tiistai 30. lokakuuta 2018

Hamstraajan kuva, Lisa Jewell: The House We Grew Up In


On perhe Bird, jotka asuvat talossa nimeltä Bird House. Perheen äiti Lorelei, Lorrie, elää hyväntahtoisen miehensä ja  neljän suloisen lapsensa  kautta heidän onnestaan nauttien. Pääsiäismunien metsästys pihassa, sateellakin ja vielä lasten kasvettuakin, on aivan ehdoton seremonia. Kun lapset keskittyvät herkkuihinsa, äiti kerää niiden kääreet, suoristelee ne ja säilyttää, muistoksi siitä pääsiäisestä sinä keväänä, siitä ilosta ja siitä yhteisyyden tunteesta. Jos lapsivieraat haluavat munat mukaansa, hän hieman kärsii, mutta ei sentään pyydä heitä jättämään kääreitä lähtiessään ja ottamaan mukaansa pelkät suklaat. 

On yksin elävä vanhus, Lorrie, jonka luo tytär Meg ujuttautuu tavarakasojen viertä. Äiti löytyy pienenä hahmona nojatuolistaan melkein hautautuneena keskelle tavarapaljoutta, laatikoita, pussukoita, huojuvia sanomalehtipinoja ja vaatekasoja, Äiti istuu isot kuulokkeet päässään lakkaamassa kynsiään, "her mother, like a frog on a lily pad, in the very centre of it all" (hänen äitinsä kuin sammakko lumpeenlehdellä, keskellä sitä kaikkea). Äidin ainoa ravinto on riisikeksit levitteiden kanssa. Hän ojentelee leviterasioita tyttärelle ihailtavaksi samalla tavalla kuin osoitteli tälle lapsuudessa sateenkaarta. Oi, katso miten ihmeellisiä värejä, miten erilaisia lajeja! Keittiö ei ole enää käytössä, ei myöskään makuuhuone, Lorrie nukkuu tuolissaan. Kaikki tila on tarvittu muistoille.
Lorriella on kuitenkin tietokone tuolinsa vieressä. Hän kirjoittaa rehellisiä kirjeitä nettiystävälleen Jimille. Lapsilleen hän ei voi olla rehellinen. He ovat uhka, varsinkin juuri tämä tiukka ja tuomitseva vanhin tytär Megan. 


I am a hoarder, Jim. I only use this word, because using any other word might be misleading. I could say, that I am a COLLECTOR, maybe. Or a MAGPIE. I could perhaps describe myself as a person who doesn't like to throw things away. But none of these would be  at all sufficient.
(Minä olen hamstraaja, Jim. Käytän tätä sanaa, koska kaikki muut sanat olisivat harhaanjohtavia. Voisin sanoa, että olen KERÄILIJÄ, ehkä. Tai HARAKKA. Voisin ehkä kuvata itseni henkilönä, joka ei halua heittää mitään tavaraa pois. Mutta mikään näistä ei riittäisi lähellekään kuvaamaan minua. )

Lorrie on kuullut sosiaalityöntekijöiden käyttämän termin, hoarding disorder, ja hänen on myönnettävä se todeksi. Hän kuitenkin tähdentää, että kuten alkoholismi ilmenee monin eri tavoin ja tasoin, niin sama koskee myös hamstraamispakkomiellettä.  

Tavara-addikti saattaa tajuta tilanteensa vakavuuden hyvinkin, mutta miten se korjataan, se onkin eri juttu. Jos tavarat ovat  pehmuste maailmaa vastaan, keino olla käsittelemättä tuskallisia tunteita, tapa pitää yllä kontrollia omassa maailmassaan, niin miten siihen voisi auttaa siivoaminen?

Tavara-addiktin ympärillä kärsivät kaikki perheenjäsenet. Kun Birdien lapset ovat pieniä, Lorrie on maailman ihanin äiti heille. Hän on lapsenkaltainen ja leikkisä, esineistä ja kaikesta pienestäkin haltioituva, mutta kun lapset kasvavat, hän jää yksin lapsenomaisuutensa kanssa ja impulsiivinen pakkomielteisyys lisääntyy. Kun koko muu perhe haluaisi lomalle Kreikkaan, Lorrie torpedoi suunnitelman. Hän ei pysty lähtemään, kotiahan ei voi jättää. Murrosikäisistä ei ole enää hauskaa, kun äiti heittää kuperkeikkoja kavereiden käydessä ja hössöttää karkkipapereiden ihanuudesta.  
Käännekohta, jossa Lorrien tilaa voi alkaa kutsua sairaudeksi, on se pääsiäinen, jolloin toinen pojista ajautuu itsemurhaan. Lorrie ei itke, hän vain siirtää tapahtuneen jonnekin mielensä perukoille, minne hän on siirtänyt niin paljon muutakin. Rhysin huone säilyy koskemattomana, vaikka kaikki muut huoneet ja sopet isossa talossa täyttyvät tavarasta.

