maanantai 9. heinäkuuta 2018

Margaret Craven, Kuulin pöllön kutsuvan




Entä mitä hän oli oppinut? Taatustikaan hän ei ollut oppinut totuutta intiaaneista. Ei ollut yhtä ainoaa totuutta. Hän oli oppinut vähäisen osan yhdessä kylässä asuvan yhden heimon totuudesta.  Hän oli nähnyt sellaisen elämäntavan surullisuuden, rikkauden, traagisen raskauden, joka vuosi vuodelta, pala palalta, vaipui yhä enemmän unholaan ja olisi pian poissa. Hetken hän oli ollut osa sitä, yksi niistä pienistä tuntemattomista ihmisistä, jotka asettuvat vastarintaan jossakin syrjäisessä kolkassa ja taistelevat taistelunsa hiljaisesti.

Ylläoleva sitaatti on pappi Mark Brianin viimeisiä mietteitä amerikkalaisen kirjailijan Margaret Cravenin romaanissa I heard the Owl Call My Name, joka julkaistiin Kanadassa vuonna 1967 ja viisi vuotta myöhemmin USA:ssa, jolloin kirjasta tuli bestseller. Suomeksi kirja ilmestyi 1979 nimellä Kuulin pöllön kutsuvan. Kirjastosta lainaamani teos on painettu 2005 ja on jo seitsemäs painos.

Kun nyt aloitin vuosiluvuilla, niin mainitsen vielä, että kirjailija syntyi 1901 ja oli kirjansa ilmestyessä 67-vuotias. 
Hän oli toiminut journalistina ja kirjoittanut parikymmentä vuotta novelleja lehtiin. Erästä novelliaan varten hän tutustui intiaaniheimoista kertoviin asiateksteihin ja kiinnostui intiaanien tavoista ja kulttuurista niin paljon, että lähti tutustumaan paremmin tsawataineuk-heimoon ja vieraili useissa alueen kylissä Brittiläisessä Kolumbiassa Kanadassa.  

Kuulin pöllön kutsuvan sijoittuu Kingcomen kylään, jonne nuori pappi Mark saa matkapapin pestin. Hänet sinne lähettävä piispa on saanut tietää, että Markilla on vain pari kolme vuotta elinaikaa. Lääkäri pyytää piispaa kertomaan diagnoosin alaiselleen, mutta sen sijaan, että kertoisi asiasta heti, piispa valitsee Markille asemapaikan, jonne itse olisi halunnut mennä nuorena miehenä vastaavassa tilanteessa.  
Niin vähän aikaa ja niin paljon opittavaa? Minulla ei sitten ole valinnanvaraa. Lähetän hänet vaikeimpaan seurakuntaani. 

Kyläläiset tarkkailevat Markia pitkään. He tekevät havaintoja ja ovat tyytyväisiä, kun tämä kunnioittaa tapoja ja osoittaa tyyneyttä vaikeissa paikoissa. Heillä on kokemusta surkeasta papista, joka ei ollut kelvannut muualle ja opettajasta, joka tuli kylään syrjäseutulisien vuoksi.
Mark kärsii aluksi yksinäisyydestä, mutta ystävystyy vähitellen kylän ihmisten kanssa, lapsista vanhuksiin. Hänet hyväksytään lopullisesti, kun hän on kärsinyt ja tuntenut surua yhdessä kyläläisten kanssa. 

Papin on oltava Kingcomessa kaikkea muutakin kuin sielunhoitaja ja kirkollisten toimitusten järjestäjä. Mark toimii rakennusmiehenä, korjaajana, hampaiden poisvetäjänä ja ruumiinpesijänä; hän hakee postin ja ruokatarpeita ja on aina valmiina kaikenlaisten hätätapausten varalta. Hän osallistuu myös miesten mukana kalastukseen ja metsästykseen. Hän auttaa muita ja saa siinä ohessa, huomaamatta, paljon itselleen. 
Mark oppii sekä sietämään yksinäisyyttä että tekemään työtä yhdessä. Hän näkee paljon kuolemaa. Se on kylässä aina läsnä, ihan siinä elämän vieressä. 

Tsawataineukit, kynttiläkalan kansa, uskovat pöllön ilmoittavan kuolemasta. Niin Mark kuin kyläkin odottavat pöllön kutsua.

