torstai 30. kesäkuuta 2016

Rintasyövästä ja vanhenemisesta, who says you need two?


Hauska kansikuva, eikö vain! Kirjasta lisää myöhemmin, kun luet eteenpäin. Kannattaa lukea. 

Otsikon englanninkielinen loppuosa (kuka sanoo, että niitä on oltava kaksi) on yksirintaisille suunniteltujen haute couture -uimapukujen näyttelystä, Monokini 2.0 - who says you need two? Rintasyöpäyhdistys Europa Donna Finland ry:n Rinnakkain-lehdessä kerrotaan, miten tämä valokuvanäyttely paljon maailmaa kiertäneenä oli hiljattain esillä Murmanskissa osana kulttuurifestivaalin ohjelmistoa ja miten näyttelyn avajaispuheessa Suomen suurlähettiläs kuvaili teoksia rajuiksi. Näyttelyyn oli laitettu jopa 16 vuoden ikäraja. Tämä oli hämmästyttänyt projektin suunnittelijoita Vilma Metteriä ja Katriina Haikalaa. Miksi? Mitä kiellettyä on kauniissa arvissa? Yleisön palaute oli ollut kuitenkin erittäin positiivista näille radikaaleina taiteilijoina esitellyille naisille. Minä kävin katsomassa samaisen näyttelyn Valokuvataiteen museossa kesällä 2014 enkä kuvailisi sitä rajuksi vaan tyylikkääksi. Täällä on joitain kuvia näyttelystä ja silloisia aprikointejani juuri ennen sädehoitoja. 

Nyt on kaksivuotistarkastus takana, kaikki hyvin! Olen huomannut, että blogissani on silloin tällöin käyty mm. hakusanoilla rintasyöpä, nivelet ja letrozol ja rintasyövän jatkohoito. Siispä tässä pieni päivitys. 

Olen saanut hyvää hoitoa, johon kuuluu laboratoriokokeet ja rintasyöpähoitajan tapaaminen puolivuosittain ja isompi tsekkaus vuosittain. Laboratoriokokeissa seurataan mm. kasvainmerkkiainetta, joka ei saisi kohota. Mammografiassa tutkitaan sekä rinta että rinnattoman puolen iho - se venyy tuskattomasti lasilevyn alle, ei tarvitse pelätä. Lisäksi röntgenlääkäri tutkii ultralla rinnan alueen ja kainalot. Keuhkot kuvataan myös monelta suunnalta. 

Minulla on viiden vuoden Letrozol-lääkitys, joka ei siis ole vielä puolessa välissäkään. Sen tarkoituksena on estää syöpää iskemästä uudelleen. Lääke ei ole tuottanut muuta haittaa kuin sen, että se on vauhdittanut vanhenemista. Minulla tämä on ok, olenhan muutenkin vanhenemisiässä, mutta nuoremmilla potilailla tilanne voi tuoda identiteettikriisin. Siis vaihdevuodet. Tietenkin tuskaisaa nuorelle, päälle kuusikymppiselle taas normaalia. 

Ja mitäkö tarkoitan vanhenemisella? Minulla se on sitä, että käsien nivelrikko on lisääntynyt ja hampaat haurastuneet. Molempiin peukaloniveliini on tehty näiden kahden vuoden aikana  korjausleikkaus. Hampaani ovat lohkeilleet ja halkeilleet. Onneksi meillä on Kouvolassa vielä hyvä yleinen hammashoito. Espanjalaiset nuoret hammaslääkärit (Kiitos EU!) ovat korjailleet kalustoani, yksi haljennut jouduttiin poistamaan, ja sen tilalle joudun teettämään kalliin implantin, kun en halua lommoposkenakaan olla. 

Houkuttaa lainata tähän eräs mainio kohta Mark Levengoodin kirjasta Vasten auringon siltaa. Tämä on luvusta, jossa kirjailija pohdiskelee nykyisten eläkeläisten nuorekkuutta, tutkijoiden mukaan kun nykypäivän 70-vuotias on kunnoltaan kuin entisajan 50-vuotias. 

Se mummo, joka istui keinutuolissa ja vahti lapsenlapsia imeskellen ikeniään, on noussut tuolistaan, hankkinut uudet hampaat ja lähtenyt Espanjaan, missä hän pelaa golfia Carlos-nimisen opettajan johdolla, jonka rajat tarjolla olevien palvelujen suhteen ovat häilyvät. Niinpä kovin paljon perintöä on turha odottaa. 

Tytöt hei, ei se estrogeeni ole tärkeä vanhana! Kun siitä pääsee vapaaksi, niin kehoon jää sopivasti testosteronia, mikä lisää energisyyttä ja aloitteellisuutta. Ehkä keho tietää ihan oikein. Ehkä ns korvaushoito onkin useimmiten turhaa vanhenevalla naisella, jopa haittaavaa. Se pitää kyllä yllä ihon kimmoisuutta ja nuorekasta pyöreyttä (turvonneisuutta?). Mutta eikö tärkeintä olekin se, miltä tuntuu eikä se, miltä näyttää! 
Tiedättehän Ira Levinin satiirisen trillerin Stepfordin naiset, jossa naiset muutetaan kauko-ohjattaviksi roboteiksi, palvelemaan aviopuolisoitaan Barbi-nuken näköisinä. Tässä tieteisjutussa ovat konnina miehet, mutta ihan ilman miesten salaliittoakin me naiset "typistämme jalkojamme", edelleen. Roolimallit vaikuttavat ja saavat meidät tekemään kehollemme kaikenlaista epäterveellistä. On hyvä olla tarkkana ja kyseenalaistaa kaikkea, mitä meille mainostetaan ja myydään nuorekkuuden ylläpitämisen nimissä, erikoisia voiteita, outoja, vähän testattuja luontaistuotteita ja kauneuskirurgiaa.  
Suomessa hormonikorvausta tarjotaan lähes automaattisesti heti ehkäisyhoidon jatkoksi. Aiemmin suositeltiin käyttämään kuolemaan asti. Nyt on vähän peruuteltu. Olisi hyvä tietää, kuinka paljon lääketeollisuus on mukana vakuuttamassa näiden lääkkeiden välttämättömyyttä?

Otan päivittäin lääkärin määräämän ison annoksen kalkkia, D ja C -vitamiineja. Syön hyvin ja murehtimatta. Tunnen oloni hyväksi.

Murehtiminen on sellaista, mihin ei voi paljon vaikuttaa. Persoonallisuustyyppi määrää suhtautumisemme vaikeuksiin. Itse olen optimisti ja realisti. En yleensä edes muista enää sairauttani, mutta tiedän, että olen alttiimpi syövälle kuin sellainen, jonka solut eivät ole koskaan riehaantuneet.  

Kyllä on taas ärsyttänyt, kun lehdet ovat otsikoineet, miten Arja Koriseva selätti syövän ja taisteli. Eikö sitten valoisa Riki Sorsa taistellut? 
Minusta nuo sankarikliseet saisi jo lopettaa ja antaa lääketieteelle se arvo, mikä sille kuuluu. 
On myös oltava nöyränä elämän edessä. Ei me niin kaikkivoipia olla!

Toinen asia, mikä rintasyövästä puhuttaessa ärsyttää, on juuri rinnan menetyksen korostaminen. Käsiä sairastaessani ajattelin, että jos jotain on pakko menettää, niin rinta menee ensimmäisenä, paljon ennen nenää, joka näkyy ja sormia, joita tarvitsee koko ajan. Jaloilla pääsee liikkeelle, ei kiitos niitäkään. 

Ihana yllätys oli se, kun sain kuulla, että läheisen vaatekaupan ompelija tekee heiltä ostettuihin rintaliiveihin taskun proteesia varten. Myyjä huomasi minun katsovan haikaillen heidän liivejään ja nosti esiin supersuloiset korallinpunaiset liivit. Minä selittämään, että ei nuo ole minulle, kun pitäisi olla se sisätasku. "Meillä tehdään!" Tämä oli minulle tärkeä lause. Eläköön vanhan ajan vaatetusliikkeet palveluineen! Ei tarvitse turvautua pelkästään erikoisliikkeiden suppeaan valikoimaan.

Lisään sokeriksi pohjalle lasten ajatuksia vanhoista ihmisistä. Nämä ovat Mark Levengoodin ja Unni Lindellin kirjasta Vanhat tädit eivät muni (2001), joka on tämän kirjoituksen alkukuvana. Kaikkea se Levengood onkin tehnyt!

