaa mainitsematta), tuntuu vähän väärältä. Tosin tämäkin taitaa olla kansainvälinen tapa.

    Amerikassa oli ainakin aikaisemmin tapana, että kustantaja lähetti jollekin "tallinsa" kirjailijalle toisen kirjailijan teoksen ja toivoi sitten tältä mainesanoja kansiliepeeseen painettavaksi. (Ilman maksua, käsittääkseni.) Raymond Chandler usein valitti yksityiskirjeissään ettei jaksa tai halua tuollaiseen ryhtyä, mutta ilmeisesti kustantaja odotti jonkinmoista lojaalisuutta tuollaiseenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai jaa, noinko on? Olis kiva, jos ilmoittaisivat kuitenkin, niin tietäisi missä oma nimi näkyy.
      Minusta blogikirjoitukset ovat vähän eri juttu kuin nuo sinunkin tasokkaat kirjoituksesi lehtiin, enkä alkuun oikein pitänyt siitä, että näin kirjoissa mainoksena otteita blogeista. Itse koen niin vahvasti olevani kirjajutustelija, en arvostelija. Olen tässä ajattelussani varmaan aivan hakoteillä.

      Usalaisissa kirjoissa on välistä monta sivua mainoslauseita niin lehdistä kuin toisilta kirjailijoiltakin ja nykyään myös blogeista. Tämä on minusta ok, koska nuo sivut voi aina ohittaa. ja usein niitä on kiva lukeakin kirjan luettuaan, kunnes imelyys pakottaa lopettamaan. Mutta kun etukannen päälle lätkäistään isosti esim. Margaret Arwoodin kehu (jossain hiljattain lukemassani, myy hyvin nyt, kun Orjattaresta tehtiin tv-sarja), niin se on siinä häiritsevästi esillä. Tämä on lisääntynyt, katselin uudempia englanninkielisiä kirjoja hyllyssäni, monessa on mainos kannessa. Toivottavasti tämä tapa ei tule meille.

      Poista
    2. Kun blogi on julkinen ja sitä voi kuka tahansa lukea, niin sama sitaattioikeus siihen pätee kuin muuhunkin julkiseen tekstiin. Julkisesti netissä toimiessaan kannattaa pitää mielessä, että mikä tahansa voi lähteä leviämään ja päätyä minne tahansa.

      Poista
    3. Hyvä muistutus, Elegia! Joskus tulee valetunne, että tässä sitä vaan tällä porukalla meidän kesken, mutta totuus on toinen.

      Poista
  2. Kirjoista piti vielä höpistä. Olen näistä lukenut vain tuon Slimanin Kehtolaulun enkä minäkään oikein vaikuttunut siitä. Ihan ok se oli, mutta jäi jokseenkin vaisuksi lukukokemukseksi. Kirjan taustalla on tositapahtuma, jonka ympärille kirjailija on kertomuksensa rakentanut.


    Joni Skiftesvikiä haluaisin lukea (eriyisesti Valkoinen Toyota vei vaimoni kiinnostaa). Se on ollut minulla Suomessa ollessani lainassakin pari kertaa, mutta aina jäi lukematta. Ehkä ensi kerralla onnistaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tässä tapauksessa olisi ollut parempi, että se loppuratkaisu olisi ollut lopussa, kun alun jälkeen tarina vain laimeni.
      Takaliepeessä on pätkä World Literature Today- arvostelusta:"Hitchcockilaisittain tiivistyvää jännitystä näennäisen seesteistä taustaa vasten."
      Ei kyllä ole tiivistyvää jännitystä, vaan laimeaa ja yllätyksetöntä. Tiivistyvä jännitys toteutuu hyvin esim. Tiina Raevaaran Laukaisussa ja Markku Pääskysen Vihan päivässä, mielestäni.

      Valkoinen Toyota vei vaimoni on kaunokirjallisempi kuin Finlandia City, joka on kivasti muun ohessa opaskirja Skiftesvikin novelleihin.
      Ja siinä, Toyotassa, on aivan upea kansi, olen nyt huolissani kansien puolesta, Seppo Polameren käsialaa.

      Poista
  3. Ihanan paljon olet lukenut. Huomasin, että en ole lukenut yhtään näistä kirjoista, vaikka lähes kaikki kyllä tiedän. Varmasti on ollut hyviä lukukokemuksia. Erityisesti Slimani ja Itkonen kiinnostavat. - Muistan, että Kristan kommentteja on ollut kirjojen liepeissä ja muistankin että hänkin sanoi että aina se tuli yllätyksenä - mieluisena sellaisena. - Mukavaa lokakuun jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, minulla on nyt tullut luetuksi paljon, kun en ole toipilaana päässyt puuhastelemaan enkä ulos liikkumaan.

      Krista ♥, hän voisi olla esimerkki ystävällisyydestä ja oikeasta asenteesta elämään.
      Mukavaa syksyä sinulle myös!

      Poista
  4. Minusta tuossa Slimanin Kehtolaulussa jännitys kyllä tiivistyi nimenomaan siinä psykologisessa puolessa, tuossa mielen pimenemisessä ja henkilösuhteiden jännitteissä. Siitä alusta vs lopusta voi tietty olla monta mieltä, että oliko se nyt kovinkaan onnistunut ratkaisu. Minusta tuntuu, että nykyään kirjailijat ovat jotenkin koukuttuneita tuohon rakenteella kikkailuun silloinkin kun se ei mitään edistä. Ettei vain vaikuttaisi 'vanhan' kronologisen romaanin kirjailijalta.