Kuvasin kirjan iloisella rantapatjalla haluten korostaa tällä sitä, miten Lorrie nauttii väreistä. Kaupassa kynsilakkapullojen värikimara on hänestä vastustamattoman ihana.

Birdien vanhimmasta tyttärestä Meganista kasvaa kriittinen, käytännön ihminen. Hänen kotinsa on tiptop. Lapset valittavat, kun lautanen viedään kädestä ennen kuin he ovat edes kunnolla syöneet ateriaansa loppuun, ja mies ärsyyntyy, kun sanomalehdet katoavat ennen kuin hän on ehtinyt ne lukea.  
Kaksospojista toinen, Rhys, syntymästään erilainen ja synkkä, murtuu, ja toinen, Rory, hakeutuu mahdollisimman kauas kotoaan ja päätyy pahoihin paikkoihin. Nuorin tytär Bethan takertuu kotiin eikä oikein näe äitinsä ongelman suuruutta. Isä Colin pakenee omaan elämäänsä. 

Lisa Jewell on brittiläinen useamman bestsellerin kirjoittanut kirjailija. Häneltä on suomennettu joitain kirjoja, mutta ei tätä, mistä nyt kirjoitan, The House We Grew Up In (2014).

Kirjan lopussa on kirjailijan keräämä tietopaketti pakonomaisesta hamstraamisesta. Hamstraajilla on löydetty yhteisiä piirteitä. Yksi on tuo mikä romaanin Lorriellakin on, lapsenomaisuus. Lapsen on vaikea luopua nuhjaantuneesta nallestaan, koska se on hänelle enemmän kuin nalle. 
Jewell toteaa, että puolella hänen tuntemistaan ihmisistä on impulsseja liittyen ostamiseen ja säilyttämiseen ilman että kyse olisi vielä mistään häiriöstä. Tavaran keräilijän erottaa sairaalloisesti hamstraavasta henkilöstä se, että jälkimmäinen on kokenut trauman, jonka vuoksi hän tarvitsee määrättömästi tavaraa suojakseen, kuten jotkut ahmimisella oireilevat tarvitsevat rasvaa itsensä ja maailman väliin. 

Eräs liikuttava kohtaus kirjassa on se, kun Megan kauhistelee löytäessään äitinsä kasoista valtavan määrän vuosia sitten vanhentuneita äidinmaidonvastiketölkkejä. Hän ei ymmärrä, millä logiikalla ne ovat äidille tärkeitä. Lorrie kertoo. Hän oli niin iloinen, kun keksi ostaa nämä valmistautuessaan tyttärensä tuloon vierailulle vauvansa kanssa, mikä vierailu sitten peruuntui. Näistä kasojen alta löytyneistä tölkeistä hän muistaa sen päivän, miten iloinen hän oli, muutoin se päivä katoaisi iäksi. 
Valokuvista Lorrie ei perusta. Hänestä ne ovat yksiulotteisia valheita. Esineet kertovat enemmän. 

Hmm, me olemme ottaneet täällä matkalla miehen kanssa paljon kuvia, mutta silti minulle on tärkeää viedä kotiin rannalta keräämiäni kauneimpia näkinkenkiä. Laitan niitä kukkaruukkuihin katteeksi, ja kun katseeni osuu niihin, muistan täydellisesti rannan hiekan, auringon ja veden tunnun. 

Olen ollut tavaraa keräilevää isääni kohtaan kriittinen ja hyvin huolissani hänestä, kuten Megan äitinsä suhteen, mutta itse en ole mikään karsija myöskään. En voisi ikinä harrastaa mitään konmarittamista, en näe siinä mitään mieltä.  

Nyt niin paljon muodissa oleva kuolinsiivous, siis henkilön itsensä ennen kuolemaansa suorittama tavaroittensa setviminen, ei sekään houkuta minua ollenkaan.
Koin siskoni kanssa paljon iloa isämme jäämistön selvittelyssä. Löysimme hauskoja tavaroita talon vintiltä, aitasta, navetasta ja suulista. Isän kirppareilta ostamista viiden euron yllätyskasseista saattoi löytyä vaikka mitä. Meillä ei ollut yhtään vaikeaa täyttää roskalavaa toisensa jälkeen. Tämä touhu yhdisti samoin kuin Lorrien sotkun raivaus yhdisti hänen läheisiään. 