Vanhojen ihmisten nahka tulee sitkeämmäksi... (Adrian 5v)

... ja voi sanoa, että kaulassa läski tulee vähän heiluvaksi... (Gustav 6v)

... ja silmäluomet tulevat niin kuin paria numeroa liian suuriksi. (Simon 6v)

Joidenkin lasten mielestä vanhat ihmiset ovat ällöttäviä. Minun mielestäni eivät ole. Minun mielestäni liskot ovat ällöttäviä. (Tove 4v)

Hmm, aika tarkkanäköistä porukkaa olette te mini-ihmiset.

Mulla on viisi mummoa... vaari on vähän kertonut (Pia 4v)

Kun ajattelen isoisää pienenä, näen hänet mustavalkoisena. (Gabriel 7v)

Vanhat miehet ovat menettäneet otteensa naisiin. Heidän otteensa pitää paremmin kirveessä. (Kaj 8v)

Kjeh, kjeh, hyvä lapset, vanhat tädit eivät muni, mutta vanhenee ne vaaritkin!

Isoäiti ei mielellään ota aurinkoa yläosattomissa. Siksi kun hänen yläosansa on tullut vähän irralliseksi (Stina 6v)

Kuules nyt Stina, minäpä en alistu! Kun päädyn rannalle, jossa muut ovat yläosattomissa (sellaisiin minä aina rantalomilla päädyn), niin minähän olen kuin muutkin, vaikka minulla onkin erittäin, erittäin irrallinen yläosa. Murmanskissa olisi kyllä pakko pukeutua peittävään kokouimapukuun. 




Vanhenemiseen kuuluu harmaat hiukset. Lopetin niiden värjäämisen pari vuotta sitten syöpädiagnoosin saatuani. Esittelen tässä polleana tuloksen. Eikö olekin hyvä väri?




lauantai 25. kesäkuuta 2016

Eläköön essee!


Esseekirjallisuus on ollut hieman sivussa kirjablogeissa. Nyt korjataan asia ja nostetaan hyviä esseekirjoja esille. Tästä lähtee siis haaste - minun blogini rakas ensimmäinen.

Säännöt:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2  hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää. 
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta. 

Essee on lähellä kaunokirjallisuutta olevaa asiakirjallisuutta.  Essee voi olla tieteellinen tai enemmän omaa henkilökohtaista ainesta sisältävä kirjoitus, jossa pohditaan asioita. Joidenkin seuraamieni bloggaajien jokainen kirjoitus on pienoisessee.

Itse tunnen yhä enemmän vetoa esseekirjallisuuteen, niin kirjallisuusaiheisiin kuin muihinkin. Huomaan, etten ole kirjoittanut blogiaikanani kuin muutamasta esseekirjasta, mutta lukenut olen kyllä paljon enemmän. Välillä tulee myös luetuksi essee sieltä toinen täältä lehdistä ja kokoelmista. 
Entä te, toivottavasti lukuisat bloggaajat, jotka vastaatte tähän haasteeseen, kun se lähtee kiertämään? Onko esseellä merkitystä elämässänne?


Kannen piirros Sirkku Ketolan

Bon Sauvage, Luovuuden synty on pieni, tiivis kirja, joka sai alkunsa, kun kolme kuvataiteilijaa Heini Aho, Sirkku Ketola ja Tamara Piilola saivat idean pyytää arvostamiaan henkilöitä kirjoittamaan esseitä luovuudesta. Kirja on julkaistu näiden taiteilijoiden yhteisnäyttelyn Sydänpuoli ylöspäin yhteydessä vuonna 2014. He pohtivat näyttelyssään samoja kysymyksiä, joilla evästivät kirjoittajia. Miksi olet peräänantamattoman kiinnostunut omasta alastasi, mitkä ovat tällä hetkellä työsi tärkeimpiä kysymyksiä, mitä saat palkinnoksi paneutumisestasi? Esseet ovat yhtä erilaisia kuin kirjoittajansa, mutta niistä löytyy myös paljon yhteistä.

Kirjoittajat ovat Tuomas Nevanlinna, Mikael Granvik, Markus Kåhre, David Rothenberg, Kari Astala, Anna Eriksson, Silja Rantanen, Joose Keskitalo, Marianne Kurtto ja Anna Kortelainen.

Edellisen kirjoitukseni Mark Levengoodin kirjassa Vasten auringon siltaa, joka ei ole varsinaisesti esseekirja, on eräs hyvä luovuuden määritelmä.
Pieni koululainen Mark on jäänyt siivoamaan luokan edessä pitämänsä teatteriesityksen jälkiä, ja kun hän luo ujon katseensa opettaja Juliniin, hän oppii koko kouluaikansa merkityksellisimmän asian.
"Mark", hän sanoi yllättävän lempeään sävyyn, "tuo sinun kekseliäisyytesi, tuo iloinen kupla joka sinussa on - sinun on hyvä tietää, että sekin on lahja. Sitä kutsutaan luovuudeksi."




Kekseliäisyys ja kärsivällisyys ovat yhteistä kaikille Bon Sauvage -kirjan kirjoittajille, olkoon hän filosofi kuten Tuomas Nevanlinna tai matemaatikko kuten Kari Astala. 

Tähtitieteilijä Mikael Granvik kokee ratkaisevansa isoa palapeliä maailmankaikkeudesta ja elämän tarkoituksesta yhdessä toisten tiedeihmisten kanssa. Ongelman ratkaiseminen on eräänlaista riippuvuutta ja jokainen osaoivallus saa aikaan mielihyvän purskahduksen. Jonkin tutkimuksen tai taiteellisen teoksen merkittävyys saatetaan ymmärtää vasta 100 vuoden kuluttua sen julkaisemisesta, mutta sillä ei ole väliä. Tärkeintä on intohimo työhön. 

Markus Kåhre, joka määrittelee itsensä termeillä ihminen, isä ja kuvataitelija, toteaa esseessään Välitilinpäätös seuraavaa:
Pohjimmiltaan on kyse löytämisen ilosta. Päinvastoin kuin yleisesti väitetään, niin kaikkea ei ole löydetty. Väite siitä, että kaikki on tehty, on vanha ja lähinnä merkki älyllisestä laiskuudesta.

Muusikko ja filosofi David Rothenbergin esseestä Kysyä vai tehdä?:
Jos taideteos vaatii selityksen, se on jo alunperin vajavainen. 

Eniten teoksen kymmenestä esseestä nautin Tuomas Nevanlinnan pitkästä esseestä Suunnitelma napakaksi luovuusaiheiseksi jutuksi ja Anna Kortelaisen esseestä Ollapa. Molemmat erittelevät ja punnitsevat asioita monipuolisesti ja nautittavalla tavalla. 

Nevanlinna nostaa esiin aivotutkimuksen. Tiedepalstoilla etsitään yleensä selityksiä sukupuolieroihin ja rikollisuuteen. Jos aiheena on luovuus, nostetaan esiin "flow" ja erikoislaatuiset aivot.  
Flow, jonka tavallisen ihmisen tulkitaan saavan lenkillä endorfiinien vaikutuksesta ja taiteilijan työssään, on Nevanlinnan mielestä pseudokäsite ja puolitotuus eikä kenenkään aivoissa ole mitään "luovuusaluetta". Sen sijaan luovilla ihmisillä on tavallista enemmän taipumusta maanis-depressiivisyyteen. Nevanlinna toteaa, että kaikista mielenterveyden ongelmista on sopivasti annosteltuina hyötyä luovassa työssä. Hulluus ei kuitenkaan ole luovuuden edellytys eikä normaalius luomisen este. 

Normaalius on sitä, että mielenterveysongelmat pysyvät arkielämän kannalta sietorajoissa. Terveiksi kutsutut ovat hekin maanis-depressiivisiä ja neuroottisia, vain lievemmin. Jos ei-äärimmäiset mielenterveysongelmat ja luovuus kytkeytyvät olennaisesti yhteen niin tästä tuntuisi seuraavan, että liki jokainen on myös jossain määrin luova. 

Anna Kortelainen kertoo seikkaperäisesti omista työskentelytavoistaan, joista eräs on Kajaani-metodi. Siinä asetutaan mukavasti hiljaiseen aikaan päivästä Kajaanin junaan Helsingissä, kasvot menosuuntaan, mukana kesken oleva työ, villasukat ja mukavat vaatteet. Kirjailija istuu seitsemän tuntia kuin pikkulapsi rattaissa maisemien vaihtuessa. Bistrokärry tuo ruokaa. Työ sujuu leppoisasti minkään häiritsemättä. Perillä kirjailija majoittuu Kajaaninjoen rannan hotelliin, jossa syö hyvin, ottaa nokkaunet ja kirjoittaa vielä pitkälle iltaan. Aamuisen torilla käynnin jälkeen sama junamatka toisinpäin.
Olen kuullut Kortelaista luennoimassa. Hän on yhtä ihailtavan selkeä ja yhtä hyvin asiansa valmistellut puhuessaan kuin kirjoituksissaankin. 