    Taisin saada överit Knausgårdista kun luin nuo 6 osaa itselleni suht tiiviissä tahdissa. Nytkin kun luen ajatuksiasi esikoisteoksista minusta vaikuttaa, että hän on nuo teemat sittemmin käsitellyt Taisteluni-sarjassa. Ja olisiko tyylikin vielä paremmaksi hioutunut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä odotin jotakin enemmän. Tämä voisi toimia elokuvana, jossa oudot merkit ja takaumat vinkkaisivat katsojalle, että kaikki ei tule menemään hyvin.

      Knausgårdin esikoisesta muuten ollaan tekemässä elokuvaa. Voi kun siihen saataisiin ne mielenliikahdukset ja tunnelmat yhtä voimakkaina kuin kirjassa.
      Jossain osassa Taisteluja (minulla viimeinen lukematta, ehkä joksus tartun siihen) oli tämä opettajan ja oppilaan rakkaussuhde, muistaakseni siinä heillä oli pienempi ikäero. Menneisyyden käsittelyssä on samoja teemoja, mutta eri tarinoita. Tyyli on aikalailla samaa.
      Minusta K:n paras kirja on vuodenaikasarjan Kevät. Siinä hän on osannut päästä samaan intiimiyteen kuin noissa ähkykirjoissa mutta lyhyemmässä muodossa.

      Poista
    2. Vai ähkykirjat :D Tykkäsin myös kuudennesta järkäleestä. Se Hitler-osio oli huolellinen, mielenkiintoinen, ajankohtainen. Niin Knasu vain jauhoi, nielaisi ja sulatti tunnetumman Taisteluni.

      Poista
    3. Kyllä minun pitää se lukea. Käyn heti kirjaston sivuilla katsomassa, onko hyllyssä. Todennäköisesti on.

      Sitähän jotkut paheksuivat, että K. on ottanut otsikon Mein Kampfista. Herranjestas, onhan sitä nyt muitakin taisteluita kuin Hitlerin, K:n kirjasarja on yhtä taistelua, ja mitä pahaa siinä, vaikka olisikin tietoisesti käyttänyt Hitlerin kirjan nimeä. Hieno homma, että hän loppuosassa sitten otti sen tarkasteluun.
      Toinen älämölön nostanut oli tämä kuvattu rakkaussuhde. Joku naisaktivisti nimesi K:n ja jonkun ruotsalaisdekkaristin 'kirjallisiksi pedofiileiksi' ja sellaisina vältettäviksi. Tästä K. loukkaantui ja sanoi jossain haastattelussa, että ruotsalaiset ovat nyansseja tajuamattomia tosikkoja. Ilmeisesti autofiktio-termin loppuosa jäi tässä syytöksessä tajuamatta joko tarkoituksella tai tahallisesti.
      Onhan tuo aika yksioikoista ajattelua. Meillä olisi kirjallisia paloittelusurmaajia ja kirjallisia joukkoitsemurhaajia ja vaikka mitä, jos kirjan sisältö liitettäisiin suoraan kirjailijan ominaisuudeksi. Kukaan ei uskaltaisi kirjoittaa mistään kielletystä.

      Poista
    4. Tähän 'aktivismiin' liittyy läheisesti myös tuo kulttuurinen omiminen, mistä Leena Krohnkin selväsanaisesti messuilla puhui. Kuinka noissa piireissä voikin olla niin paljon noita, jotka asettuvat yläpuolelle tuomareiksi heristämään sormeaan ja piirtämään rajojaan! Tämän päivän Ahlqvistit...

      Poista
    5. Just noin! Hyvä Leenat, sinä ja Krohn!

      Osun aina silloin tällöin kirjablogeissa edelleen näihin heristelijöihin ja lähden äkkiä pois. En enää jaksa muutakaan paasaamista, saarnaamista ja syyttelyä. Live and let live!

      Onkohan joku jo muuten tuominnut Kiven Seitsemän veljestä näistä näkökulmista? En yhtään ihmettelisi vaikka jonnekin ilmestyisi kirjoitus, että teos on aikansa elänyt ja joutaa väärine asenteineen romukoppaan.

      Poista
  5. Knausgårdilta olen lukenut ensimmäisen kirjan ja se oli myös viimeisin mitä luen häneltä. En jaksa niin pitkiä sepustuksia.
    Slimanin kirja ei kyllä jännittänyt yhtään. Huippukohtaus kerrotaan alussa, todella tyhmää minusta lukijana.
    Rakastan Joni Skiftesvikin kirjoja ja olen lukenut sekä Valkoinen Toyota vei vaimoni että Finlandia Cityn. Finlandia City meni lapsuuteen ja nuoruuteen, joista pidin tosi paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun kannattais lukea kuitenkin kakkososa. Se on minusta sarjan paras, olen tätä mieltä vielä viimeistä osaa lukematta.

      Slimanin kirja olisi ehkä kiinnostanut, jos rikollisen psyyken selvittely olisi mennyt syvemmälle.

      Kun Skiftesvik kuvaa omaa lapsuuttaan, hän tulee samalla kuvanneeksi mennyttä maailmaa, josta ei ole kauan.
      Ja eikö olekin melkoisia henkilöhahmoja tässä Finlandia Cityssä, oman tiensä kulkijoita, ja myös kansainvälisyyttä, jota ei mantereella siihen aikaan ollut.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...