Pari kirjavinkkiä Jewellin kirjan lopusta.
Stuff: Compulsive Hoarding and the Meaning of Things - Randy O. Frost ja Gail Steketee

Dirty Secret: A Daughter Comes Clean About Her Mother's Compulsive Hoarding - Jessie Sholl

Tilasin tuon ensimmäisen verkkokaupasta itselleni joululahjakirjasatsin yhteydessä - eikös nyt ala olla jo sekin aika!

Tänään sataa. Mukava kirjoitella. Alla kuva eräältä aamukävelyltä, jolla keräilin taskuuni niitä simpukankuoria, lapsekkaasti. 

Kysymys lukijalle: Oletko enemmän karsija vai kerääjä, niukka vai runsas?




11 kommenttia:

  1. Olin aiemmin enemmän kerääjä, nyttemmin karsija. Itselleni taas karsimiseen herättäjä oli kuolinpesän siivous, joka ei sujunut kuin Strömsössä. Edelleenkin toki muistoja olen säästänyt eli en ole minimalisti.

    Katsoin muuten sarjaa Hoarders, ja niissä tarinoissa oli hamstraamisen räjähtämisen aiheuttanut jonkun kuolema, usein oman vanhemman "normaali" kuolema, josta henkilöt eivät olleet päässeet yli.

    Tuokin on niin totta, että haitallisen toimintatavan tiedostaa ylernsä itsekin, mutta toiminnan muuttaminen on helpommin sanottu kuin tehty. 🤔

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuolinpesän tyhjennys ja muutto saattavat olla juuri sellaisia kohtia, joissa karsimista on ihan pakko tehdä.
      Minulla tulee karsimisen paikka ehkä kymmenen vuoden välein, kun huomaan, että kaapeissa alkaa olla turhaa, liikaa kuppeja ja maljakoita - mistähän ne on sinne tulleet - ja vaatteita joita ei käytä. Kuka pöljä ne on ostanut!

      Läheisen kuolema aiheuttaa turvattomuutta, jota pitää jollain tavalla käsitellä. Isältä kuoli sodassa veli ja parikymmentä vuotta sen jälkeen vaimo ja poika. Hän teki ensin hirveästi raskaita maatalon töitä, mutta kun siitä piti voimien heikennyttyä luopua, hän alkoi tehdä klapeja ja täyttää niillä ulkorakennuksia ja mitä tilaa jäi, niin varastoi sinne huutokaupoista ja kirppareilta hankkimaansa tavaraa. Ei siitä mitään isoa ongelmaa tullut, koska talossa oli tilaa. Isä ei ollut eristäytynyt, hänellä oli ympärillään tuttujen ihmisten yhteisö, jossa hän oli arvostettu, mutta sisimmässään hän varmaan oli yksin äitini varhaisesta kuolemasta alkaen.

      Tuo sarja kuulostaa kiinnostavalta.

      Poista
  2. Lisa Jewell on tuttu kirjailijanimi, minulla on jopa eräs hänen kirjansa (The Third Wife) hyllyssäni. Ollut siellä jo aika kauan, kröhöm. Pitäisi varmaan lukeakin se joskus, mutta joku (kröhöm) on hamstrannut niin paljon kirjoja että ei kaikkea heti ehdi. :D

    Olin ennen enemmän tavaran perään, enää en ole. Oikeastaan muutto pois Suomesta oli käännekohta, kun piti hankkiutua suunnilleen kaikesta eroon. En enää halua tehdä sellaista toista kertaa. Ei siis turhaa (huom. toisen turha ei välttis ole toiselle turha) kamaa tänne (kirjat eivät ole turhia ja ne ovat ainoita asioita, joiden kohdalla sorrun “hoordaamaan”). Vaatteita ja kenkiä minulla on myös aika paljon, mutta mutta… Ei niin paljon kuin ennen.

    Olen muuten katsonut minäkin muutaman jakson tuota Joululaisen mainitsemaa Hoarders-ohjelmaa. Aivan uskomattomia määriä ihmiset voivatkin hamstrata ja sitten vielä elellä niiden keskellä.