Kirjoittamisella kurottelen kohti lukijaa ja tavoittelen yhteyttä toiseen ihmiseen. Kirjoitustyön yksinäisys on siis näennäistä. Asioiden, kokemusten ja tunteiden muovaaminen koherenteiksi kertomuksiksi on ihmiskunnan vanhin tapa viedä tietoa eteenpäin. Se perustuu hyvin inhimilliseen kontaktin ja ymmärtämisen tarpeeseen. 

Levengood kertoo kirjassaan koulukaverista nimeltä Tom, joka ei pystynyt toiminaan ryhmässä, mutta oli kahdestaan leikkiessä taianomainen. 
"Tule", Tom sanoi "astutaan sisään." Ja minä astuin, maailmaan toisensa jälkeen. .... Tomin maailmassa kaikki oli tarkkaa ja yksityiskohtaista ja ihmeellistä. Tomin maailma ei ollut ongelma, vaan maailma sen ulkopuolella.
Kun Tom selvisi lapsuudestaan, hänestä tuli fysiikan ja kemian kaksinkertainen tohtori, jonka laboratoriosta puhutaan joka vuosi Nobelin palkintojen yhteydessä.





Tämä haastamiskohta on aina hankala. Kenelle? Haluaisin lähettää niin monelle!
Kysyn teitä:
Juha Makkonen, Nipvet
Omppu, Reader why did I marry him
Leena, Donna Mobilen kirjat
Sanna,  Elämän krestomatia, Assyriologin lifestyle-blogi
Ulla, Ullan Luetut kirjat
Riitta, Kirja vieköön

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Mark Levengood, Vasten auringon siltaa



Minulle on aina tullut Mark Levengoodista mieleen hymypoika, siis sellainen jolle annetaan koulussa palkinnoksi kipsipää, koska hän on hyvä kaveri, iloinen, sovitteleva ja viisas.
Levengood on mies, joka katsoo vaikeuksia huumorin läpi. Vasten auringon siltaa -kirja (2015) on saanut takakannessa määrittelyn "kepeästi vakavia tarinoita". 

Olen lukenut kaikki Levengoodin aiemmat pienet proosakirjat, joiden nimet hän on ottanut suomalaisista tangolauluista. Olen lopultakin herännyt laittamaan tagit tuohon blogin sivuun, joten siitä löytyy, ja voin palvella teitä näinkin - tässä klik

Olen Levengood-fani. Muutama vuosi sitten Levengoodilla oli oma haastatteluohjelma TV1:llä Levengood Suomesta. Katsoin sitä ihastuneena. Miten joku voi olla niin ystävällinen! Levengood pitää Suomesta ja halusi tehdä ohjelman juuri suomen kielellä, vaikka se on hänellä ruotsia ja englantia heikommin hallussa. 
Levengood on syntynyt USA:ssa, ja hänellä on amerikkalainen isä. Lapsuutensa hän asui Suomessa suomenruotsalaisena ja muutti 80-luvulla Ruotsiin, jossa hänet tunnetaan myös toimittajana ja juontajana. Hän on haastatellut usein kuninkaallisia ja on hovin luottotoimittaja.
Levengood on naimisissa kirjailija, koomikko, muusikko Jonas Gardellin kanssa. He ovat olleet yhdessä kolmisenkymmentä vuotta, ja heillä on kaksi lasta. 

Kirja alkaa muistoilla ensimmäisistä kokemuksista työssä Tukholmassa sairaala-apulaisena. Silloin Ruotsissa oli suomalaisnuoria kesätöissä ja suomalaisia maahanmuuttajia tehtaissa. Myös moni puliukko oli suomalainen. 
Muita aiheita hymypoikamme tarinoissa ovat lapsuus ja nuoruus, opiskelu Dramatiska Institutetissa, omituiset sukulaiset, vanhuus, kirjainyhdistelmälapset (ADD jne, siis erityislapset), tekniikan kehitys. kokemukset Unicefin lähettiläänä, kouluvierailut, juontajana oleminen, julkkiksien elämä, suomalaiset naiset (ihania!). Ainakin nämä ja siinä sivussa paljon muuta. 

Kaiken kivan ja kevyen ohessa käy selväksi, että kirjailijan lapsuus ja nuoruus oli ongelmallista aikaa ja että myös Ruotsissa on yhä edelleen sukupuolisia vähemmistöjä vihaavia henkilöitä. Levengood ei anna näiden asioiden musertaa itseään, vaan löytää niistäkin positiivisen puolen.

Vastoinkäymiset ovat hirveän kiinnostavia. Harvat asiat ovat yhtä kekseliäitä kuin vastoinkäymisten ottamat muodot elämässämme.

Juuri vioista ja säröistä näemme toisemme. 

    Suomalaisesta äidistä selviäminen karaisee elämää varten.  On yleisesti tiedossa, että äiti imetti meitä ja tupakoi samaan aikaan, ja jos häneltä sattui putoamaan tuhkaa lapsen päälle, hän puhalsi sen iloisesti ja huoletta pois tupakansavulla. Yhtä hyvin tunnetaan tarina siitä, kuinka hän kyllästyi meihin ja sanoi:"Leikitään piilosta. Menkää piiloon."
    Ja me kaikki juoksimme piiloon ja istuimme vaatekaapissa ja hihitimme. Ja odotimme. Ja lakkasimme hihittämästä. Ja odotimme.
    Hän ei tullut koskaan. 

Kun äiti ei oikein osaa olla äiti, niin siitäkin löytyy hyvä puoli: oppii selviytymään, sillä eihän myöhemminkään elämässä kukaan etsi, vaan ihan itse pitää löytää itsensä.  

Harva sukupuoliseen vähemmistöön kuuluva laskee leikkiä seksuaalisesta suuntautumisestaan. Levengoodilla on varaa siihenkin. 
Hän tapaa kuntosalin pukuhuoneessa miehen, jonka stereotyyppinen homovinoilu suututtaisi aika monta sen kohteeksi joutunutta ja jopa sivusta seurannutta, mutta ei Levengoodia.

"Vai niin", hän sanoo ja kietaisee pyyhkeen ympärilleen, "sinä olet täällä. Sittenpä ei kannatakaan pudottaa saippuaa suihkussa." Hän hymyilee lupsakasti ja tallustelee suihkuhuoneeseen.

Levengood päättelee, että tuo nyt on taas tuota tiettyä ronskia ystävällistä miehistä puheenpartta ja tarkoittaa ilmeisesti sitä, että tästä ihraisesta lihapallerosta olisi hauskaa tulla nähdyksi halun kohteena.

Jos päädyn suihkussa hänen viereensä, kai minun pitää sitten luoda muutamia kohteliaan himokkaita katseita, vaikka se epäilemättä korventaakin silmiäni, koska minulla on niin sairaan hyvä miesmaku. 

Levengoodin tapa tarkastella asioita yksinkertaisesti on älykästä ja viehättävää. Hän pohtii tuttuja väittämiä ja on tarpeen tullen valmis kumoamaan ne. 

Joku reipas ihminen on sanonut, ettei koskaan ole liian myöhäistä saada hyvää lapsuutta. Kaikkea sitä kuulee. 

Levengood näkee, että ovi lapsuuteen on vääjäämättä lukossa, se pysyy sinä, mitä se oli, mutta lapsuuden kauhuihin on mahdollista oppia suhtautumaan vähemmän kipeää tekevästi. 

Minun pitää aikuisena päästä vapaaksi lapsuuden tuskasta ja pelosta, silloin sillä pilkallisesti irvistävällä karjulla ei ole mitään saumaa. Yritäpäs kiusata minua, helvetin sika, niin katsotaan kuka soittaa teurastajalle. 

Aina on liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. 
Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen aikuiselämä.

Tälle ajatukselle skoolaamme mansikkamehulla Muumipappa-kesämukissa, joka on niin juhannusta ja niin Levengoodia. 

Ilon Wiklandin  kuvituksen harmaampia sävyjä;
tukholmalaisia puliukkoja, jotka auttoivat Markia
tärkeässä asiassa.

