maanantai 13. toukokuuta 2013

Äitienpäivänä



En tiedä, mi siinä viehättää,
lumenko peittämä harmaa pää
vai surun uurtamat vaot nuoko
vai silmän lempeä tuike tuoko.

Siinä Cajanderin ihaileva näkemys vanhusäidistä yli sadan vuoden takaa runossa nimeltä Kuva.

Sain äitienpäivänä lahjaksi antikvariaatista hankitun kirjasen Tervehdys äidille, vuodelta 1962. Kirja on WSOY:n kustantama kokoelma tekstejä 21 kirjailijalta tai muulta kulttuurivaikuttajalta. Kotimaisten tekstien lisäksi kirjaan on lainattu ote Leo Tolstoin kirjasta Lapsuus 1850-luvulta. Kirjassa ei ole mitään luetteloa kirjailijoista eikä alkusanoja, ei edes kokoajan nimeä. Tarkistin, että valittujen tekstien kirjoittajista on ollut julkaisuvuonna elossa neljännes. Näiden tervehdysten maailma on siis todella mennyttä maailmaa. Useimmat äidit, joita kirjassa kiitellään, ovat eläneet parhaat vuotensa 1800-luvulla. Tämä pikku kirja on kiehtovaa luettavaa. 

Mi rakkaus raukeamattomasti
kaikk’ kestää kohtalot kuoloon asti
kuin Luojan enkeli tiemme varjoo,
ei mitään vaadi, vaan kaikki tarjoo?
Se rakkaus ainoa päällä maan,
se äidin rinnassa asuu vaan.

Z. Topeliuksen Äitini -runon ensimmäinen säkeistö kuvaa ikiaikaisen äidinrakkauden stereotypian: äiti on uhrautuva, sitkeä, antelias ja epäitsekäs. 
   
Muistelijoiden äiti on myös korkeamoraalinen kauneuden vaalija, ensimmäisenä aamulla ylös säntäävä ja illalla viimeisenä päänsä pielukselle painava raataja, jonka ohjenuorana on paljon siteerattu Raamatun lause siitä, miten elämä on ollut parasta silloin kun se on ollut työtä ja tuskaa. Kahdessa viimeisessä kirjoituksessa tyyli muuttuu:äidistä lasketaan leikkiä! Kyllikki Mäntylän pakinassa Äitienpäivät äiti saa oman kursailunsa tuloksena lahjaksi kenkälaatikollisen hevosenlantaa eikä pysty kilpailemaan sillä naapurin rouvien hienojen ruusukimppujen kanssa, ja Aapelin pakinassa Meidän äiti myhäillään kurittavan äidin periaatteellisuudelle, ei piiskaa kun ei ole kerran varoitettu. Mitähän nykyään tuumattaisiin seuraavasta: Ei silti, kyllä isäkin kasvatti, harvemmin kuin äiti mutta kumminkin. Ero heidän kasvattamisessaan oli siinä, että isä huiteli korville, kun taas äidin kasvatus säteili peräpeilissä. Tuloksista olen tietenkin jäävi sanomaan sitä tai tätä, mutta ihmehän olisi, ellei jotakin olisi jäänyt mieleen kurista ja Herran nuhteesta, kun niitä ajettiin ihmistaimiin tällä tavalla molemmista päistä.
 
Eräs nykyaikana lähes hävinnyt asia on teitittely-muoto. Eino Leino onnistuu ylistävässä kirjeessään äidilleen sekä teitittelemään että hänettelemään: Voi kun tekisi mieli nyt heti lähteä Äidin luo, sillä surkealta tuntuu ajatella Äitiä siellä henkiheikkona. . . .  Olen vain tässä kirjeessä tahtonut kerrankin aukaista Teille sydämeni.
Itse teitittelin vielä 70-luvulla samassa taloudessa asuvia isovanhempiani. Voin sanoa, että ei teitittely tee keskustelusta välttämättä sen juhlavampaa tai arvokkaampaa.  Osasin hyvin riidellä mammani kanssa Te-muotoa käyttäen. 

Naisasiakin näyttäytyy kirjassa yllättäen, kun akateemikko, taidehistorian professori Onni Okkonen kertoo äitinsä esittäneen, että naisten tulisi toimia sovun aikaansaamiseksi valtakuntien kesken. Tämähän on ollut erittäin kerettiläinen, erittäin edistyksellinen ajatus 1900-luvun alun kansannaiselta! 

Vanhojen tekstien ylistetty äitihahmo tuntuu nykynaisesta erittäin vaativalta, suorastaan epäinhimilliseltä ja epämukavalta roolilta. Onneksi olemme jättäneet sen taakse! Olen lukenut viime aikoina Sari Helinin Huono äiti -blogia. Hosuva ja toheloiva Huono tuntuu tosi raikkaalta verrattuna näihin entisajan ihmemaammoihin.

4 kommenttia:

  1. Teitittely on tosiaan katoava luonnonvara, mutta varsin kohteliasta, teitittelen useimmin venhempia ihmisi, tai töissä esimieheiäni ja työhaastatteluissa myös.

    VastaaPoista
  2. Hienoa! Minä tunnen usein kömpelyyttä tässä puhutteluasiassa, koska käytäntö vaihtelee niin paljon ja pitää olla aina tuntosarvet pystyssä aavistelemassa, mikä käytäntö missäkin paikassa vallitsee. Ehkä on vain viisainta teititellä aina kun vähänkin epäröi.

    VastaaPoista
  3. Minut opetettiin lapsena teitittelemään kaikki vieraita ja vanhempia ihmisiä ja se tapa oli muillakin. Työelämässä tapa jatkui ja oli oikein opeteltava sinuttelu, kun se pikkuhiljaa tuli tavaksi töissäkin. Edelleenkin teitittelen itseäni vanhempia tuntemattomia ihmisiä. Mielestäni se on kaunis ja kohtelias tapa.

    VastaaPoista
  4. Minusta tuntuu, että vuosikymmenet opettajana peruskoulun yläasteella hämärsivät minun teitittelytaitojani. Suomen kouluissahan vallitsee pelkästään sinuttelukulttuuri. Oppilaat paitsi sinuttelevat vanhojakin opettajia niin kutsuvat opettajiaan myös kaikennnäköisillä lempinimillä. Meno on muutenkin erittäin tuttavallista. Eräätkin tytöt lähettivät koulun radio-ohjelmassa kehuja nuorelle miesopelle tyyliin "Timppa, sul on hyvä perse!" Ehkä teitittely korjaisi pahimmat ylilyönnit. Voisiko äskeistä "kehua" kuvitella teititellen:"Timo, Teillä on .."

    VastaaPoista

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (Kirjablogit ja 101 kirjaa, vuosi 1954)

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956 Väinö Linnan suomalaisista sotilaista kertova romaani  Tuntematon sotilas , 1954, on it...