    Pirteä ja aurinkoinen kuva sinusta - ja näyttää mukavan lämpimältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, sama täällä kirjojen kanssa. Olen saanut tänne viestejä jo useista kirjastoon saapuneista varauskirjoista joiden noutoaika menee umpeen ennen paluutamme ja viestinyt, että ne voi antaa eteenpäin muille - ja ajattele, he lainaavat ne minulle hyllyyn odottamaan, mikä palvelu!
      Nykyään ostan yleensä vain sellaisia kirjoja, mitä ei muuten saa, kuten monia englanninkielisiä ja suomenkielisistä joskus jonkun, jonka olen ensin lukenut ja tykännyt niin paljon, että haluan itselleni. Tilaongelma. Kummassakin päässä työtasoa on pysyvät pinot...joku (kröhöm) on hamstrannut meidänkin huushollissa.

      Minulla on myös vähentynyt vaatteiden osto ja katselu. Täällä pysähdyin El Corte Inglés -tavaratalossa vain yhden merkin kohdalle, Nice Things Paloma S., koska heillä oli niin hyviä värejä ja kivoja neuletakki&leninki -settejä. Kohta lähdemme Malagaan Carmen Thyssen -museoon, siinä lähellä on tämän Paloman oma liike. Jospa menisin vähän sovittelemaan...

      Luen muuten parhaillaan Naomi Aldermanin romaania Disobedience, rabbin tyttärestä, joka eroaa lontoolaisesta ortodoksijuutalaisesta yhteisöstä. Olisinko saanut sinulta vinkin tähän?

      Lähetin omille pojille myös tuon kuvan ja sieltä tuli palautetta: hehkuva meininki!
      Tänään on taas ihanan lämmin. Eilen satoi koko päivän.

      Poista
  3. Minä olen enemmän karsija, olen naimisissa kerääjän kanssa. Ehkä nämä myös voimistavat toisiaan:) En ole koskaan harrastanut shoppailua, ja nykyään vielä vähemmän. Ostan kirjoja jouluksi, saan niitä silloin. Muuten kirjastosta. Kolme kuolinpesää on tullut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana siivottua ja sieltä on rantautunut muutama huonekalu - ja kirjoja, vanhalta tuoksuvia ja koristeellisia. Taidan muuten olla vähän 'miehekäs' just tässä epäshoppailussani, itse asiassa vähän mielenkiinnon alueissani eli ulkopolitiikka, historia, sotakin. Suoraan isältä perittyä itse asiassa.

    Hieno tuo valokuva, onnistunut rajaus ja valo plus värit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on toisinpäin, Unto on niukempi. Kodin sisustuksesta onneksi olemme samaa mieltä: selkeää ja tilaa, ei mitään rimpsuja ja turhia koristeita. Ai niin, onhan siinäkin pientä eroa. Minusta kodin tekee kodikkaaksi se, että sohvalla on tyynyjä ja rennosti pari torkkupeittoa ja sohvapöydällä aikakauslehtiä, mutta mies kyselee toisinaan, eikö tyynyjä voisi olla vähemmän ja eikös nämä lehdet ole jo luettu.

      Nuo aihepiirit lasketaan tosiaan perinteisesti miesten alueeksi. Minua hävettää huono tietämykseni juuri näissä. Olen eniten kiinnostunut ihmisen mielestä ja ihmissuhteista.

      Unto harrastaa valokuvausta, mutta hän tekee kuvansa pääasiassa vasta kotona isolla koneella paremmilla ohjelmilla. Nämäkin kuvat ovat kännykkäkuvia.

      Poista
    2. Tarkemmin ajatellen, en tiedä onko semmoinen kerääjä, joka ostaa harvoin mutta pitää sitten kaiken rippipuvusta kymmeniä vuosia vanhaan pinjankäpyyn. Enempi säilyttäjä ehkä ;)

      Poista
    3. Luulen, että tuo saattaa olla yksi osa hamstraajapersoonallisuutta, mutta jos siihen ei liity sitä, että haalisi säilyttämänsä lisäksi kaiken aikaa uutta, niin ei kuulosta mimusta vaikealta tapaukselta vaan sympaattiselta. :)

      Erään tutun lapsi, poika, lähti opiskelemaan ja löysi hyvin pian kumppanin. Äitinsä kyseli, mitä nuoripari tarvitsisi huusholliinsa, olisko vaikka lakanoita. Poika oli sanonut:"Ei tarvita, meillä on jo lakana."