Mark Levengood, Suomessa Markku, tuot mieleeni Tove Janssonin. Tyylissäsi on myös samaa jutustelua ja essehdintää kuin Merete Mazzarellalla. 
Olet valoisa ihminen. Olet oikeaa juhannuspoika! En sano juhannusmies, koska se tuo mieleen grillaamisen ja muun arkitouhun. Juhannuspoika sen sijaan kerää metsämansikoita heinänkorteen apilaseppele päässä. Juhannustyttökään ei häärää hikisenä keittiössä vaan uittaa varpaitaan rantavedessä ja lukee kirjaa laiturilla. Tämä selitykseksi siltä varalta, että joku syyttäisi minua pojuttelusta. Sellaiselle Sinä Mark nauraisit hyväntuulisesti ja sanoisit, että kaikkea sitä kuulee.  

En yhtään ihmettele, että eräs tuntematon miljonääri testamenttasi hulppean merenrantahuvilansa Sinulle ja pienelle perheellesi, koska oli saanut niin paljon iloa aurinkoisuudestasi tv-shown isäntänä. Siellä te asutte Jonas, lapset ja Sinä, lahjatalossa, koska olette sen ansainneet.  
Ihmeitä tapahtuu sille joka hymyilee!

--------

Lähden jo nyt juhannusreissuun, muuttoapulaiseksi.  Palailen juhannuksen jälkeen ja silloin pistän liikkeelle haasteen, jonka nimeksi tulee Eläköön essee! Alkakaa jo miettiä, minkä esseekirjan haluatte esitellä. 
Juhannusiloja!




torstai 16. kesäkuuta 2016

Unpopular Bookish Opinions

Kirjahyllyni reunalta - popular books

Tämä Leenalta saamani haaste on pyörinyt mielessäni pitkään eikä ole tullut sen valmiimmaksi. Otsikko viittaa siihen, että kirjoittajalla olisi jotain erikoisia omia mieltymyksiä tai antipatioita. Epäsuosittuja (yleisestä poikkeavia, harvinaisia !) kirjallisia mielipiteitä, onko minulla sellaisia? En usko, että on, mutta käyn rehellisesti haasteen kimppuun.

Säännöt:
1. Linkkaaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät, mikä on homman nimi.


1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Ei tule mieleen mitään sellaista. On kyllä monia uutuuskirjoja, joihin olen pettynyt ja ihmetellyt niiden saamaa valtavaa mainoskampanjaa ja kehuja, mutta aina on löytynyt muitakin pettyneitä. 


2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Eei, voiko tällaista olla! Jos minulla olisi pöytälaatikossa romaanin käsikirjoitus, jota rakastan niin paljon, että en halua lähettää sitä kritiikin raadeltavaksi, niin silloin olisi kanttia sanoa, että minä yksin pidän omasta pikku kirjastani.


3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Tämä on paljon käytetty juonikuvio. Oi, miksi Tuulen viemää -romaanin ihana tuittupää  Scarlett O'Hara menee yhteen pliisun Ashley Wilkisin kanssa ja jättää oikean rakkautensa Rhett Butlerin rannalle! Miksi Bridget Jones tapailee pomoaan Danielia, kun lähellä on Mark Darcy? Ja miksi ihmeessä The Affair -sarjan Noah jättää hauskimman, reiluimman kivoimman naisen mitä on, vaimonsa Helenin, ja ottaa omakseen kieroilevan lapsukaisen Allisonin! Siinä voi vielä käydä miten vaan, mutta vielä enemmän kiukustun, jos Helen ottaa takaisin sen rentun Noahin. 


4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

No, sotakirjat, siis teknisesti sodasta kertovat eivät vedä puoleensa. Sama koskee eräkirjallisuutta. Kaikista muista lajeista saattaisi löytyä minulle luettavaa. Ai niin mutta suosittu - onko nuo genret nyt niin suosittuja - eivät ole.
Nämä ovat kyllä kinkkisimpiä kysymyksiä, mitä olen koskaan nähnyt.
Puolivillaiset, banaalisti kuvatut seksikohtaukset ärsyttävät minua. Ne ovat sellaista, mistä en pidä enkä haluakaan pitää. Pidän kauniista ja vihjaavasta tyylistä erotiikassa, kuten Heidi Köngäksellä tai suorasta tyylistä, kuten Henry Millerillä ja Charles Bukowskilla. Sama koskee elokuvia ja tv-sarjoja. The Affair -sarjassakin häiritsee tarkkaan lasketuin väliajoin toistuvat aina samanlaiset tylsät sänkykohtaukset.


5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

No, Mielensäpahoittaja oli aluksi tuore ja hyvä, mutta pitkitettynä kyllästyttävä. Jos Veikko Huovinen olisi jatkanut Havukka-ahon ajattelijaa aina vain uusilla kirjoilla ja tuotteilla, niin pilallehan sekin olisi mennyt. Pitää osata lopettaa.


6. Kirjailija,josta monet pitävät, mutta sinä et.

Ranskalainen Michel Houellebecq. Pidän hänen ulkonäöstään ja ilmeestään kuvissa, koska hän on niin ylenpalttisen murheellinen, että alkaa aina välittömästi naurattaa. Hänen kirjojensa sisältö taas on liian musta, ei sellaista jaksa.


7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Kalle Päätalon Iijoki-sarja ei houkuta yhtään.


8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

En muista yhtään. Yleensä menee toisin päin. Lukukokemus on niin voimakas, että elokuva vaikuttaa sen jälkeen huonolta. Elokuvaan ei myöskään saada kirjan esseemäisyyttä, vaan yleensä vain juonikuvio, mikä tekee siitä elokuvaa pinnallisemman. 


En haasta ketään. Toivon silti, että tähän tarttuisi joku, joka ei ole vielä osallistunut ja jolla on jotain erikoisia kirjamieltymyksiä. Olisi kiva kuulla!


Juuri lukaisemiani

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Tietokirjoja




Nyt kun blogeissa on ollut menossa kirjoituksia ja keskustelua tietokirjoista, katselin Helsingin Akateemisessa Kirjakaupassa käydessäni tietokirjatarjontaa. 
Kovin näytti olevan monipuolista tietoa! 
Kahdessa kolmesta tuolla alemmalla hyllyllä ei ainakaan näkynyt lähdeluetteloa. Vilkaisin kirjojen sisäpuolelle. Ahaa, ne ovatkin itse täytettäviä, otsikot vain valmiina. Kun listaat ikimuistettavat dokusi ja panosi, niin 'a vot' tietokirja on valmis ja voit kutsua itseäsi tietokirjailijaksi. 
Samalla periaatteella toimivat aikuisten värityskirjat. Niissä on ääriviivat valmiina, ja lukija, ei kun siis katselija, saa tuntea luomisen iloa, kun värittää onnistuneesti. Ne ovat olleet jo pitkään eniten myytyjä TIETOKIRJOJA. 

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Toni Morrison, The Book of Mean People, lasten kokema pahuus ja ihmisoikeudet




Nobelkirjailija Toni Morrison on USA:n mustien elämästä kertovan romaanituotantonsa ohella tehnyt tasokkaita lastenkirjoja yhdessä poikansa Slade Morrisonin kanssa.

Kirjassa The Book of Mean People (2002) on myös erinomaisen kertova kuvitus, kiitos kuvittaja Pascal Lemaîtren.

Kirja pahoista ihmisistä kertoo ensin, millaisia pahat ovat. Jotkut heistä ovat isoja ja jotkut pieniä. Jotkut hymyilevät tehdessään pahaa, useimmat rypistelevät naamaansa tai huutavat, mutta monet pahimmista kuiskivat.



Pahuuden tunnusmerkkien kuvaamisen jälkeen kirja esittelee pikku pupun pahat ihmiset. 
Isovanhemmat ovat hämmentäviä.
My grandparents are mean. My grandmother tells me to sit down. My grandfather tells me to sit up.HOW can I sit DOWN and UP at the same time?
Äiti on paha huutaessaan omiin tekemisiinsä uponneelle pupuselle.
Isoveli on paha, kun ei anna pupun yhtään joustaa säännöistä sakkipelissä.
Opettaja on paha, kun vaatii kirjaimia pysymään viivojen välissä.
Paha babysitteri huutaa kiirehtimään:"Hurry up. You are wasting time!" Ja pupu ihmettelee, miten aikaa voi hukata silloin kun sitä käyttää, unelmointiin.