Kylän ongelmana on nuorten siirtyminen valkoisten ihmisten maailmaan, jossa monet sortuvat, jotkut pärjäävät ja jotkut palaavat. Toinen iso ongelma on alkoholi.
Anteliaisuus on arvostettu hyve, jota on harjoitettu erityisissä juhlissa, potlatcheissa, joissa on kilpailtu naapuriheimon kanssa siitä, kumpi lahjoittaa enemmän omastaan. Nyt kun alkoholin käytöstä on tullut sallittua, intiaanit saattavat myydä tai lahjoittaa humalassa valkoisille miehille, jopa aivan tuntemattomille,  arvokkainta, mitä heillä on. 
Kun nuori intiaanityttö, arvostetun perheen tytär, on alkanut seurustella valkoisen miehen kanssa ja tuo tämän vieraaksi kylään, tämä juottaa kylän miehille olutta ja huijaa heiltä heidän kallisarvoisimman rituaalinaamionsa pilkkahintaan. Tytön vanhemmat tuomitsevat itsensä häpeän vuoksi eristyksiin hylättyyn paikkaan. Miehen kanssa lähtenyt tyttö joutuu kaupungissa prostituoiduksi ja kestää uudessa elämässään kolme kuukautta. Vaikka hänellä olisi ollut rahaa vuokrata lentokone paluutaan varten, hän ei saattanut tulla.
Tytön kuoleman jälkeen vanhukset palaavat numeroa tekemättä entiseen elämäänsä. 

Niin valkoisissa kuin intiaaneissakin on hyviä ja pahoja tyyppejä. Kertoja ei asetu kummankaan puolelle, vaan raportoi ja näyttää. Lukija saa tehdä itse johtopäätöksensä. 

Onnen hylkimä Sam juo ja hakkaa vaimoaan ja tytärtään. Hänen turvaton 13-vuotias tyttärensä Ellie, "pikku eksyläinen", kuluttaa aikaansa menemällä sänkyyn jokaisen miehen kanssa, joka vain kutsuu häntä ja pitää eniten niistä, jotka ovat julmia, koska se on hänelle tuttua.  

Koulua sisäoppilaitoksessa käyvien nuorten lomalle saapuminen aiheuttaa kylässä vaivautuneisuutta. 

Niin on aina, kun nuoret tulevat takaisin koulusta. Kansani on ylpeä heistä ja vierastaa heitä. He tulevat kaukaisesta maasta. He puhuvat englantia koko ajan ja unohtavat kwákwalan sanat. He ujostelevat kastaa ruokansa óolachonin öljyyn, jota me kutsumme gleenaksi. He sanovat vanhemmilleen:"Älkää tehkö tuolla tavalla. Valkoinen mies tekee tällä tavalla." He eivät muista vanhoja taruja eivätkä ymmärrä toteemien merkitystä. He haluavat valita itse vaimon tai miehen itselleen. 

Näin puhelee Ukko Peter, yksi kylän vanhoista.

Peter valvoo Markin kuoleman jälkeen yöllä talonsa rappusilla siltä varalta, että tämän sielu tulisi käymään korpin hahmossa kylässä jota oli rakastanut. Hän ei usko siihen kirjaimellisesti, mutta ei pidä korpin ilmestymistä myöskään mahdottomana. Hän istuu ja puhelee lempeästi yöeläimille:"Ukko Peter, puunleikkaaja, vain istuu tässä odottamassa, ystäväni."

Kirjan sävy on surumielinen ja harras. Keskiössä on pappi, toisena päähenkilönä kylä.  

Kylän ohi virtasi joki kuin aika, kuin itse elämä, odottaen, että uija nousisi jälleen sitä pitkin kohti seikkailujen täyttämän elämänsä huipentumaa ja loppua, jota varten se oli luotu.
(kwákwalassa lohta kutsutaan uijaksi)


P.S. Kansikuvan sulkakoriste on typerä. Katselin englanninkielisten painosten kansia, joukossa on joitain hyvin kauniita. Kaunis olisi tämäkin ilman tuota sulkaa.



4 kommenttia:

  1. Olen lukenut tämän pariinkin kertaan ja mielessäni on ollut lukea se jälleen kerran. HIeno kirja. Muistelen, että olisin nähnyt tästä tehdyn elokuvankin, mutta en ole ihan varma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on ollut tämä omassa hyllyssä vuosia, mutta jäänyt jostain syystä lukematta. Tämän kirjan vieressä hyllyssä minulla on Forrest Carterin Pikku Puun kasvatus, joka on myös hyvin lämminhenkinen teos.

      Poista
  2. MInulla myös tämä kirja. Ollut vuosia, jolloin sen luin, vaan ei mnulla ollut enää mitään mielikuvaa kirjan sisällöstä.
    Tuot nyt kirjan niin mielenkiintoisesti esille, että ehkä pitänee itselläkin se kaivaa jostain kirjapinosta ja lukea uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kestää hyvin toisen lukemisen ja miksei kolmannenkin. Minä luin kahdesti ja löysin toisella kerralla paljon sellaista kylän kuolemaan viittaavaa, mitä en ensilukemalla noteerannut.

      Poista

Isänpäivän aamuna elettyä ja ajateltua

Vietämme isänpäivää kahden vanhimman lapsenlapsemme ja perheen lemmikkikoiran kanssa Tuusulassa. Olemme täällä muutaman päivän nuorten...