      Poista
  4. Olen nähnyt TV:stä useammankin ohjelman hamstraajista ja eräällä ystävälläni on tavarapaljouden keskellä asuva tuttu joka kerää koko ajan lisää tavaraa asuntoonsa. Siinä elämäntavassa on jotain kauhean ahdistavaa, mutta toisaalta niin on siinä toisessakin ääripäässä, persoonattomassa, tavarattomassa. Eiköhän joku kultainen keskitie olisi paras.

    Erittäin kiinnostavalta kuulosta tuo Birdin perheen tarina bird housessa psykologisine ulottuvuuksineen. Kiitos hyvästä esittelystä 🌹 Antoisaa uutta kuukautta !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rita, hyvää marraskuuuta ja tulevaa pyhäinpäiväviikonloppua sinne myös!

      Kultainen keskitie on paras. Sitä aivan jännittyy sellaisessa kodissa, jossa missään ei ole mitään, tiskipöydälle ei saa laskea vesilasia eikä heittää villatakkiaan huolettomasti sohvan reunalle. Äärimmäinen järjestysaddikti on sairas hänkin.

      Minulla on myös tuttavapariskunta, jotka eivät pysty majoittamaan yövieraita tavaramääränsä vuoksi ja kulkevat kylki edellä labyrinteissään. He ovat pinonneet isoissa laatikoissa kuolinpesien tavaroita kotiinsa ja myös maksulliseen varastoon sen sijaan, että olisivat kutsuneet osto- ja myyntiliikkeen tyypit paikalle viemään kaiken turhan pois. Sen ymmärrän, että muistorikas arvotavara pitää säilyttää, mutta että kaikki eriparikupit, säröiset arkiastiat ja toritaulut, ei ei! Tähän kuvaan kuluu myös se, että tavaroita katoaa, ei löydä enää tarvitsemaansa ja väsyy sekamelskan keskellä.

      Tässä kirjassa lapset kerran raivaavat väkisin äidilleen keittiön esiin romun alta, joka tietenkin vain siirretään muualle. Lorrie ihastelee, että siellähän se, hänen oma rakas keittiönsä ja miten hän onkaan ikävöinyt tuota seinäpaperiakin, mutta kohta hän taas täyttää tyhjentyneen tilan tiiviisti säästöpakkauksilla pyyhkeitä, talouspaperia, tiskirättejä, joulukoristeita, kuivakakkumixejä, pääsiäisrihkamaa...
      Yksin asuva vanha ihminen hamstraa ale- ja perhepakkauksia tavaraa ikäänkuin hajaantuneen perheensä korvikkeena.

      Poista
  5. En ole kumpaakaan en karsija enkä kerääjä, en niukka enkä runsas. Ainaostaan lukemattomien kirjojen pinot ahdistavat. Eli luen ne pois ahdistamasta. Lankoja on ihana hypistellä, joten niitä löytyy myös liikaa, mutta ajattelin antaaa ne veljentytölle, joka neuloo paljon, jos hän haluaa <3
    Mieheni kotitalo on saaressa, jossa olen viihtynyt kesäisin 15 vuotta. Kotitaloon on hamstrattu koko suvun puolesta 30-luvulta lähtien kaikki mahdollinen vanhoista telkkareista, pakastimista ym. kodinkoneista lähtien kaikki, kun ei ole haluttu maksaa kaatopaikka- ja jätemaksuja. Me on kahdestaan siivottu monta kesää ja kuljetettu niitä veneellä pois, sillä sinne ei pääse muuten. Pihalla olemme polttaneet kymmeniä kuormia vanhoja huonekaluja ja likaisia mattoja, kymmenien vuosien lehdet ym.
    Taidan sittenkin olla kallistunut karsijan puolelle, ainakin jos minun pitää asua semmoisen älyttömän tavaramäärän keskellä.
    Kiinnostava teema, jota olen katsonut myös telkkarista. Hamstraamisen vastakohta on myös kiinnostava ts. minimalismi.
    Kiinnostava kirja!
    Sen verran vielä, että yksi työkaverini on pikkutarkka ja siivoaa koko ajan. Hänellä on työpaikalla neljä kaappia täynnä opetusmateriaalia. Toisella työkaverilla on yksi oma kaappi ja minulle annettiin elokuussa yksi kaappi, jossa on nyt vajaa yksi hyllyllinen materiaalia. Hyödynnän siis työpaikan tavaroita opetustyössä. Kallistun siis niukan puolelle. Ihanaa tämä itsensätarkkailu :)

    VastaaPoista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...