Tästä osuudesta tulee mieleen, miten lapsille pitää selittää asiat kunnolla, koska kaikki - aivan kaikki - on heille uutta. Monesti lasten kysymyksille nauretaan, mutta ne ovat hyviä kysymyksiä. Samoja kysymyksiä pitäisi aikuistenkin kysyä.

How can I waste time if I use it?

Seuraavaksi pupu päättelee, että isot pienenevät, kun ovat pahoja ja pienet eivät yhtään suurene pahuuden töissä. Hekin pienenevät.

Lopuksi pupu päättää, että niin paljon kuin nuo samalla kertaa otsaansa rypistelevät ja hymyilevät isot häntä pelottavatkin, niin hän ei välitä, vaan hymyilee ja pinkoo omille hauskoille poluilleen.



Suloinen kirja. Yksinkertainen noin äkkiä ajatellen, ja rohkaiseva, kuten lastenkirjan pitää ollakin. Mutta tällä kirjalla on myös syvempi taso.

Mitä pahuus on? 

Me aikuiset lukijat tiedämme, että nämä pupun kokemat vääryydet eivät ole pahimpia vääryyksiä. Pitäisikö lasta kirjaa lukiessa, iästä riippuen tietenkin, varoittaa pahemmasta.
Miten varoittaa lasta pedofiileistä? 
Kuka lukisi tämän kirjan niille lapsille, jotka kärsivät kotiväkivallasta ja luulevat, että heidän kokemansa on normaalia?

Lapsihan kärsii mitä vain, koska ei tiedä, mitä muuta voisi olla? Lapsi voi luulla, että isän, äidin tai muun läheisen kuuluu tehdä hänen kanssaan jotain, minkä tämä sanoo olevan salaisuus ja mikä tekee kipeää. Ei hänellä ole sille asialle sanaa seksuaalinen hyväksikäyttö.



Äskettäin HS:ssa oli artikkeli lasten kurittamisesta (23.5. Jenni Virtanen, Lapset eivät opi tottelemaan luunapeilla). Euroopassa on vielä muutama maa, joissa on laillista läpsäytellä ja tukistella lasta ja kopauttaa hänelle otsaan kipeitä luunappeja. Tällaista lapsen häpäisemistä tapahtuu noissa maissa julkisilla paikoilla.  Ai missähän takapajuisissa maissa tällaista vielä tapahtuu? Vastaus: Ranskassa, Italiassa ja Britanniassa.
Lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin ensimmäisenä Ruotsissa 1979 ja Suomessa 1984. Eihän tämä tietenkään sitä tarkoita, että ennen vuotta 1984 kaikki olisivat hakanneet lapsiaan meillä tai nyt hakkaisivat Ranskassa. Minä en ole lyönyt lapsiani, jotka kaikki ovat syntyneet ennen tuota vuotta, eikä minua ole lyöty lapsena 50-luvulla, mikä ikätovereista kuulostaa oudolta. Tiesin silti hyvin, mikä on "Koivuniemen herra". Se on itse haettu vitsa, siis kidutusväline, jolla monet vanhemmat hakkasivat lapsiaan paljaalle pyllylle, jonka jälkeen lapsen piti pyytää anteeksi pahantekijältään. Joissain perheissä vitsaa säilytettiin oven päällä, niin ettei ihan joka kerta tarvinnut hakea uutta. 
Näin uusia ovat lapsen ihmisoikeudet.

HS:n artikkelissa ranskalaisisä kertoo, miten joutui nöyryyttävään tilanteeseen lomamatkalla Espanjassa, kun oli läpsinyt poikaansa leikkikentällä ja joku nuori nainen oli soittanut paikalle poliisit. Miten monesti lapsi oli mahtanut jo tätä ennen joutua nöyryttävään tilanteeseen! Isä sanoo kaiken lisäksi edelleen läpsivänsä lastaan, koska se on hänellä "spontaani reaktio". 
Ranskassa ei haluta lakien kontrolloivan yksityiselämää. Siellä ollaan myös ylpeitä tottelevista lapsista. Tottelevista - millä hinnalla? Ja mitä muuta siellä yksityisyydessä tapahtuu?



Hankin tämän kirjan käytettynä nettikauppa Amazonin kautta. Kirjan alussa on suloinen amerikkalaisella kaartuvalla isolenkkisellä kaunolla kirjoitettu omistuskirjoitus Grandma Springeriltä Reillylle vuonna 2004. Mummi toivottaa hyvää syntymäpäivää ja toivoo, että Reilly rakastaisi aina elämässään lukemista. 
Minäpäs pistän pienen viestin Grandma Springerille:
Grandma Springer, if you happen to see this, I'd like You to know that even though Reilly has given the book away it is in good hands. I love this book and will read it to my grandchildren.  

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Kouvolan XX Dekkaripäivät, hajamietteitä


Kaksipäiväinen kirjallisuustapahtuma on takana. En aio ruotia sitä isosti, vaan mainitsen vain ne asiat, jotka jäivät minulla tärkeimpinä mieleen. 

Oikeus- ja työministeri Jari Lindström ja presidentti Tarja Halonen pitivät lyhyemmät puheet kuin mitä ohjelmaan oli merkitty ja jäivät sen sijaan lavalle istumaan haastateltaviksi. Tämä oli hyvin ajateltu; yleisö virkistyi. Kysymyksiä tuli runsaasti, ja ne olivat tasokkaita. Lindström mietti seuraamusten vaikutusta ja oikeudenmukaisuutta eri rikoksista tuomittaessa. Halonen korosti sitä, että rangaistusten koventaminen ja ruumiillisen kärsimyksen lisääminen ei ole koskaan auttanut rikosten torjunnassa. 
Ihailin Halosen laajaa kokemusta ja tietoa. 
Lindström on dekkarien lukija, Halonen ei ole, mutta mukana ollut miehensä tohtori Pentti Arajärvi on. Halosen mielestä Arajärvi käyttää dekkarien lukemiseen jopa raivostuttavan paljon aikaa.  

Matti Rönkä piti erittäin hyvin jäsennellyn puheenvuoron siitä, miten rakennetaan hyvä kirja. 

1. Kirjan hahmojen, myös pahojen, on oltava rakastettavia. Heissä on oltava säröä. Rönkä otti esimerkiksi rakastettavasta pahiksesta The Sopranos -sarjan Tony Sopranon. Hän mainitsi myös, että sarjojen käsikirjoitukset ovat parasta kirjallisuutta tällä hetkellä. 
2. Maisema, taphtumien näyttämö on tärkeä.
3. Juoni ei ole niinkään tärkeä. Raymond Chandler on sanonut, että kirjan pitää toimia vaikka siitä poistettaisiin viimeiset 30 sivua. Sivuepisodit ja elämän pohdinta ovat tärkeämpiä kuin suoraviivainen juoni.
4. Kirjassa on oltava jokin kosketus nykyelämään.
5. Huumori kuuluu elämään. Se on ihmisten selviytymiskeino. Kirjassa se näkyy katselukulmana maailmaan.
6. Kirjailijan oma kieli on tärkeä. Kieli on tapa havainnoida ja ajatella. 

Pienoisromaanikilpailuun oli tullut 60 käsikirjoitusta eri puolilta Suomea ja Eurooppaa. Raati oli karsinut ne seitsemään, joista Rönkä päätuomarina valitsi voittajan, joka sai 3000 euron palkinnon. Kaksi muuta palkittiin 1000 euron tunnustuspalkinnolla, toinen raadin ja toinen Röngän suosikkina. 

Rönkä pahoitteli skandinaavisten dekkarien hymyttömyyttä ja totesi, että naurattaminen on vaikeampaa kuin  järkyttäminen ja liikuttaminen.
Hän totesi myös, että nykyään julkaistaan liikaa ja liian huonoja rikoskirjoja. Kynnys pitäisi nostaa korkeammalle. 

Annamari Marttisen romaani Vapaa kiinnostaa minua aiheensa vuoksi. Kirja kuvaa irakilaisen Mahdin elämää välitilassa Joutsenon vastaanottokeskuksessa, joka on entinen Konnunsuon vankila. Kirja kysyy, kuka on vapaa. 

Jari Järvelän graffitisarjassa, Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta ja Tyttö ja seinä on paljon Röngän peräämää huumoria. Järvelä on myös hauska esiintyjä. 

Toisen päivän ohjelmassa oli joitain kirjailijoita jotka kertoivat pitkästi kirjojensa sisällöstä. Sellainen kyllästyttää sekä nämä kirjat lukeneita että niitä, jotka haluavat lukea kirjansa tuoreena, ei selitettynä. Mieluummin teemoista, kiitos!

Pauliina Susi kertoi, että ajan ilmiöt alkavat vaivata häntä ja vaativat kannanottoa. Hänen tuore vainoharhatrillerinsä Takaikkuna sai alkunsa vihapuheen hämmästelemisestä. Mistä se tulee?

Outi Pakkanen kertoi, että sosiaalisen median kehujen ei saisi antaa turruttaa. Positiivista palautetta lukee mielellään, mutta negatiivinen palaute on kirjailijalle paljon hyödyllisempää. "Ai, noinkin voi ajatella!" Kirjoittaessa ei saa sensuroida itseään. Pitää unohtaa, mitä äiti sanoo tai  - nykyään - mitä some sanoo!

Eräässä yleisöpuheenvuorossa nostettiin esiin dekkarikirjallisuuden merkitys mielenterveyskirjallisuutena, aikuisten satuina, joissa paha saa palkkansa, Ehkä kannattaisi jatkaa näin eikä modernisoida tämän genren kirjoja liian kauas perinteisestä mallista.

Joku, olikohan presidentti Halonen mainitsi, että kaikissa lajeissa kirjallisuutta on sekä hyvää että huonoa. Genre ei kerro laatua. Tämä toi mieleeni taannoin blogeissa käydyn keskustelun lukuromaaneista ja kirjojen arvottamisesta. Kyllähän dekkaritkin monesti nähdään - siis minä en näe - huonompaan kastiin kuuluvina. 

Lopussa kuvat voittajaromaanin kannesta ja takasivulta. Uusi kilpailu on julistettu. Nyt haetaan lyhyttä, tasan 100 sanan novellia. En ole moisesta ennen kuullutkaaan ja siksi muutin sen ensin mielessäni sadaksi sivuksi. Tällaisella lyhytnovellila on oma termikin, raapale. Jos asia kiinnostaa, niin tästä voit klikata ohjeet siihen ja muuta kiinnostavaa. 





torstai 9. kesäkuuta 2016

Blogger Recognition Award - Miksi bloggaan ja "ohjeita" minulta uusille bloggaajille




Kirja vieköön! -blogin Riitta ojensi minulle kiinnostavan palkintohaasteen. Hieno pokaalirivi. Kiitos Riitta!

Ohjeet:
1. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
2. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
3. Kerro kirjoituksessasi lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
4. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.

Kun vanhin poikani julkaisi ensimmäisen kirjansa vuonna 2011, huomasin että arvosteluita löytyi paitsi lehdistä myös bloggaajilta. Luin niitä kiinnostuneena. Silloin olin ensimmäistä vuotta eläkkeellä enkä kaivannut mitään älyllistä haastetta.  En ollut koskaan käynyt missään blogeissa, mutta ajatus alkoi itää. Jospa minäkin! Olin kirjoittanut usean vuoden ajan päiväkirjoja ja lukupäiväkirjoja. Tiesin nauttivani kirjoittamisesta. Olin myös lähettänyt lyhyitä kirja-arvostelujani Iiris-nimisen naistenlehden lukupiiriin. 

Mieheni osaa minua paremmin tietokoneasiat ja on hyvin avulias ihminen. Hän tarttui toiveeseeni ja kysyi koneensa äärestä eräänä päivänä maaliskuun alussa 2013: "Mikäs sille blogille pannaan nimeksi?" Olin toipunut työelämän rasituksista ja todella valmis uusiin haasteisiin. Ensimmäisenä tuli mieleeni nimi "Marjatan kirjaelämyksiä". Tavoittelin sanaa lukuelämys, mutta itse asiassa kirjaelämys on parempi, koska haluan edelleen lukea kirjani pääsääntöisesti oikeista kirjoista. Pidän kirjoista paitsi sisältönsä vuoksi myös esineinä, joiden ulkoasua voin tarkastella. 

Ensin olin tiukkana siitä, että käsittelen kirjoituksissani vain kirjoja ja muuta kirjallisuuteen liittyvää, mutta hyvin pian huomasin, että on hauska jakaa ajatuksia myös muista asioista. Muita isoja aihealueita minulla ovat olleet kulttuuritapahtumat, monikulttuurisuus ja sairauden kokeminen. Laajensin jossain vaiheessa blogini nimeä lisäämällä siihen jatkon "ja ajatuksia". 
Myös käsitykseni kuvien käytöstä osana blogikirjoitusta on muuttunut. Olen alkanut nauttia kuvien ottamisesta ja kuvien muokkaamisesta. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että teksti on tärkein kirjallisuusblogissa.

Kirjablogeissa minua ei kiinnosta kirjojen arvostelu, vaan keskustelu kirjojen ympärillä. Kritiikille on oma ammattiryhmänsä, on ainakin ollut. Kaikki bloggarit eivät ole välttämättä parhaita kriitikoina. 
Itse käsittelen kirjoista kirjoittaessani mieluiten jotain niiden esiin nostamaa, minua askarruttavaa asiaa. Joskus kirjailijan tyyli hurmaa minut niin, että siitä tulee postaukseni pääasia.

Ohjeita? Huomaattehan lainausmerkit ostikoinnissani, muka ohjeita. Ei kai blogikirjoittamiseen tarvita mitään ohjeita. Anna mennä vaan!

Bloggaaminen on pelkkää vapautta ja yksilöllisyyttä. Jos tuntee intohimoa kirjoittamiseen, niin kirjablogi on yksi vaihtoehto. 



Villiä luovuutta luovasti kallellaan!

Luen parhaillaan esseekirjaa Bon Sauvage, Luovuuden synty, jossa henkilöt eri aloilta kertovat, miksi ovat kiinnostuneita omasta alastaan. 
Näin Anna Kortelainen kirjoittamisesta esseessään Ollapa
   Ideoista seuraa pakahduttava tarve päästä kirjoittamaan. Kirjoittaessani olen syvästi onnellinen. Olen rikkumattomassa onnen tilassa. Juonen taluttaminen eteenpäin askel askelelta antaa elettyyn päivään riemua ja iltaan levollista tyydytystä. Sanattomia vaikutelmia vastaavien virkkeiden ja yksittäisten sanojen etsiminen on yksinkertaisesti hauskaa. Saatan olla hetkittäin suoranaisessa euforiassa. Yllättävää kyllä, se ei ole narsistista euforiaa, niin kuin voisi kuvitella. Se tuntuu ennemminkin uimaan opettelun ratkaisevalta hetkeltä. Uimisen periatteen kirkastuttua vesi yhtäkkiä kantaa. Se oikeasti kantaa. Uimaliikkeet eivät tunnu raskailta, jos ne malttaa pitää tarpeeksi verkkaisina ja luottavaisina. Kantavuus ei ole uimarin ansio vaan uimarin oivallus ja kokemus.

Minä - pieni bloggaaja vain - tunnen samaa onnen tunnetta omista kirjoitteluistani. Luulen, että moni muukin harrastelijakirjoittaja tuntee. Miksi me muuten viitsisisimme tätä tehdä? 

Designmuseossa Helsingissä  on muotoilija Eero Aarnion näyttely. Aarnio sanoo luovuutensa pohjana olevan uteliaisuus ja leikkisyys, huumori ja hulluttelu. Nämä sopivat mielestäni hyvin myös bloggaamiseen. 

Väkisin ei kannata kirjoittaa, ei pakonomaisesti eikä kiireellä. 


Aarnion Pony-istuimia

Olen nauttinut paljon blogikeskusteluista. 
Kannattaa heittäytyä keskusteluihin mukaan, mitä erilaisempien ihmisten kanssa sitä antoisempaa. Pidän väittelystä ja haastetuksi tulemisesta. Joku toinen haluaa taas pitäytyä omanlaistensa ja samanmielisten kanssa keskustelemisessa. Tämän voi itse päättää. 

Löydät oman linjasi bloggaajana ajan mittaan.

Uudella bloggaajalla ei tarvitse olla mitään valmista, vain intoa. Toisten blogien lukemiset ja keskustelut, kaikki mitä Sinulle itsellesi ja maailmassa tapahtuu innoittaa Sinua ja tuo niin paljon aiheita, ettet ikinä ehdi niistä kirjoittaa. Näin on ainakin minulla käynyt.

Jos pelkäät innostuksen loppumista, siirrä se pelko sivuun. Aina voit lopettaa tai jättää blogisi lomalle, kunnes uutta intoa tai aikaa taas löytyy. Minä esimerkiksi en ole runsaan kolmen vuoden aikana kyllästynyt vielä kertaakaan. 
Blogi on antanut minulle sellaista mielihyvää, mitä en saa muualta.

Niinpä vain ryhdyinkin antamaan ohjeita, oikein sinä-muodossa. 
Ehkäpä mahdollisten kommenttien yhteydessä, tulee vielä jotain muutakin mieleen. 

Tervetuloa kirjoittamaan ja vaihtamaan mielipiteitä uudet bloggaajat!

Ja lopuksi, keitä haluan kiittää panoksestaan blogimaailmassa tällä haasteella. Hmm, no, jospa ojentaisin pystit teille:
Heidi, Ei saa mennä ulos saunaiholla
Juha Makkonen, Nipvet
Suketus, Eniten minua kiinnostaa tie
Niina T, Yöpöydän kirjat

P.S. Heti ensimmäinen kommentoija, haastajani Riitta, huomasi aiemman postaukseni "Bloggaamisesta kevyesti ..." Kävin lukemassa. Onpas se kiva kirjoitus, ja tähän sopiva! Tässä linkki siihen. 

Juhannusruusuisin myrskyterveisin, 
Marjatta




sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Pekka Sauri, Parempaa kuin seksi




Olen jo kahdessa kirjoituksessani viitannut Pekka Saurin kirjaan Parempaa kuin seksi (2014). Nyt lisää tästä monipuolisesta teoksesta.

Kyseessä on romaani, joka kertoo sekä minä-kirjoittajan omaa historiaa että vihreän kansanliikkeen ja sittemmin Vihreät-puolueen historiaa.
Puolueen perustajäsenet ovat tunnistettavissa, vaikka heillä onkin fiktiiviset nimet. Myös omat perheenjäsenet ovat peitenimillä. Omilla nimillään kirjassa ovat mm. Kekkonen, Koivisto, Sorsa, Aho ja monet ulkomaiset poliitikot ja valtionpäämiehet.

Kirjassa on 523 numeroitua lukua. Luvut ovat hyvin eripituisia ja erilaisia tyyliltään. On  pitkiä tapahtumien kuvauksia, nasevia dialogeja, keskusteluja yöradioon soittavien kanssa, filosofisia esseepätkiä, elämäntaitojen pohdintaa ja lyhyitä lyyrisiä luontokuvia. Mukana kulkee myös pienoisromaani Viipurin menettämisestä kesällä 1944. 

Keskiössä on neljän nuoren porukka, joka tapaa toisensa 80-luvun alussa: selkeä järkityyppi Jussi, tunteita korostava Anja, rakastettava karnevalisti Tero ja  avulias, uuttera Pete. Näiden hahmojen takana näyttäisivät olevan Pekka Haavisto. Heidi Hautala, Teppo Turkki ja  itse kirjailija, nykyinen kaupunginjohtaja Pekka Sauri. 
Nuoret tapaavat toisiaan Planeetta-lehden (Suomi-lehti) toimituksessa työn touhussa ja ideologisissa keskusteluissa. He ovat kaikki älykkäitä, työteliäitä ja idealistisia nuoria, joita yhdistää vihreä maailmankatsomus ja tyytymättömyys vallitsevaan politiikkaan ja  puolueisiin. Opiskelijaelämässä 70-luvulla tarjolla ollut taistolaisuus on ollut heille luotaantyöntävää ja he kokevat itsensä ideologisiksi väliinputoajiksi. Nelikko vuodattaa näkemyksiään demokratiasta ja yksilönvapaudesta omaan lehteensä. Jutut ovat joskus yliampuvia, mikä on ymmärrettävää. 

Ymmärrätte mitä tarkoitan. Korvat helottaen saa ihminen vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen kavahtaa omaa nimeään tällaisen purskahduksen alla. Mutta me olimme nuoria silloin, lapsia miltei, ja me elimme historiallisia aikoja, eikä meitä mikään pidellyt.

Eikä meitä mikään pidellyt - ei! Syntyy vihreä liike ja siitä vihreä puolue, jonka periaatteena on olla - ei oikealla eikä vasemmalla vaan edellä. Vääntö on kova. Peten ja kumppaneiden koirankuonolaisiksi kutsuma ryhmä pyrkii vetämään puoluetta autoritaariseen kapeaan linkolalaismalliin. Liberaali puoli korostaa vapautta ja parhaan argumentin periaatetta. He voittavat, ja lopun tiedämme. 

Kylki kyljessä töitä tehneet ystävykset erkaantuvat vallan kasvaessa toisistaan. He tapaavat enää maailman lentokentillä. Petelle sopii kaupunkitaso, Anja lähetetään kansainvälisille areenoille ja Jussi saa hoitaakseen Suomen asiat. Tero häipyy omille teilleen. Pete puhuu porukan hajaantumisesta haikeasti. Hänelle ystävyys on ollut hyvin tärkeää, jopa perhe on jäänyt joskus kakkoseksi. 


Kuva takakannen liepeestä

Petellä on perhe jo varhain, mutta toiset eivät ota sitä lukuun. Pete ajautuu lukuisten töidensä ja perhevelvollisuuksien takia (hän haluaa olla jopa huippukokki) uupumukseen. Paitsi politiikka, väitöskirjan väsääminen ja lastenhoito, hänellä on myös yötyö radiossa. Vaimo huitelee omien töidensä vuoksi ympäri maailmaa. Samassa taloudessa asustava Tero hoitaa mielellään Peten lapsia, mutta ei enää päivähoitolapsia, joita Pete keksii ottaa iltapäivähoitoon. Uupumuksen kuvaus on niin kouriintuntuvaa, että lukijalle tulee huoli ja hätä, kun Pete alkaa pitää uupumustaan normaalitilana. Psykologi painaa velvollisuudet edellä ja suhtautuu välinpitämättömästi omaan terveyteensä. 
Työjuhta, aina lojaali taustapuurtaja, sellainen on Pete.
Mutta mihinkäs koira karvoistaan pääsee. Tämä kirja on syntynyt toisten pyytäessä tai vihjatessa. Jossain lehtihaastattelussa Sauri kertoi kirjoittaneensa romaaniaan klo 4 - 6 aamuisin.

Esplanadilla kuului juuri ja juuri liikenteen jyryn yli pieni kirkas laulu. Kioskin takana pensaassa istui toden totta mitättömän kokoinen mustapääkerttu (Sylvia atricapilla) ja soi kuin ei olisi ollut ihmisten maailman sekasorrosta tietääkseenkään. Se oli suurenmoista ja täytyin ilolla ja valolla. Tuntui, että ehkä tänne murheen laaksoon oli sittenkin kannattanut syntyä. Mutta olin jo hikisesti myöhässä kaupunginhallituksen budjettiraamikokouksesta.

Alussa on sitaattina T.S. Eliotin runo: The Love Song of J. Alfred Prufrock.
Miten hyvin se sopiikaan kuvaan, jonka kirjoittaja muovaa Petestä.

No! I am not Prince Hamlet, nor was meant to be;
Am an attendant lord, one that will do
to swell a progress, start a scene or two, 
Advise the prince; no doubt, an easy tool,
Deferential, glad to be of use, 
Polite, cautious and meticulous;
Full of high sentence, but a bit obtuse;
At times, indeed, almost ridiculous -
Almost, at times, the Fool.

Paitsi avainromaani, Parempaa kuin seksi on myös kehitysromaani. 
Pete, joka nuoruuden nelikosta on ymmärtänyt eniten ystävyyden päälle, osaa myös ajan mittaan erkaantua palvelijan roolistaan ja luoda oman uransa. Melkein tekisi mieli sanoa monikossa, omat uransa. 
On viehättävää, että hän kuvaa omia saavutuksiaan niin vaatimattomasti. 

Kaikki päähenkilöt ovat menestyneitä ja paljon aikaansaaneita, kunnioitettavia tyyppejä. 

Mikä ON parempaa kuin seksi? Olisiko ystävyys ja maailmanparantaminen? 
Voi olla myös benjihyppy!

Kirjan tunnelmaa kuvaa ehkä parhaiten sana lämpö. Itseironia, komiikka ja hurja optimismi ovat mukana tarinassa kaiken aikaa. 

Pidän erityisesti Saurin todentuntuisesta dialogista.

Kieli on herkullista varsinkin Teron monologeissa, joiden uhosta minulle tulee mieleen Aleksis Kiven tyyli.


... Älykkyys on minun raastinrautani. Minä olen onnen koltiainen. Minä olen Sendero Luminoso. Minä olen Kihovauhkonen, joka pysäyttää veret. Minä olen Räpylä-Niiranen, joka menee avantoon Leppävirralla ja nousee ylös Maaningalla. Minä olen oman elämänsä Kivalteri. Minä olen Lotskoipio, Hämeen Härkätien iänikuinen vaeltaja, ehtoomyöhäinen yösijan kolkuttaja ihramahaisen talollisen ovella...
- Keräilysarjasta puuttuu enää Kylmän-Ojan lörpöittävä paara, Jussi sanoi.

- Teikäläiset ei vieläkään kykene tempautumaan mukaan elämän kammitsoimattomaan vuohon, Tero sanoi.
-  Jonakin päivänä tulette havaitsemaan, että se on jo liian myöhäistä. Nojaatte rock'n'rollaattoreihinne lepattavissa vakosamettihousuissanne ja haikailette etääntyvää taivaanrantaa.

Vielä eräs mielleyhtymä. Ajoittain Saurin kirjan laajuus ja sen koostuminen erilaisista osista tuovat mieleeni Knausgårdin vaeltelun asiasta toiseen. Samoin lämmin suhtautuminen lapsiin. 

Kirjan luettua tuntuu, että on saanut tutustua uusiin mukaviin ihmisiin, joiden kanssa haluaisi viettää enemmänkin aikaa. 

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa monta eri kirjoitusta. Ehkäpä kirjoitankin, ainakin lainaan osia myöhemmissä kirjoituksissani. 

Muutama linkki muiden ansiokkaisiin kirjoituksiin:
Elina, Luettua-elämää 
Arja, Kulttuuri kukoistaa
Kirjavuorenpeikko, Kirjavuori

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Kirjahaaste


Sain Ritalta Kieltenopen kotiblogista haasteen, jonka nimi on yksinkertaisesti Kirjahaaste. En tiedä, kuka on pannut sen alulle. Kiva haaste, jossa on yksinkertaiset ja selkeät kysymykset.


Kirja, jota luen juuri nyt

Sain juuri luetuksi kolme kirjaa. 
Ensimmäinen on pitkään lukemani Pekka Saurin teos Parempaa kuin seksi (2014). Olen lainannut tätä kirjaa jo aiemmassa kirjoituksessani muistamisesta ja tulen lainaamaan varmaan vielä monesti. Otin kopioita myöhempää käyttöä varten useista sivuista.



Toinen juuri nautiskelemani on Mark Levengoodin Vasten auringon siltaa, juuri niin lämmin ja ystävällinen kirja kuin kaikki muukin Levengoodin tekemä, mihin olen tutustunut.



Kolmas on Salla Nazarenkon muutamien muiden kirjoittajien kanssa laatima Ihana kiihko (2016). Rohkea ja raikas ( Rosa Meriläisen kirjoitus) ja eräässä kohden jopa pysäyttävä (Matti O. Huttusen kirjoitukset). Kirja alkaa napakasti: Seksistä puhutaan väärin.



Voi minua! Tuossa vierassängyllä työtasoni vieressä on pitkä rivi kirjoja, joista hingun kirjoittaa ja minä vaan kirmailen luonnossa. Nyt pitää ruveta urakoimaan, kun sääkin kai viilenee. Minullahan pitäisi olla sihteeri! Ai niin, käsitoipilaana oleminen on hidastanut kaikkia fyysisiä toimiani. Ajatus on vikkelämpi kuin kankeat sormet. Mutta koko ajan käsi käyp vikkelämpään.


Kirja, josta pidin lapsena

Oiva Paloheimo, Tirlittan (1953)
Tyttö, joka seikkaili, meni rohkeasti eteenpäin ja selvisi tilapäisestä orpoudesta, tulipalosta ja vaikka mistä. Tirlittan kultalintu.

Vanha kulunut lapsuudenkirjani

Kun olin varhaisessa teini-iässä 60-luvun alussa, veljeni antoi minulle joululahjaksi kaksi Sergeanne Golonin Angelika-kirjaa. Olin koko joululoman hurjissa romanttiseroottisissa haaveissa.

- Oi Joffrey, huokasi Angelika, minusta tuntuu, että varmasti kuolen. Miksi se on joka kerta yhä ihanampaa?

- Koska rakkaus on taidetta, missä jokainen pyrkii täydellisyyteen, kaunokaiseni, ja koska sinä olet suurenmoinen oppilas...

Olin valtavan rakastunut Angelikan kärsivälliseen rakastajaan kreivi Joffrey de Peyraciin ja olisin tietenkin halunnut hänen oppilaakseen. 
Nyt huomaan, että Angelikahan  on Tirlittan vanhempana. 
Minun kirjani olivat kauniimpia kanneltaan kuin tämä, minkä nyt omistan. Ostin tämän yli tuhatsivuisen kirjan muutama vuosi sitten muistoksi niistä kahdesta jonnekin hävinneestä. Nyt kun rupesin ensimmäistä kertaa tutkimaan kirjaa, huomasin ilokseni, että sisäkannella on kuva alkuperäisestä ensimmäisestä Angelika-kirjasta.


Kaksi Angelikaa samojen kansien sisällä

Vanha kauniimpi Angelika-kirjan kansi


Kirja, joka jäi kesken

Satu Taskisen romaani Täydellinen paisti, joka sai Helsingin sanomien parhaan esikoiskirjan palkinnon 2011, tuntui minusta niin vaikealta, että keskeytin lukemisen. Mutta kuinka ollakaan ihastuin siihen kuunnellen. Kirjaa luettiin yhteen aikaan radiossa juuri silloin kun laitoin ruokaa, mikä onkin lähes ainoa aika, kun kuuntelen radiota. Höristin korviani - mitä tuo kiinnostava tajunnanvirta on, ohho Täydellisen paistin tekstiä! Pakko lukea! Tämä on siis kirja, joka jäi ensin kesken, mutta jonka löysin myöhemmin uudelleen.

Sofi Oksasen  Viron historiasta kertova romaani Kun kyyhkyset katosivat (2012) jäi kesken, enkä ole vieläkään tarttunut siihen uudestaan.   


Kirja, joka teki vaikutuksen

Aki Ollikainen: Nälkävuosi 
J. M. Coetzee: Maan sydämessä
Heidi Köngäs: Luvattu

Näistä löytyvät postaukseni, tässä, tässä ja tuolla.



Kirja, johon palaan uudelleen

Five Flights Up (2006) koostuu toimittaja Toni Schlesingerin 'Shelter'-kolumneista Village Voice-lehteen. Hän laati kolumninsa vierailuistaan newyorkilaisten kodeissa. Ja minkälaisissa kodeissa! Boheemeissa, rutiköyhissä ja upporikkaissa, originellien ihmisten vieraana. Schlesinger sanoo esipuheessaan, että jokainen tapaaminen on ollut kuin astuisi elokuvaan.


Säilytän tätä kirjaa yöpöydän laatikossa ja palaan siihen yhä uudelleen. Tuossa otsikossa ei varmaan ihan tätä tarkoiteta. Kirjassa on yli 300 haastattelua kuvineen. Luen yhden haastattelun kerrallaan. Jokaisessa on sulateltavaa. Miten monenlaisia meitä on! 
Ja toden totta, iltasatuni on töytäissyt minut näkemään talounia. Olen vaihtamassa asuntoa, olen ihanassa, liiankin ylellisessä huoneistossa tai olen tullut vaihtaneeksi hyvän kotini huonompaan ja katumus on syvä. Unitulkinnoissa asunto = minä.



Salty Coffee (2007) on Budapestissä lomamatkalla 2007 ostamani kirja. Monialainen toimija Katalin Pécsi on koonnut unkarinjuutalaisten naisten kirjoittamia novelleja. Jokaisesta kirjoittajasta on myös esittely. Kannen kuva Scheerin perheen tyttäristä liittyy erään heistä, Ibolya Scheerin, tarinaan. Takakannesssa ovat samat tytöt vuonna 1981. Nämä eivät ole mitään surkukertomuksia, vaan selviäjien ilkikurisia, teräviä tarinoita. Olen kiinnostunut elämäkerrallisesta fiktiosta.
Haluan lukea näitä kirjoituksia uudestaan. 



Ja sitten haasteita:
Kysyn nöyrimmäisesti teiltä
Assyriologi Sanna?
Mummin matkassa Inna?
Kaisa Reetta T?


Teatteria suomalaisuudesta 1, Pesärikko

Pesärikko, käsiohjelma Olen nähnyt vähällä aikaa kaksi näytelmää, joissa on tarkasteltu suomalaisuutta, Pesärikon Kotkan kaupunginteat...